Silja Symphony, Helsinki - Tukholma - Helsinki 24.-26.4.2018

Huhtikuun lopussa, vielä ennen vappua ehdittiin lähteä risteilemään Akin & Fantasian tahdittamalle meritanssiristeilylle Silja Symphonyn kyydissä kohti Tukholmaa. Kaksi iltaa, kaksi keikkaa, päivä aurinkoisessa ja keväisessä Tukholmassa sekä keskiyön show’t, siinäpä viihdettä kerrakseen tälle risteilylle. Laiva oli lastattu iloisella joukolla risteilykansaa, vauvasta vaariin. Vielä edellisenä viikonloppuna flunssasta kärsineet Simo ja Jani olivat jo pikkuhiljaa toipumaan päin, joten ei muuta kuin soitto soimaan ja laulu raikumaan. Meritanssit voivat siis alkaa.

Mutta mutta – moneltako nämä meritanssit nyt oikein alkavatkaan? Risteilyohjelmassa luki tanssiorkesterin aloittavan viihdyttämisen klo.21.00. Kuitenkin kuulutuksissa puhuttiin Fantasian aloittavan klo.20.00. Mitä ihmettä? Ei muuta kuin kysymään asiasta, baarimikotkin tuntuivat olevan pihalla asiasta, kunnes eräältä baarimikolta tietoa löytyi (hänellä oli paperilla aikataulut ylhäällä – viisas mies), aloitusajankohta olisi tuo kuulutuksissa mainittu. Sitten tuli kiire, että edes suht koht ajoissa olisi Atlantis Palacen puolella kuuntelemassa kun pojat soittaisivat omaa, ensimmäistä settiään. Ensimmäinen valssi kuitenkin meni ohi korvien ja se, mikä se oli, jäi mysteeriksi. Toisen valssin loppu oli jo menossa kun paikalle ravintolaan vihdoin ehti, mutta siitä kuuli kuitenkin sen verran, että tiesi mikä kappale oli kyseessä. Illan toisena valssina kuultiin ensimmäisenä iltana ”Tiedä en kauniimpaa”.

Valssien jälkeen otettiin suunnaksi Kööpenhamina. Siellä muisteltiin menneitä ja tultiin siihen tulokseen, ettei Kööpenhamina ole niin kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Todettiin, että nuoruuttaan ei voi elää uudelleen ja jostain mieleen tuli hetkiseksi myös tyttönen nimeltä Caterina, jonka suukkonen oli vienyt järjen. Toivottiin, että jospa Caterina muistaisi sen suukkosen kun istuisi yksin iltaa. Mutta kuinka moni mies olikaan saanut rakkauden Caterinalta? Mutta tunsiko tuo tyttönen totuutta ollenkaan, vai oliko hänen lempensä valhetta vaan? Sitä ei kuitenkaan jääty murehtimaan, eikä miettimään, koska matkamme jatkui Argentiinaan jossa tangon rytmit kaikuivat kaduille sisätiloista. Jossain joku totesi ”Adios Muchachos” ja tangon tahdittamana siirryttiin edelleen Uruguayhin, jonka yössä kaikuivat La Cumparsitan tahdit.

Etelä-Amerikan tangomatkalta mieleen jäivät silmät tummat niin kuin syksyinen yö. Ne eivät antaneet rauhaa ja täynnä kyyneleitä ne katsoivat syyttäen. Kaiken lisäksi nuo silmät seurasivat jopa maailman ääriin saakka, vielä Budapestin yössä ne Tonavan rannalla käväisivät mielessä. Kuitenkin joku onnistui ryöstämään suukon salaa – jopa niin salaa, että hurma tuo ei enää palaa ja Budapestin yössä soivat vain viulut. Kaiken tämän tuloksena oli kuitenkin loppujen lopuksi salattu suru. Sydän vaikeroi, mutta sen ääni vaiennettiin, sillä mies ei voi näyttää taakkaa surun, ei varsinkaan jos jää yksin. Koska kaikki haaveetkin haihtuivat yksi kerrallaan, oli parempi vain pitää suru sydämen salaisuutena. Silti kuitenkin mietittiin sitä, kuinka oli nähty toisen katseessa kutsuvan merkin ja löydetty yhteinen kieli. Turvaa oli haettu, hetken lämpöä yöhön harmaaseen ja esitetty vieno toive ”Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen, tee se hellästi kuin rakkaimmalle, jätä aamuun muisto lämpöinen…”

Fantasian toisen setin aluksi lähdettiin katselemaan maalaismaisemaa, jossa pojat joutuivat koulutiellä tappeluun ja vanha maitoauto myöhästyi vartin. Maalaismaisemaa katsellessa ymmärrettiin kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa ja mieleen hiipi ajatus kuinka maalaismaisemaa en saata unohtaa. Siellä samoissa maisemissa oli hyvä muistella sitä poltetta, jonka toinen oli sytyttänyt silloin aikanaan roihuamaan. Tähtitaivas vain kuunteli kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton, sillä kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa sait mut tuntemaan. Tuo polte ja huuma jatkui entisestään kun paikalle saapui Yön ruusu. Tämä seuralainen kukoistaisi kuitenkin vain yön tummat tunnit ja aamun tullen katoaisi. Tuo nainen kuitenkin pyysi mukaansa elein viettelijän ja antoi yön niin ihmeellisen. Öistä rakastajaa kaivattiin niin paljon tämän lähdettyä, että tuntui aivan siltä kuin oltaisiin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Vastaajaan heitettiin viesti, mutta sieltä saatiin kuulla vain katkonainen nauha. Tuuli ulvahteli ja toivottiin sen toisen vastaavan ja viestin kuulevan.

Kuutamoyönä myös muisteltiin armasta nuoruusaikaa ja nuoruuden heilaa, Leilaa, joka kaut aikain säilyt syömmessäin. Vuosien takaakin mieleen muistuivat ruusunhohde Leilan poskilla, se oli kuin kuulto iltaruskon. Salaakin sitä Leilaa oli lemmitty, kuka tietää oliko aikaa vietetty myös metsäpirtissä? Mutta ainakin se metsäpirtti oli tuttu lapsuusvuosilta ja vaikka vuodet vierivät, oli tuo paikka rakkahin kaikkine muistoineen. Metsäpirtissä oli hetki aikaa mietiskellä sitä, kuinka on kulkenut vaikka missä, mutta tietää silti, minne ootellaan. Aina jossain odotti tuo lämmin. hellä, pehmoinen. Hän oli vain rakkaimpain ja ainoain. Se mitä tunnettiin, oli sellaista jota ei voisi ottaa pois, vaikka edessä olisi vielä monta päivää ja ei olisi kenties helppoa, mutta rakkaus on kuitenkin niin uskomaton ja arvoa sen tuskin tiedetäänkään.  Sen jälkeen koitti aika toivoa, että ollaan lähekkäin me ihan hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Voi kulta pieni vierellein mun vielä jää. Mutta kauaa ei kuitenkaan lähekkäin ehditty olla, sillä matkamme jatkui kohti Valtatie 66:ta. Orivedeltä lähdettiin kohti pohjoista, matkalla ohitettiin niin Ruovesi kuin Visuvesi, Virrat ja Alavus Ja Kuortanekin meni, Torisevan kohdilla oli kuoppia, sitten tuli Jäminkipohja ja Tiisteenjoki, ennen kuin saavuttiin Lapualle kirkon kupeeseen. Siinä vaiheessa tuntui jo siltä kuin ”Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man. So come on down and get me, honey, while you can.”

Näin oli saatu Fantasian bändisetit ensimmäiseltä illalta pakettiin ja tauon jälkeen olisi vuorossa Akin ja Fantasian yhteiset setit.

