Syvälahti, Kangasniemi 5.8.2017

Kun Korialta oli aamuyön pikkutunteina selvitty kotiin ja levätty päivä, ei muuta kuin taas menoksi. Suunnaksi Kangasniemi ja Syvälahden Viihdekeskus. Tänä iltana lavan jakaisi Akin ja Fantasian kanssa FBI-Beat, jotka ovat muuten jakaneet lavan Syviksen tansseissa ainakin myös vuosina 2014 ja 2015. Lämmin kesäilta ja mukavasti porukkaa paikalla, joten ei muuta kuin tanssit käyntiin Fantasian tahdittamana.

Tänä iltana kohtasimme heti alkuun Saimaan saaressa, Nestori Miikkulaisen pikkuisen torpan pihamaalla. Siellä sitten rantakoivun alla katseltiin lepokivellään makavaa iäkästä norppaa, kunnes joku huomasi taivaalla liitelevän albatrossin. Oliko se sielu sen merimiehen, joka 15-vuotiaana lähti merille Tornatorilla? Kenties paikalle oli saapunut tuo salaperäinen Katerina, tuo tyttö Mikkelistä, joka soi miehille vain yhden suukkosen. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin koittaa myös takaisinpaluu ja silloin sitä on lähdettävä. Tuolla hetkellä jonkun kaulaan saattaa kietutua pienoinen käsi ja joku kuiskaa toisen korvaan, "Sä tulit luokseni sittenkin..." Kenen käsi siis kiertyi kenen kaulalle ja kuka nuo sanat kuiskasi?

Tämä joku kuitenkin kaivoi kitaransa, sen Romanialaisen, esille ja alkoi soittaa, haaveillen siinä samalla ensin siitä kaukana odottavasta onnenmaasta. Kun tämä salaperäinen hahmo vielä alkoi kysellä, että muistathan syyskuun ja sen kun lehdet löi tultaan öiden kultaan, vaikka kaukana kuljen, sen syömmeeni suljen sekä mainitsi jälleen jotain kauriinmetsästyksestä, voimmeko olettaa, että kulkurimme tapasi taas tyttönsä? Siltä se alkaa hieman vaikuttaa, koska joku joukosta totesi sen näyttävän siltä, että tuota salaperäistä hahmoa odotti tuo lämmin, hellä, pehmoinen ja siksi tuo joku näytti sietävän elämältään aika paljon. Siinä hetkessä kuului myös kuiskaus, ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hijaa painaudun...

Ennenkuin tarina jatkuisi tästä eteenpäin Akin ensimmäisen setin myötä, päästettiin Fantasia ansaitulle tauolle ja annettiin vuoro FBI-Beatille.

Kun FBI-Beat oli osuutensa hoitanut, saatiin Aki lavalle, humpalla liikkeelle ja tarina jatkuu. Kyllä, oikeassa olimme - Jazztyttö oli saapunut paikalle, humpan rytmi oli saanut hänet vallattomaksi ja kaiken keskeltä hän oli löytänyt kulkurinsa. Koska oli lauantai, kulkurimme oli kääntänyt paidan nurinpäin ja lähti kylille tyttö kainalossaan. Kenties hän vihelteli siinä sanalla, toivoen, että jos vaikka saisi suukon jazztytöltä. Täysikuun aikaa kun elettiin, kaikki oli mahdollista, lähteellä karkeloivat keijut ja valkovuokot kukkivat edelleen. Tyttö tarjosi kulkurilleen rakkauden drinkin, kummallisen sellaisen, sekoitti sinne hieman kaipuutakin, kenties se saattoi hetkeksi viedä kulkurilta jalatkin alta. Kuitenkin kulkurimme vannoi rakkauttaan tähtitaivaan alla Koivukujalla ja myönsi ymmärtäneensä kaiken mitä tyttö oli hänelle viime aikoina kirjoittanut tummin kyynelin. Niihin lauseisiin oli annettu paljon, jotain itsestäänkin luovutettu, ehkä osa, ehkä kaikki ajoittain. Sillä hetkellä toivottiin vain, että voitaisiin karata yhdessä kauas arjen taa, sillä siellä olisi kaikki kauniimpaa kahdestaan. Tyttö laittoi kätensä kulkurin rinnalle ja kuiskasi, "Mä rytmisi tunnen, yössä kosketusten, mä rytmisi tunnen, hetken hullun huuman..."

Clandestino vain hymyili ja veti tyttöä lähemmäksi itseään. Hän mietti kuinka kauan hän voisi tällä kertaa viihtyä paikoillaan, ennenkuin tie veisi taas eteenpäin. Olihan hänet tuomittu kulkemaan ja vaeltamaan vailla määränpäätä. Missä vaiheessa koittaisi taas se hetki, jolloin täytyisi pyytää, "Vähän ennen kyyneleitä, jokin merkki mulle anna sanaton, kasvot vaikka käsiin peitä, silloin tiedän milloin mentävä mun on." Sitä hetkeä heistä kumpikaan heistä, Jazztyttö tai Clandestino, tuskin toivoi kovin pian koittavan.

Tässä vaiheessa oli jälleen hengähdystauon paikka, orkesterin vaihto seuraavan 45minuutin ajaksi ja sitten taas jatkettiin Akin toisella setillä.

Yllättäen paikalle saapui tuo tutunoloinen tummasilmäinen, tuo, jonka silmät ja hymy muistuttivat hieman etäisesti kulkuriamme. Siinä hän kiusoitteli ja yritti viedä tyttöä mukaansa leikiten. Kyseli jopa siinä onko Jazztytön rakkaus Clandestinoa kohtaan väärää vai oikeaa. Ilmassa oli kyllä rakkautta, mutta oikeaa se oli vain kulkuria kohtaan. Kuitenkin taustalla hiipi koko ajan mieleen ajatus - lähdön hetki - koittaisiko se kulkurille taas kuinka pian? Tunnetustihan kulkuri ei voisi kauaa olla paikoillaan. Tällä kertaa kulkuri päätti kuitenkin vielä jäädä. "Jään silti luoksesi sun, sillä tahdon valon sekä pimeyden mä jakaa kanssas sun..." Jostain tytön ja kulkurin seuraan liittyi joukko katupoikia, jotka salaa ihailivat kulkuriamme. Voisiko heistä tulla joskus samanlaisia, sellaisia jotka voisivat vain vaeltaa paikasta toiseen ilman määränpäätä ja kenties kohdata siinä matkalla tyttösiä? Kulkurimme ei lämmennyt katupoikien ajatukselle, kuka nyt haluaisi olla vapaaehtoisesti kulkuri? Hän kertoi pojille kuinka kulkuri on vähän kuin merimies, joka ei voi maissa olla päivää kauempaa. Moni tyttö on jäänyt häntäkin kaipaamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliä. Joskus on vain täytynyt todeta, että odota en ja lähteä jatkamaan matkaa. Vaikka kulkurille oli monesti sanottu, "Sun täytyy muuttuu, sun elämältäs suunta puuttuu", hän ei aina ole kuunnellut neuvoja, vaan pitänyt oman päänsä ja jatkanut taivallustaan. Siitä on seurannut monta hetkeä rakkauden jälkeen ja kulkuri oli nähnyt monissa kahviloiden pöydissä rakastamansa naisen toisen kanssa. Siinä vaiheessa on täytynyt kaivaa jostain takin taskusta kaksi, kenties jo ajan patinoimaa, karttaa ja lähteä jatkamaan tutkimusmatkaa maailmaan. Joskus matkalle on löytynyt mukaan saattaja, toisinaan taas ei.

Pojat kuuntelivat edelleen hiljaa kulkurin tarinaa siitä, millaista kulkurin elämä todellisuudessa on. Siinä samalla paikalle saapui jostain nurkan takaa tuo aiemmin paikalla piipahtanut kulkuriamme muistuttanut mies. Mitä ihmettä? Romero? Miten hän nyt tähän liittyy? Clandestino totesi, "Ciao Romero!" Nyt oli tytön vuoro olla ymmällään, miksi ihmeessä nämä kaksi muistuttivat niin paljon toisiaan? Lopulta kaikki alkoi selvitä, Romero olikin Clandestinon kauan kadoksissa ollut veli. Hetkinen nyt, miten tämä kaikki oli mahdollista? Toinen vaalea ja toinen tumma. Ahaa, heillä oli sama isä, mutta eri äiti. Tyttö oli nyt todella hämmentynyt tästä käänteestä. Kauaa ei Romero heidän seurassaan malttanut olla, vaan totesi, "Arrideverci, lähden tästä jatkamaan omaa matkaani, mutta jos joskus saavutte Roomaan, kodin löydätte luotain mun. Onnea matkaanne, olen teidän rakkaustarinaanne seurannut jo jonkin aikaa ja aikamoinen tarina se tuntuu olevankin. Näyttää siltä, että se ei anna teille kummallekaan rauhaa." ja lähti virnistäen mennessään. Clandestino ja Jazztyttö olivat syystäkin hämmentyneitä ja vain tuijottivat toisiaaan, pohtien miten tässä nyt näin oikein kävi?


Annetaanpa heidän miettiä sitä hetken aikaa ja palataan hetkeksi todellisuuteen. Akin molemmat setit olivat nyt siis taputeltu tältä tanssi-illalta, mutta toki vuorossa olivat vielä encoret, kun yleisö niitä taputuksillaan vaati. Encoreina kuultiin jälleen tutut Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu. Sen jälkeen kiitos ja ilta Akin osalta oli siinä.

Tarinamme tältä iltaa on kuitenkin vielä kesken, joten Fantasia vielä kerran hetkeksi lavalle, jotta saamme kulkurin ja tytön tarinan tältä erää kerrottua loppuun.

