IsoValkeinen, Kuopio 7.4.2018

Vielä ennen kuin Aki ja Fantasia päästettiin keväiselle Lapin rundille, ehdittiin tanssahdella kalakukkojen kaupungissa, Kuopiossa Hotelli IsoValkeisen parketilla lauantai-tansseissa. Tunnelma tansseissa oli hilpeän hauska, naurua tuntui riittävän niin lavalla kuin varmasti myös tanssiparketin puolella – tai no ainakin siinä lavan sivulla, siihen ne parhaimmat heitot kuuluvat, ainakin ne, joita ei julkisesti mikrofoniin lausuta. Akin ohjelmisto oli tähän iltaan uudistunut melkoisesti, molemmissa seteissä saatiin kuulla uusia kappaleita, lainattuja tosin, mutta kuitenkin. Kaikki kappaleet on sisällytetty tämän kertaiseen tarinaan, joten sieltä vain bongailemaan niitä. On myös kyselty mitä mahtaa kuulua tarinoissa aina silloin tällöin seikkailevalle kulkurille, joten tällä kertaa saatte luettavaksi tarinan, joka vastaa kysymyksiinne.

Kulkurimme, tuo lentäjän poika, oli jälleen kierrellyt ympäriinsä ja oli saapunut pienoiseen metsäpirttiin, viettänyt siellä muutaman yön, kuunnellen kuinka metsätuulen humina oli soinut kehtolauluna ja mietti nyt kuinka tie kutsuisi häntä jälleen kulkemaan. Minne tie veisi hänet tällä kertaa, kohtaisiko hän kaipaamansa tytön tällä matkalla vai joutuisiko hän vain tyytymään muistoihinsa? Hän tiesi, että elämä ei lainaa mitään eikä säästä – ”kaikki tai ei mitään” oli hänen elämänohjeensa. Kulkuri tiesi olevansa tässä ja nyt, ehkä jäävänsä, mutta silti täysin omillaan, tämä oli kuin hänen paalupaikkansa tälle matkalle. Kulkuri astui ulos ja katsahti taivaalle, tähdet loistivat vielä hetken valoaan ennen katoamistaan, aivan kuten alumiininiitit hänen takissaan, ne jäivät kimmeltämään kun hän lähti matkaansa. Toiset kenties menivät ulos katsomaan huhtikuuta, mutta hän oli ulkona muusta syystä. Tie kutsui kulkuria. Sielu piirsi hänen silmiinsä yksinäisyyden, hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan. Kulkuri mietti kuinka yhteen hetkeen mahtuu koko maailma, tuhat kiloa tuskaa ja yhtä paljon onnea. Pölyn valkoinen hiekka rahisi kulkurin kenkien alla, kun hän taivalsi polkua pitkin puiston laitaa, kautta portin kaidan, luo vanhan kiviaidan, jonka ruusupensaat jo kätkivät. ”Kuin satumaassa silloin, me kohtasimme illoin…”, mietiskeli hän kaipaamaansa tyttöä. Kuinka he olivat istuneet yhdessä ääreen veen ja katselleet pintaa sen, kulkuri oli kertonut tytölle kaukana siintävästä onnenmaasta, jonne he kerran kahdestaan kulkisivat. Vaikka he olivat jälleen erillään, kulkuri luotti siihen, että tuo päivä koittaisi vielä joskus.

Kulkurin reitti vei eteenpäin aina pitkin Valtatie 66:ta pitkin. Tie oli surkea, kuoppainenkin, mutta kohti Pohjanmaata se vei. Maisemat vaihtuivat, ei se ihan vertoja vetänyt USA:n samannimiselle tielle, silti kuljettava sitä pitkin oli. Kenties kulkurilla oli tuo toinen tie mielessään, koska siinä kaipaamansa tyttöä ajatellessaan, hänen ajatuksensa kulkivat mielessä englanniksi, ” Come, get me, baby, get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, you can have a lot. I'm easy, said I'm easy.” Tämän jälkeen kulkuri havahtui taas hetkeksi todellisuuteen ajatuksistaan ja vaikka olikin kevät, hän mietiskeli hetken mieleensä jääneitä syyskuisia päiviä, tuuli tuuti viljaa, nyt nuo samaiset pellot olivat vielä lumen peitossa, mutta muistojen syyskuu oli hänen mielessään, vaikka hän kulki kaukana, hän sulki sen syömmeensä. Kevätaurinko lämmitti mukavasti kulkuria tämän kulkiessa eteenpäin, hän huomasi lumisilla pelloilla kauriita, vielä ei ollut niiden metsästyksen aika, joten nuo eläimet saisivat olla rauhassa kauriinmetsästäjiltä. Aikansa kuljettuaan kulkuri huomasi saapuneensa Lapin maisemiin. Hän tiesi kuinka vain Lappiin kulkeutunut tunsi mitä aiemmin ollut on vailla. Tunturit viilsivät pilviä, sellaista seutua ja sellaista maata ei vain voinut unhoittaa.  Kulkuri päätti huuhtoa matkansa pölyt pois saunassa, hän tiesi että saunan puhdas tuoksu se on parfyymeistä parhain, joten hän suuntasi kohti erämaajärven rannalla olevaa savusaunaa. Hän heitti vähän lisää löylyä ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Savusaunan lämmöstä nauttiessaan kulkuri mietiskeli sitä kuinka tuo hänen kaipaamansa tyttö sai hänet uskomaan tulevaan, sen hän oli tämän silmistä nähnyt. Tämän onnen hän oli tallettanut sydämeensä, se oli salaisuus kuinka paljon hän rakastikaan ja kuinka paljon siitä sai. Kuinka monta kertaa kaipuu polttava olikaan täyttänyt hänen mielen?  Heillä kummallakin oli matka mittaamaton toisen luo, mutta onneksi oli kuitenkin muistot. Muistot, joita virta toi ja joita virta myös vei mennessään. Toisaalla tyttö kaipasi kulkuriaan, hän tunsi tuon miehen tuoksun ihollaan ja aisti vielä hellyyden. Hän sulki silmänsä onnesta ja muisteli kuinka järkeä ei kaivattu lain kun kulkuri oli hänen tuon rakkauden yön. Silloin oli riittänyt vain tuokio onnea, nyt hän sai taas haaveilla kulkuristaan. Tyttö toivoi saavansa kulkurin luokseen, jotta tämä voisi koskettaa häntä taas lisää. Sateinen yö seuranaan tyttö mietti missä kulkuri mahtoi olla ja oliko hän yhä tämän mielessä. Tokihan kulkuri Jazztyttöä ajatteli, vaikka tyttö sitä epäilikin. Tytölle oli monta kertaa sanottu, ”Turha on surra jos ei oo sulla heilaa”, mutta tyttö ei vain voinut kertoa kaikkea, kulkuri oli hänen oma salaisuutensa. Kulkuri puolestaan mietiskeli Sörkän laitakaduilla kohtaamiaan katupoikia ja kuinka nämä olivat opettaneet hänet viheltämään ja tanssimaan. Kulkuri oli salaa harjoitellut tanssimista, sillä hänen tanssitaidoissaan oli parantamisen varaa. Kun hän illan tullen kävi tanssimaan, hänestä tuntui kuin kuu olisi nauranut hänelle taivaalla. Mutta miksi ihmeessä kuu oikein nauroi?

Nauroiko kuu hänelle siksi, että toisien mielestä hän oli vain kurja kulkuri vai siksi, että hän ei koonnut maallista mammonaa? Hän todellakin antoi toisten talletella suuret setelit ja itse vain eli, pelasi, kulki ja laulu soi, sillä osaansahan ei voinut muutella. Murheita riitti tässä elämässä, mutta jos totesi vain ”So what”, oli helppo jatkaa eteenpäin. Kulkuri muisteli vielä sitä, kuinka tytön katse oli vaeltanut hänen vartalollaan kun he olivat viimeksi nähneet. Kumma polte, joka oli pakottanut kulkurin lantiossa, oli vetänyt häntä väkisin tyttöä päin. Kyllä hän sen tiesi, että he tekivät toisillensa hyvää, jopa niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. Siinä tyttöä kaivatessaan hän mietti kuinka paljon hän halusi kiihdyttää ja viihdyttää tyttöään. Kulkuri mietti kuinka hän kaappaisi tytön syleilyynsä kun he jälleen näkisivät, tyttö painautuisi häntä vasten ja kuiskaisi, ”Mä rytmisi tunnen”. Hän lukisi tytön huulilta vimman, tuon kavalimman ja söisi sen surutta. Kuitenkin katkerat muistot palasivat väkisin kulkurin mieleen. Hän mietti niitä aikoja jolloin hän vain kulki katuja yöhön pimeään. Saisiko hän tuon tytön koskaan mukaansa ja jos saisi, olisiko tyttö silloin katujen kuningatar kulkurinsa rinnalla? Jos näin kävisi, silloin he olisivat kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan ja he olisivat karttoina toisilleen. Kenties heidän kartoiltaan löytyisi myös tie salaiseen ja he kirjoittaisivat yhdessä lopun tunteiden kirjaan.

Jossain vaiheessa kulkurilla kävi mielessä mitä mahtoi kuulua hänen veljelleen, tuolle tummasilmäiselle, joka vain kiusasi ja vei naisia leikiten. Tummasilmäisestä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, kuinka moni nainen olikaan tällä hetkellä voimaton ja antoi vain tunteiden viedä? Olihan hänen veljensäkin yrittänyt houkutella hänen kaipaamaansa tyttöä mukaansa, mutta kulkuri oli kuitenkin vetänyt pidemmän korren. Hän tiesi, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa ja hyräili mielessään, ”Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa”. Siksi hän päätti, että olisi aika taas suunnata kulku tytön luokse. Lähdön hetki, se oli käsillä jälleen kerran. Kulkuri aloitti matkansa, yön tuoksut leijuivat vielä ilmassa, tuntui kuin hän olisi nähnyt tytön saapuvan läpi usvan, kastepisarat huulilla välkkyen. Tuo näky katosi kuitenkin kuin usvaan ja kulkuri ymmärsi vain uneksineensa edellisen kesän muistoista, aivan kuin hän olisi vilkaissut muistojen peiliin, niin elävänä nuo muistot olivat hänen mielessään. Kulkuri jatkoi matkaansa, sillä hänen mielessään oli vain ajatus ”odota en”, hän halusi päästä pian kaipaamansa tytön luokse. Odottaminen oli hänen mielestään aivan turhaa, hän ei muistelisi enää menneitä vaan tahtoi nähdä mitä huominen toisi hänelle eteen. Toisaalla tyttö oli päätynyt tuttuun kahvilaan ja ottanut sieltä pöydän, selkä ulko-ovelle päin ja katseli kahvilan seinällä olevaa taulua, vanhaa valokuvaa mustavalkoista. Monta kertaa hänelle oli sanottu kuinka hänen täytyisi muuttua, hän ei ollut enää mikään tyttö ja hänen täytyisi tehdä jotain järkevää. Lapselliset leikit pitäisi kuulemma myös lopettaa, mutta oliko se lapsellista että hän kaipasi kulkuria? Hänen mielestään ei.