Heti alkuun Aki muistutti risteilykansaa siitä, kuinka ”Mä oppinut oon kellä onni on, sen piilottakoon”. Risteilykansa sai kuulla myös onnen tallettamisesta sydämeen ja sen omistamisesta yksin, eikä siitä kerrottaisi muille, sillä tuttuun tapaan se on salaisuus. Salaisuuksien jälkeen annettiin sitten vain virran viedä ja virran tuoda. Tällä kertaa se oli Itämeren virta, joka toi meitä Helsingin suunnasta ja vei meitä kohti Tukholmaa. Sateinen yö se ei kuitenkaan ollut tai jos olikin, ei siitä meritanssien pyörteissä ollut tietoakaan. Joillekin se saattoi kenties olla rakkauden yö, jossa vain tuokio onnea riitti, olkoon se onni sitten millainen tahansa. Laivalle oli saapunut todistettavasti ainakin yksi Jazztyttö (kuten Aki asian ilmoille kuulutti), kuka tietää, oliko tämä tyttö juuri se joka kaipasi kulkuriaan… Kulkuri saattoi hyvinkin olla paikalla, mutta ainakin Sörkän laitakatujen katupojat olivat lähteneet mukaan tälle risteilylle. He lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vain. Pollareita ei kuitenkaan näkynyt, mutta silti herroille ja narreille opetettiin kuinka vihellettiin. Taivaalla loisti melkoisen naurava kuu, kun poika kävi tanssimaan ja vihelteli tytön akkunaan. Jos näin kävi, tuskinpa katupoika laivan ulkopuolelta sitä teki, vaan hytin ikkunan täytyi olla laivan promenadille ja pojan olla melkoinen akrobaatti, että pääsi sinne ikkunan taakse.

Jos onni ei ollut laivan peliautomaattien suhteen myötä ja joku toinen vei voitot omaan taskuunsa, oli hyvä vain antaa toisten talletella ne suuret setelit.  Itse oli sitten hyvä vain elää, pelata, kulkea ja antaa laulun soida, sillä kuten tiedämme, osaansa ei muutella voi. Huolettomasti voi vain todeta, ”So what”. Sillä elämä tää on hirveää, jos stressiä kantamaan ihminen jää. Murheita nimittäin riittää tässä elämässä. Joten todetaan niille tosiaan vain so what ja jatketaan eteenpäin, vaikka sitten viihdyttäen ja kiihdyttäen. Polte lantiossa veti väkisin toista päin ja tuntui kuin me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes pyörryksiin. Voiko siinä silloin muuta kuin haluta kiihdyttää ja sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vaan. Siitä voi sitten olla seurauksena se, että haluaa karata kauas arjen taa – toki moni oli sen varmaan tehnytkin lähtemällä tälle risteilylle. Laivalta löytyi myös katujen kuningatar, tai sellainen hän ainakin oli ollut vuonna 77. Baaritiskin luona tämä kuningatar uskoutui kenties juuri sinulle. Tässä vaiheessa iltaa Akin ensimmäisen setin päätteeksi ojennettiin käyttöön kaksi karttaa. Jos ne luki tarkkaan, saattoi toisen kartan avulla suunnistaa laivalla kannelta toiselle ja toisen avulla kenties seuraavana päivänä Tukholmassa.

Toisen setin alkuun koitti lähdön hetki. Laivasta tuskin pystyi poistumaan sillä hetkellä, ellei halunnut keskelle avomerta. Toki kukaan ei estänyt poistumasta omaan hyttiin tai laivan kannelle, mutta jos lähdön hetki kuitenkin on vaikea, voi silti päättää jäädä sen toisen luo, yön sävel haikein soi sielussa, se oli kuin muisto onnesta. Vaikka oli kylmä ja tuntui siltä kuin olisi tehnyt toiselle väärin, oli se toinen silti rakkain. Välillä kuitenkin on hyvä vilkaista muistojen peiliin. Muistojen peili voi nimittäin heijastaa muistoja siitä kuinka sielu herkin jäi valtaan sen toisen, joka peitti peiliin katsojan suudelmin. Oli siis aika suunnata baaritiskille ja tilata sieltä kummallinen rakkauden drinkki, joka saattoi viedä vääjäämättä jalat alta. Ojanpielet eivät kumminkaan kutsuneet kulkijaa, vaan tie jalkojen alla kävi kirkkaammaksi. Toki se drinkki saattoi vaikuttaa sen verran päätä sekoittavaksi, että matkamme suuntautui kohti Koivukujaa. Koivukujalla vannottiin rakkautta suurinpaa. Sormuskin kenties annettiin tähtitaivaan alla ja parasta oli antaa, sillä jos toinen siinä vaiheessa oli huudahtanut ”Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa”, alkoi olla kyseessä jo viimeiset mahdolliset hetket. Mutta jos tuo toinen sattui olemaan nimeltään Milla, oli paras varautua siihen, että vaikka kuinka yrittäisi, tuo tyttö tarttuisi aina vain tikkuun lyhimpään ja se ei johtaisi yhtään mihinkään.

Koittaisiko siinä tapauksessa hetki vähän ennen kyyneleitä? Hyvästelyyn olisi vielä vähän aikaa ja silloin on vielä sanottava kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan. Jos toinen peittäisi vaikka kasvot käsiinsä, niin toinen tietäisi silloin sen olevan merkki siitä, että olisi mentävä.  Mutta miksi mentävä, jos sen jälkeen huomaa näiden tähtien alla odottavansa toista? Tähtien alla voi myös kuluttaa aikaansa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Kun tähtien alla oli aikaa vietetty tarpeeksi kauan, jostain syntyi ajatus valloittaa koko maailma. Tahdonvoimalla siirrettiin esteet pois tieltä, piirrettiin kaikki uusiksi ja niin maata kiertää aurinko vois. Kuu aina nauraa sais (kyllähän se nauroi jo aiemmin, mutta nyt sille annettiin lupa siihen) ja sitä tähdet tanssittais. Kaikki yhdeksän planeettaa kiersivät vain meidän käskystä, uskolla pystyi voittamaan kaiken ja lopulta keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä tuli aika esitellä risteilykansalle Fantasia. Tuttuun tapaan liikkeelle lähdettiin porukan johtajasta ja karvaisimmasta kaverista, basson varresta löytyi tuttuun tapaan Jouni. Kimmo kahden rumpukapulansa kanssa oli puolestaan tällä kertaa niin villillä päällä, että oli joutunut ns.koppiin – tällä laivalla rumpukorokkeen ympärillä on pleksilevyistä tehdyt seinät. Sitten vuorossa oli eniten titteleitä omaava Simo – sovittaja, lauluntekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi… Joka myös soittaa mitä tahansa soitinta jonka käsiinsä saa (toki kuulemma muutkin tekevät niin). Lavan toisesta reunasta löytyi vielä kitaransa kera Jani ja näin ollen Fantasian soittajat tulivat kaikille paikalla olleille tutuksi.

Ennen kuin ensimmäinen ilta päättyisi ja tehtäisiin tilaa keskiyön showlle, oli vielä aikaa rakkaustarinalle. Se oli se rakkaustarina, joka ei anna rauhaa ja sen vuoksi oot vain mielessäin. Vaikka jonain päivänä kävisi niin, että olisi toisen parina, ei sitä toista pystyisi kuitenkaan unohtamaan. Tässä vaiheessa siis oli Akin ja Fantasian aika kiittää ensimmäisestä illasta, mutta risteilykansa ei vielä halunnut luovuttaa, vaan aplodit vaativat lisää ja lisää… Aikaa ei kuitenkaan ollut kuin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle, koska kello juoksi armotta eteenpäin. Oli aika antaa ajatusten levähtää ja miettiä sitä, kuinka erot päivien ja erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Luottaen otettiin vastaan se, minkä tie mulle suo. Nimittäin kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.

 Seuraavana aamuna oli aika lähteä tutkimaan miten pitkällä kevät olisi Tukholmassa ja katsomaan mitä kaupunki tarjoaisi. Aurinkoinen ja lämmin sää helli naapurimaamme pääkaupungissa, kevät oli jo pitkällä. Päivän aikana tuli moni liike tutuksi, pari toria ja totta kai myös vanhan kaupungin kadut. Kuninkaanlinnan kohdalla oli juuri meneillään vahdinvaihto, mutta kun paikalle sattui liian myöhään, ei sitä ehtinyt kokonaisuudessaan nähdä. Pari tuttua kasvoa oli myös liikkeellä nauttimassa päivästä – ei ne eivät kuitenkaan olleet Carl Gustaf ja Silvia, vaan ihan samasta laivasta tulleita. Kun sitten pääsi palaamaan takaisin laivaan, oli se kuohuviinilasillisen paikka laivan promenadella, ennen kuin laivan buffet kutsuisi ja myöhemmin illalla pääsisi nauttimaan Akin ja Fantasian paluumatkan keikasta. Tällä kertaa oli jo tiedossa tanssien alkamisaika, edellisestä illasta viisastuneena painoi päähänsä sen olevan tuntia aikaisemmin kuin mitä risteilyohjelmassa luki ja piti toki myös muistaa, että se olisi sitten ruotsinaikaa klo.19 kun Fantasia aloittaisi.