Clandestino ja Jazztyttö olivat nyt jo hetken miettineet tilanteen saamaa outoa käännettä ja pohtivat voisiko tämä nyt olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei? Kumpikaan ei sanonut mitään, oli aivan hiljaista, sudenhetki tumma tuttu keskiöinen, ajatus kiertää, yö musta on, kuuleeko yö, kuuleeko tähtivyö heidän toiveensa? Vaikka kulkurimme tekisikin mitä tahansa tyttöjen, tässä tapauksessa yhden tytön, tähden, oli nyt hiljaista, aivan kuin huopatossutehtaalla, mitään ei kuulunut. Kuitenkin kulkuri totesi tytölle, että vaikka heidän tiensä veisi joskus erilleen, vaikka hän kulkisi lapsuutensa laaksoissa, tyttö olisi aina hänen mielessään, siltikin vaikka hän on vain kulkuri matkallaan. Hiljaisuus kuitenkin jatkui, soitto oli vaiennut, ihmiset lähteneet. Kulkuri ja tyttö olivat jääneet kahden yön syliin...


Näin saatiin ilta päätökseen myös Fantasian osalta, tai ainakin niin luultiin. Tosin tanssikansa palkitsi myös Fantasian raikuvilla aplodeilla ja se innoitti pojat kiittämään ja tarjoamaan yleisölle omalta osaltaan myös ylimääräisen kappaleen. Tosin joku lavan vieressä hengaillut artisti meinasi olla eri mieltä asiasta - liekö väsymys jo painanut? Kovasti oli jo kotiin lähdössä ja huuteli siinä Fantasialle ohjeita minkä verran pojat saisivat soittaa. Kun sitten Fantasia ilmoitti, että he soittaisivat neljä kappaletta, ensimmäisesten sointujen jälkeen kovasti yritettiin todeta, että no niin , riittää jo. Kaikesta huolimatta Fantasia sai soittaa ne neljä kappaletta illan päätteeksi, nimittäin tutun Beatles-potpurin (Please please me - Eight days a week - Hard days night - All my loving - She loves you).

Elokuun ensimmäisen lauantain tanssit oli nyt saatu päätökseen. Paikalla oli tosiaan mukavasti tanssikansaa, vaikka väki jälleen väheni loppua kohti, ei se tunnelmaa latistanut. Jos Akin sanoista jotain voi päätellä, paikalla oli tuttujen kasvojen lisäksi myös uusia tuttavuuksia. Hienoa, että ihmiset ovat löytäneet Akin & Fantasian! Tämän kesän aikana näitä uusia kasvoja onkin myös omien kuulostelujen perusteella ollutkin liikkeellä useammissa tanssipaikoissa, mutta kyllä vieläkin toki porukkaa mukaan mahtuu. Jos et ole vielä käynyt, lähde ihmeessä jollekin keikalle aistimaan Akin & Fantasian aikaan saama tunnelma. Kesä ei suinkaan ole vielä ohitse, kesäkiertue omalta osalta jatkuu vielä parin keikan verran (syyskuussa voidaan sitten aloittaa syyskiertue). Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo - nähdään taas pian!

Kallioniemen Lava, Koria 4.8.2017

Vaikka kuukausi kääntyi jo elokuun puolelle, kesäkiertue Akin ja Fantasian keikoille jatkuu edelleen. Perjantaina ajeltiin Korialle, kauniille Kallioniemen lavalle Kymijoen rannalle. Ensi vierailu kyseiseen paikkaan, mutta tuskin viimeinen, jos tämä porukka siellä jatkossakin keikan heittää. Perille löydettiin hyvissä ajoin ennen tanssien alkua, vaikka hetken tuntui, ettei ollut tietoakaan missä sitä oikein ajeltiin. Vaikka kesäsade matkalla yllättikin, Korialla paistoi aurinko - johtuiko se sitten siitä, että Aki kovasti mainosti tuoneensa sen mukanaan Villähteeltä, mene ja tiedä. Lavallahan piti alkujaan esiintyä aivan toinen artisti ja siitä riitti vitsailua pitkin iltaa. Siitä huolimatta tanssikansaa oli saapunut paikalle kiitettävästi ja vaikka se loppuiltaa kohti vähenikin, saatiin mukavat elokuiset tanssit vietyä loppuun saakka.

Fantasia pisti tanssi-illan
käyntiin tuttuun tapaan valssilla ja matkamme alkoi rantakoivun alta, jonne Jani joukkomme johdatteli. Siellä haaveiltiin taas hetkisen verran siitä hetkestä kun sen alla istuttiin rakkaan kanssa. Liekö tuon rantakoivun vieressä jonkinlainen niitty, sillä koivun alta siirryttin Simon johdattamana poimimaan niittykukkasia, niitä lempeän värisiä - mitään kukkakauppoja ei matkalla tarvita, jos kukkasia tarvitaan, niitty saa toimia sellaisena.  Paikalle oli saapunut myös pankinjohtaja viettämään vapaailtaa, hän kertoi nimekseen Alfons Lyytikäinen. Hän ihmetteli tuota suurkaupungista saapunutta bändiä, joka soitti jotain uutta jatsia ja jossa mukamas joku hapan äijä löi rumpusatsia. Nyt taisi olla tämä pankinjohtaja vähän väärässä paikassa, joten jätetääpä hänet viettämään vapaailtaansa ihan omiin oloihinsa ja lähdetään me muut kulkemaan lavaa kohti pitkin lankkusiltaa. Fantasian pojat olivat taas kerran oottaneet iltaa kuin käki kesää, tietysti ihan vain tyttöjen tähden. Tyttöjen tähden voi myös päätyä haaveilemaan onnenmaasta, vaikka se kenties odottaakin kaukana, siellä voitaisiin sitten istua ääreen veen ja katsella pintaa sen, niin ja nousta kirkkauteen luo muuttolintujen... Mutta haaveilut sikseen, esille kaivettiin Romanialainen kitara ja sillä soitettiin tällä kertaa serenadi Karjalan Marjaanalle. Vaikka äijä vanha Kivennapalainen, kehottikin ottamaan Karjalasta naisen, jotta löytäisi onnen ikuisen, kävi mielessä että mikäs vika esimerkiksi savolaisessa olisi? Ehkä sitä kannattaisi edes harkita, eikä tyytyä pelkkään Karjalan neitoon.

Kuten näissä tämän porukan tansseissa yleensäkin, paikalla oli taas vaikka millaista sekalaista seurakuntaa. Kreikkalainen Sorbas ilmestyi myös jostain paikalle ja häntä pyydettiin kovasti soittamaan laulu kreikkalainen, se toi nimittäin mieleen Rodoksella kohdatun tumman naisen.  No, Sorbas teki työtä käskettyä ja kaivoi kitaransa kännistä huolimatta esille ja antoi mennä. Mahtoikohan se sitten olla syyskuu, jolloin siellä Rodoksella oli käyty, kun kovasti kyseltiin että muistatko syyskuun. Tosin se kyllä jäi edelleen epäselväksi missä niitä kauriita oli metsästetty, vai oliko sittenkin vain katsottu elokuvaa "Kauriinmetsästäjä"? Vähemmästäkin on varmaan menty sekaisin, jos Sorbaksen kanssa on ryypätty herbes. Mutta jotta matka voisi jatkua, hypättiin linjuriauton kyytiin, sillä se ei tunnetust hylkää kettään ja linja-autossa on myös tunnelmaa. Siinä samalla voi sitten vaikka laulella Karjalan poikien kanssa, "pois kaikki alta, tie näyttää kapealta, mittari näyttää kaheksaakymppiä, jarrut on epäkunnossa." Siitä se siis johtunee, että linja-autossa matka katkeaa.

Tauon jälkeen Aki lavalle ja ei muuta kuin heti rakkauden drinkit kehiin. Allekirjoittaneen syntymäpäivä, joten mikäs siinä, napataan muutamat drinkit sen kunniaksi, mutta sekaan ei liikaa mitään rakkaudentippoja, jotta saadaan tämä ilta vietyä kunnialla loppuuun saakka. Drinkit nautittiin tietysti Koivukujalla (kenties sieltä voisi oikeastikin löytyä aineksia rakkauden drinkkeihin, jos oikeaan osoitteeseen eksyy) ja taivaalla loisti (melkein) täysikuu. se täysikuu on sen verran maaginen taivaankappale, että valkovuokkoja voi löytää sen loisteessa vielä näin elokuussakin. Tokihan myös Jazztyttö tai kenties useampikin, oli saapunut tansseihin. Otsatukat oli peilattu ja nokkaan pistetty puuteria, ei surtu jos ei ollut heilaa, vaan pistettiin jalalla koreasti humpan tahtiin. Kenties se eräs tietty jazztyttö etsiskeli sitä kulkuriaan sieltä lavalta illan aikana... Mutta oliko kulkuri paikalla vai ei? Jostain korkealta kunnahalta kaikui honkien huminaa ja laulua, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta..." Se sai porukan villiintymään täysin ja ilmoille kajahteli melkoisia haitarisooloja. Menohan alkaa olla jo ihan päätä huimaavaa, joten parasta rauhoittua hetkeksi!