Kun tyttö astui ulos kahvilasta, oli jo pimeää ja tähdet loistivat taivaalla. Tyttö katseli hetken tähtitaivasta ja ajatteli, ”Näiden tähtien alla, sua odottamalla, mä kulutan aikaani…” Samaisen tähtitaivaan alla kulkuri mietiskeli kuunvalossa kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli kuin kuunvalo, joka veti häntä puoleensa kuin yöperhosta.” Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.” Sitä hän tuskin koskaan saisi selville miten tyttö oli hänet alkujaan vietellyt, heillä molemmilla oli omat salaisuutensa. Kulkuri muisteli sitä, kuinka tyttö oli häntä ensimmäisen kerran moikannut häntä, vaikka hän ei edes tuntenut tätä. Kohtalo oli yrittänyt monesti erottaa heitä, mutta nyt hän teki kohtalolle selväksi kuinka hän oli iso poika jo ja päättäisi itse kenen on tai ei. Hän kaipasi tyttönsä viereen yön usvaa silmissään. Oliko tässä aineksia rakkaustarinaan, joka ei antaisi hänen mielelleen rauhaa? Mutta sen hän tiesi ettei kuitenkaan unohtamaan kaipaamaansa tyttöä. Vaikka joskus hän tunsi olonsa haavoitetuksi, tiesi kulkuri sen, että jos rakastaa, se ei muuta pysyvää. Paljon kulkuri oli matkoillaan nähnyt, mutta nyt hän kaipasi vain yhtä tiettyä tyttöä, hänestä tuntui kuin eläisi nuoruuttaan uudelleen ja kuinka nuoruus olisi seikkailu suunnaton.

Aikansa kuljettuaan kulkuri alkoi jo lähestyä määränpäätään ja hänen mielialansa muuttui kaipaavasta kenties hieman levottomaksi. Hän alkoi tanssahdella ja laulella, ” A women is a women and a man ain't nothin' but a male. One good thing about him, he knows how to jive and wail. You gotta jump, jive and then you wail”. Kulkurin levottomuus herätti huomiota vastaantulijoissa ja he katselivat kummissaan kun tämä hyräili ääneen, ” I'll pretend that I'm kissing the lips I am missing and hope that my dreams will come true… All my loving I will send to you. All my loving, darling I'll be true.” Määränpää häämötti jo kulkurin silmissä, enää ei ollut pitkä matka, kaikki huolet murheineen olivat vain väliaikaista ja jos hän joutuisi pettymään, sekin olisi vain väliaikaista. Tyttö asui kuitenkin aika kaukana, aivan kaupungin laidalla ja koska oli lauantai-ilta, kulkuri mietti oliko tyttö lähtenyt ravintolaan juhlimaan vai olisiko tämä kotona. Kulkuri koputti tytön oveen ja ovi avautui. Kulkurista tuntui jälleen sillä hetkellä, että tuo tyttö teki hänen päänsä kahjoksi kun hän jäi tätä ihmettelemään. Jostain syystä kulkurista tuntui että tuo tyttö oli oikea kissanainen, tämä käveli keinuvin kissanaskelin ja aivan kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. He olivat jälleen yhdessä, enää ei kulkurin tarvinnut miettiä tämän saattavan olla unta, eikä miettiä haaveissa vainko oot mun, sillä hän sai sulkea kaipaamansa tytön syleilyynsä.

Sellainen tarina tällä kertaa illan ohjelmistosta, alkaen aina Fantasian setistä ja Akin kahden setin kautta Fantasian viimeiseen, illan päättäneeseen lyhyeen settiin. Kuten jo alussa todettiin, tunnelma oli hilpeän hauska ja naurua illassa riitti. Mitä ihmeellisimpiä ilmeitä sekä naurava kuu ja lavalla tanssiaskeleita enemmän tai vähemmän tapailevia soittajia, joiden suoritus oli täyden kympin arvoista Aki ja Fantasia vain osaavat hommansa, ei turhaa jäykistelyä, vaan annetaan mennä.  Välillä sitä vain ei voi muuta kuin pyöritellä päätään ja nauraa kaikelle mitä illan aikana tapahtuu. Jos Aki kirjoittaa facebookissa, ettei rahastakaan vaihtaisi Fantasiaa mihinkään, niin siitä on hyvä olla samaa mieltä. Kohta kaksi vuotta Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja itsellä takana (Fantasian keikkoja kohta neljä vuotta) ja silti tämä porukka jaksaa yllättää joka kerta. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Pian taas nähdään.

Rauhalahti, Kuopio 21.3.2018

Kylpylähotelli Rauhalahti 21.3. – paikka josta kaikki sai alkunsa 50 keikkaa takaperin toukokuussa 2016. Silloin tarjoutui mahdollisuus lähteä ensimmäisen kerran Akin & Fantasian yhteiselle keikalle, keikalle, jollaiselle oli koko kevään ajan tehnyt mieli mennä ihan mielenkiinnosta, kun Fantasia vasta tuuraili Akin taustalla. Kun siitä oli maininnut ja harmitellut asiaa laivan baaritiskillä, oli saanut vastaukseksi, että kyllähän niitä keikkoja Akin kanssa varmasti lisää tulee, joten tule ihmeessä. Sinne lähdin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Tämä oli vähän niin kuin ”paluu rikospaikalle” ja sehän sopi hienosti kun Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja tuli mittariin 50.

Naistentanssit pyörähtivät Fantasian osalta käyntiin klo.21 ja valssilla liikkeelle. Ensimmäiseksi lähdettiin Simon johdolla matkaan kohti Saimaan saarta ja Nestori Miikkulaisen pikkuista torppaa. Tarina vanhoista pojista viiksekkäistä aloitti illan ja toisena valssina kuultiin Jounin tulkitsemana kuinka illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Siinä hetkessä oli siis helppo todeta, tiedä en kauniimpaa, vaikka valssissa puhuttiinkin toukokuusta. Sen jälkeen lauluvuoro siirtyi jälleen Simolle ja tähtitaivas näytti tietä matkalle eteenpäin. Siinä esitettiin tytölle toive, ettei tämä rakastuisi, koska haaveet eivät kuitenkaan toteutuisi, veri oli levoton ja tietä oli edessä. Siitäkin huolimatta Janin seuraavaksi laulamassa laulussa antauduttiin kuin hullu rakkauteen vaarasta huolimatta, mutta kun sitä toista ei voinut vastustaa, ei siinä tilanteessa voinut muuta. Sitten pistettiinkin kunnolla vauhtia ja lähdettiin länkkäritunnelmiin, ensin Jouni kertoi tarinan vanhasta toveristaan Pecos Billistä. Tuo tarina oli sen verran vauhdikas, että välillä lavalta saattoi kuulla huudon, ”Jihaa” ja Simo sekä Jani pistivät koskettimilla ja kitarallaan melkoista välisoittoa kehiin, niin että alkoi jo miettiä pysyykö Kimmo mukana tahdissa vai ei. Samankaltainen meno jatkui vielä toisen kappaleen verran, kun Simo tulkitsi Extrapallon. Peli pelattiin siinä tosiaan melkein tilttiin ja kuulat vierivät kulmanurkkaan.

Jotta saatiin tahtia hieman rauhoitettua, oli aika hitaiden valssien. Kaksi kaunista ja tunnelmallista hidasta valssia Simon ja Janin tulkitsemina. ”Olet mielessäni näin, saavut illoin. Kun sä lähdit ystäväin, niin lausuin silloin. Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo. Anna sydämesi vaan sua tielläs johtaa. Ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa…” – Vaya con Dios, jonka jälkeen lähdettiin elokuvatunnelmiin, vuoteen 1961 ja Aamiainen Tiffanylla – elokuvasta tutun kappaleen pariin. Kuunsiltaa eli Moon River oli illan toinen hidas valssi. Kun kuunsiltaa oli katseltu ja kenties kuljettu, oli aika lähteä jatkamaan matkaa swingin tahtiin Valtatielle 66. Kuskina tuttuun tapaan Simo ja vaikka matkalla olikin kuoppia ja se oli surkea, siitäkin huolimatta matka sujui jopa niin hyvin, että se sai Janin toteamaan, ”I’m easy”. Swingien jälkeen oli hyvä päättää Fantasian setti tangon taivutuksiin. Ensin annettiin Simon kertoa tarinaa siitä kuinka ”Taasen iltaruskohon peittyy meren kaukaiset rannat kuin kultaan purppuraan…” Laulun mukaan sitä katseltiin hiljaa ja kaihoten joka ainoa ilta ja vaivuttiin unelmaan, sillä olihan tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen. Jotenkin tämä tango vain tuo mieleen kesän hämärtyvät illat, tanssilavat ja haitarin soiton tässä kappaleessa. Ai että, jotenkin sitä odottaa jo kesää, kesälavoja ja sitä, että Simon haitari tekee taas paluun keikoille. Sitä odotellessa. Toisena tangona soi aidolla tsekkoslovakialaisella ”Lantolalla” soitettuna ja Janin laulamana Romanialainen kitara. Jos ensimmäinen tango oli ihan supisuomalainen, oli tämä toinen sitten vähän kauempaa, Italiasta, lähtöisin. Roomalaisesta kitarastahan siinä alkujaan lauletaan, mutta syystä tai toisesta suomennoksessa Rooma on vaihtunut Romaniaksi… Tauon paikka ja sitten saataisiin myös Aki lavalle.

Illan aikana saatiin kuulla ohjelmistoon tiensä löytäneitä uusia kappaleita – tai no ei aivan kirjaimellisesti uusia, mutta uusia kuitenkin. Aki aloitti oman settinsä toteamalla ”Se on salaisuus” eli liikkeelle lähdettiin mukavan vauhdikkaasti. Kun salaisuuksista oli laulettu, annettiin vain virran viedä ja virran tuoda, kenties ne salaisuudet heitettiin sinne virran vietäväksi.  Vaikka ilta ja ensimmäinen setti olivat vasta alussa, koitti tässä vaiheessa Lähdön hetki. Ei kuitenkaan välttämättä ihan kirjaimellisesti, ainoastaan tangon muodossa. Mutta koska laulussa lauletaan kuinka lähdön hetki on vaikein ja jään silti luoksesi sun, koitti sen jälkeen rakkauden yö, jolloin tunnettiin toisen tuoksu iholla ja voitiin astia hellyys. Onnesta suljettiin silmät ja järkeä ei kaivattu lain – siinä riitti vain tuokio onnea. Kun ensimmäiset tangot Akin tulkitsemina oli kuultu ja taivuteltu, oli aika reippaan humpan. Jazztyttö oli löytänyt tiensä myös Kuopioon ja valloitti tanssilattian eikä jäänyt suremaan jos ei heilaa ollut, sillä kun pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa, saattoi saada seuraa katupojista Sörkän laitakaduilta, jotka viheltelivät tytön akkunaan kuun nauraessa taivaalla. Ja jos pollarit satuttiin näkemään, niin edelleen vain vihelleltiin, olihan siinä herroilla ja narreilla ihmettelemistä, sillä tunnetustihan he eivät viheltäneet lain, mutta sen taidon oppi kyllä näiltä vallattomilta katupojilta.