Tällä kertaa ajoissa paikalla ja ei muuta kuin odottelemaan illan ensimmäistä settiä Fantasian toimesta. Tuttuun tapaan valssilla liikkeelle. Vaikka merellä oltiin, silti ensimmäisenä valssina ilmoille kajahti Lentäjän valssi. Koska lentäjästä oli uljasta yksin liitää yllä pilvien ja tuntui kuin lintu hopeinen kiisi kuin uljas kotka, päätti tuo lentäjä, että otetaanpa tämä uusiksi kerran viel! Lentomme vei meidät aina Tennesseehen saakka ja siellä pääsimme tanssimaan Tennessee valssin, josta sujuvasti elokuvatunnelmiin, kun toisena hitaana valssina kuultiin Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu Cavatina. Hetken jo mietitytti mennäänkö tämä ensimmäinen setti nyt pelkillä valsseilla? Ensin tavalliset valssit ja siihen perään hitaat valssit. Hetkinen pojat, olisiko teillä kenties tarjota jotain muutakin tanssilajia tai jotain vähän menevämpää musiikkia? Tulihan sitä menevämpää musiikkia – kahden seuraavan kappaleen ajan, mutta kuitenkin. Ensin lähdettiin Paratiisiin, meri vaahtosi kuin olut kuohuaa ja kun rantaan oli kuljettu, lausuttiin toiselle ”Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan…”, mutta jo hetken kuluttua jatkettiin, ”mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee, kun sun vierelläsi näin olla saan.” Siihen oli sitten hyvä todeta vastaukseksi, ” It's not unusual to be loved by anyone. It's not unusual to have fun with anyone. No matter what you say.”

Sitä paratiisia kaivattiin seuraavaksi, koska iltaruskoon peittyi meren kaukaiset rannat, joita katseltiin kaihoten ja vaivuttiin unelmaan. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen, jolle iltaruskon mukana lähetettiin tervehdys ja pyydettiin peittämään purppuraan. Mutta kuitenkin satu kerran päättyi ja tuskan tunsin niin yllättäen. Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain, muuta ei jäljellä rakkaudestain, kuin hiekka vain. Sä pois olet mennyt ja ymmärrän sen nyt: ei onnea saa, jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa… Tässä välissä jäin kuuntelemaan naapuripöydässä käytyä keskustelua. Kyseisessä pöydässä istui kaksi, arviolta n.70+ pariskuntaa. ”Kylläpäs nämä soittaa liian vanhaa musiikkia.” Hetkinen nyt? Nämä kaksi tangoa ovat alkujaan 1940-1950 luvuilta ja… No mutta älkää pojat olko huolissanne, ei teidän kannata musiikkityyliä vaihtaa, sillä ainakin 2010-luvun lapsia näkyi tanssilattialla, eli nuorissa on selvästi tulevaisuus. Seuraavaksi lähdettiinkin sitten muistelemaan Elainea, oli päivä tai synkkä yö, niin tuo armas Elaine oli aina mielessä. Tämä kappale puolestaan kelpasi näille hieman varttuneimmille risteilijöille, koska kommentit olivat luokkaa, ”No nyt!”. Tosin tämä kappalehan on vielä vanhempi kuin nuo tangot, joten herää kysymys miksi tangot olivat liian vanhoja? Sen jälkeen lähdettiin kulkemaan pientä polkua metsän halki. Polku vei mut onnelaan, rakkauden haaveiluun... Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua että pojilla alkaisi kohta olla jo tauon paikka, sillä Simolla meinasi pokka pettää laulaessa Janin ja Jounin huudellessa taustalla vaikka mitä. Kuitenkin ennen kuin Fantasia päästettiin tauolle, saatiin kuulla vielä Beatles-potpuri. Tämän jälkeen vuorossa oli sitten se pieni tauko, tai kuten Simo asian ilmaisi, en liten paus.

Tauko ei kuitenkaan kestänyt viittätoista kesää, vaikka siitä kerrottiinkin seuraavaksi. Viisitoista kesää oli Alicea himoittu, mutta Alice oli käsitellyt tunteita kuin pakastin. Musta limousine oli vienyt Alicen pois, ei ollut auttanut edes se, että jossain vaiheessa oltiin pyydetty ollaan lähekkäin. Ei, niin ei. Metsään oli tullut jo syys, lohduton yön hämäryys, vain hongat huokaillessaan suojasivat kukkia maan. Rakkaalle kuitenkin poimittiin siitä huolimatta metsäkukkia ja tie onnelaan tunnettiin taas löytyneen. Vaikka ruotsinristeilyllä oltiinkin, oli seuraavaksi vuorossa tarina Tallinnan illoista. Laiva saapui satamaan, raja-aidat kaatuivat, neljä päivää ja kolme yötä oli rakastavaisilla aikaa. Onnenkyynel kastoi silmät, sydän kysyi ja sydän vastasi. Tiedettiin, ettei kauaa voitu olla toisen kanssa, mutta siitä vaiettiin. Tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan, toiset menivät ulos katsomaan huhtikuuta, radiosta särähti soimaan joku tuttu laulu ja niin kuin alumiininiitit tähdet yössä kimmeltää. Silloin kun sielu piirsi silmiin yksinäisyyden, sitä ei pystynyt peittämään katseesta ja taivaaltakin hävisi valo hetkeksi, mutta onneksi kuitenkin alumiinitähdet sentään jäivät. Väite vanha viisaiden oli puolestaan se, että antautuu vain hullu rakkauteen. Niin usein se oli kuultu, mutta vaikka nähtiin vain vaaraa, oli toteamus kuitenkin ”En voi sua vastustaa, sun luokses kaipaan”. Antauduttiin todellakin kuin narri siihen rakkauteen, niin kovaa se iski. Se oli alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Hän sai mun sydämein, sen hälle soin. Olet rakkain.

Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran toisena iltana, lähdettiin ensimmäiseksi ihailemaan öisen taivaan suurinta ihmettä, täysikuuta. Meren yllä loisti kyllä melkoinen kuu, mutta aivan täysi se ei vielä ollut, mutta avaruuden se puki loistoon hopeaan ja loi merelle siltaa. Lähellä alkoi myös olla aika, jolloin pienet valkovuokot nostaisivat päätään. Sammalmättäällä ne ihmetellen kuuntelisivat kun metsätuuli puissa humisee ja sirkkainviulut soivat. Kenties lähteellä karkeloisivat myös keijut ja jossain myös tukkijätkät uittaisivat puut ja kuittaisivat tilit aina eeltäpäin. Lauantaisin käytäisiin kylille päin viheltäin ja laulettaisiin kuorossa, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi sun lempesi on tulta. Voi voi, jos suukon saan mä sulta, ai ai, se kuumeen mieheen loi.” Merellä kun oltiin, joukosta löytyi myös merimies, jota oli moni tyttö jäänyt oottamaan, reissultansa palailemaan. Mutta merimies ei voinut maissa olla päivää kauempaa, sillä aina jossain odotti laiva, kuitenkin syömmet naisien tuo merimies hurmasi laulullaan. Kuka tietää, kenties juuri tällä merimiehellä oli se jokin, se joka sai näkemään unta hänen suudelmastaan ja pelkäämään, että jää ilman niitä. Onni ei kuitenkaan voi jatkua kauan ja sen toisen saattaa menettää muille, kun toiset myöskin huomaa että vaan se jokin sinulla on. Taisipa laivan vilinässä tulla vastaan tummasilmäinen. Mitä siinä silloin kävikään? Silloin ensi katse vaan, sydämen sai laulamaan, rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen, niin kuin yöhön tummimpaan, kirkkain tähdin loistamaan, katseeseen sen vastasin sen vaikka ymmärsin Mua kiusaa vain tuo tummasilmäinen, sen tietää sain hän vie vain leikkien, mut saanut on tuo tummasilmäinen, oon voimaton, vie voimat tunteiden.