Huimien humppien jälkeen tosiaan oli viisainta rauhoittua hetkeksi ja kirjoittaa lauseita tummin kyynelin, mietittiin miksi se toinen on kadotettu ja kuunneltiin kun haaveet hajosivat hiljaisuuteen. Mutta tosiasiahan on se, että jos paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Erot päivien ja erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Tummat kyyneleet ja kun sitten vielä paljon antaa, voi kenties saadakin jotain, sillä luottaen otan sen, minkä tie mulle suo. Kun oli parin kappaleen verran rauhoituttu ja oltu oikein liki siinä toisessa tai muuten vain haaveiltu, pistettiin käyntiin kuumat cha chaan rytmit. Koko porukalla lähdettiin ensin matkaan kauas arjen taa. Siellä kaukana arjen takana sulaa aika suurempaan ja jättää maan. Kenties siellä on jonkinlainen untenmaa, jossa kaikki kauniimpaa on kahdestaan. Kun sinne saakka on päästy, voi kuiskata toiselle "Mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuuman, mä rytmisi tunnen, hetken hullun huuman..." Untenmaailmassahan kaikki on sallittua, se on aivan toinen todellisuus, siellä voi antautua vaikka minkä rytmin - ja unelman - vietäväksi, jos ei muuten, niin ainakin näiden rytmien jälkeen koittaneen tauon ajaksi.

Toiselle setille lähdettiin tangon tunnelmissa. Tauon loppuessa annettiin ohimennen pientä vihjettä siitä, että kannattaa olla kameran kanssa valmiina ja mieluusti lavan edessä. Jotain kenties olisi luvassa. Vaikka lähdön hetkestä laulettiinkin, ei sellainen vielä koittaisi kuitenkaan muutamaan tuntiin. Tango taipui eteenpäin ja sitten alkoi tapahtua... Ensin Aki istahti lavan reunalle, Jouni polvistui viereen bassonsa kanssa, toiselle puolelle Jani kitaransa kanssa ja sitten vielä tämän porukan taakse Simo haitarinsa kanssa ja kombo oli valmis. Kimmo jäi vain katselemaan rumpujensa taakse tämän porukan kokoontumista. Siinä sitten vain pikainen pyrähdys kameran kanssa tanssijoiden joukkoon, jotta saadaan tämä nelikko ikuistettua kuviin. Onneksi sopu sijaa antoi ja tangon taivuttelijat suvaitsivat kuvaajan joukossaan. Tosin kyllä se oli oma taitolajinsa ja välissä näytti siltä kuin artisti olisi yrittänyt ohjailla tanssijoita pois edestä. Lähdön hetken jälkeen lausuttiin sitten tahdon, mutta jos oikein nyt aletaan järkeilemään, niin eikös se mene niin, että ensin tulee monestikin se tahdon ja sen jälkeen kun on aikaa kulunut, voi koittaa se lähdön hetki? Tai voihan tämän toki ajatella niinkin, että kun on ensin lähdetty ja sitten eksytty ja eksynyt löydetty, jääty viereen istumaan, niin se johtaakin sitten siihen, että elämä alkaa uudelleen ja sitten tahdotaan jakaa valo ja pimeä....

Kun tangot oli taivuteltu oli aika pistää taas vauhtia tanssikenkiin. Paikalle saapui tuo kiusoitteleva tummasilmäinen, joka tällä kertaa kulkuriaan etsivästä tytöstä näytti jotenkin tutulta... Jotain samaa kuin siinä kulkurissa, hymy, kävelytyyli, mutta kuitenkin tummat silmät, kulkurilla on aivan eriväriset silmät. Kuka tuo mystinen tummasilmäinen tällä kertaa oikein mahtoikaan olla? Jätetään se vielä arvoitukseksi ja pohditaan onko rakkaus väärää vai oikeaa? Jos sanotaan kaiken alkaneen siitä, että pyysit vain tulta ja jätit kipinöitä, niin jos miehen yksinäisen, kohtalon kerjäläisen zipon kansi heijastaa, oliko kenties Clandestino saapunut paikalle? Kyllä, tuo tuttu kulkurimme Calndestino vilahti varjoissa ja sai siinä hetkessä aikaan hetken vähän ennen kyyneleitä. Toki siinä ehdittiin huokailla ja kuiskailla myös rakkaudentunnustuksia puolin ja toisin, mutta paikalle oli myös eksynyt jonkinlainen tunnelman aivan toiseen suuntaan vievä tapaus, joka kovasti tuntui örisevän välillä ihan omiaan. Pian kuitenkin selvisi että tuota ääntä pitivät iloisesti juhlivat katupojat, jotka lauleskelivat ja tanssivat sekä viheltelivät naisille humpan soidessa. Lisäksi äänessä oli merimies, jonka laiva oli ottanut vähän väärää kurssia ja jostain syystä rantautunut Kymijoelle. Moni tyttö hurmaantui tuosta yllättävästä vieraasta, mutta ei aikaakaan kuin mermies jatkoi matkaansa ja tytöt jäivät häntä kaipaamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliään. Joku neito siellä itki ihan kunnolla ja kovaäänisesti. Taisi merimies särkeä hänen sydämensä todella pahasti...

Siinä vaiheessa voi todeta, että odota en - vaikka nyt sitä maailman merille seilaamaan lähtenyttä merimiestä ja jättää unholaan senkin, jos joku on todennut "sun täytyy muuttuu, sä aina tartut tikkuun lyhimpään, se ei johda mihinkään". Nimittäin kun saa käyttöönsä kaksi karttaa ja nappaa matkaansa saattajan, voi päätyä vaikka Roomaan, joka on paikka ikuinen ties mille. Roomasta löytyy Via Veneto ja Cafe Nero, siellä tarjoillaan kylmää cappuccinoa ja Romerolle soittaessa saa kuulla vain "Pronto pronto!" Tästä syystä Roomaan ei kannata jäädä pitkäksi aikaa tälläkääm kertaa, se on taas "Arrivederci Rooma" ja matka jatkuu. Kaukana täällä, jälleen tien päällä yksin mä ajelen. Tunteet pysyvät ennallaan ja rakkaustarina ei suonut rauhaa tänäkään iltana.


Ei Akia kuitenkaan ihan näin helpolla päästetä. Vaikka soitto hiljeni ja valot sammuivat, aplodit raikuivat Korian illassa. Tanssikansa tahtoo vielä lisää! Tuttuun tapaan Aki poistui lavalta takavasemmalle ja Fantasian pojat jäivät lavalle, paitsi Simo, joka livahti verhon taakse. Mitä ihmettä se mies puuhaa? Myöhemmin selvisi, että verhon takaa pääsi suoraan takahuoneeseen, ilmeisesti siis pikainen piipahdus sinne. Mutta sitten kun pitäisi tulla takaisin, verho vain heiluu ja heiluu... Jani katsoo huolestuneen näköisenä ja hetken jo itsellä kävi mielessä kunnon kauhuskenaario - mitä jos Simo kompastuu kun ei näytä löytävän tietään takaisin lavalle? Huoli oli turhaa, pian oli taas koko jengi kasasaa lavalla ja oli encorejen aika. Tälläkin kertaa Aki halusi jättää tanssikansan omalta osaltaan rauhallisiin tunnelmiin. Ensin tuttuun tapaan Haavoitettu ja sitten tapahtui jotain, mikä kirjaimellisesti oli viedä jalat alta, sai kyyneleet silmäkulmiin ja alahuulen väpättämään. Korian keikka osui nimittäin sopivasti syntymäpäiväkseni ja sitten koitti se hetki. Aki ja Fantasia omistivat toisen encoreen, Nuoruus on seikkailu, syntymäpäivälauluksi. Ihan kuin se kappale ei muutenkin saisi tunteita pintaan, niin nyt siitä tuli vielä erityisempi. Siinä vaiheessa ei oikein edes tiennyt minne suuntaan katsoa, jos katsoi Akia - alkoi silmäkulmat kostua, jos katsoi Simoa - sama ilmiö, ihan kiva lattia, ihan kiva katto, tanssijoitakin vielä mukavasti paikalla... Kuitenkin siitä selvisi ihan kunnialla ja ilman suurempaa itkua. Kiitos vielä kerran 💗

Napattiin siinä sitten vielä koko porukalla tauon aikana ryhmäkuva syntymäpäivän kunniaksi, vuosi sitten se otettiin ensimmäisen kerran, nyt uusinta. Kuvaushetki herätti varmaankin paikalla olleissa huomiota, ei tämän porukan seurassa voi vakavana olla. Ensin kun pohditaan missä kuva otetaan ja kun sopiva paikka löytyy, aletaan asettua kuvaan, joku laulelee kovaa ja korkealta, paikkoja haetaan, syntymäpäiväsankarin paikka vaihdetaan, joku pohtii onko hänellä kerma viiksissä ja lopuksi vielä tiivistetään, kun joku toteaa, että yksi ei kyllä nyt mahdu kuvaan. Tämä on niin tätä, tosin pelkästään hyvässä mielessä.

Kun kuvat oli otettu ja tauko pidetty, oli Fantasian vuoro vielä kiivetä lavalle ja jatkaa tanssikansan viihdyttämistä loppuillan ajaksi. Jenkalla liikkeelle, ne vanhat tutut Saunajenkka ja Lapin Jenkka aloittivat setin. Näistä kahdesta jenkasta ei enää kohta keksi mitään uutta kerrottavaa, niin monta kertaa on jo saunottu porukalla, todettu saunan olevan suomalaisen paras paikka, löydetty se sauna Lapista ja ihailtu taivaalla loistavia revontulia. Pojat hei, joko kohta olisi vaihdon paikka jenkkojen suhteen? Mitäs kaikkia jenkkoja teidän laajasta ohjelmistosta oikein mahtaa löytyä, olisiko siellä jotain vaihtareita näille? Wink wink... Kun jenkat oli hypelty, kuului lähtökäsky ja tähtitaivas näytti tietä matkalla, jolla antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Olihan se kuitenkin melkein täysikuu, tähtitaivaasta en mene takuuseen, mutta ainahan sitä voi pikkuisen hullutella ja antaa mennä ja antautua rakkauteen. Ei siinä mitään pahaa ole. Kun rakkauteen oli antauduttu hullun lailla, oli sen jälkeen aika rauhoittua hitaalle valssille, sitä oli Fantasialta toivottu. Ensin Vaya Con Dios ja siihen perään Edelweiss, näm molemmat ovat kieltämättä kauniita kappaleita. Vielä ennen pientä taukoa pari buggia, tuoreen Iskelmä-Finlandia voittajan Markku Aron ohjelmistosta lainattiin kappale Ollaan lähekkäin ja sitten vielä ihan Korian naapurista, Kouvolasta, Ari Klemin tunnetuksi tekemä kappale Sademies.