Humpan jälkeen foxille, tai sutifoxille, kuten Aki seuraavat kappaleet nimitti. Nyt siis saatiin kuulla ohjelmistoon päätyneet uudet kappaleet. Ensimmäiseksi annettiin muiden talletella suuret setelit ja todettiin, ”Ne multa pitkät vain saa, elän pelaan ja laulu soi, kas osaansa ei muutella voi.” Koska loppuaan ei vältellä voi, oli aika vain sanoa ”So what”. Niinpä niin, ”So what vaikka kämppä alta lähti, yöllä putos tähti, naurahdin. So what, vaikka rengaskin räjähti ja luottotiedot menetin. So what, vaikka meillä onkin kriisi, erollinen iisi kuitenkin. So what, vaikka en kuulu unelmiisi, nyt mä sen ymmärsin.” Kappalehan on alun perin tangokuningatar Jenna Bågebergin tunnetuksi tekemä, mutta hyvältä se kuulostaa myös Akin esittämänä. Kautta aikojen tangokuninkaalliset ovat kyllä levyttäneet hienoja kappaleita, joita myös toisten kuninkaallisten esittää omassa keikkaohjelmistossaan. Sitten oli taas aika viihdyttää ja kiihdyttää, antaa katseen vaeltaa vartalolla ja lantiossa pakottava polte veti väkisin toista päin. Liekö Rauhalahden naistentansseissa jotain taikaa, kun välisoittojen aikana lavalta kuului ties minkälaisia välihuudahduksia, vai lähestyvä kevätkö sen sai aikaan? Mene ja tiedä, Rauhalahden illassa karattiin myös kauas arjen taa, vaikka keskiviikkoilta olikin. Siellä arjen takana tuskin tarvitsi pelätä koittavan hetkeä rakkauden jälkeen. Mutta toki siellä arjen takana voi muistaa sen seikan, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.

Kun tauko oli ohitse ja oli aika jatkaa toisella setillä, lähdettiin liikkeelle rumban tahdeilla. Ensimmäinen rumba oli aivan liian harvoin kuultu Uniklubin tunnelmallinen ”Näiden tähtien alla”. Tämä kappale saisi oikeasti tulla useammin, on se sen verran kaunis ja herkkä Akin tulkitsemana. Kun tähtien alla oli odotettu ja kulutettu aikaa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan, kuultiin kappale, joka kuultiin ensimmäisen kerran helmikuun alussa Kartano Kievarin keikalla, jolloin Aki vain hiljaa kuiskasi lavalta sen olevan uusi kappale, mutta silloin siitä ei jäänyt mieleen kovinkaan paljoa, muuta kuin, että siinä kerrottiin kuunvalosta ja yöperhosesta. Nyt kappale paljastui Johanna Pakosen tuotannosta löytyväksi ”Kuunvalo ja yöperhonen” nimiseksi kappaleeksi. Hieman ehkä surumielinen rumba, mutta kaunis kertosäe, ”Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua. Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.  Voin antaa mun kohtalon.” Tässä taas ehdottomasti sellainen kappale, jonka toivoisi jäävän ohjelmistoon. Samaisen kuningattaren tuotannosta lainattiin myös seuraava kappale kun lähdettiin foxille. Tässä vaiheessa iltaa oli jo aika kumota kummallisia rakkauden drinkkejä, joita varmasti halutessaan sai illan aikana baaritiskiltä paikan taitavien baarimikkojen loihtimina.

Kun drinkit oli nautittu, oli vuorossa aikamoinen yllätys, yllätys joka kieltämättä kyllä jätti allekirjoittaneen sanattomaksi, mitä kyllä nykyisin ei kovin usein tapahdu. Aki kertoi kuinka vajaa kaksi vuotta sitten tulin tänne samaiseen paikkaan hänen keikalleen ensimmäistä kertaa ja nyt olen jälleen täällä ja käytyjä keikkoja on 50. Se on kuulemma konjakkiryypyn paikka kun hänen keikoissaan tulee viisikymmentä täyteen. Sieltä sitten vain valmiiksi kirjoitettu kortti ja minipullo konjakkia esille kehotuksen kera, että sitä ei sitten juoda siinä (no en juonut, piti vielä ajaa yöllä kotiin). Vielä kehotus kaikille miehille hakea allekirjoittanut tanssimaan, mutta pienoiseksi pettymykseksi kukaan ei noudattanut Akin kehotusta, eivät edes Fantasian pojatkaan, vaikka kovasti edes jotain tanssittajaa odottelinkin lavan reunalla. Lähdettiin kuitenkin porukalla kyläilemään Koivukujalla, sillä Aki paljasti (jälleen) kuinka asun kyseisessä osoitteessa. Onneksi kuitenkaan talon ja asunnon numero ei tietääkseni ole Akilla tiedossa, pysyvät ainakin innokkaat ihailijat tällä tavoin poissa.

Myös vastustamaton, uudenlainen nainen, löytyi näistä naistentansseista ja uros jokainen huomasi kyllä sen, heti kun hän katsoi silmiin. Vaikka tuo vastustamaton nainen vain vietteli yhden kerrallaan iltaseurakseen, tunsivat miehet silti olevansa gigoloja ja saatiinhan sitä kuulla tähän kappaleeseen kuuluva Simon soolo-osuus, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”. Tällä kertaa se tuntui tulevan sen verran käheällä äänellä koskettimien takaa, että kävi hetken mielessä vieläkö miehestä lähtee ääntä sen jälkeen. Kappaleen jälkeen Aki totesi, että katsokaa nyt noita bändin poikia, miten ne hymyilevät – ainakin sisäisesti – kun laulettiin vastustamattomasta naisesta. Liekö se johtunut tuosta vastustamattomasta naisesta, koska seuraavaksi huudahdettiin, että odota en, se aivan turhaa on! Sitten olikin aika rauhoittaa tahtia, ettei meno yltyisi aivan mahdottomaksi loppuiltaa kohti. Oli aika kaivaa esille perinteiseen tapaan kaksi karttaa ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuuli nousi kun tuun syliin sun. Kartoilta saattoi löytää myös tien salaiseen, eikä kaikkea kuitenkaan saanut kerralla paljastaa. Tuolle matkalle maailmaan oli hyvä ottaa mukaan myös saattaja, sillä jos joskus on joutunut selviytymään elämän vaikeista päivistä yksin, on hyvä kuitenkin muistaa, että emme milloinkaan kulje ilman saattajaa. Sitten vielä varsinaisen setin päätteeksi bugit. Tällä kertaa ensimmäisen bugin tahtiin valloitettiin koko maailma ja siirrettiin tahdonvoimalla kaikki esteet tieltämme pois, koska keskipiste kaikkeuden on tunne pienten ihmisten. Tähän väliin tietysti tuttuun tapaan Fantasian esittely, ennen kuin oli aika illan viimeisen, varsinaisen kappaleen Akin toimesta. Ilmoille kajahti ”Rakkaustarina”, jonka loppusointujen aikana Aki poistui lavalta tanssilattian kautta odottamaan haluaako savolainen tanssikansa vielä kuulla lisää ja halusihan se. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin kaksi tangoa – ensin kietouduttiin kuun hopeaiseen viittaan, jonka jälkeen oli hyvä päättää ilta lausumalla ”Tahdon”. Siinä oli ilta Akin osalta tällä erää, pieni tauko siihen väliin ja sen jälkeen Fantasia viihdyttäisi vielä hetken ennen valomerkkiä ja illan päättymistä.

Koska kello mennä tikitti kovaa vauhtia eteenpäin, Fantasian viimeinen setti piti sisällään vain neljä kappaletta.  Countryfoxilla liikkeelle ja ensimmäisenä tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun Simo tulkitsi toivekappaleen ”Polte”. Sen jälkeen Jani kertoi kuinka ”tielle kutsun sain, kun kaipuu vapauden soi rinnassain”. Oltiin siis tiellä taas. Sitten olikin jo aika viimeisten valssien, ensimmäisenä viimeisenä valssina Simo tulkitsi meille ”Ilta Skanssissa” valssin ja jotain kummallista lai lai laa ääntä kuului lavan toisesta reunasta kohdassa, ”ja iltataivahan tähtien alla mä sulle laulelen”. Jouni ei selvästikään jaksanut odottaa, että pääsisi vielä laulamaan illan viimeisen valssin. Kun kuitenkin vähän aikaa malttoi mielensä, koitti sen illan viimeisen valssin aika ja lauluvuoro siis Jounille. Silmissä häämötti pienoinen metsäpirtti, jossa metsätuulen humina soi kehtolauluna. Siihen oli hyvä päättää tanssi-ilta, toivottaa hyvää yötä ja turvallista kotimatkaa, nähdään taas.

Mutta ei sitä iltaa kuitenkaan ihan vielä maltettu päättää. Muutama jäljellä oleva tanssipari ja jokunen kuuntelemaan jäänyt, saivat aikaan sen verran raikuvat suosion osoitukset, että se tarkoitti ylimääräistä kappaletta myös Fantasian osalta, siitäkin huolimatta, että jostain kuului vieno toive, ”Elekee, elekee”. Siinä sitten kyseltiin mitä kenties haluttaisiin kuulla tai mitä haluttaisiin tanssia. Kovin hiljaista oli toiveiden suhteen ja alkoi näyttää siltä, että pojat olivat tehneet päätöksen. Simo rohkeana ehdotti, että miten olisi rokkenrollit illan päätteeksi ja jos vaikka Beatles-potpuri… Siinä vaiheessa tanssilattian puolella herättiin ja toivottiin tangoa. Mikäs siinä sitten, vaihdetaan Beatles tangoon, Fantasialtahan se onnistuu. Lähdettiin matkalle tangon toiseen kotimaahan Uruguayhin ja ilmoille kaikuivat La Cumparsitan tahdit illan lopuksi. Valomerkkikin ehti tulla ennen kuin ilta saatiin pakettiin myös Fantasian osalta.

Sellainen keikka siis keikka nro 50. Uusia kappaleita, yllätys ja ennen kaikkea jälleen kerran hieno ilta. Vaikka tällä kertaa lähdin matkaan yksin ja ajokeli matkalla oli välillä mitä oli pöllyävän lumen vuoksi, kannatti lähteä. Niin paljon sai taas tallettaa muistoihin tästäkin illasta, joita voi sitten muistella kun kaipaa jotain piristävää arjen keskelle. Kiitos vielä kerran illasta ja kaikista näistä 50:stä tähän astisesta keikasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Kiitos että olette olemassa. Seuraava keikka odottaa jo aivan nurkan takana ja vaikka kovin keväiseltä ei ulkona tällä hetkellä näytäkään, kevättä kohti mennään ja keikkoja, joilla tapaamme, näyttää olevan tulossa kevään aikana vielä ennen kesää ihan mukavasti. Nähdään siis pian!

Kari-Tapio Paalupaikka Areena, Pieksämäki 10.3.2018

Kari-Tapio Paalupaikka Areena Pieksämäki 10.3.18 – Akin ensiesiintyminen Pieksämäellä, mutta Fantasialle jo toinen. Paikka tarjosi upeat puitteet tanssi-illalle, ”seutukunnan upein” näin kuultiin sanottavan illan aikana, lumisateesta huolimatta porukkaa oli saapunut paikalle mukavasti, niin paikkakuntalaisia kuin muualtakin tulleita. Paikalla toki jo hyvissä ajoin, sen verran lyhyt matka keikkapaikalle tällä kertaa, tämä keikka koetaan kyllä alusta loppuun. Siinä keikan alkua odotellessa kyllä eräs tyttökaksikko pohti istuessaan lavalle vievillä portailla, että mitäs jos annettaisiin Fantasian pojille vapaailta ja esiinnyttäisiin heidän sijaan? Ajatuksen tasolle se jäi, kenties siinä vaiheessa tanssikansa olisi kaikonnut paikalta ja kyseinen tyttökaksikko todennäköisesti saanut porttikiellon kyseiseen paikkaan. Toki ennen keikan alkua ensimmäisinä lavan luokse saapuneet Simo ja Jani heittivät ilmaan kysymyksen portailla istuneelle kaksikolle, ”Meinasivatko tytöt esiintyä tänään?” ja tyttökaksikko joutui tunnustamaan suunnitelmansa, mutta päättivät kuitenkin luovuttaa estradin Fantasialle.