Kun tummasilmäisestä oli selvitty, istuttiin sängynlaidalle ja kuunneltiin elämän haitaria. Se oli kuulemma tapa ranskalainen soittaa sängynlaidalle, mutta oikeasti se oli vain omasta päästä keksitty. Niin kauniisti se elämän haitari soi, että esitettiin toive, ”Soita vaan, kuuntelen sinua. Soita vaan niin, maanantai ei pääse alkamaan.” Elämän haitarista saattoi löytää myös rytmin ja silloin oli hyvä todeta ”Mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuumaan. Mä rytmisi tunnen hetken hullun huuman. Mä rytmisi tunnen enkä kaipaa syytä, antautua sille vähän vaan.” Siinä sen rytmin sykkeessä sulettiin eikä mietitty muuta vaan annettiin tulen polttaa sydäntä. Siinä tulen poltteessa piti olla tarkkana, ettei päässyt koittamaan hetkeä rakkauden jälkeen. Toinen oli elänyt jo toista ennen, mutta ei tiennyt kuinka toinen pelkäsi, että verrattaisiin muihin, mutta silti sitä vain työnsi toista jonkun toisen syliin. Oli vain tyhjää pimeää ja jossain soi. Kaiken lisäksi tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten, ajatusten oli aika levähtää, yksi syttyi, toinen sammui, hävisi. Liekki elämän se silti aina jää. Mutta kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Kenties siitä syystä tilattiin seuraavaksi baarimikolta drinkki. Baarimikko kertoi sen olevan kummallinen rakkauden drinkki, siinä oli kaihoa ja hieman tuskaakin makeeta, kun sinne vielä lisättiin jäitä, niin eikös kummallinen tunne alkanut vieriä selkäpiitä pitkin. Mieleen tuli ajatus lähteä Koivukujalle, mutta jostain syystä osoite vaihtui alkuun Koivutieksi. Miten tässä nyt näin kävi, löydetäänkö perille vai ei? Ei muuta kuin kengännauhat kiinni ja kuoppaiselle matkalle kohti määränpäätä. Osoitteen pieleen menosta huolimatta Koivukuja johti matkaajat kotiin maailmalta ja koitti aika hengähtää hetkinen.

Hengähdystauon jälkeen Aki toistamiseen lavalle ja ensimmäisenä päästiin taivuttelemaan tangoa. Myös paluumatkalla vallitsi sateinen yö, mutta silti se oli rakkauden yö. Edelleen tämä onni talletettiin sydämeen ja siitä ei kerrottu muille, olihan se salaisuus. Virta vei meitä pois Tukholmasta ja virta toi meitä pikkuhiljaa, vähän kerrassaan kohti Helsinkiä. Jazztyttö ei ollut jäänyt Tukholmaan, vaan palannut laivaan, olihan hän vilaukselta nähnyt tutut kasvot kaupungin vilinässä. Oliko tuo salaperäinen hahmo myös astunut laivaan? Ainakin Tukholman katupojat olivat astuneet laivaan, lauloivat ja tanssivat. Myös kuu nauroi paluumatkalla. Yllättäen jossain varjoissa vilahti tuttu hahmo. Clandestino. Tuo kulkuri oli astunut laivaan Tukholmassa – oliko hän tullut etsimään kaipaamaansa tyttöä, jonka oli myös nähnyt Tukholmassa ihmisten joukossa? Varjojen alla valvoi sydän kulkurin, yön veitsi kaappasi hänet vangiksensa. Se viilsi arvet auki ja sen hetken myös kyynel kiilsi. Clandestino siirtyi laivan kannelle, jossa hän katseli kuunvaloa ja mietiskeli, kuinka hän tunsi olevansa kuin yöperhonen, joka tarvitsi välillä kuunvaloa. Kuunvalo puolestaan oli tuo hänen kaipaamansa tyttö – tyttö, joka myös oli samassa laivassa. Mielessään hän ajatteli, ”Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua. Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.  Voin antaa mun kohtalon.”

Jätetään kulkuri mietiskelemään laivan kannelle ja odottamaan saapuuko tyttö sinne. Seuraavaksi kuitenkin oli vuorossa vastustamattoman naisen tarina. Nainen, jota saattoi verrata jopa Garbon filmiin. Myös uudenlaiseksi tuota vastustamatonta naista tituleerattiin ja tuo nainen sai miehet tuntemaan itsensä jonkin sortin gigoloiksi. Perinteinen ” Humala bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop” kohta kuultiin tietysti myös, ihan vielä flunssasta pikkuhiljaa toipumaan päin olleelta Simolta ei aivan normaaliin tapaan tämä irronnut, mutta se tosiaan oli aivan ymmärrettävää. Ilta alkoi olla viimeistä kappaletta vaille valmis. Mutta hetkinen, mitä mahtaa kuulua kulkurille, joka jäi laivan kannelle odottamaan tyttö? Hetken kulkuri mietti jo, että ”Odota en!”, sillä jostain syystä tyttöä ei vain kuulunut, vaikka kulkurimme kovasti odottikin. Saapuisiko tyttö paikalle vai ei? Vielä ehdittäisiin saada se selville, kun aikaa oli yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Se määrittelisi tämän blogin loppuratkaisun. Tyttö saapui kuin saapuikin kulkurinsa luokse laivan kannelle ja kuiskasi tämän korvaan hiljaa, ” Mä saapuisin jos mä vain tulla uskaltaisin. Mä siitä öin ja päivin unta nään. Ja haaveilen kuinka taas kanssas olla saisin. Ja kainaloon sä painat jälleen pään. Pyydä vain mä lennän niin kuin siivin…”

Näin saatiin risteilyn musiikillinen osuus Akin ja Fantasian osalta pakettiin. Luvassa oli vielä keskiyön show ja bilebändi, joka viihdyttäisi aamun pikkutunneille saakka. Aamulla oltaisiin jo Helsingin satamassa. Omalla kohdalla ensimmäinen päivä Tukholmassa risteily, johon oli yhdistetty meritanssit, mutta tuskin viimeinen. Ainakin vakavaan harkintaan menee lähtö, jos Aki ja Fantasia ovat viihdyttämässä risteilykansaa. Kiitos hienosta risteilystä Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Valmistuihan tämä blogi vihdoin ja viimein, kun löytyi aikaa istua sitä kirjoittamaan. Seuraava keikka häämöttää jo näköpiirissä, kuten myös sitä seuraava. Ensin lähdetään avaamaan lavakausi ja sitten taas merille. Jokohan muuten Simon haitari tekee tämän vuotisen come backin, kun suunnistetaan lavatansseihin…?

 

Keurusselkä, Keuruu 20.4.2018

...ja sitten taas mentiin. Suunnaksi siis Keuruu ja Keurusselkä.  Aikamoiset hikihumpat saatiin siellä aikaan Akin ja Fantasian tahdittamana. Lapin luonto oli ilmeisesti luonut porukkaan outoa taikaa, sieltä oli ajeltu edellisenä päivänä Keuruulle ja sinne oli suunta taas seuraavana päivänä, mutta sitä ennen siis perjantai-iltana humpattiin keskisessä Suomessa. Vaikka Fantasiasta kaksi neljästä kärsi flunssasta, ei se tahtia haitannut. Mutta millainen ilta meillä oikein oli? Siitä tarinaa tässä blogissa.

Illan tanssit käyntiin tuttuun tapaan Fantasian toimesta ja valssilla liikkeelle. Ihan ensimmäisenä kulkuri pisti valssiksi maantiellä ja kreivien linnoissa vietettiin häitä, viini ja samppanja virtasivat, mutta sydän oli kylmä kuin jää, kun ensimmäisenä valssina ilmoille kajahti Kulkurin valssi. Sieltä maantieltä siirryttiin sujuvasti jatkamaan iltaa Rantakoivun alla. Rantakoivu tarjosi lohtunsa yksinäiselle kun muisteltiin aikaa kauan sitten jolloin sen alla oli istuttu kahdestaan ja silmät kauniit olivat katselleet taivahan tähtösiin. Niinpä rantakoivu oli siinä vaiheessa ainoa ystävä. Sen jälkeen saatiinkin sitten kuulla tarina siitä, mitä tapahtui Isabel nimiseen tyttöseen rakastuneelle miehelle. Ei mennyt tällä miehellä niin kuin Strömsössä, ei. Sai kuulla saarnaa miestyhmä nyt kun kohtaukselta myöhästyy. Siinä sitten vain aneltiin ”Isabel, suo anteeks tämä kerta vain…” Vaikka elo oli kuin karuselli, joka tuota miestä pyöritti, ei tainnut Isabel kuitenkaan lämmetä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä haaveilemaan Budapestin yöhön. Siellä ranta peittyi kukkain tuoksuun ja miete kiintyi virran juoksuun. Sitä yötä ei koskaan voitu unohtaa ja kävipä siellä niin, että joku ryösti suukonkin salaa. Siellä yössä myös priimas soitti viulullaan ja kenties se sai mietiskelemään kuinka oon sua vailla. Tunnelma oli haikea ja surukin täytti silmät. Yksin oli jääty. Tummansininen sävel soi kaihoisasti ja onnen hetki oli ollut pelkkää valhetta. Laulun sanoista hävisi lempi ja siinä pohdittiin mitä jäljelle jää kun erotaan. 