Pienen tauon jälkeen vielä illan viimeiset hitaat, Ei rakkaus yötä pelkää ja Alku kaiken kauniin. Niistä oli hyvä siirtyä viimeisiin valsseihin, ensin lähdettiin Jounin johdolla kohti Metsäpirttiä, mutta kuka ei sinne jäänyt yötään viettämään ennen seuraavan illan tansseja, saattoi valita yön viettämisen laivan skanssissa, jonne Simo vielä vaihtoehtoisesti porukan johdatteli. Kiitos ja hyvää yötä. Jäljellä ollut vähäinen tanssikansa päätti kuitenkin vielä palkita Fantasian aplodeilla ja vaati lisää. Tästä kiitollisina päätettiin kysyä yleisöltä mitä he haluaisivat tanssia ja kun vastaus oli yksimielinen "Salsaa!", niin sitä sitten. Ensin "ladattiin prompterit" ja sen jälkeen kerrottiin jo ennakkoon tarinaa seuraavasta illasta, Lauantai-ilta koittaisi ennemmin tai myöhemmin, sitä voisi lähteä juhlimaan ravintolaan ja sitten siinä kävisi miten kävisi, tai vaihtoehtoisesti tarjolla olisi tanssit Akin ja Fantasian tahdittamana Kangasniemellä. Jos luulitte, että tanssit päättyivät tähän, niin väärässä olette. Vielä toinen encore kun vauhtiin on kerran päästy. Lavalta kuului kuiskaus "väliaikainen", joten oletus oli, että salsan parina pojat pistävät ilmoille jenkan - ei kai siellä nyt niin väliä olisi enää tässä vaiheessa iltaa. Väliaikainen sieltä kyllä tuli, mutta yllättäen salsana. Oho, tämä vasta yllätys! Mutta mitä väliä, hienosti se taipui salsaksi. Lisää tällaisia yllätyksiä, kiitos!

Sellainen perjantai-ilta Korialla. Yhteensä ajomatkaa edestakaisin 327km, mutta kyllä taas kannatti. Tämän porukan vuoksi sitä jaksaa ajella vaikka minne ja mikäs kesällä on ajellessa. Kotona aamun pikkutunneilla, hieman unta ja sitten lauantaina jatkamaan seuraaviin tansseihin Kangasniemelle, josta tarinaa sitten seuraavassa blogissa (tosin sitä joudutte odottamaan loppuviikkoon, mä pidän tässä välissä pienen loman). Kiitos jälleen kerran illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Metsälinna, Ristiina 23.7.2017

Sunnuntai ja tanssit Ristiinan Metsälinnassa. Paikalla sunnuntaitansseissa mukavasti porukkaa, pienet sadekuurot ennen tansseja eivät haitanneet tunnelmaa, lavalla ainakin oli lämmin. Voiko muuta odottaakaan kun Aki & Fantasia pistivät taas kerran parastaan. Tämä keikka sisälsi sanonnan mukaisesti jotain uutta - sitten viime kerran myös Simo on siirtynyt soittamaan seisaaltaan, jotain vanhaa - tuttuja kappaleita illan ohjelmistossa, jotain lainattua - Akin setissä yksi uusi lainakappale ja jotain sinistä - tai no, oikeastaan aika paljonkin. Nämä siis olivat illan eväät, joilla lähdettiin kulkemaan musiikillista matkaa aina Fantasian ensimmäisistä valsseista Akin kahden setin kautta Fantasian viimeisiin valsseihin ja vielä yhteen encoreen.

Omalta osalta tämä oli nyt ensimmäinen keikka, jota koski uusi sääntö kuvauksen suhteen. Mutta kun osaa asennoitua oikein, siitäkään ei syntynyt ongelmaa. Kuten keikkakuvasivustolta huomaatte, sitä ehti aivan hyvin ottamaan kuvia ja sitten keskittymään keikasta nautiskeluun. Ei siis hätää, kuvia nähdään jatkossakin ilahduttamassa myös tätä blogia. Mutta sitten itse tämän kertaiseen tarinaan. Tällä kertaa saatte jälleen lukea jatkoa kulkurin ja tytön tarinaan. Viime blogista muistanette, että he tapasivat siellä kaukomaan yössä ja palasivat laivalla takaisin Suomeen. Lähdetään siis kuulostelemaan missä mennään nyt.

Tarinamme alkaa sieltä tutun rantakoivun alta. Kulkuri ja tyttö palasivat jälleen sen tutun koivun luo. Koivun, jonka alla oli istuttu yhdessä ja erikseen, haaveiltu, uskottu surut, kaipuut ja ikävät. Siinä koivun luona seisoi paikallaan yhä tuo pienoinen metsäpirtti, pirtti, joka kätki sisäänsä myös monia muistoja, olivathan tyttö ja kulkuri viettäneet siellä yhdessä aikaansa. Sinne he suuntasivat kulkunsa myös nyt. Siellä metsäpirtissä kulkurimme kertoi tarinaa Uralista, missä hän oli tuttuun tapaan viettänyt aikaansa kasakoiden kanssa leiritulten loisteessa. Tuolla hänen mieleensä oli muistunut sorja, sinisilmäinen tyttö Mikkelistä, jonka nimi ei ollut jäänyt hänelle mieleen. Hän tunsi tuon tytön vain tietyllä nimellä, sillä millä mekin hänet tunnemme. Mutta miksi kulkuristamme oli aikanaan tullut kulkuri? Tyttöjen tähden hän oli tälle tielle lähtenyt, yksin voimaton on alla auringon, se onnen vain löytää tai kestää kohtalon. Ei ollut aikanaan onnea löytynyt, vaan kulkurimme oli lähtenyt taivaltamaan pientä polkua metsän halki kultaisen kuun loisteessa. Mutta olisiko nyt vihdoinkin kulkurin aika onnelle? Kulkuri kaivoi esille kitaransa, tuon Romanialaisen ja alkoi soitella sitä, samalla laulaen tytölle, "Kaukana jossain onnenmaa odottaa meitä saa. Yhdessä kerran kahden vaan sinne kuljetaan..." Alkaa vaikuttaa siltä, että kulkurimme on kohta mennyttä miestä.

Mutta kuten aina, kulkurin on jatkettava matkaansa, nyt hän vain toki ottaisi tytön mukaansa. Hypättiin siis linjuriauton kyytiin, ihan silläkin uhalla, että matka voisi katketa kesken kaiken. Linjuriautossa oli matkalla myös lasta ja ukkoa, akkaa, mutta eihän se vielä tietenkään riitä! Matkaan tarttui mukaan myös joukko reiluja Karjalan poikia. Aikansa tuossa joukossa matkustettuaan kulkuri ja tyttö päättivät jäädä kyydistä pois ja jatkaa matkaansa kahdestaan. He muistelivat erästä syyskuuta, jolloin he myös olivat viettäneet aikaansa yhdessä. Kulkuri kertoi kuinka kaukana kulkiessaan hän oli sulkenut nuo muistot syömmeensä. Kauriitakin hän oli matkoillaan metsästänyt, mutta nyt ei sitäkään tarvittaisi, olihan hän jälleen löytänyt kaipaamansa tytön, tuon tytön, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Mitään muuta hän ei kaipaisikaan kuin olla nyt hetkisen lähekkäin tyttönsä kanssa.

Aikansa kuljettuaan kulkuri ja tyttö päätyivät työn luo. Siellä tyttö sekoitteli kulkurilleen melkoisia rakkauden drinkkejä, niitä sellaisia jotka saavat mielen keveäksi. Ehkä ne drinkit saattavat jossain tapauksessa viedä jalat alta, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa. Matka jatkui pitkin Koivukujaa täysikuun loisteessa kohti salaperäistä lähdettä, sinne missä keijut karkeloivat ja josta saattoi löytää valkovuokkoja. Siellä kulkuri todellakin taisi joutua Jazztytön pauloihin, koska hän alkoi unelmoida. "Hei hoi, sä jätkän oma kulta, sun lempesi on tulta!" Tyttö kuitenkin siinä hieman rauhoitteli kulkuriaan, olihan tämä kuitenkin ollut poissa jonkin aikaa ja eiväthän he edes kovin hyvin tunteneet toisiaan. Kummallakin oli vielä omat salaisuutensa, vaikka heidän polkunsa oli jo monta kertaa kohdanneet. Monta kertaa kulkuri oli lähtenyt omalle matkalleen ja tyttö oli vain joutunut toteamaan, kun äänet askeltesi pois häviää, vain tahdoin sydämesi, en enempää. Tummin kyynelin hän oli kulkurilleen kirjoittanut, mutta oliko noita viestejä koskaan luettu - sitä hän pohti. Kulkuri vain vaikeni. Paljon tyttö oli itsestään antanut, ehkä osan, ehkä kaikki ajoittain. Vain yhtä hän pyysi nyt kulkuriltaan, että tämä veisi hänet nyt kauas arjen taa, kenties siellä olisi kaikki kauniimpaa. Hän halusi tuntea sen saman rytmin kuin eilisiltana ja lukea huulilta sen tutun vimman. Clandestino ei tiennyt mitä sanoa, hän huokaisi hiljaa. Tyttö pelkäsi pienen ohikiitävän hetken ajan olisiko tämä nyt hetki vähän ennen kyyneleitä?