”Hyvää iltaa, me olemme Fantasia-orkesteri ja olemme tulleet soittamaan teille tänne Kari Tapio Paalupaikalle”, spiikkasi jotenkin tähän tyyliin Simo ja sen jälkeen tanssit käyntiin tuttuun tapaan valssilla. Tanssilliselle matkalle lähdettiin, ei niin kovinkaan kaukaa, Saimaalta. Saimaan saaressa oli tuttuun tapaan pikkuinen torppa, jonka portailla istui Nestori Miikkulainen ja lepokivellä makasi iäkäs norppa. Vanhoja poikia viiksekkäitä saattoi löytää rantakoivun alta, sen samaisen koivun, jolle uskottiin surut ja kaipuut. Koivulta pyydettiin myös, ettei se kertoisi kellekään kuinka jäänyt oon ikävään. Rantakoivun alta koitti takaisin paluu, nähtiin silmät niin kauniit ja kuultiin helkkyvä ääni. Tuo ääni kuiskasi korvaan, ”Sä tulit luokseni sittenkin, maailman myrskyjen halki takaisin…” Kun vielä pienoinen käsi suljettiin toisen käteen, voitiin onneen käydä leikiten. Toisessa humpassa ei sitten saatu rauhaa silmiltä, jotka olivat tummat niin kuin syksyinen yö. Maailman ääriinkin ne seurasivat, mutta niitä ei vain voitu unhoittaa. Tässä humpassa yksi soittosäkeistö soitetaan Fantasian toimesta hiljaa, jotta kukaan ei pääse syyttämään liian kovasta musiikista ja testataan samalla myös tanssikansan taito humpata hiirenhiljaa. Tämän jälkeen oli vuoro illan ensimmäisen toiveen. ”Fantasia orkesteri toteuttaa myös toiveita. Tätä meiltä toivottiin jo etukäteen, luvassa on tämän paikan nimikkokappale”, kertoi tanssikansalle Simo, jonka jälkeen saimme kuulla Janin tulkitsemana Kari Tapion tuotannosta Paalupaikka – kappaleen, kyseisen kappaleen mukaan tämä tanssipaikka on nimittäin nimensä saanutkin. Miksi tätä kappaletta sitten oli osattu Fantasialta etukäteen toivoa? Kaikki sai alkunsa saman viikon maanantaina Viking Gracelta (keikka, josta ei blogia tällä kertaa Akin poissaolon vuoksi kirjoitettu), jossa keikan jälkeen tuli Janin toimesta puheeksi, että olisipa hienoa esittää Paalupaikalla Paalupaikka ja vakavaan harkintaan se siellä sitten meni. Pieni viesti Pieksämäellä ennen keikkaa, että kuinkas kappaleen esittämisen laita on ja sieltä se sitten tuli. Hieno oli tulkinta ja en pistäisi pahakseni, vaikka tämä jäisikin Fantasian ohjelmistoon myös muille keikoille. Parina tälle kappaleelle kuultiin sitten Simon tulkitsema Alumiinitähdet, jotka kenties kimmelsivät kilpaa tanssipaikan hienon valaistuksen kanssa.

Sitten vuorossa illan ensimmäiset hitaat, tai no, voidaan niitä tunnelmapaloiksikin kutsua. ”Sua vailla” ja ”Tummansininen sävel” kaikuivat ilmoille Paalupaikka Areenalla, ennen kuin pistettiin polkaksi. Ensimmäisenä polkkana sopivasti ”Linjuripolkka” Jounin tulkitsemana, kun kuitenkin matkakeskuksen, josta myös linja-autot lähtevät, läheisyydessä oltiin. Toisena polkkana ”Karjalan poikia”, jota väistämättä alkaa kerta kerran jälkeen laulaa sanoilla, ”Autolla ajetaan varo varovasti, ettei kaatuisi kallis lasti…” Fantasian ensimmäinen setti päätettiin hitaisiin valsseihin, ensimmäinen niistä kaukaa Amerikasta, tosin suomeksi tulkittuna, kaunis ja herkkä ”Vaya con dios”, joka sai parikseen elokuvamusiikkia, The Deer Hunter – elokuvasta tuttu sävelmä ”Cavatina”.

Tauon jälkeen Aki lavalle ensimmäisen kerran. Koska Fantasia jätti tanssikansan ja muun yleisön rauhallisiin tunnelmiin, aloitti Aki oman osuutensa vauhdikkaasti humpan rytmeillä. Heti ensimmäisenä paikalle saapui Jazztyttö, joka ei surrut sitä, ettei ollut heilaa, vaan pisti jälleen nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa – humpan jytke sai aivan vallattomaksi. Jazztytön vanavedessä illan tansseihin saapui myös joukko katupoikia, tällä kertaa tuskin aivan Sörkän laitakaduilta, sillä eiköhän niitä myös Pieksämäeltä löydy – niitä katupoikia meinaan ja kenties myös niitä laitakatuja. Pollareita, herroja ja narreja löytynee myös kun katupojat päästetään vauhtiin. Toki kaikkea voi tapahtua kun taivaalla loistaa öisen taivaan suurin ihme, täysikuu. Sen myötä voi lähettää terveiset kaivatulleen ja pyytää kertomaan kuinka paljon tätä kaivattuaan rakastaa. Jos täysikuun loisteessa katsoo oikein tarkkaan, saattaa nähdä keijujen karkeloivan sammalmättäällä ja kenties kevään koittaessa nähdä myöskin valkovuokkojen nostavan päätään lumen alta. Tosin tässä vaiheessa ne ovat vielä lumen alla, mutta kohta taas koittaa niiden aika nousta esille. Kun tangot oli saatu taivuteltua, oli aika kumota naamaan kummalliset rakkauden drinkit. Koska baaritiskiltä ei niitä tänä iltana saanut, niin drinkit vaihtuivat tanssilonkeroihin, joita Aki kehotti nauttimaan. Toki niitä saattoi pitää rakkauden drinkkeinä, jos oikein mielikuvitusta käytti. Kun drinkit – tai ne tanssilonkerot – oli juotu, oli aika suunnata kulku parin kilometrin päähän. Aki totesi kuinka Pieksämäeltä löytyy Koivukuja, joten ei muuta kuin suunta sinne ja porukalla kylään. Kenties kappaleen aikana olisi juuri ja juuri Koivukujalle ehtinyt, eihän matkaa Veturitalleilta ole kuin parisen kilometriä, mutta takaisin ei kuitenkaan olisi ehditty ennen seuraavaa kappaletta ja tansseja olisi täytynyt jatkaa sieltä käsin, joten nyt oli siis tyydyttävä mielikuvamatkaan tällä kertaa.

Kun Koivukujalta oli palattu takaisin, oli aika illan ensimmäisten (ja muuten ainokaisten) cha chaa rytmien. Aki halusi viihdyttää ja kiihdyttää tanssikansaa ja kenties siinä hetkessä oli tilaisuus antaa katseen vaeltaa toisen vartalolla ja tulla lähemmäs toista. Kuumat katseet kutsuivat toisen luokse ja kenties joidenkin mielessä heräsi ajatus pyytää toista viemään kauas arjen taa, sillä siellä on kauniimpaa kahdestaan ja voi vain toivoa, että kukaan ei särje tunnelmaa.  Mutta jos arjen takana kävi niin ikävästi, että joku pääsi särkemään tunnelman, saattoi huonoimmassa tapauksessa koittaa hetki rakkauden jälkeen ja vaikka väli pöytien ei ollut siinä vaiheessa pitkäkään, niin sitä viereistä pöytää tuskin nähtiin. Siinä hetkellä voitiinkin sitten miettiä, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja että erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Hitaiden tunnelmapalojen jälkeen pistettiin sitten setin päätteeksi vauhtia ilmoille, kun Aki tarjoili Pieksämäen tanssikansalle Friimannin Raikkua kahden kappaleen myötä.  Onni talletettiin suoraan sydämeen ja siitä ei tietenkään kerrottu muille, koska se on salaisuus ja olihan tietysti opittu , että kellä onni on sen pillottakoon.  Sen jälkeen vielä annettiin virran viedä ja virran tuoda, ennen kuin päästettiin Aki tauolle – niin ja tietysti Fantasian pojat myös, ei poikien sentään tarvinnut taukomusiikkia soitella, vaan levymusiikilla mentiin.

Kun Aki ja Fantasian pojat olivat nauttineet takahuonetarjoiluista tauon ajan, tanssikansa kenties nauttinut ne Akin aiemmin mainitsemat tanssilonkerot, oli aika jatkaa tansseja. Heti toisen setin alkuun kerrottiin espanjalaisen kulkurin, Clandestinon, tarina.  Paalupaikka Areenan väki sai kuulla tarinan siitä, kuinka Clandestino oli tuomittu kulkemaan ja kuinka hän vaelsi lailla tuulen, vailla määränpäätä. Clandestino napitti takkinsa, sen alla sydän vuosi hiljaa kyyneleitä ja kulkuri jatkoi matkaansa pimeään yöhön. Ehkä se oli tälle kulkurille myös hetki vähän ennen kyyneleitä vai vuodattiko niitä kyyneleitä kulkurin vuoksi joku muu? Kulkurin poistuttua näyttämöltä, paikalle saapui tuttu tummasilmäinen, joka kiusasi ja vei vain leikiten Paalupaikan naisia. Siinä hetkessä sitä sitten oltiinkin voimattomia ja annettiin vain tunteiden voiman viedä.  Kun tummasilmäisen kiusoittelusta oli toivuttu, oli aika todeta toiselle, että sun läsnäolosi vain tärkein on ja vaikka toisten mielestä oot mahdoton, niin silti se jokin sinulla on.  Sitten pistettiin humpaksi jo kolmannen kerran illan aikana, olihan Fantasia jo omalla setillään soittanut humppaa ja Akin ensimmäisellä setillä ne kuultiin myös. Vuorossa oli kaikkien humppien äidiksikin joskus kutsuttu Jätkänhumppa. Kun puut oli uitettu ja pokasaha soinut korkealla kunnahalla, lähdettiin porukalla merille ja tavattiin laivalla merimies, jolla ei edelleenkään mene hommat ihan putkeen naisten suhteen. Laivan kannella soi viimeinen laulu ennen aamua ja merellä myrskysi, neito itki kaipauksen kyyneliään , mutta merimies pisti vain tico ticot soimaan ja tanssi kaukaisilla merillä.