Mutta eipä sitä jääty murehtimaan kovinkaan kauaa, sillä jo seuraavaksi kuultiin tarina pankinjohtajan vapaaillasta. Tuo pankinjohtaja tunsi nimen Alfons Lyytikäinen. Oli lauantai-ilta ja väki täytti kapakan, mutta Alfons ei asemansa vuoksi voinut mennä mukaan, sillä kansan nähden ei pankinjohtaja voinut huvitella. Kuitenkin hän kaivoi ullakolta esiin saxofoninsa  ja lähti kapakkaan, päätyi lavalle soittamaan sooloa. Mitä siitä vaikka ukko onkin liituraitahousukas, ei vanha jatsimies voi olla nousukas. Kun pankinjohtajan tarina oli kerrottu, muisteltiin neitokaiselta nimeltään Caterina saatua suukkoa. Suukko oli vienyt järjen, mutta kuitenkin pientä pohdintaa aiheutti se, tunsiko tuo tyttö totuutta ollenkaan ja kenties moni mies oli saanut hänen rakkautensa. Iltaruskoa ihailtiin myös Fantasian setin aikana, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti ulkona, niin ainakin sitten kuvainnollisesti laulun sanoin. Vaikka oltiinkin järven läheisyydessä, laulussa sitä iltaruskoa ihailtiin meren rannalla ja haaveiltiin jossain kaukana olevasta palmujen maasta, jossa oli neitonen, jolle iltaruskon toivottiin kuiskaten vievän tervehdys ja peittävän tuo neitonen suudelmin. Se maa tuskin oli Italia, josta seuraava tango oli lähtöisin. Romanialainen kitara soitettiin tällä kertaa tšekkoslovakialaisella höyrykitaralla – mitä se sitten ikinä mahtoi tarkoittaakaan, sillä ei kitara tuon tangon aikana kovinkaan paljoa näyttänyt päästelevän höyryjä tai jos päästikin, niin siitä sitten ilmeisesti tanssi-illan kuumuus johtuikin. Kuka tietää. Tangon tahdeista latinalaisiin rytmeihin ja setin päätteeksi salsaa. Seuraavan kappaleen väitettiin kovasti tulevan suoraan kuumasta Kuubasta, mutta kyllä se taisi kuitenkin olla niin, että tämä ”El temporal” on kuitenkin alkuperältään ihan supisuomalainen kappale, kenties tutumpi jenkkana, mutta nyt vain salsaksi sovitettuna. Tässä salsassa muistutettiin siitä, että kuinka se elo ihmisen huolineen ja murheineen on ihan vain väliaikaista. Toisaalta tämä salsa olisi kyllä ihan mielenkiintoista kuulla esitettävän espanjaksi, onhan sillä jo espanjankielinen nimikin. Joten ei muuta kuin ota Simo tästä koppi ja vedä jollakin keikalla kappale tuolla ”alkuperäisellä” kielellä. Toinen salsa oli sitten ihan suomalaista alkuperää, Mamban tunnettu hitti Lauantai-ilta. Kaikkea voi tapahtua kun lähtee ravintolaan, tarkoituksena ottaa vain muutama olut ja mennä kotiin nukkumaan. Sitä voi herätä aamuyöllä aivan kaupungin laidalla, kerätä vaatteensa ja juuri kun joku tulee eteiseen, nähdä yöpöydällä oleva sormus. Siinä onkin paras vaihtoehto sitten vain juosta niin kauas kuin jaksaa, pukeutua ja jatkaa kävellen kotiin. Ei mennyt se lauantai-ilta niin kuin Strömsössä. Epäonnea tuntui olevan matkassa useammallakin Fantasian ensimmäisen setin laulujen henkilöillä.

Tauon jälkeen Aki lavalle ja heti alkuun lähdettiin vauhdikkaasti liikkeelle. Riimannin Raikkua oli heti alkuun luvassa tuttuun tapaan kahden kappaleen verran. Se on salaisuus sekä Virta vie, virta tuo. Lämpö tanssiravintolassa vain tuntui nousevan ja nousevan… mutta ei se tuntunut haittaavan, pääasia että hauskaa oli ja parketti täyttyi iloisesta tanssikansasta ja tunnelma veti lavan reunoille myös iloisin mielin matkaan lähteneitä kuulijoita. Vauhdikkaista aloituskappaleista vaihdettiin sujuvasti tangoon. Ensin tarinaa sateisesta yöstä, jollainen keikan jälkeinen yö kirjaimellisesti ainakin Keuruulla oli. Tuo sateinen yö oli tumma ja sydänkin löi rauhattomana. Mutta toisaalta, sateinen yö voi hyvinkin olla myös rakkauden yö, jolloin kenties riittää se tuokio onnea, jonka voi jakaa toisen kanssa. Jazztyttö ei puolestaan tänäkään iltana surrut sitä, ettei hänellä ollut heilaa. Ei muuta kuin puuteria nokkaan ja otsatukkaa peilaamaan, humpan rytmi sai ainakin vallattomaksi. Siinä saattoi vaikkapa todeta, että laulan, tanssin, missä ja milloinka vain. Tanssin mahdin tunnen mä ain sielussain. Sörkän laitakaduilla viheltelivät katupojat ja jos joskus sattuivat näkemään pollarin, niin silloinkin kaikui vain vihellys. Tänäkin iltana kuu nauroi taivaalla ääneen, mutta vihellys ei kuitenkaan kunnolla tuntunut lähtevän keneltäkään, mutta onneksi yleisön joukosta löytyi pilli, joka pelasti tilanteen – ainakin vihellysten osalta.

Sen jälkeen talleteltiinkin suuria seteleitä, ei talletettu maallista mammonaa, vaan kumottiin se kurkkuun. Annettiin myös ohjeita muille, että anna vain toisten talletella ne suuret setelit, ne multa pitkät vain saa. Elämän ohjeena oli: elän, pelaan, kuljen ja laulu soi, kas määräänsä ja loppuaan ei voi vältellä. Kaikelle tälle voi huoletta todeta myös so what. Nimittäin siinä vaiheessa kun elämä tää on hirveää jos stressiä kantamaan ihminen jää ja vaikka ahdistuksen erämaa saattaa tuoda pahaa tuulta ankaraa, se saa jäädä taakse. Vaikka kämppä lähtisi alta, yöllä putoaisi tähti, rengas räjähtäisi, luottotiedot menisivät, niin kaikkeen voi tosiaan todeta so what. Sitten olikin aika hieman viihdytellä ja kiihdytellä cha chaan tahtiin. Annettiin katseen vaeltaa vartalolla ja poltteen, joka veti väkisin toista päin, pakottaa lantiossa. Kun toiselle sitten kuiskasi kuinka haluaa viihdyttää ja sua kiihdyttää, tehdä sitä milloin vain, saattoi vaikka tuntea toisen rytmin ja jatkaa kuiskailemista siitä kuinka mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuuman. Siltikin siinä saattoi olla kyse vain hetken hullusta huumasta, mutta siitä huolimatta annettiin tulen polttaa povea. Kenties siinä oli kysymys jonkinlaisesta rakkaudesta tai sitten ihan vain närästyksestä, sillä joskus joku lehtiartikkeli kertoi, ettei se polte rinnassa välttämättä ole rakkauden merkki, vaan se saattaakin olla närästystä. Mene ja tiedä. Tässä cha chaassa hoidetaan perinteisesti myös se Akin settien ulkomaankielinen osuus, kun vaihdetaan kieli hetkeksi espanjaksi ja lauletaan, ”esta es la ultima noche” ja lisätään siihen milloin mitäkin välihuudahduksia Fantasian toimesta. Setin päätteeksi sitten vielä rauhallisiin tunnelmiin. Kuopiossa ennen Lapin rundille lähtöä saatiin ohjelmistoon mukaan kappale, josta kaikki Akin osalta alkoi. Finaalinkarsinnassa Aki sai tulkittavakseen kappaleen ”Katujen kuningatar”, joka kuultiin myös Keuruun illassa. Tätä kuuntelee kyllä mielellään ja hienoa, että se on nyt tullut mukaan keikkaohjelmistoon ja toivottavasti se myös pysyy. Parina tälle kuultiin sitten jo kauemmin mukana kulkenut kappale, ”Kaksi karttaa”. Aika oli kuivatella hikeä varttitunnin verran, ennen kuin jatkettaisiin uusilla rytmeillä toinen 45 minuuttia.