Tässä välissä pieni tauko, jonka jälkeen jatketaan Akin toisen setin kappaleilla ja kerrotaan tarinaa taas eteenpäin. Miten kulkurille ja tytölle oikein tässä tarinassa käy? Eroavatko he vai jatkuuko heidän tarinansa vielä toisellakin setillä ja mikä on tilanne illan päättyessä? Se selviää kun luette blogin loppuun saakka.

Jossain taustalla kuitenkin kummitteli se kiusaava tummasilmäinen, tuo joka aina vain vie leikkien. Aina kun kulkurin ja tytön tarina nytkähti hieman eteenpäin, jostain tuo tummasilmäinen saapui sotkemaan asioita. Mutta kuitenkin rakkaus tuota tummasilmästä kohtaan oli väärää ja kulkuria kohtaan taas oikeaa - vai oliko sittenkäään? Kaikki alkoi siis siitä, että tuo kulkuri oli pyytänyt tytöltä tulta, mutta ei sitten kuitenkaan soittanut - saati vastannut viesteihin, joita tyttö oli kulkurilleen lähettänyt. Mikä siis neuvoksi? Kuinka monta kertaa lähdön hetkellä olikaan lausuttu tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan...

Kulkurin ja tytön taival vei heidät myös tänä iltana Sörkän laitakaduille, kenties siellä nähtiin pollari ja tavattiin herroja ja narreja sekä vain vihelleltiin yhdessä niiden tuttujen katupoikien kanssa. Sen tyttö kuitenkin tiesi, että kulkuri oli vähän kuin merimies, moni tyttö oli kenties jäänyt oottamaan kulkuria tämän matkoilta, monen naisen sydämen oli kulkuri valloittanut tähän astisilla reissuillaan. Kuinka moni tyttö oli tuolle kulkurille todennut, odota en, en aio toiveisiin tuhlata aikaa. Kulkuri puolestaan todennut monelle tapaamalleen tytölle, että sun täytyy muuttuu, sun elämältä suunta puuttuu ja sä et oo mikään tyttö enää. Mikä tämä juttu nyt kulkurin ja tytön välillä oikein oli? Selvästi he viihtyivät toistensa seurassa, mutta väärinkäsityksiä tuntui olevan nyt ilmassa puolin ja toisin. Oli kuitenkin selvää, että molemmilla oli omat salaisuutensa ja he molemmat tiesivät sen, että ei kaikkea kuitenkaan voi kerralla paljastaa ja kartoilta voi löytyä tie salaiseen. Voisiko heistä kuitenkin sittenkin tulla toisilleen saattajia tällä elämän matkalla? Kuka tietää, kenties he voisivat valloittaa yhdessä koko maailman. Tahdonvoimalle voi siirtää esteet tieltänsä pois, kaiken voi voittaa uskolla ja olla onnellinen. Jonkinlainen rakkaustarina tämä kulkurin ja tytön tarina kenties saattaa olla, suoko se milloinkaan rauhaa vai ei.  Mutta ehkä tässäkin tarinassa pätee se, että emme koskaan saata tietää, emme koskaan aavistaa, kuka meidät kerran jättää, kuka toivoo ja rakastaa vaan. Nuoruus kuitenkin on seikkailu suunnaton, uinailevan, salatuimman se paljastaa.

Kun näistä pienistä väärinkäsityksistä oli selvitty, oli aika jatkaa taas eteenpäin. Kulkuri päätti näyttää tytölle sen saunan, jonne hän oli kerran aiemmin Lapissa ollessaan tiensä löytänyt. Suomalaisia kun tässä kuitenkin ollaan, niin kyllähän se oli ihan selkeä juttu, että sauna se on suomalaisen paras paikka. Tämä sauna siis sijaitsi erämaajärven rannalla ja siellä saunoessa oli hyvä ihailla myös revontulia. Kulkuri kertoili tarinaansa lapsuudestaan, kotiseudustaan pohjolassa, siellä missä hän oli saanut kokea talven tuiskutuulet sekä kesän lämpöisen. Sinne hän tahtoisi vielä mennä, muutenkin kuin unelmissaan. Ei kulkurin tie helppoa ole, sillä ei kulkijan latu kultaa lie, se tuskan tie yöhön vie. Mutta nyt kulkurin tielle oli tullut tuo punatukkainen tyttö, jonka kanssa oli hyvä ihailla iltaruskoa, Kun hän oli nähnyt tuon tytön seisovan siellä missä he olivat ensi kertaa kohdanneet, oli tuntunut siltä kuin koko talo olisi rokannut. Hetkittäin kulkurista tuntui, että tuo tyttö oli kuin kukkanen alppien rinteiden, kestät jään ja tuulen. Jotenkin hän halusi osoittaa tuolle tytölle, että tämä oli hänelle tärkeä, joten hän päätti poimia tytölleen niittykukkasia, sillä kulkurille ruusut olisivat liian hienoja. Taisi tuo tyttö olla kuitenkin varsinainen kissanainen, sekoittanut kulkurin pään. Villi ja viilee ja vaarallinen.

Sellainen tarina saatiin siis aikaan Ristiinan illasta. Olihan se muutenkin melkoinen ilta. Keijujen karkeloihin oli eksynyt sekaan joku Keijo (liekö sama Keijo, jonka on joskus kerrottu olevan Keuruulta?). Kun Aki kehotti ottamaan toverin lähelle, lavalta kuului kysymys, "Missä on Igor?". No, ehkä tässä ei kuitenkaan sitä venäläistä toveria tarkoitettu, niin lähellä itärajaa ei kuitenkaan oltu. Illan aikana ilmassa kaikui cha chaan kuumien rytmien aikana huudahduksia ainakin "Las Palmas" ja "Canaria" - liekö tämä epävakainen Suomen kesä saanut Fantasian pojat kaipaamaan vähän lämpimämpään? Millasta kuultiin sensuroitu versio, olihan paikalla Akin sanojen mukaan toukkia. Aki pyysi Jounia piippaamaan kirosanan aikana, joten Jouni teki työtä käskettyä. "...se makaa alasti ja nukkuu ja mä mietin kuka *PIIIP* tuo on...". Simo tosiaan oli nyt siirtynyt soittamaan seisaaltaan ja oli ilo seurata miten Simo oikein kunnolla jammaili "Väärää oikeaa" - biisin alussa ja muutenkin antoi mennä. Parempi näin, ainakin omasta mielestäni, älkää siis enää antako sitä penkkiä Simolle sinne koskettimien taakse. Hilpeyttä herätti myös yllättäen lavan edustalta löytyneet pikkuhousut, jotka saivat pohtimaan, oliko jollekin kenties tullut kuuma kesken illan vai ollaanko tässä jo lähdössä Frederik-linjalle ja pikkuhousuja alkaa lennellä lavalle? Mitä ihmettä? Sanonta, väki vähenee ja pidot paranee, piti paikkaansa tälläkin kertaa. Se vähäinen tanssikansa, joka viimeisten valssien aikaan oli vielä paikalla, päätti tapauttaa Fantasialle vielä niin vimmatusti, että se oli pojillakin encoren paikka.

Tänä kesänä tämän porukan keikoille on tullut ajettua edestakaismatkaa jo 2567km ja vielä on luvassa useampikin keikkamatka kesän aikana. Mikäs siinä on ajellessa, kun tietää mikä perillä odottaa ja miten hyvän fiiliksen keikalta saa ja voi lähteä hymy huulilla kotimatkalle. Monestikaan sitä ei osaa sanoa keikan jälkeen kuin kiitos ja halata, mutta kun tietää että se riittää. Iso kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Uudet seikkailut odottavat jo melkein nurkan takana, nähdään siis piakkoin!

Nurmaan lava, Mäntyharju 12.7.2017

Mäntyharju oli jo mielessäin Keuruun illan jälkeen. Lähtisikö vai ei, pitkä ei olisi matka, mutta... Kaksi miestä ja kuusi sanaa, kun kysyin pitäisikö tulla Mäntyharjulle. "No, hei! Suomiviihde - tanssit." sekä "Tule, tule." Helposti olen yli puhuttavissa, kun nämä kaksi (nimeltä mainitsematonta) avaavat suunsa. Keskiviikko aamu. Vettä sataa taivaan täydeltä ja se vain yltyy ja yltyy...jatkuu ja jatkuu. Loppuuko se koskaan? Pakko sen on jossain vaiheessa loppua tai ainakin rauhoittua, joten pienellä varoitusajalla matkaan, ei kesäsade haittaa ja onhan lavalla sentään katto pään päällä! Matkalla kyseltiin säätilaa Mäntyharjulla, siellä kuulemma paistaa aurinko. Hyvä homma, ei tarvitse kääntyä takaisin kun ei ne kumisaappaatkaan tulleet matkaan. Hieman ennen Mäntyharjua yllätti vielä kunnon kaatosade, mutta lavan lähestyessä se aurinko siellä taivaalla tosiaankin paistoi. Ilma tosin oli kuuman kostean hikinen ja ensimmäistä kertaa tänä kesänä kavereita riitti - siis niitä pieniä, korvan juuressa iniseviä siivekkäitä.

Vaikka sitä kuinka yrittää ehtiä paikalle ajoissa, niin joskus vain sää- ja liikenneolosuhteet eivät ole samaa mieltä kellon kanssa ja kun paikalle sitten vihdoin ehti, oli ensimmäinen valssi jo soinut ja toisesta valssista kuuli juuri ja juuri ilmoille kajahtavat viimeiset sanat ja sävelet. Se, mikä ensimmäinen valssi oli, ei ole tiedossa, sitä ei yksikään pikkulintu ole tähän hetkeen mennessä laulanut. Toisena valssina kuitenkin kuului soivan "Kerran viel", sen verran sieltä lopusta tosiaan ehti kuulla.Mutta lähdetään siitä huolimatta kuljettamaan tarinaa eteenpäin ja katsotaan minne tämänkertainen matkamme vie.