Kun meriltä oli palattu takaisin maankamaralle, lähdettiin tutkimusmatkalle maailmaan ja otettiin avuksi ihan perinteisesti kaksi karttaa. Niiltä saattoi löytyä tie salaiseen ja kenties tuolla samaisella tutkimusmatkalla kirjoitettiin viestejä tummin kyynelin, jos tie vei toisesta erilleen ja pohdittiin miksi sinut kadotin. Kuka tietää, saattoihan siinä olla kohtalollakin sormensa pelissä, mutta entä jos päättää ottaa toista ranteista kii ja sitoa käsinojiin, ainakin jos se on ainoa keino paeta? Peukalokin siinä saatetaan katkaista, jotta perään ei liftata. Kohtalolle sanotaan vain, että ollaan jo iso poika tai iso tyttö ja päätetään itse kenen oon tai en. Tämä kappale vain jotenkin toimii Akin esittämänä ja hienoa että se on päätynyt ohjelmistoon illan toiseksi bugg-kappaleeksi. Mielenkiinnolla odotan kyllä sitä mitä muita kappaleita ohjelmistoon kevään aikana putkahtelee. Tässä välissä esiteltiin Paalupaikan tanssikansalle Fantasia: bassossa tietysti Jouni, rummuissa kahta kapulaansa heilutteli Kimmo, joka myös vastaa tanssikansan savustamisesta, sitten se keittiön kaapista löytyvä monitoimikone joka silittää ja linkoaa sekä tekee ties mitä eli varsinainen monitoimimies, kosketinsoittaja, haitaristi, säveltäjä, sovittaja, tuottaja, laulaja ja ties mitä muuta – no, sehän on tietysti Simo, viimeisenä vuorossa Jani, joka saa ainakin Akin mukaan naiset hulluiksi kitaransa sävelillä. Sen jälkeen illan varsinaisena viimeisenä kappaleena Paula Koivuniemen Rakkaustarina.

Toki luvassa oli vielä encoret, koska tanssikansa niin halusi. Ylimääräisiksi kappaleiksi Aki ja Fantasia päättivät tarjoilla tanssikansalle tangoa. Ensimmäisenä Akin oma levytys, Lähdön hetki ja sen parina tango, joka Akin sanojen mukaan ainakin heidän mielestään kuuluisi virsikirjaan – Satumaa. Kaiketi tämän piti olla jonkinlainen yhteislaulu, ainakin kertosäkeen osalta, mutta kuten suomalaiset yleensäkin, melko hiljaista piti sen yhteislaulun suhteen. Mutta ei se tunnelmaa latistanut, Satumaa kaikui siitä huolimatta komeasti ja siihen oli hyvä lopettaa ilta Akin osalta. 

Fantasia saatiin kuitenkin vielä yhden setin ajaksi lavalle ja luvassa oli niin hitaampaa kuin vauhdikkaampaakin musiikkia. Liikkeelle lähdettiin masurkalla, Kotiseutu pohjolassa ja Kulkurin masurkka. Masurkan jälkeen oli jälleen toiveiden toteuttamisen vuoro. ”Soittakaa pojat kunnon rokkenrollia”, oli ollut pyyntö ja tokihan pojat siihen vastasivat. Ensin irti päästettiin Simo, joka tulkitsi Beatles-klassikon ”I saw her standing there”, eikä yhtään huonommaksi tällä rokkenroll-osastolla jäänyt Jani, joka tulkitsi meille Little Richardin ”Good golly Miss Molly” – kappaleen. Sen jälkeen lavalla käytiin pientä pohdintaa siitä, mitä seuraavaksi soitettaisiin ja taisi olla Jouni, joka ehdotti kuiskaten olisiko kissan vuoro. Siispä Janin lauluvuoro jatkui ja vuorossa oli tarina villistä, viileestä ja vaarallisesta Kissanaisesta, jonka kohdalla on paras miettiä, voiko kyseistä kissaa edes silittää. Liekö tuo samainen Kissanainen vai joku muu ollut seuraavan kappaleen aikana Simon mielessä, sillä seuraavaksi Simo totesi, kuinka tää unta olla saattaa ja haaveissa vainko oot mun. Mitäs sitten? Aikaa oli vielä yhdelle parille ennen viimeisiä valsseja, joten kyselyä tanssikansalle, että mitäs haluaisitte tanssia. Yksimielinen vastaus kuului, ”hidasta valssia”. Siinä sitten pojat ihmettelemään, että haluatteko todella kuulla hidasta valssia ennen valssia? Koska näin todella oli, ei kai siinä sitten mitään. Jouni tulkitsi ensin tutun hitaan valssin, ”Muistathan syyskuun” ja sen jälkeen lähdettiinkin toisen hitaan valssin myötä kauas Tenneseehen saakka, kun saimme kuulla instrumentaaliversiona kappaleen ”Tennesee Waltz”. Sen jälkeen pysyttiin siis samassa ¾ tahtilajissa, mutta nostettiin hieman tempoa, jotta päästiin hitaasta valssista tavalliseen valssiin, niihin illan viimeisiin. Ensimmäisenä jäätiin Yön syliin ja vielä lopuksi muisteltiin aikaa Kuin lapsena ennen. Näin saatiin myös ilta Fantasian osalta päätökseen, kiitos illasta ja hyvää yötä, nähdään taas.

Sellainen oli Akin ja Fantasian ensimmäinen yhteinen ilta Pieksämäellä Kari-Tapio Paalupaikka Areenalla. Oli tätä odotettukin ja toivottu siitä lähtien kun loppukesällä toivetta esitin tämän porukan saamisesta tänne ja se luvattiin laittaa toivelistalle. Toive siis kannatti ja mahdollisuus uuteen kertaan ei sekään ole kuulemma pois suljettua. Kiitos C.Viihteen Jupe ja Merja, että suunnittelemani yllätys Akille ja Fantasian pojille saatiin järjestettyä. Kiitos tietenkin Aki ja Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Ilta oli kaikin puolin onnistunut!

Kartano Kievari, Äänekoski 3.2.2018

Helmikuun ensimmäinen lauantai-ilta ja paikkana Kartano Kievari Hietaman kylällä Äänekoskella, tanssikansaa viihdyttämässä tietenkin Aki & Fantasia. Vaikka ulkona oli kylmä viima ja pakkasta parisenkymmentä astetta, niin tunnelma sisällä oli lämmin ja tanssikansaa oli paikalla kiitettävästi. Alakerrassa kaikui karaoke, ylhäällä tanssimusiikki ja jalalla sai laittaa koreasti tai sitten vain nauttia hyvästä musiikista. Edellisen keikan jälkeen Akin ohjelmistoon oli livahtanut kaksi uutta kappaletta, mutta muuten illan ohjelmisto koostui jo ennestään tutuista kappaleista. Nähtäväksi jää, mitä muita uudistuksia kappale valintojen suhteen kevään aikana tulee tapahtumaan.

Lähdetään kuljettamaan tarinaa, joka pitkästä aikaa kertoo taas tutusta kulkuristamme, eteenpäin Fantasian setillä, jatketaan perään Akin molemmat setit ja kenties Fantasian viimeinen setti kertoo tarinan loppuratkaisun.

Kulkurimme oli taas kulkenut pitkän matkan maailmalla ja palannut taas tuttuihin kotimaisemiin. Ennen kuin hän suuntaisi kulkunsa taas eteenpäin, hän päätti ensi alkuun käydä tervehtimässä isäänsä, tuota kuuluisaa lentäjää, jonka poika hän oli. Matka kotiin oli ollut pitkä, joten hän istahti hallien varjoon ja näki kerosiinin katkuisen unen…  Unessaan kulkuri toivoi että kenties kerran viel hän voisi kulkea rakkaansa kanssa kahdestaan onnenmaahan, joka yhä odotti heitä jossain kaukana ja josta oli haaveiltu kun oli istuttu kahdestaan ääreen veen ja katseltu pintaa sen.  Silloin oli jostain kaikunut romanialaisen kitaran ääni ja aivan yllättäen puiston penkiltä oli löytynyt sinne jäänyt kukka ja hänen rakkaansa oli kadonnut. Unessa kulkuri etsi rakastamaansa tyttöä, kulki ympäriinsä ja mietti minne tyttö oli kadonnut.  Unessa joku antoi hänelle vihjeen Valtatiestä numero 66, sitä pitkin kun kulkisi, saattaisi unessa kohdata rakkaimpansa. Tuo tie oli pitkä, mutkainen ja kuoppainen ja unessa alkoi tuntua kuin se ei päättyisi koskaan. Joku kysyi kulkurilta oliko hän kunnossa? Kulkuri nyökkäsi ja vastasi, ”I’m easy”.

Kulkuri jatkoi untaan, eikä välittänyt ympärillään pauhaavasta metelistä. Unessaan hän kulki edelleen valtatien viertä pitkin, kunnes hänen kohdalleen pysähtyi linjuriauto, jonka ovi aukesi ja sisältä huikattiin, ” Rakkaus jättää ja lempikin pettää, linjuriauto vaan hylkää ei kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen!” Kulkuri oli hieman hämillään kutsusta ja mietti oliko kutsu tosiaan tarkoitettu hänelle ja ketä nuo kutsun esittäjät oikein olivat. Vastaus tuli nopeasti, ” Kyllä sitä kelpaa kaikille haastaa, että myö ollaan karjalan maasta, reiluja poikia joilla on oikea luonnonlaatu ja meininki!” Kulkuri nousi linjuriauton kyytiin karjalan poikien seuraksi ja matka jatkui. Matka sujui rattoisasti haastellessa kaikesta, siinä joku matkaseuralaisista kysyi toiselta, ”Muistathan syyskuun?” Kulkurimme kuunteli kun juttu jatkui, ”Syyskuiset päivät ne mieleeni jäivät…” Karjalan pojat muistelivat syyskuista kauriinmetsästysreissuaan. Jossain alitajunnassaan kulkuri kuitenkin tajusi kaiken vain olevan unta, joka vain jatkui ja jatkui. Matkaseuralaiset kysyivät kulkuriltamme kaipasiko tämä kenties jotain, vai miksi tämä oli niin vaitelias? ”No se oli tyttö Mikkelistä, joka tykkäs arvaa mistä? No tietysti siitä mistä toisetkin, se tyttö Mikkelistä, se tykkäs aina tanssista ja humpasta.” Nimi oli kuitenkin syystä tai toisesta kulkurilla hukassa – oliko se Emma, Elsa vai Elina? Mutta minkäs teet kun nimi menee pieleen, taisi olla lempi ainutkertainen. Tokihan karjalan pojilla oli tähänkin pulmaan ratkaisu. ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen!” Kulkuri ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Karjalan Marjaanasta, ei tietenkään, sillä hänen mielessään oli vain tuo yksi ja ainoa hänen kaipaamansa tyttö. Kulkuri päätti jäädä pois kyydistä ja jatkaa matkaansa yksin, ennen kuin uni muuttuisi painajaiseksi.

Uni jatkui yhä edelleen ja siinä unessa kulkuri päätti nautiskella pienen drinkin kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Hän sekoitti siihen erilaisia ainesosia, kuten kaihoa, hurmosta, makeaa tuskaa ja vielä jäitä vierimään selkäpiitä pitkin. Sen jälkeen ajatus oli kirkas ja tie vei kulkuriamme kohti Koivukujaa. Hän mietti kuinka hän antaisi sormuksen ja vannoisi rakkauttaan tähtitaivaan alla tuolle kaipaamalleen tytölle. Koska unessa kaikki on mahdollista, yllättäen taivaalla loisti täysikuu, joka puki avaruuden loistoon hopeaan ja kulkuri esitti sille toiveen, ”Täysikuu, kun hänet löydät jota kaipaan minä niin- Täysikuu, sä hänet loisteellasi peitä suudelmiin. Ja kerro hälle kuinka paljon häntä rakastan. Täysikuu, se kerro hälle, täysikuu.” Kuun loisteessa metsän siimeksestä kantautui lumoavaa musiikkia, joka sai kulkurin valtaansa ja hän suuntasi ääntä kohti. Siellä lähteen äärellä kukkivat pienet valkovuokot ja meneillään olivat keijujen karkelot. Yllättäen keijujen karkeloita katsellessaan kulkuri näki sammalmättäällä istumassa kaipaamansa tytön. Jazztyttö oli myös saapunut paikalle kuultuaan tuon lumoavan musiikin. Hän oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria ja lähtenyt liikenteeseen toiveissa päästä tanssimaan tai vaikka vain jazaamaan. Unessa tyttö kertoi kulkurille kuinka hän oli kaivannut tätä ja etsinytkin kun kulkuri oli taas ollut matkoillaan. Tytön tie oli vienyt myös Sörkän laitakaduille katupoikien seuraan, mutta nämä eivät olleet tienneet kulkurista mitään. He olivat vain vihellelleet.