Toisen setin alkuun kuumuus ja hiki olivat pakottaneet Akin vaihtamaan vaatteet toisiin kuin mitä ensimmäisellä setillä nähtiin. Hyvä niin, sillä jivellä lähdettiin liikkeelle. Paikalle saapui tummasilmäinen ja vei vain leikkien. Tummasilmäisen ensi katse sai sydämen laulamaan rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Setin ensimmäinen kappale oli niin vauhdikas, että se sai Akin hyppäämään lavalta tanssimaan ensin lavan toiseen reunaan tanssilattialle ja sitten toiseen. Siinä sitä jammattiin porukalla kuka mukaan uskalsi. Toisena jivenä kuultiin Petri Salmisen (Kuka muuten muistaa tämän tummaäänisen laulajan 90-luvun loppupuolelta? Itse muistan, ainakin yhden kerran tuli hänen keikallaan käytyä.) tuotannosta kappale ”Kun onnen saa”. Onnen kerrottiin olevan kuin elohopeaa, kuin shampanjaa, kuin tuuli jota ei voi kesyttää ja aina uudelleen se yllättää. Joten, kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa vaan. Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa. Mutta entä jos kuitenkin kävi niin, että jos vielä oot vapaa, oli tietenkin Akilla neuvo myös siihen – nimittäin bändin kerrottiin yöpyvän paikkakunnalla. Tosin Fantasian toimesta ilmoitettiin, että vain muutaman tunnin ajan, sillä seuraavana aamuna pojilla oli taas suunta kohti pohjoista. Sen jälkeen pistettiinkin leijat lentämään yli vuorten tuulten matkaan. Nämä leijat olivat kultaisia ja niihin oli kirjoitettu kauneimmat lauseet ja kun leijat nousivat kanteen taivaan, saattoi kansat kaikki lukea niistä rakkauden. Seuraava pari olikin sitten vielä hetken aikaa arvoitus, tulisiko tangoa vai rumbaa? Aki teki päätöksensä ja rumbaa oli luvassa. Ensimmäisenä oltiin näiden (Keurusselän) tähtien alla ja siinä samalla kuunvalo veti puoleensa yöperhosta, kun toisena rumbana kuultiin kaunis Kuunvalo ja yöperhonen. Hienoa, että tällaisia vähemmän kuultuja kappaleita eri artistien tuotannoista on löytänyt tiensä Akin ohjelmistoon. En pistäisi pahakseni, jos tällaisia helmiä löytyisi lisääkin kun uusia kappaleita ohjelmistoon mietitään.

Malttamaton ihminen saattaa joskus todeta, että odota en ja silloin ei odoteta eikä menneitä muistella. yhden katseen perusteella ei kannata myöskään jäädä odottelemaan sitä toista, se toisi vain pelkkää huolta. Jälleen kerran yritettiin myös muuttaa Millaa, joka vain kerta kerran jälkeen tarttuu siihen tikkuun lyhimpään ja valittaa aina vain siitä, että mutsin soittaessa tämä veisaa vain sen saman virren, joka on kuultu monta kertaa aiemmin. Kummallinen tyttö tuo Milla, aina vain miettii kuka se hänen sängyssään oleva alaston mies on, ei ole nimeä kysynyt näinä vuosina, vaikka sama tyyppi taitaa olla, jos aina olkaan on tatuoitu Jack Nicholson… Mutta jätetään Milla miettimään asioita ja aletaan pikkuhiljaa lopetella iltaa Akin osalta. Näillä keikoilla pääsee vähintään kerran illassa pukille – ei kun hetkinen, bugille. No ei muuta kuin otetaan ranteista kii ja sidotaan käsinojiin. Katkotaan peukalo, ettei toinen liftaa perään, etusormi saa lähteä myös, jotta tökkiminen loppuu. Keskarikin murretaan, jotta sillä ei häpäistä toista enää, mutta koska pikkurilli ei tee mitään fiksua, se säästetään. Ollaan ihan kohtalon oma ja kerrotaan sille kohtalolle, kuinka ollaan jo iso poika (tai tyttö) ja päätetään itse kenen oon tai en, oma tahto on nyt se tärkein. Tässä välissä tietysti universumin parhaan orkesterin eli tietenkin Fantasian esittely. Sitten vielä viimeiseksi varsinaiseksi kappaleeksi Rakkaustarina. Toki eihän iltaa nyt kesken voi lopettaa, tanssikansa vaati vielä tuttuun tapaan encoret. Aki halusi jättää tanssikansan rauhallisiin tunnelmiin, joten ensimmäisenä ylimääräisenä kappaleena Haavoitettu ja sen parina Nuoruus on seikkailu. Halukkaille olisi respassa luvassa nimmareita ja tarjolla myös Kuriton huppareita ja pipoja. Tai kuten Aki sanoi, hän jakaa nimmareita ja Fantasia pusuja. Mutta eipä illan päätteeksi pusujen jakajia tosin näkynyt, ei vaikka kuinka respan luona vielä odoteltiin, nimittäin kun vielä Fantasian settien jälkeen kuulumiset oli vaihdettu, livahti kyllä joka ikinen nopeasti vaatteiden vaihdolle…

Akin settien jälkeen saatiin siis vielä nauttia ihan runsain määrin Fantasian soitannasta ja laulusta. Hitaalla valssilla liikkeelle, luvassa olivat ”Vuoksesi sun” ja ”Cavatina”. Niiden jälkeen todettiin ensin että hiljaista on niin kuin huopatossutehtaalla. Vaikka todettiin, että ”hys hys, nyt ollaan aivan hiljaa”, ei se kyllä paikkansa pitänyt. Seuraavaksi tehtiin sitten pikainen matka Kööpenhaminaan ja siellä huomattiin kuinka ei ole Kööpenhamina kuin ennen. No olihan edellisestä reissusta toki laulun mukaan kulunut vuosikymmen, kenties useampikin, koska muisteltiin että taisi olla vuosi viiskytkuus ja tivolistakin oli kaikunut tumma blues. Kööpenhamina jäi taakse ja sitten otettiin jo pieni varaslähtö matkalle kohti Lappia, kun ilmoille kajahti Lapin jenkka. Ilmeisesti se tosiaan oli sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, koska sieltä oli edellisenä päivän tultu ja seuraavana aamuna sinne taas suunnattiin. Mutta sitä ennen lähdettiin kuitenkin porukalla saunaan toisen jenkan myötä, sillä vuorossa oli Saunajenkka. Tosin ei sinne saunaan nyt ihan kirjaimellisesti lähdetty, lämpö tanssiravintolassa oli sen verran korkea ja hiki virtasi varmasti muillakin kuin esiintyjillä, niin pelkkä mielikuvitusmatka riitti tällä kertaa. Jenkkojen jälkeen rauhoituttiin hetkeksi parin hitaan pariin. Ensin mielen valtasi salattu suru, jonka jälkeen mielen valtasi kaipuu Anna-Liisaa kohtaan. Tämän kahden hitaamman kappaleen jälkeen setin päätteeksi kajautettiin ilmoille reippaat polkat, Linjuripolkka ja Karjalan poikia. Tähän väliin vielä yksi pieni tauko ennen kuin soitto jatkuisi vielä hetkisen ennen valomerkkiä.

Tauon jälkeen Fantasia takaisin lavalle ja illan toiset bugit, Lämmin hellä pehmoinen ja Ollaan lähekkäin. Sitten vielä ns. illan viimeiset hitaat, kaunis ”Jos saan sulle itseni antaa” ja ”Alku kaiken kauniin”. Jos saan sulle itseni antaa - kappaleen sanoja kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä niissä on sanomaa paljonkin. Näiden jälkeen illan viimeiset valssit, ensin suunnattiin kulku pienoiseen Metsäpirttiin, joka löytyy rajan takaa. Viimeisenä valssina vielä Ilta Skanssissa ja tämä ilta oli sitten siinä. Fantasian toimesta vielä kehotus mennä turvallisesti huoneisiin tai kotiin, nähdään taas. Mutta ei tämä ilta kuitenkaan vielä valomerkkiin päättynyt, tanssikansa vaati Fantasialta vielä lisää. ”Tästä ei kyllä liitto tykkää”, kuului lavalta, mutta ei hätää, ei me kerrota sinne liittoon, että ilta meni yliajalle. Hieman kyselyä tanssijoille, että mitä halutaan kuulla ja tanssia – nopeaa vai hidasta? Hidasta haluttiin, joten pieni palaveri lavalla siitä mitä soitetaan ja lopputulos oli rumbaa. Ylimääräisenä kappaleena ilmoille Keuruun yössä kajahti instrumentaaliversio kappaleesta ”Jälkemme hiekalla”. Siihen oli hyvä päättää tämä ilta.