Fantasian pojat olivat lähteneet matkalle tangon toiseen kotimaahan, Uruguayhin, jossa hiljaa yössä soivat La Cumparsitan sävelet ja iltaruskoon peittyivät meren kaukaiset rannat. Hiljaa, joka ainoa ilta, sitä kaihoten katson ja vaivun unelmaan. Mutta mitä ihmettä? Vaikutti siltä, että joku matkalaisistamme saapui paikalle vasta seuraavana aamuna, koska Jani kyseli kovasti "Missä yösi vietitkään?" Kuka oikein oli eksynyt muualle? Vastaus siihen saatiin pian, kun Jouni kertoi "Yöhön Budapestin huumaavaan kauan sitten jäin haaveilemaan. Yössä Budapestin unohdin arjen harmaan kun sut kohtasin...." Vai nin, että siellä sitten olit. Se sitten selittääkin kaiken, koska Simo totesi, että ilmankos viime yönä oli hiljaista, täällä oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.Mutta kuka siellä Budapestissä oikein oli kohdattu kun sinne oli jääty haaveilemaan? Katerina! Ai jai jai... Yksi suukkonen vain ja Katerina, tuo yön ruusu taisi sen jälkeen kadota Tonavan rannoille. Sen jälkeen Simo alkoi tunnelmoida, on kuutamo, yö ja mä tunnen sen kun kaipaus käy yllä kattojen, heitän viestin sun vastaajaan, mut katkonaisen nauhan kuulla saan...Rauhoitutaanpa nyt hetkeksi, päätti Jani ja käski matkalaiset saunaan. Kyllähän nyt suomalainen sen saunan löytää vaikka mistä, onhan se sentään suomalaisen paras paikka! Saunaan eksyi myös eräs välimallin jätkä, joka kertoi kuinka toiset on fiksuja, toiset on tyhmiä, mutta hän on siltä ja väliltä. Tässä välissä taitaa olla aika hengähtää hetki, palata takaisin Mäntyharjulle ja siirtyä pihalle itikoiden syötäväksi ja hörpätä kuppi kahvia, jonka jälkeen voidaan taas jatkaa mielikuvitusmatkaamme.



Käsittääkseni olimme todellisuudessa Etelä-Savossa, mutta hetkittäin alkoi epäilyttää onko Mäntyharju sittenkin muuttunut ruotsinkieliseksi alueeksi? Fantasian ensimmäisellä setillä lavalta oli jo kerran kuulunut "Tack så mycket" ja sitten vielä pihalla tervehdittiin ensin sanomalla "God afton!" ja heti perään "Hej!". Anteeksi kuinka? "Me vietetään kaikki vapaa-aika Ruotsin puolella", oli selitys asialle. Sak ett klara! Mennään tällä.

Sitten taas mentiin ja matkamme jatkuu. Taisimme edelleen olla Uruguayssä, ainakaan kukaan ei ole vielä tehnyt selväksi onko matka jatkunut eteenpäin. Tuolla Uruguayn yössä oli hyvä olla lähekkäin, vaikka vain ihan hetken verran, vierees sun mä hiljaa painauduin. Selväksi ei tosin käynyt kuka matkallamme mukana olleista sai seuraa ihan lähelleen. Tosin Simolle oli käynyt tällä matkalla vähän hassusti, jostain yllätti sadekuuro ja mies jäi ihan yksin sateeseen ja huomasi maiseman muuttuneen. Mutta ei hätää, nurkan takaa kurvasi paikalle linja-auto, jossa koko muu seurue oli jo kyydissä, koska linja-autossa on tunnelmaa. Kyseisestä linja-autosta löytyi myös joukko Karjalan poikia, jotka oli poimittu kyytiin jo vähän aiemmin. Mitä ihmettä, tien varressa kyytiin liftasi kissanainen! Jani totesi tuolle kissanaiselle "Sä oot villi ja viilee ja vaarallinen..." Simo jatkoi, "Kaikki tytöt eivät ala enkeleiltä tuntumaan, mutta sinä olet jotain..." Jouni ja Kimmo olivat hiljaa ja miettivät mitä matkallamme mahtaa tapahtua seuraavaksi. Meno alkoi muuttua melkoisen vauhdikkaaksi ja autoradiosta alkoi kuulua Beatlesiä. "Close your eyes and I'll kiss you. Tomorrow I'll miss you." Ei muuta kuin auto parkkiin tien sivuun ja hetkeksi hyppimään jiven tahtiin. Siinä tanssahtelun lomassa alkoi Jouni muistella syyskuuta, mitä lie silloin tapahtunut. Siihen Kimmo totesi Jounille, että etkö muista, silloinhan oltiin kauriinmetsästäjiä? Ai niin, niinhän se olikin! Linja-autossa voi matka katketa, joten koitti takaisinpaluu. Olemme siis taas lähtöpisteessämme Uruguayssa. Siellä sitten jollekin tuli yllättäen mieleen silmät tummat, jotka eivät koskaan suo rauhaa ja vaikka kuljetaan ääriin maailmojen, nähdään aina vain nuo silmät.

Lähtöpisteeseen oli siis palattu. Kun kuljettiin taas tuttuja katuja pitkin, huomattiin myös Akin saapuneen paikalle. Siellä Aki istui täysikuun loistaessa taivaalla ja harmitteli, kuinka ei etsinnästään huolimatta ollut löytänyt valkovuokkoja. Mutta ei Akin tarvinnut olla yksin muiden seikkaillessa ties missä, mukanaan hän oli tuonut Jazztytön ja joukon katupoikia Sörkän laitakaduilta. Jazztyttö ilmeisesti etsi kulkuriaan, joka kenties oli jo Uruguayssa ja nuo katupojat olivat lähteneet vihellellen pollaria pakoon. Matkalla he olivat vihellelleet tytön akkunaan, Jazztyttö peilasi otsatukkansa ja tarjosi rakkauden kummalliset drinkit ja niin tämä porukka, Aki mukaan lukien, aloitti matkansa Koivukujalta. Tälle matkalle ei tarvittu lainkaan saattajaa, sillä jostain Aki oli kaivanut esille kaksi karttaa, jotka tällä kertaa riittivät viemään perille saakka, tiesihän tämä porukka jo matkalle lähtiessään minne täytyi suunnata, jotta jo aiemmin matkaan lähteneet Fantasian pojat löytyisivät.

Nyt kun koko matkaseurue oli vihdoin ja viimein kasassa, todettiin että matka oli vienyt meidät kaikki kauas arjen taa. Siinä sitten pyydeltiin puolin ja toisin, että älä särje tunnelmaa. Jotain kummaa väreilyä oli myös ilmassa, tuttu rytmi, kenties sydämen, herätti Jazztytön huomion ja hän kuiskasi hiljaa, "Mä rytmisi tunnen...". Clandestino! Totta se oli, myös kulkurimme oli matkallaan päätynyt Uruguayn yöhön, jossa hän istui öljylampun luona. Jazztyttö ja Clandestino kohtasivat yllättäen toisensa, kenties hieman hämmentyneinäkin. Koitti hetki vähän ennen kyyneleitä, mutta tällä kertaa ne olivat onnenkyyneleitä, olihan heidän viime kohtaamisestaan kulunut aikaa ja kulkuri oli jatkanut matkaansa yksin. Siinä he nyt katselivat toisiansa, kyynel kiilsi kummankin poskella ja toiset vain seurasivat sivusta heidän jälleen näkemistään. Annetaan siis heille aikaa kahdestaan, jätetään tyttö kulkurinsa kainaloon ja jatketaan eteenpäin.

Aiemmin muisteltiin niitä tummia silmiä, joilta ei saatu rauhaa edes maailman äärissä. Kuka oikein omistaa nuo silmät, onko hän se salaperäinen tummasilmäinen, tuo joka katsoi silmiin ja haavoitti hetkessä sydämen kuin leikkien. Ei, se ei ole Jazztyttö eikä se ole Clandestino, kummallakaan heistä ei ole tummia silmiä. Siinä sitä sitten pohdittiin jonkin aikaa ja mietiskeltiin onko tuo tytön ja kulkurin rakkaus nyt väärää vai oikeaa? Aki sanoi, että jos siinä ei ole mitään rikollista, niin ihan oikeaa se on. Sitten joku kuitenkin totesi, että hei, nyt muuten on lähdön hetki! Meidänhän piti jättää nuo kaksi toisensa löytänyttä ihan kahdestaan ja jatkaa matkaamme. Siinä hetkessä kuitenkin kuultiin vielä kuinka kulkurimme kuiskasi tytölle, "Eksyneen kun löysit ja jäit viereen istumaan, niin alkoi elämä tää uudestaan. Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun..." Enempää ei kukaan kuullut, sillä Aki alkoi johdattaa joukkoa eteenpäin.