Unessa heidän katseensa vaelsivat toistensa vartaloilla ja he liikkuivat lähemmäksi toisiaan. Yhtä aikaa he kuiskasivat toisilleen, ”Me teemme toisillemme hyvää niin, niin että mennään me heti tainnoksiin. Mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vain.” Koska kulkuri edelleen unta, hänestä tuntui, että tämä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus karata kahdestaan kauas arjen taa. Toki jo uni itsestään oli sellainen, unessa kaikki oli paljon kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkenyt tunnelmaa. Kulkuri hätkähti hetkeksi hereille, mutta koska ympärillä oli juuri silloin äänetöntä, hän päätti jatkaa uniaan vielä hetken ja antaa ajatusten levähtää. Hänestä tuntui, että hän oli antanut itsestään paljon, luovuttanutkin jotain. Hän oli sitä mieltä, että erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Jos oli vain olemassa kaksi karttaa, joiden avulla pitäisi maailmassa kulkea, se olisi niin. Vaikka todellisessa maailmassa hän etsi taas reittiään kaipaamansa tytön luokse, unimaailmassa tuntui kuin joku outo voima olisi koskettanut, lauseista tuli purjeita ja katseesta vesi, tuuli nousi kun hän sai tytön syliinsä.  Unessaan hän kuiskasi tytölle, ”Vain sinä saat mun uskomaan uuteen elämään. Luot pohjan tulevaan, sen silmistäsi nään. Tämän onnen talletan kätköön sydämen, sen yksin omistan, siitä muille kerro en.” Tyttö katsoi kulkuria silmiin ja pohti tämän sanoja ja kysyi mitä kulkuri oikein tarkoitti. Kulkuri hymyili salaperäisenä ja vastasi, ”Se on salaisuus.” Kuun hohde loi joen pintaan välkettä ja kaipuu täytti molempien mielen. Entä jos he eivät näkisi enää toisiaan kun uni joskus päättyisi? He katselivat virtaa, joka vei ja joka toi, heillä oli sentään muistot ja virta kuljettaisi heidät niiden luo.

Joskus myös unessa tulee aika hyvästellä toinen, niin myös nyt. Kulkurin ja tytön täytyi taas erota, oli kummankin aika jatkaa matkaa, heillä oli unessa ollut vain tämä yö aikaa ja nyt aamu alkoi valjeta. Hyvästelyyn oli enää vain vähän aikaa. Kyyneleet alkoivat nousta molempien silmäkulmiin ja tyttö pyysi kulkurilta, ”Vähän ennen kyyneleitä pääsi poispäin käännä etten niitä nää.” Kulkuri katsoi tyttö ja ajatteli tämän olevan kuin kuunvalossa lentävä yöperhonen, hän ei odottaisi enää, sillä hän halusi nähdä sen mitä huominen hänen eteensä toisi. Kyllä hän sen tiesi ettei tuo tyttö ollut enää mikään tyttö, mutta silti tarttui aina tikkuun lyhimpään, pitkällä tähtäimellä se ei johtaisi mihinkään – ei edes unimaailmassa. Kuitenkin kulkuria jaksoi mietityttää se, että entä jos tässä unessa paikalle ilmestyisi tuo katala tummasilmäinen, hänen kiusoitteleva veljensä, joka oli myös ihastunut samaan tyttöön ja yrittänyt monesti tulla heidän väliinsä. Jos taas kävisi niin, uni olisi jälleen muuttumassa painajaiseksi. Tummasilmäistä ei kuitenkaan näkynyt tällä kertaa ja kulkuri huokaisi suorastaan helpottuneena. Tyttö kuitenkin alkoi jo tehdä lähtöä, mutta vielä sitä ennen, kuin hyvästiksi, hän kuiskasi kulkurille, ”Saat hymylläsi aikaan kaiken sen, sä himmentää voit loisteen tähtien… Se jokin sinulla on.” Sen jälkeen tyttö katosi ja kulkuri oli unessaan jälleen yksin.

Kulkuri vain kuunteli kun jossain kaukana soi. Hän tiesi, että tyttö oli elänyt jo häntä ennenkin, eikä tiennyt kuinka hän pelkäsi tämän vertaavan häntä muihin. Oliko rakkaus nyt tässä? Mitä tulisi rakkauden jälkeen, kulkuri mietti. Kuinka monta kertaa tyttö olikaan kirjoittanut hänelle hänen poissa ollessaan kaipaavia kirjeitä tummin kyynelin, olisiko nyt hänen vuoronsa vuodattaa tummia kyyneliä ja miettiä miksi menetti kaipaamansa tytön? Siinä vaiheessa kulkuri heräsi ja havahtui todellisuuteen. Kaikki oli vain unta, hän ei ehkä kuitenkaan ollut menettänyt kaipaamansa tyttöä, eikä aikonutkaan menettää, jos se olisi hänestä itsestään kiinni. Hän päätti ottaa kohtalon omiin käsiinsä, keräsi tavaransa ja päätti lähteä jatkamaan matkaansa, koska hänen isäänsä ei näkynyt. Hän lähtisi etsimään tuon kaipaamansa tytön, eikä välittäisi siitä, mitä kohtalolla olisi hänen varalleen varattuna. Kulkuri aikoi todeta kohtalolle vain, ”Hei kohtalo, oon iso poika jo, ja mä päätän sen, kenen oon tai en. Mut kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa, ettet sä enää kii siit saa.”  Tyttö oli kenties kaukana täällä ja kulkuri oli yksin tien päällä, mutta hän kaipasi tytön viereen yön usva silmissään, mutta heidän rakkaustarinansa ei antanut hänelle rauhaa. Nyt tai ei koskaan oli hyödynnettävä tämä lähdön hetki, kulkuri oli huomannut että jokin oli muuttunut, kenties uni oli saanut hänen ajatuksensa kirkastumaan. Hän oli laulanut, tanssinut, juhlinut ja juonut, valvonut tuntemattomien kanssa, sellaista oli kulkurin elämä. Tyttö oli kulkenut kauempana ja monesti lähtenyt viisaampana kulkuria vastaan. Kun tyttö oli löytänyt kulkurin, tämä oli kenties ollut hieman eksyksissä, mutta tyttö oli jäänyt istumaan viereen ja elämä oli alkanut uudestaan. Nyt kulkuri vain tahtoi pysähtyä tungoksessa katsomaan tyttöänsä silmiin, tarttua tämän käteen ja julistaa ääneen, ”Ikuisesti sinun, ikuisesti minun, ikuisesti tahdon sinut vaan.”

Niin kulkuri aloitti matkan tyttönsä luo, vain tähtitaivas näytti tietä kun hän kulki eteenpäin se suojassa. Monesti hän oli miettinyt sitä, ette tuon tyttö pienen pitäisi rakastua häneen, hän ei tahtoisi satuttaa tätä, maantie odottaisi häntä, hän ei asettuisi kenties koskaan paikoilleen, hän oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän rooliin. Mutta niin oli kuitenkin käynyt ja tunne oli muuttunut molemmin puoleiseksi. Vain tähtitaivas kuunteli kulkuria kun hän huusi ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Tuo tyttö oli saanut hänet tuntemaan kiihkeyttä kuumaa, hulluutta huumaa. Hän pohti miksi tyttö oli silloin aikoinaan sytyttänyt roihun riehumaan. Mutta jos jotain kulkuri oli oppinut, se oli se tosiasia, että elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen. Myös pettymys oli vain väliaikaista.

 Kun kulkuri oli kulkenut pitkän taipaleen, huomasi lauantai-illan saapuneen kun hän vihdoin oli tuon kaipaamansa tytön kotikaupungissa. Hän tiesi, että tyttö asui aika kaukana, aivan kaupungin laidalla, mutta siitä huolimatta kulkuri jaksoi vielä taivaltaa sinne saakka. Tytön talon nähdessään hän huokaisi syvään ja vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän muisteli kuinka tuon tytön keinuvat kissanaskeleet olivat aikoinaan saaneet hänet kahjoksi, kun hän oli jäänyt niitä ihmettelemään.  Tyttö oli oikea kissanainen, villi, viilee ja vaarallinen. Kulkuri tiesi, että tämä oli vaarallista elämää ja tyttö todellakin sotki hänen systeeminsä. Välillä hänestä oli tuntunut kuin tuo tyttö olisi vain ollut hänen haaveissaan, mutta nyt kulkuri oli saapunut paikkaan aikaan odotetun. Hän ei ehkä koskaan saattaisi tietää milloin tie veisi määränpäähän, mutta nyt tämä ei enää ollut unta. Kuin lännensankari Pecos Bill konsanaan, kulkuri oli kiitänyt myrskytuulen lailla tyttönsä luokse ja siinä tyttö nyt oli hänen edessään. Kulkuri juoksi halaamaan kaipaamansa tyttöä ja he molemmat olivat yhtä hymyä, kulkuri mietti kuinka monta kertaa hän oli mokannut ja hänestä oli tuntunut kuin hänen elämänsä olisi ollut flipperi, jossa kuulat vierivät nurkkaan kaltevalta pinnalta kerta kerran jälkeen. Olisiko tämä nyt hänen viimeinen mahdollisuutensa vai oliko korkeimman käsi pelannut hänen peliään hetken aikaa ja antanut hänelle peliin extrapallon – hänen matkoillaan kaipaamansa tytön?

Näin saatiin tämänkertainen tanssi-ilta pakettiin tutun kulkurimme tarinalla. Aki ja Fantasia tarjosivat jälleen kerran takuuvarman illan niin kuuntelijoille kuin tanssijoillekin. Kuten alussa jo mainittiin, Akin setit sisälsivät kaksi uutta kappaletta, ensimmäinen kertoi kuunvalosta ja yöperhosesta, se on kappale, josta ei tällä hetkellä ole sen enempää kerrottavaa, muuta kuin että se on uusi kappale. Uusi kappale kirjaimellisesti, vai muuten uusi kappale ohjelmistossa? Kenties se vielä selviää ajan myötä. Toisena uutena kappaleena ohjelmistoon oli buggina päätynyt Chisun ”Kohtalon oma”, toki pienin muutoksin. Alkuperäisessä versiossahan sanotaan kohtalolle, että oon iso tyttö jo, mutta Akin versiossa kohtalo sai kuulla kuinka vastapeluri olikin jo iso poika. Toivottavasti tämä buggi nyt jää ohjelmistoon, aina on piristävää kuulla vanhojen tuttujen seassa uusia kappaleita.

Vielä kerran kiitokset illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava talviloma, jotta jaksatte jälleen viihdyttää tanssikansaa kevään keikoilla. Nähdään taas pian!