Sellainen oli Keurusselän ilta. Jokaisessa tanssipaikassa on oma tunnelmansa ja niin myös täällä. Kuten Aki sanoi, Keuruu ei pettänyt tälläkään kertaa. Hauskaa oli, tunnelma oli kuuma ja hikinen. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo – oli taas kerran mahtava ilta ja flunssaiset soittajatkin tsemppasivat illan hyvin, ei muuta kuin seuraavaan kertaan, joka onkin jo ihan pian 💗

IsoValkeinen, Kuopio 7.4.2018

Vielä ennen kuin Aki ja Fantasia päästettiin keväiselle Lapin rundille, ehdittiin tanssahdella kalakukkojen kaupungissa, Kuopiossa Hotelli IsoValkeisen parketilla lauantai-tansseissa. Tunnelma tansseissa oli hilpeän hauska, naurua tuntui riittävän niin lavalla kuin varmasti myös tanssiparketin puolella – tai no ainakin siinä lavan sivulla, siihen ne parhaimmat heitot kuuluvat, ainakin ne, joita ei julkisesti mikrofoniin lausuta. Akin ohjelmisto oli tähän iltaan uudistunut melkoisesti, molemmissa seteissä saatiin kuulla uusia kappaleita, lainattuja tosin, mutta kuitenkin. Kaikki kappaleet on sisällytetty tämän kertaiseen tarinaan, joten sieltä vain bongailemaan niitä. On myös kyselty mitä mahtaa kuulua tarinoissa aina silloin tällöin seikkailevalle kulkurille, joten tällä kertaa saatte luettavaksi tarinan, joka vastaa kysymyksiinne.

Kulkurimme, tuo lentäjän poika, oli jälleen kierrellyt ympäriinsä ja oli saapunut pienoiseen metsäpirttiin, viettänyt siellä muutaman yön, kuunnellen kuinka metsätuulen humina oli soinut kehtolauluna ja mietti nyt kuinka tie kutsuisi häntä jälleen kulkemaan. Minne tie veisi hänet tällä kertaa, kohtaisiko hän kaipaamansa tytön tällä matkalla vai joutuisiko hän vain tyytymään muistoihinsa? Hän tiesi, että elämä ei lainaa mitään eikä säästä – ”kaikki tai ei mitään” oli hänen elämänohjeensa. Kulkuri tiesi olevansa tässä ja nyt, ehkä jäävänsä, mutta silti täysin omillaan, tämä oli kuin hänen paalupaikkansa tälle matkalle. Kulkuri astui ulos ja katsahti taivaalle, tähdet loistivat vielä hetken valoaan ennen katoamistaan, aivan kuten alumiininiitit hänen takissaan, ne jäivät kimmeltämään kun hän lähti matkaansa. Toiset kenties menivät ulos katsomaan huhtikuuta, mutta hän oli ulkona muusta syystä. Tie kutsui kulkuria. Sielu piirsi hänen silmiinsä yksinäisyyden, hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan. Kulkuri mietti kuinka yhteen hetkeen mahtuu koko maailma, tuhat kiloa tuskaa ja yhtä paljon onnea. Pölyn valkoinen hiekka rahisi kulkurin kenkien alla, kun hän taivalsi polkua pitkin puiston laitaa, kautta portin kaidan, luo vanhan kiviaidan, jonka ruusupensaat jo kätkivät. ”Kuin satumaassa silloin, me kohtasimme illoin…”, mietiskeli hän kaipaamaansa tyttöä. Kuinka he olivat istuneet yhdessä ääreen veen ja katselleet pintaa sen, kulkuri oli kertonut tytölle kaukana siintävästä onnenmaasta, jonne he kerran kahdestaan kulkisivat. Vaikka he olivat jälleen erillään, kulkuri luotti siihen, että tuo päivä koittaisi vielä joskus.

Kulkurin reitti vei eteenpäin aina pitkin Valtatie 66:ta pitkin. Tie oli surkea, kuoppainenkin, mutta kohti Pohjanmaata se vei. Maisemat vaihtuivat, ei se ihan vertoja vetänyt USA:n samannimiselle tielle, silti kuljettava sitä pitkin oli. Kenties kulkurilla oli tuo toinen tie mielessään, koska siinä kaipaamansa tyttöä ajatellessaan, hänen ajatuksensa kulkivat mielessä englanniksi, ” Come, get me, baby, get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, you can have a lot. I'm easy, said I'm easy.” Tämän jälkeen kulkuri havahtui taas hetkeksi todellisuuteen ajatuksistaan ja vaikka olikin kevät, hän mietiskeli hetken mieleensä jääneitä syyskuisia päiviä, tuuli tuuti viljaa, nyt nuo samaiset pellot olivat vielä lumen peitossa, mutta muistojen syyskuu oli hänen mielessään, vaikka hän kulki kaukana, hän sulki sen syömmeensä. Kevätaurinko lämmitti mukavasti kulkuria tämän kulkiessa eteenpäin, hän huomasi lumisilla pelloilla kauriita, vielä ei ollut niiden metsästyksen aika, joten nuo eläimet saisivat olla rauhassa kauriinmetsästäjiltä. Aikansa kuljettuaan kulkuri huomasi saapuneensa Lapin maisemiin. Hän tiesi kuinka vain Lappiin kulkeutunut tunsi mitä aiemmin ollut on vailla. Tunturit viilsivät pilviä, sellaista seutua ja sellaista maata ei vain voinut unhoittaa.  Kulkuri päätti huuhtoa matkansa pölyt pois saunassa, hän tiesi että saunan puhdas tuoksu se on parfyymeistä parhain, joten hän suuntasi kohti erämaajärven rannalla olevaa savusaunaa. Hän heitti vähän lisää löylyä ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Savusaunan lämmöstä nauttiessaan kulkuri mietiskeli sitä kuinka tuo hänen kaipaamansa tyttö sai hänet uskomaan tulevaan, sen hän oli tämän silmistä nähnyt. Tämän onnen hän oli tallettanut sydämeensä, se oli salaisuus kuinka paljon hän rakastikaan ja kuinka paljon siitä sai. Kuinka monta kertaa kaipuu polttava olikaan täyttänyt hänen mielen?  Heillä kummallakin oli matka mittaamaton toisen luo, mutta onneksi oli kuitenkin muistot. Muistot, joita virta toi ja joita virta myös vei mennessään. Toisaalla tyttö kaipasi kulkuriaan, hän tunsi tuon miehen tuoksun ihollaan ja aisti vielä hellyyden. Hän sulki silmänsä onnesta ja muisteli kuinka järkeä ei kaivattu lain kun kulkuri oli hänen tuon rakkauden yön. Silloin oli riittänyt vain tuokio onnea, nyt hän sai taas haaveilla kulkuristaan. Tyttö toivoi saavansa kulkurin luokseen, jotta tämä voisi koskettaa häntä taas lisää. Sateinen yö seuranaan tyttö mietti missä kulkuri mahtoi olla ja oliko hän yhä tämän mielessä. Tokihan kulkuri Jazztyttöä ajatteli, vaikka tyttö sitä epäilikin. Tytölle oli monta kertaa sanottu, ”Turha on surra jos ei oo sulla heilaa”, mutta tyttö ei vain voinut kertoa kaikkea, kulkuri oli hänen oma salaisuutensa. Kulkuri puolestaan mietiskeli Sörkän laitakaduilla kohtaamiaan katupoikia ja kuinka nämä olivat opettaneet hänet viheltämään ja tanssimaan. Kulkuri oli salaa harjoitellut tanssimista, sillä hänen tanssitaidoissaan oli parantamisen varaa. Kun hän illan tullen kävi tanssimaan, hänestä tuntui kuin kuu olisi nauranut hänelle taivaalla. Mutta miksi ihmeessä kuu oikein nauroi?