Kenties tuo tytön ja kulkurin kohtaaminen sai muidenkin unelmat heräämään ja joukosta alkoi kuulua laulua, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta. Oi joi sun lempesi on tulta." Ihmekö tuo, nythän oltiin kaukaisessa maassa, jossa meri on suuri ja niin rauhaton. Ollaan vähän niin kuin merimiehet, ei voida maissa, tai no tässä tapauksessa varmaankin keikkapaikalla, olla päivää kauempaa. "Hetkinen? Aki, oliko meille myyty keikka tänne Uruguayhin, vai miksi me täällä oikein ollaan?", kysyi joku Fantasian pojista. Ilmassa alkoi olla pientä hermostuneisuutta, kuinka kauan tämä matka nyt oikein kestää? Sitten joku jo huudahti, "Odota en! Sen minkä huominen eteeni tuo, sen tahdon nähdä vain!" Siinä eteenpäin kulkiessa soi jollakin puhelin. Kiivasta sananvaihtoa hetki ja muut jo kyselivät, kuka siellä oikein soitti? "Mutsi. Se soitti kertoakseen, miten kiva ois jos joskus kävisin. Mut se veisais vain sen saman virren, se on kuultu monta kertaa ennenkin."

Seurue päätyi sitten pieneen hämyiseen ja savuiseen kahvilaan, pöytien väli ei ollut pitkä, viereiseen pöytään nähtiin. Kenties siellä oli joku tuttu kasvo jollekin, joku, joka jakoi pöydän toisen kanssa. Yllättäen yksi seurueestamme lähestyi tuota pöytää ja kysyi kohteliaasti, "Saanko minäkin liittyä seuraan?" Siinä muut katselivat hämmentyneinä ja yrittävät saada tätä kohteliaasti käyttäytyvää miespuolista matkalaistamme siirtymään sivumpaan. "Psst. Etkö näe, että tämä on nyt sinulle selvästi hetki rakkauden jälkeen. Anna olla ja tule tänne meidän pöytäämme. Nyt on tullut aika antaa ajatusten levähtää, yksi syttyy, toinen sammuu häviää. Tilaamasi cappuccino on jo ihan kylmä, tätä menoa saat kohta istua pöydässä yksin." Siinä sitten tosin yritettiin selittää toimia siellä, että "Rakkaustarina ei se anna rauhaa, oot vain mielessäin, vain sun parina oon mä yhä näin, sen tietää sisimpäin." Kenties tämä matkaseurueeseen kuuluva henkilö tunsi itsensä jotenkin rakkaudessa haavoitetuksi ja tyytyi katselemaan kaihoisasti sinne toiseen pöytään ja kuiskasi, "Niin kauas kuin voit mennä, niin lähde nopeaan..." Muut lohduttivat tätä rakkaudessa pettynyttä toteamalla, "Nuoriahan tässä vielä ollaan, katsos, nuoruus on seikkailu suunnaton!"

Matkalta alettiin pikkuhiljaa kuitenkin kaivata kotiin, joten seurue alkoi pakkailla tavaroitaan ja valmistautua lähtöön. Jani huokaili, "Jos saisin, jos mä saisin taas olla siellä, käydä riemuiten pihatiellä, kotiportista sinne mennen..." Satamassa matkalaisia odotti laiva, ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan.  Laiva irtosi satamasta ja Simo seisoi vielä hetken sen kannella todeten, "Vihdoinkin, rauha on saapunut laivaan ja iltataivahan tähtien alla mä sulle laulelen." Kun sitten vihdoin ja viimein smatkalaisemme saapuivat kotisatamaan, oli jo lauantai-ilta. Ennen kotiinmenoa kierrettiin vielä ravintolan kautta, juhlittiin hieman, otettiin muutama olut ja mentiin kotiin nukkumaan. Joku maksoi taksin, koska herrasmiehet tekee niin.

Sellainen matka siis saatiin aikaan Mäntyharjun illasta. Koska tämä oli Fantasian osalta itselleni 70:s keikka, kaappasin pojat vielä yhteiskuvaan. Ollaanko sisällä vai ulkona? Mennään ulos, tosin siellä sataa vettä. Kappas, ei sadakaan. Seisotaan hetki lavalle vievällä ovella. Olisiko sittenkin parempi paikka pihan puolella? No, mennään sinne. Riviin järjesty. Allekirjoittanut etsi paikkaansa, jos vaikka tähän Jounin ja Simon väliin. Ei käy. Mene keskelle, sinne Simon ja Kimmon väliin. Selvä, sinne sitten. Aki pistää vielä lusikkansa tähän soppaan, nappaa itselleen tuolin ja on kuin ohjaaja konsanaan, antaen ohjeita valokuvaajalla ja kuvattaville. Saatiinhan se kuva sitten lopulta.

Kiitos taas kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Vielä on kesää jäljellä, joten seuraavia kesätansseja odotellessa!

Keurusselkä, Keuruu 10.7.2017

Keurusselkä ja maanantaitanssit. Kerrankos sitä uusi viikko aloitetaan keikkamatkalla kohti Keuruuta. Lämmin kesäilta ja Keurusselän 2-vuotisjuhlatanssit. Yleisöä paikalla mukavasti ja esiintymässä tietysti Aki & Fantasia. Samalla siinä vähän kuin pystyi juhlimaan Akin 2-vuotistaiteilijajuhlaa, kellon viisareiden näyttäessä puolta yötä ja päivän kääntyessä 11.7. puolelle, tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Aki sai päähänsä tangokuninkaan kruunun Seinäjoella. Tuplajuhlat siis.



Tanssit käyntiin klo.20 Fantasian toimesta, Akin ensimmäisen setin aika olisi sitten klo.22. Valssilla liikkeelle. "Ilmojen halki käy lentäjän tie, ylitse maan ja veen....On uljasta yksin liitää, yllä pilvien..." Siinä ilmojen halki liidellessä oli hyvä katsella sitä tuttua rantakoivua. Kauan oli taas kulunut aikaa siitä, kun sen alla oli istuttu haaveillen ja kenties muisteltu sitä Elainea ja mietiskeltiin vieläköhän Elaine muistaisi sen puistikkotien, missä oli istuttu kahden illoin ain... Kauaa ei Elainea kuitenkaan ehditty muistella, kun matkamme johti Kööpenhaminaan. Kööpenhaminassa vierailusta oli kulunut jo pitkä aika, taisi olla vuosi viiskytkuus kun siellä oli edellisen kerran käyty Hakkaraisen Masan kanssa. Tuolloin tivolista oli kaikunut blues ja paikka oli mieltä kiehtova ja syntinen. Ei ollut Kööpenhamina enää kuin ennen. Koska nuoruuttaan ei voi elää enää uudelleen, täytyy vain muistella kuinka hänet kohtasin ja sain suukon kuuman. Taustalla soi enää vain tummansininen sävel, sillä kun erotaan mitä jäljelle jää on vain sävel kaihoisin....

Kenties tuo muistelujen kohde oli tyttö nimeltä Maria, joka oli saari meressäin ja polte veressäin, sillä Marialle kerrottiin myös kuinka kauniiksi teet maailman, osa oot mun huomistain ja että paikkasi on ain, uskothan, Maria, sielussain. Toki siinä sitten vähän myös kyseltiin että missä sitä oikein yösi vietitkään, et sä ollut yksinäin, tuot en uskokaan. Aivan hetkisen istuit vieressäin, mut silloinkin sä katsoit muihin päin. Et tainnut kyllä olla lainkaan selvinpäin. Vai oliko kenties käynyt niin, että tyttöset nimeltään Sanni ja Marleena olivat sekoittaneet tuon tukkipojan pään? Lautalta löytyi nimittäin pienoinen kahvila, jossa oli kahviteltu päivin ja illoin, keksien varsiin piirretty nimiä tyttöjen, monta niistä oli jäänyt unhoon, mutta nämä tyttöset olivat aivan toista - nimet säilyisivät aina muistoissa. Lautalta jatkettiin matkaa eteenpäin, kuunneltiin kuinka Romanialainen kitara soi ja samalla ihailtiin taivaalla loistavaa iltaruskoa. Iltaruskon loisteessa oli lämmennyt myös sauna, joten ei muuta kuin saunomaan, sillä saunan puhdas tuoksu se on parfyymeista parhain. Saunan jälkeen suunnattiin vielä hetkeksi Lappiin, se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa.


Tauon paikka, levymusiikki soimaan hetkeksi ennen kuin taas jatkettaisiin matkaa. Luvassa olisi siis vielä toinen setti Fantasialta.

Lapista matkamme jatkui kohti Tennesseetä. Tennesseessä kohdattiinkin sitten neitonen nimeltä Rebecca. Kauaa ei kuitenkaan Rebeccan kanssa ehditty viettää aikaa, oli aika mennä, kuului lähtökäsky ja tähtitaivaan annettiin näyttää tietä matkalla, jossa antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Siinä samalla ehdittiin kuitenkin muistelemaan syyskuuta, niitä päiviä jolloin tuuli hiljaa tuuti viljaa. Niillä viljapelloilla oli kenties ollut myös kauriita ja kauriinmetsästäjiä, joukossaan myös se tuttu kaveri Pecos Bill, joka oli pelannut pelinsä melkein tilttiin ja tunsi olonsa ihan extrapalloksi. Huh huh, meno alkaa olla jo sen verran kovaa tällä matkalle, että eiköhän rauhoituta hetkeksi, ettei ihan täysin hyydytä kuumassa kesäillassa. Ihan ensimmäiseksi pyydettiin kovasti että ota lähellesi. Vaikka laulussa pyydetäänkin, että ota lähellesi peiton alle, niin ei nyt kuitenkaan vielä ollut aika karata nukkumaan, iltahan oli vasta puolessa. Sylissä voi pitää suudellen muutenkin ja antaa niitä hyväilyjä kaipaavalle, kuitenkin niin, ettei sitten illan päätteeksi tarvitsisi potea sitä salattua surua ja miettiä voiko mies näyttää tätä taakkaa surun, vaikka suru sydämen lopulta onkin vain salaisuus. Näihin läheisiin tunnelmiin Fantasia jätti tanssikansan toisen settinsä jälkeen. Oli taas aika siirtyä tauolle, kuivaamaan hikeä ja huolehtimaan hetkeksi nestetasapainosta.