Silja Europa, Helsinki - Tallinna - Helsinki 24.-25.1.2018

Odottavan aika on pitkä, sanotaan, Melkein kuukausi piti odottaa viime vuoden viimeisen keikan jälkeen ennen kuin keikkavuosi 2018 omalta osaltani pääsi starttaamaan.  Mutta kun jaksoi odottaa, niin tottahan odotus palkittiin. Vaikka aika tuntui välillä suorastaan matelevan, mutta päästiinhän sitä vihdoin ja viimein vuoden ensimmäiselle keikalle. Paikkana Silja Europa ja Iskelmäkeskiviikkolähtö nro.434, Akin ja Fantasian lisäksi risteilykansaa viihdytti Eini. Tunnelma oli kirjaimellisesti kuuma, niin lavalla kuin ravintolan puolella ja illan esiintyjät nostivat lämpöä entisestään. Ohjelma-aikatauluja oli muutettu viime vuodesta, joten Fantasia aloitti illan tanssit jo klo.20.

Verhot lavalle auki ja liikkeelle lähdettiin valssilla. Ensimmäisenä lauluvuorossa oli Simo ja valssina, ei urkurin. vaan Kulkurin valssi. Kun kulkuri oli tanssinut maantiellä ja vieraillut kreivien linnoissa, poikennut matkallaan talohon ja valinnut sieltä itselleen armaan, jota lempi vain salassa, siirryttiin illan toiseen valssiin. Jani jatkoi tarinalla Tallinnan illoista. Tallinnaa kohti oli laiva suuntaamassa, joten mikä sopikaan iltaan paremmin kuin kyseinen valssi. Vaikka laulun mukaan oli aikaa neljä päivää ja kolme yötä, tällä erää sitä aikaa oli kuitenkin vain 22 tuntia. Siinä ajassa tämä reissu pitäisi saada tehtyä. Valssien jälkeen luvassa oli foxia. Ensimmäiseksi Jouni kaipaili neitokaista nimeltään Caterina, jonka suukko oli vienyt järjen, mutta kuitenkin moni mies oli saanut tuolta neitokaiselta rakkauden ja ehkä se lempi oli sittenkin pelkkää valhetta. Kun Caterina oli jätetty unholaan, oli jälleen Simon vuoro laulaa ja kertoa albatrossista, joka kiisi taivaan sinessä vapaana ja kenties oli laulun kertojan lapsuustoveri, vanha merimies, joka oli lähtenyt merille viisitoistavuotiaana Tornatorilla. Oli aika ottaa vähän hitaampaa tunnelmointia tähän väliin. ”Käy luoksein aika onnekkain, kun kuulen yhden nimen vain, se uudeks unelmani saa…”, lauloi vuorostaan Jani ja kaipasi Anna-Liisaa.

Toisena tunnelmapalana tulkitsi Simo kappaleen ”Beautiful Maria of my soul”. Nyt tästä kappaleesta oli siis vuorossa englanninkielinen versio, kuukauden sisällä se on nyt kuultu ensin espanjaksi, sitten suomeksi ja nyt englanniksi. Olisiko seuraava versio sitten yhdistelmä kaikkia näitä kolmea? Onhan siellä ohjelmistossa kuitenkin yksi laulu, jonka Simo laulaa ensin suomeksi ja lopulta kieli vaihtuu espanjaksi. Mutta toisaalta, ei tätä kaunista kappaletta kuitenkaan kannata pilata yhdistelemällä eri kieliä. Laula vain Simo tämä edelleen vain yhdellä kielellä kerrallaan. Hitaiden jälkeen oli aika lisätä kierroksia ja erään pikaruokaketjun mainosta lainatakseni ”liikkeellä oli länkkäritunnelmaa”, kun tuli Jounin vuoro laulaa. Pecos Bill ratsasti jälleen paikalle ja kuului vain ”Bang bang” ja vastustaja oli vainaa. Kun vastustaja oli saatu pois päiviltä, suuntasi Simo savuiseen baariin, vai liekö se ollut saluuna? Siellä peli pelattiin melkein tilttiin saakka, mutta onneksi löytyi kuitenkin extrapallo sinne elämän flippuun. Tunnelmasta toiseen ja setin päätteeksi vielä lattarirytmejä kahden cha chaan myötä. Tuttuun tapaan Jani oli joutunut Yön ruusun valtaan, jonka oli saanut seurakseen, mutta aamun koittaessa katoaisi. Kenties tunnelma oli siinä vaiheessa vähän sellainen mistä Simo kertoi seuraavaksi, ”kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan…”. Vastaajaankin heitettiin viestiä, mutta kuultiin vain katkonainen nauha, kuu tahtoi vain valvottaa, mutta kun ei vain jaksaisi odottaa… Näissä tunnelmissa päästettiin Fantasia ensimmäiselle tauolleen.

Toisen setin alussa lähdettiin ajelemaan Simon johdattelemana pitkin Valtatie 66:ta, vaikka merellä vielä seilattiinkin kohti Tallinnaa. Valtatiellä oli kuoppia, mutta merellä keinutti. Siitäkin huolimatta Jani totesi, ”I’m easy”. Ei paljoa pieni keinunta haitannut, eivätkä kuvitteellisen ajomatkan kuopat tiellä. Tuo matka saattoi myös olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Näin mietiskeli laulussa Jani ja siihen jatkoksi puolestaan Simo kertoi kuinka ei rakkaus yötä pelkää. Rakkausteemalla jatkettiin ja lauluvuoroissa vuorottelivat edelleen Simo ja Jani. Ensin tunnettiin hulluutta huumaa ja pohdittiin miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikoinaan ja tähtitaivas kuunteli kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua kuin hullu rakkauteen. Vaikka niin ei uskottukaan alkujaan käyvän ja siinä nähtiin vain vaaraa, mutta kun toista ei voinut vastustaa, ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Sitten taivuteltiin pari tangoa rakkausteeman jälkeen. Koko porukka eli Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tulkitsivat instrumentaaliversiona tangon toisesta kotimaasta, Uruguaysta, lähtöisin olevan La Cumparsitan. Vaikka se onkin kääntynyt suomeksi muotoon Hiljaa yössä, niin sitä ei kyllä edessä oleva yö ollut. Fantasian settiä oli vielä hetki jäljellä ja illan artistikaan eivät vielä olleet esiintyneet. Toisena tangona kuultiin sitten Romanialainen kitara, jonka suomennus kyllä herättää hieman ihmetystä. Miksi ihmeessä se on nimetty romanialaiseksi, kun alkuperäinen nimi Chitarra Romana eli roomalainen kitara? Mutta jota sopasta tulisi entistä sakeampi, lisätään mukaan vielä yksi maa, sillä jo aiemmin kuultu, että Jani soittaa kappaleen aidolla tšekkoslovakialaisella ”Lantolalla”. Vaikka ensin laulettiin yksin varjoissa, eikä häntä nähty parvekkeella, löytyi Simon kertomana jostain kuitenkin se lämmin, hellä, pehmoinen, joka antoi paisteen auringon. Mutta entä jos toista olikin rakastanut salaa 15 kesää? Se oli Simon tulkitsema seuraava tarina, siitä kuinka Alice vain livahti pois kertomatta osoitettaan, 15 kesää oli tuota naista salaa himoittu ja sitten vain nähtiin kääntymässä musta limousine. Sinne siis katosi Alice ja settikin läheni loppuaan, mutta vielä mahtui mukaan yksi kappale, joka tosin sisälsi pätkät viidestä eri kappaleesta. Luvassa oli siis tuttuakin tutumpi Beatles-potpuri. Tauon paikka ja sen jälkeen saataisiin Aki ensimmäistä kertaa tällä risteilyllä lavalle.

Klo.22 koitti sitten illan ensimmäinen kohokohta. Akin ensimmäinen setti käynnistyi tällä kertaa Riimannin Raikulla, aluksi todettiin että se on salaisuus ja sen jälkeen virta toi ja virta vei, kenties sinne Tallinnan satamaan, jonne oltiin sopivasti saavuttu. Enää ei keinuttanut tai jos keinutti, se johtui sitten jostain ihan muusta kuin merenkäynnistä. Koska laiva oli tukevasti ankkuroituna satamaan, lähdettiin seuraavaksi taivuttelemaan tangoja. Joillekin saattoi koittaa lähdön hetki, mutta jos sillä hetkellä huomasi katseessa jonkin muuttuneen, oli tuo hetki vaikein ja siinä päätettiin jäädä toisen luokse. Tämän jälkeen koitti rakkauden yö, jolloin ei kaivattu järkeä lain ja vain tuokio onnea riitti, kun sai jakaa sen toisen kanssa. Mutta jotta tunnelma ei menisi liian hempeäksi, polkaistiin kunnon humpat käyntiin ja Akilta tuli käsky nostaa takamus tuolista ja tanssilattialle mars. Ja jos se ei heti noussut, siitä kyllä sai kuulla – ”Mikä on, ettei nouse?!?” Sitten vain laulettiin ja tanssittiin missä ja milloinka vaan, tanssin mahti tunnettiin sydämessä ja kun poika kävi illalla tanssimaan, hän vihelteli tytön akkunaan, saattoi nähdä pollarin kätköissä Sörkän laitakaupungin ja totesi, että herrat ja narrit eivät kai vihellä lain. Katupojille omistettiin näin ollen ensimmäinen humppa. Toisena humppana sitten merelliseen teemaan sopiva Merimies. Tällä kertaa neito ei syystä tai toisesta itkenyt kovaan ääneen kaipauksen kyyneliään, vaikka se merimies ei edelleenkään voinut olla maissa päivää kauempaa. Kenties uusi vuosi oli tuonut muutoksen neidon asenteeseen, vai oliko? Sen näyttänee vain tämän vuoden keikat, joilla tämä tarina humpan muodossa tullaan kuulemaan.

Koska tuo kavala ja petollinen merimies oli hurmannut naisia laulullaan ja sitten vain kadonnut taas merille, saattoi siinä vaiheessa tuntua, että koitti hetki rakkauden jälkeen. Se, mitä sitten tapahtuu rakkauden jälkeen, voi olla ihan mitä tahansa. Joskus on kuultu Fantasian toimesta kerrottuna, että siinä menee auto ja talo, kun puoliso lähtee tai sitten jotain ihan muuta. Tästä syystä Aki on kerran aiemmin todennut, että pojilta siitä ei sen enempää kannata kysyä (koska vastaus voi siis olla ihan mitä tahansa), joten jokainen siis miettiköön itse, mitä rakkauden jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko yhtään mitään. Toki jos ja kun antaa paljon, ei tarvitse sitten enää muuta, sillä erot päivien ja erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Ei voi ei, jos sattuu kaipaamaan jotakuta oikein kovasti. Siinä voi sitten vaikka tuijotella toista suoraan silmiin kun pitkästä aikaa näkee ja lausua nuo sanat. Ihan miten haluaa ja jos siltä tuntuu. Hempeily seis ja ei muuta kuin rakkauden kummalliset drinkit kurkun kostukkeeksi. Baaritiskiltähän niitä sai tilata jos jonkinmoisia ja jos ne eivät vielä tässä vaiheessa iltaa vieneet jalkoja alta tai saaneet ajatuksia kirkkaaksi, oli niitä nautittu selvästi aivan liian vähän, mutta olihan siinä vielä pitkälti aamuun asti aikaa. Toki ne drinkit saattoivat johdattaa suunnan kohti Koivukujaa, vaikka matkaa sinne oli todellisuudessa useampi merimaili ja useampi sata kilometriä maanteitä pitkin. Tosin ainahan mielikuvamatkailu on sallittua ja mielikuvissaan voi vannoa rakkauttaan suurempaa ja antaa sormuksen tähtitaivaan alla juuri siellä Koivukujalla. Toki ennen sitä on hyvä varmistaa siltä toiselta osapuolelta, että jos vielä oot vapaa sun kai saan. Sitten suunta vain kohti rantapuistoa ja laulamaan sekä nauramaan silmät kyyneliin. Mutta entä jos lähellä sinua poden vieroitusoireita? Mitäs sitten tehdään? Toinen on lähellä, mutta kuitenkin kaukana, eikä kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa. Sitä jäätiin pohtimaan seuraavan tauon ajaksi, joka tällä kertaa oli pidempi. Siirretään Aki ja Fantasia syrjään vähän reiluksi tunniksi ja mennään risteilyohjelmassa eteenpäin.

Koitti siis hetki ottaa Eini yhtyeineen lavalle. Vanhoja ja uusia hittejä vaihdellen, tuttuja biisejä kaikki. Yleisö lauloi mukana ja myös Aki nähtiin hetken aikaa fanittamassa Einiä lavan vieressä. Mites tämä nyt oikein menikään? Oliko Aki Einin lämppäri vai sittenkin Eini Akin, koska Akilla oli vielä yksi setti illalle jäljellä. Oli miten oli, tunnelma oli molempien esiintyessä katossa, lämpöä riitti ja yleisö nautti.

Vuorokausi vaihtui ja bileet jatkuivat Akin ja Fantasian tahdittamana. Koska Millaa ei saatu muuttumaan viime vuonna, vaikka sitä kuinka yritettiin illasta toiseen, kesästä syksyyn ja syksystä talveen, jatkettiin yrittämistä uudelleen. Ainakaan tällä risteilyllä ei saatu tulosta aikaan, sillä aina vain Milla tarttui siihen tikkuun lyhimpään. Muuttuukohan tuo nainen koskaan ja tiedostaako, ettei oo mikään tyttö enää? Voisi vaikka todeta että odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa, sillä se on aivan turhaa. Siltikin jos se jokin sinulla on, sun läsnäolosi vain tärkein on ja saat hymylläsi aikaan kaiken sen, sä himmentää voit loisteen tähtien… Tai sitten paikalle saapuu se tummasilmäinen, joka vie vain leikiten, mutta jonka ensi katse vain sydämen sai laulamaan, rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Se johdatteli meidät kuumiin cha chaan rytmeihin ja ensin mentiin kiihkeisiin tunnelmiin – lähdettiin viihdyttämään ja kiihdyttämään. Katse vaelteli vartalolla ja tultiin toisen lähelle… Kuka tietää, ehkä siinä hetkessä karattiin kahdestaan kauas arjen taa.

Arjen taakse karatessa saatetaan tarvita avuksi kartta tai ehkä kaksikin. Onhan sinne katoaminen melkeinpä tutkimusmatka maailmaan ja kartoilta saattaa löytyä tie salaiseen. Tämän parina toisena hitaana kuultiin monesti encorena kuultu Haavoitettu. Tunnelmasta toiseen ja setin loppuun vielä pukille… ei kun bugille eli pari buggia. Ensimmäisenä huudettiin eläköön huuto elämälle, olihan kaupungissa sentään yö ja sä seisoit edessäni täynnä toivoa ja silmäsi kertovat näin ja hyvän kaverin kainaloon voi työntää piiloon pörröisen pään. Kaverin kainaloon ei siinä kyllä työnnetty päätä piiloon, mutta tähtisilmät saattoi kyllä nähdä, jos sattui tanssimaan ihan lavan lähellä ja Aki työnsi päänsä siihen ja tuijotteli suoraan silmiin. Oliko siinä sitten kyseessä rakkaustarina, joka ei anna rauhaa vai ehkä kuitenkin jotain muuta? Kallistutaan siihen johonkin muuhun ja päätetään ilta Akin ja Fantasian sekä elävän musiikin osalta tähän. Paitsi että yleisö vaati vielä lisää ja sitä saatiin yhden kappaleen verran. Encorena kuultiin Kirkan tunnetuksi tekemä kappale, Pyydä vain. No, pyydettiinhän sitä ylimääräistä kappaletta ja se siis saatiin. Toiveeseen oli vastattu, kiitos ja hyvää yötä.

Yötä saattoi jatkaa vielä aamun pikkutunneilla saakka discon puolella. Yllättäen siellä oli tällä lähdöllä hiljaista ja vähän porukkaa, tuttuja kasvoja näkyi vain muutama, joku vain piipahti, joku viipyi hetkisen ja joku taas pidempään. Väsymys saattoi iskeä ja oli parasta lähteä nukkumaan. Kun yö ja aamu oli nukuttu, jos maihin ei jaksanut lähteä, jaksoi suunnata artistitapaamiseen, joka poikkeuksellisesti olikin jo heti kohta sen jälkeen kun laiva irtosi Tallinnan sataman laiturista ja suuntasi kulkunsa takaisin kohti Helsinkiä.

 Iskelmän Hannun alkuhöpinöiden jälkeen Aki ja Eini estradille ja yleisöltä tiukkoja kysymyksiä kehiin. Ensimmäinen kysymys Akille, ”Mitä kysyisit meiltä, jos saisit kysyä yhden kysymyksen?” Aki mietti hetken ja kysymyksen esittäjät odottivat kauhun sekaisin tuntein mitä sieltä tulee. Vastakysymys saatiin ja se kuului, ”Mä kysyisin, et mitä te kysytte multa?” Sama kysymys esitettiin sitten toiselta puolelta tanssilattiaa Einille. Artistitapaamisen aikana juteltiin myös uran kestosta, koska Einillä oli uraa takana jo neljäkymmentä vuotta, totesi Aki, että hänellä on siihen matkaa vielä kolmekymmentäseitsemän vuotta. Eini tosin lupasi tulla sitten fanittamaan Akia lavan reunalle kun se hetki koittaa. Kuntoilusta puhuttiin ja Hannu ehdotti Akille, että näytetään me miten nostellaan puntteja – tässä tapauksessa siis housunlahkeita. Akilla oli sen verran tiukat housut, ettei se onnistunut, joten se sai Hannun pohtimaan millä ihmeen vaseliinilla Aki on housut jalkaan vetänyt. Myös Akin lehmästä, Hippu Mustikista, puhuttiin, kuin myös Hipun sonnivasikasta, Onni Aleksi Hipunpojasta. Sonnivasikka, jolle pidettiin jopa ristiäiset ja kun vieraita oli kutsuttu paikalle, olivat nämä kummastelleet mitkä ihmeen juhlat olivat kyseessä ja saaneet sitten vastaukseksi, että sonnin ristiäiset. Juttutuokion jälkeen seurasi jonkinlainen hallittu kaaos valokuvien ja nimikirjoitusten suhteen. Vaikka risteilykansaa yritettiin hoputtaa, että nyt vielä viimeiset kuvat ja nimmarit, jotta päästään ohjelmassa eteenpäin, tuntui kuin se olisi kaikunut kuuroille korville, asiaa artisteille nimittäin tuntui riittävän. Artistitapaamisen jälkeen vielä Iskelmätietovisa ja sitten laivan housebändi päästettiin lavalle yhden setin ajaksi ennen Akin & Fantasian päiväsettiä.

Päiväsetti polkaistiin käyntiin tangolla ja kunnon perinteisillä sellaisilla. Vaikka oli iltapäivä, taivaalla loisti täysikuu, vaikka ei vielä täysikuun aika ollutkaan ja valkovuokotkin nostivat päätään hangen alta, mutta koko ajanhan tässä ollaan kevättä kohti menossa ja kyllä ne valkovuokot siellä täysikuun loisteessa vielä kukoistavat ja keijut karkeloivat lähteellä. Tangojen jälkeen jatkettiin päivätansseja edelleen perinteisillä tanssirytmeillä. Tangot toimivat alkulämmittelynä humpalle. Tälläkään kertaa selittelyt tai väsymys ei kelvannut syyksi olla nostamatta takamusta penkistä, joten käsky kävi jälleen humpalle. Jazztytölle annettiin neuvoksi, että turha on surra jos ei oo sulla heilaa, pistä nokkas puuteriin ja otsatukkas peilaa. Ei surtu ei, vaan jatkettiin reippaasti eteenpäin. Sitten jo laulettiinkin kuorossa, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi sun lempesi on tulta, voi voi jos suukon saan mä sulta, ai ai se kuumeen mieheen loi.” Ainakin Europan esiintymislavalla oli kunnon kuoro, kun Fantasian pojat pistivät Akin taustalla parastaan tässä humpassa.

Koska humppa nostaa mukavasti sykettä, oli aika rauhoittua parin kappaleen verran rumban tahtiin. Ensin lainattiin Dannyn tuotannosta kappale ”Vähän ennen kyyneleitä” ja toisena rumbana Uniklubin tunnetuksi tekemä kaunis ja herkkä, ”Näiden tähtien alla”. Sen jälkeen irrottauduttiin siitä tanssipartnerista ja irroteltiin sen sijaan lantioita cha chaan rytmien tahdissa. Elämän haitari soi tällä risteilyllä vain kuvainnollisesti, sillä Simon haitarilla ei vaikuttanut olevan matkalippua, joten se ei ollut päässyt mukaan. Toivottavasti sen soittoa kuitenkin kuullaan vielä ennen kesää. Mielellään sen haitarin rytmin tuntisi… Siispä toisena cha chaana ”Mä rytmisi tunnen”. Liekö jotain risteilyväsymystä ilmassa, mutta tällä kertaa kappale kuultiin ihan kokonaan suomenkielisenä eikä niitä tutuksi tulleita välihuudahduksia kuulunut lainkaan. Toivottavasti tämä oli kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja jos tätä cha chaata estetään vielä jatkossakin, niin espanjankieli ja välihuudahdukset palaavat takaisin. Jotta saataisiin päiväsetille ja risteilylle sen ansaitsema loppu, pistettiin vielä pari buggia setin päätteeksi. Ensin valloitettiin koko maailma yhdessä ja keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten. Maailman valloituksen jälkeen lähdettiin vielä pikaisesti Roomaan, vaikka Helsinki häämötti jo horisontissa. Aikaa oli kuitenkin nauttia kylmä cappuccino, istua yksin ja miettiä, että muista et kai mua. Romerolle yritettiin soittaa, mutta puhelimesta kuului vain pronto pronto. Päiväsetti oli saatu taputeltua loppuun ja oli aika kiittää risteilystä. Mutta kuten arvata saattaa, ei Akia ja Fantasiaa vielä päästetty lopettamaan, aikaa oli yhdelle encorelle. Tanssit eivät ole mitään ilman valssia, joten yksi sellainen loppuun. Mikä olisikaan hienompi lopetus kuin todeta, ”Minä rakastan sua”.

Näin saatiin Iskelmäkeskiviikkoristeily päätökseen ja samalla omalta osalta keikkavuosi 2018 käyntiin. Kaikkea sattui ja tapahtui, mutta niinhän yleensä tämän porukan keikoilla, se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Seuraava keikka odottaa jo aivan nurkan takana, sen jälkeen seuraavaa kertaa saakin odottaa kuukauden verran, päästetään pojat ansaitulle lomalle siinä välissä, jotta tanssikansan viihdytys voi jatkua uusin voimin. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo – oli jälleen ilo risteillä kanssanne, kiitos että olette!