Sitten koitti illan H-hetki eli Aki lavalle. Tangolla lähdettiin liikkeelle ja erittäin ajankohtainen tango kuultiin heti alkuun - nimittäin Täysikuu. Sellainenhan siellä taivaalla vielä maanantai-iltana täytenä loisti, tuo ihme suurin öisen taivahan. Sen loisteessa oli hyvä ihailla valkovuokkoja ja katsella kuinka keijut karkeloivat lähteellä ja kuunnella kesäyössä sirkkojen viulujen soitantaa. Kenties juuri sieltä lähteeltä paikalle illan tansseihin olivat tiensä löytäneet myös illan Jazztytöt kukkamekoissaan ja liehuvine helmoineen. Turha oli surra, jos heilaa ei ollut, vessassa pystyi pistämään puuteria nokkaansa ja peilaamaan otsatukkansa, kenties joku paikalla olleista katupojista kelpaisi seuraksi, ties vaikka illan päätteeksi tie veisi kohti Sörkän laitakatuja ja jos pollari nähtäisiin, sitten vain vihelleltäisiin. Sieltä Sörkän laitakaduilta saattaisi myös löytyä paikka, jossa voisi nautiskella rakkauden drinkkejä, sellaisia joiden nauttimisen jälkeen tie olisi vain kevyt kulkea ja johdattelisi kohti Koivukujaa.

Tosin koskaan ei voi tietää mistä se Koivukuja milloinkin löytyy, joten mukaan kannattaakin muistaa ottaa vähintään kaksi karttaa ja tuolle tutkimusmatkalle maailmaan kaipaa kenties mukaansa myös saattajan. Drinkin nauttimisen jälkeen voi nimittäin olla niin kevyt olotila ja kirkas mieli, ettei matkaan uskalla lähteä yksin. Jos oikein mukava saattaja on saatu mukaan, voi häneltä kenties pyytää että vie kauas arjen taa ja kuiskata siihen vielä, että mä rytmisi tunnen - oli se sitten sydämen rytmi tai joku muu, sen voi jokainen itse päättää. Jos tuon matkan jälkeen vielä oot vapaa, voi sille saattajalleen sanoa että tule vaan ja sun kai saan. Voi nauraa vaikka silmät kyyneliin. Kuitenkin on sitten hyvä muistaa ettei kukaan ketään koskaan saa mielensä mukaiseksi muuttaa, annetaan sen toisen olla sellainen kuin on, niin hyvä siitä tulee.

Tauon jälkeen oli arpajaisten vuoro. Palkintona oli niin lahjakortteja Keurusselälle, kuin tanssilippujakin. Voittajia ei tahtonut millään löytyä tai sitten lipun numero osoittautui vääräksi, joten arvonta vain venyi ja venyi. Pientä hermostumista alkoi olla jo ilmassa. Tanssit päättyisivät klo.00.30 ja vielä oli Akin toinen setti kuulematta, kenties myös illan perinteisesti päättävät viimeiset valssit, jotka Fantasia vielä soittaisi. Mennäänkö tässä jatkoajalle vai miten tämä ilta oikein saadaan päätökseen? Vihdoin ja viimein kun palkinnot oli jaettu, yksi puhekin siinä lyhyesti pidetty ja Keurusselälle onnittelulaulu laulettu, saatiin tanssit taas jatkumaan.

Heti toisen setin alkuun paikalle saapui salaperäinen tummasilmäinen, juuri se, jonka tiedettiin vain kiusaavan ja vievän leikiten. Tummasilmäinen pyysi vain tulta ja siitä se sitten alkoi, nimittäin pohtiminen onko rakkaus väärää vai oikeaa. Kuten Aki on aiemminkin todennut, jos rakkaudessa ei ole mitään rikollista, se ei voi olla kuin oikeaa. Muistetaan siis tämä vaikka sillä lähdön hetkellä, etenkin silloin jos on huomattu että jokin muuttui, siitäkin huolimatta että tahtoo valon sekä pimeän jakaa sen toisen kanssa ja tahtoo sekä kommentit ja kiellot ohittaa. Jos toinen on tuonut tarkoituksen valheelliseen maailmaan, ei sitä vastaan kannata kapinoida - antaa mennä vain, eikä turhaan miettiä onko se nyt oikeaa vai väärää - siis se rakkaus. Tekee vaikka niin kuin se tukkijätkä jätkän humpassa, kääntää lauantaina paidan nurinpäin ja käy kylille viheltäin. Toki pitää sitten myös varoa sitä, ettei käy kuin sille yhdelle merimiehelle, joka syömmet naisien hurmas laulullaan ja jota on moni tyttö jäänyt oottamaan ja neito itkenyt kaipauksen kyyneliään. Siinä vaiheessa on kuitenkin varmaan parempi todeta että odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin tuhlata aikaa. Paitsi jos nyt sattumoisin itse olet nimeltäsi Milla, siinä tapauksessa sinun itse täytyy muuttua, koska tartut aina sihen tikkuun lyhimpään ja kenties elämältäsi puuttuu myös suunta. Istut kenties siellä kahvilassa yksin selkä ulko-ovelle päin, kahvila sijaitseekin Roomassa ja on nimeltään Cafe Nero. Pöydässäsi on vain kylmä cappuccino, yrität soittaa Romerolle (oliko se Romero mies sängyssäsi, mies jonka selkään oli tatuoitu Jack Nicholson?), mutta puhelimesta kuuluu vain "Pronto, pronto!". Lopuksi joudut vain toteamaan, että kaukana täällä jälleen tien päällä yksin vain ajelen ja sun viereesi vaan mä kaivata saan, on tunteeni entinen. Niinpä niin, siinä onkin miettimistä kuinka tähän tilanteeseen oikein päädyttiin....

Kun kahden viimeisen kappaleen välissä oli esitelty Fantasia tuttuun tyyliinsä, Jouni kelpo kaverina, Kimmo kahden kapulansa kanssa, Simo monitoimimiehenä ja Jani kaiken ikäisten naisten päiväunena, kaikuivat ilmoille Akin toisen setin viimeiset sävelet. Vielä kuitenkin oli vuorossa encoret. Ensimmäisenä saateltiin matkalle tuttu kulkurimme Clandestino. Saappaiden pohjiin painautuivat hiekanjyvät, aurinko nousi, vaikka kaikki muu kuoli, vain mustan salaisuuden, taas yhden aamun uuden, ne Clandestino omistaa... Kuten aiemmin on kerrottu, melkoisia salaisuuksia Clandestinosta on jo pikku hiljaa alkanut paljastua, saa nähdä mitä kulkurimme tarinasta on jatkossa kerrottavana. Ehkä siinä saattoi sitten vielä koittaa hetki vähän ennen kyyneleitä, olihan ilta Akin osalta tällä erää siinä.

Sitten nimmarikortteja halukkaille, kuulumisien vaihtoa, halauksia (hikisiä)... Levyjä sai myös toki ostaa, jos nyt sattuisi olemaan niin, että sellaista ei levyhyllystä vielä löydy.

Koska kello lähestyi jo uhkaavasti sitä hetkeä, jolloin tanssit loppuisivat, Fantasian tehtäväksi jäi vielä soittaa viimeiset valssit. Ensimmäisenä viimeisistä valsseista Simo johdatteli meidät Saimaalle, sinne saareen, jossa oli pikkuinen torppa ja jossa asusteli Nestori Miikkulainen ja lepokivellä hänen ystävänsä norppa, molemmat vanhoja poikia viiksekkäitä. (Nestori Miikkulainen on muuten aivan todellinen henkilö, vaikka ei tämän laulun esikuva ollutkaan.)

Vielä toinen valssi, jonka jälkeen ilta olisi sitten siinä. Jani tulkitsi meille kauniin valssin nimeltään Laaksojen laulu. Siinä sitä kappaleen kestoa ei niin tullut ajateltua, ehkä vähän ihmeteltyä sen lyhyyttä, mutta myöhemmin sitten selvisi syykin. Ajan säästämiseksi oli valssia hieman lyhennetty ja mm. välisoitot jätetty kokonaan pois. "On muistot mukanain, missä kuljen vain, kulkuri matkallain." Näihin sanoihin päättyi ilta, päivä oli pulkassa, kiitos ja hyvää yötä.

Vielä pari pikaista juttutuokiota ja yksi halaus,
sitten ei muuta kuin täysikuun loisteessa kotimatkalle. Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja tämän illan jälkeen oli kasassa pyöreät 30. Hieman reilu vuosi tullut kierreltyä tämän porukan perässä ja päivääkään en yhä edelleenkään vaihtaisi pois, niin paljon on tullut nähtyä ja koettua. FantasiAki vain hitsautuu yhteen entistä tiiviimmin koko ajan ja aina löytyy jotain uutta twistiä ilta illan jälkeen. Aivan kuin Fantasia olisi noussut tässä vuoden aikana uuteen kukoistukseen, mitenkään tietenkään aikaisempia vuosia vähättelemättä. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo kaikesta tähän astisesta, te olette kyllä mahtava jengi. Ei muuta kuin katse kohti uusia seikkailuja, niitä odottaakin tässä kesän aikana vielä useampi, ajokilometrejä tämän Keuruun keikan jälkeen tänä kesänä auton mittariin on kertynyt jo 2095. Elokuun lopussa voitaneen sitten kertoa kesän osalta lopullinen lukema. Kun Keuruulla tämän porukan hyvästeli, ei vielä osannut varmuudella sanoa odottaisiko uusi seikkailu jo ihan nurkan takana vai pitäisikö ensin katsoa parin tyhjän nurkan taakse. Siitä lisää seuraavassa blogissa, jonka lupaan teille luettavaksi päivän parin sisällä.