Nauroiko kuu hänelle siksi, että toisien mielestä hän oli vain kurja kulkuri vai siksi, että hän ei koonnut maallista mammonaa? Hän todellakin antoi toisten talletella suuret setelit ja itse vain eli, pelasi, kulki ja laulu soi, sillä osaansahan ei voinut muutella. Murheita riitti tässä elämässä, mutta jos totesi vain ”So what”, oli helppo jatkaa eteenpäin. Kulkuri muisteli vielä sitä, kuinka tytön katse oli vaeltanut hänen vartalollaan kun he olivat viimeksi nähneet. Kumma polte, joka oli pakottanut kulkurin lantiossa, oli vetänyt häntä väkisin tyttöä päin. Kyllä hän sen tiesi, että he tekivät toisillensa hyvää, jopa niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. Siinä tyttöä kaivatessaan hän mietti kuinka paljon hän halusi kiihdyttää ja viihdyttää tyttöään. Kulkuri mietti kuinka hän kaappaisi tytön syleilyynsä kun he jälleen näkisivät, tyttö painautuisi häntä vasten ja kuiskaisi, ”Mä rytmisi tunnen”. Hän lukisi tytön huulilta vimman, tuon kavalimman ja söisi sen surutta. Kuitenkin katkerat muistot palasivat väkisin kulkurin mieleen. Hän mietti niitä aikoja jolloin hän vain kulki katuja yöhön pimeään. Saisiko hän tuon tytön koskaan mukaansa ja jos saisi, olisiko tyttö silloin katujen kuningatar kulkurinsa rinnalla? Jos näin kävisi, silloin he olisivat kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan ja he olisivat karttoina toisilleen. Kenties heidän kartoiltaan löytyisi myös tie salaiseen ja he kirjoittaisivat yhdessä lopun tunteiden kirjaan.

Jossain vaiheessa kulkurilla kävi mielessä mitä mahtoi kuulua hänen veljelleen, tuolle tummasilmäiselle, joka vain kiusasi ja vei naisia leikiten. Tummasilmäisestä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, kuinka moni nainen olikaan tällä hetkellä voimaton ja antoi vain tunteiden viedä? Olihan hänen veljensäkin yrittänyt houkutella hänen kaipaamaansa tyttöä mukaansa, mutta kulkuri oli kuitenkin vetänyt pidemmän korren. Hän tiesi, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa ja hyräili mielessään, ”Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa”. Siksi hän päätti, että olisi aika taas suunnata kulku tytön luokse. Lähdön hetki, se oli käsillä jälleen kerran. Kulkuri aloitti matkansa, yön tuoksut leijuivat vielä ilmassa, tuntui kuin hän olisi nähnyt tytön saapuvan läpi usvan, kastepisarat huulilla välkkyen. Tuo näky katosi kuitenkin kuin usvaan ja kulkuri ymmärsi vain uneksineensa edellisen kesän muistoista, aivan kuin hän olisi vilkaissut muistojen peiliin, niin elävänä nuo muistot olivat hänen mielessään. Kulkuri jatkoi matkaansa, sillä hänen mielessään oli vain ajatus ”odota en”, hän halusi päästä pian kaipaamansa tytön luokse. Odottaminen oli hänen mielestään aivan turhaa, hän ei muistelisi enää menneitä vaan tahtoi nähdä mitä huominen toisi hänelle eteen. Toisaalla tyttö oli päätynyt tuttuun kahvilaan ja ottanut sieltä pöydän, selkä ulko-ovelle päin ja katseli kahvilan seinällä olevaa taulua, vanhaa valokuvaa mustavalkoista. Monta kertaa hänelle oli sanottu kuinka hänen täytyisi muuttua, hän ei ollut enää mikään tyttö ja hänen täytyisi tehdä jotain järkevää. Lapselliset leikit pitäisi kuulemma myös lopettaa, mutta oliko se lapsellista että hän kaipasi kulkuria? Hänen mielestään ei.

Kun tyttö astui ulos kahvilasta, oli jo pimeää ja tähdet loistivat taivaalla. Tyttö katseli hetken tähtitaivasta ja ajatteli, ”Näiden tähtien alla, sua odottamalla, mä kulutan aikaani…” Samaisen tähtitaivaan alla kulkuri mietiskeli kuunvalossa kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli kuin kuunvalo, joka veti häntä puoleensa kuin yöperhosta.” Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.” Sitä hän tuskin koskaan saisi selville miten tyttö oli hänet alkujaan vietellyt, heillä molemmilla oli omat salaisuutensa. Kulkuri muisteli sitä, kuinka tyttö oli häntä ensimmäisen kerran moikannut häntä, vaikka hän ei edes tuntenut tätä. Kohtalo oli yrittänyt monesti erottaa heitä, mutta nyt hän teki kohtalolle selväksi kuinka hän oli iso poika jo ja päättäisi itse kenen on tai ei. Hän kaipasi tyttönsä viereen yön usvaa silmissään. Oliko tässä aineksia rakkaustarinaan, joka ei antaisi hänen mielelleen rauhaa? Mutta sen hän tiesi ettei kuitenkaan unohtamaan kaipaamaansa tyttöä. Vaikka joskus hän tunsi olonsa haavoitetuksi, tiesi kulkuri sen, että jos rakastaa, se ei muuta pysyvää. Paljon kulkuri oli matkoillaan nähnyt, mutta nyt hän kaipasi vain yhtä tiettyä tyttöä, hänestä tuntui kuin eläisi nuoruuttaan uudelleen ja kuinka nuoruus olisi seikkailu suunnaton.

Aikansa kuljettuaan kulkuri alkoi jo lähestyä määränpäätään ja hänen mielialansa muuttui kaipaavasta kenties hieman levottomaksi. Hän alkoi tanssahdella ja laulella, ” A women is a women and a man ain't nothin' but a male. One good thing about him, he knows how to jive and wail. You gotta jump, jive and then you wail”. Kulkurin levottomuus herätti huomiota vastaantulijoissa ja he katselivat kummissaan kun tämä hyräili ääneen, ” I'll pretend that I'm kissing the lips I am missing and hope that my dreams will come true… All my loving I will send to you. All my loving, darling I'll be true.” Määränpää häämötti jo kulkurin silmissä, enää ei ollut pitkä matka, kaikki huolet murheineen olivat vain väliaikaista ja jos hän joutuisi pettymään, sekin olisi vain väliaikaista. Tyttö asui kuitenkin aika kaukana, aivan kaupungin laidalla ja koska oli lauantai-ilta, kulkuri mietti oliko tyttö lähtenyt ravintolaan juhlimaan vai olisiko tämä kotona. Kulkuri koputti tytön oveen ja ovi avautui. Kulkurista tuntui jälleen sillä hetkellä, että tuo tyttö teki hänen päänsä kahjoksi kun hän jäi tätä ihmettelemään. Jostain syystä kulkurista tuntui että tuo tyttö oli oikea kissanainen, tämä käveli keinuvin kissanaskelin ja aivan kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. He olivat jälleen yhdessä, enää ei kulkurin tarvinnut miettiä tämän saattavan olla unta, eikä miettiä haaveissa vainko oot mun, sillä hän sai sulkea kaipaamansa tytön syleilyynsä.

Sellainen tarina tällä kertaa illan ohjelmistosta, alkaen aina Fantasian setistä ja Akin kahden setin kautta Fantasian viimeiseen, illan päättäneeseen lyhyeen settiin. Kuten jo alussa todettiin, tunnelma oli hilpeän hauska ja naurua illassa riitti. Mitä ihmeellisimpiä ilmeitä sekä naurava kuu ja lavalla tanssiaskeleita enemmän tai vähemmän tapailevia soittajia, joiden suoritus oli täyden kympin arvoista Aki ja Fantasia vain osaavat hommansa, ei turhaa jäykistelyä, vaan annetaan mennä.  Välillä sitä vain ei voi muuta kuin pyöritellä päätään ja nauraa kaikelle mitä illan aikana tapahtuu. Jos Aki kirjoittaa facebookissa, ettei rahastakaan vaihtaisi Fantasiaa mihinkään, niin siitä on hyvä olla samaa mieltä. Kohta kaksi vuotta Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja itsellä takana (Fantasian keikkoja kohta neljä vuotta) ja silti tämä porukka jaksaa yllättää joka kerta. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Pian taas nähdään.

Rauhalahti, Kuopio 21.3.2018

Kylpylähotelli Rauhalahti 21.3. – paikka josta kaikki sai alkunsa 50 keikkaa takaperin toukokuussa 2016. Silloin tarjoutui mahdollisuus lähteä ensimmäisen kerran Akin & Fantasian yhteiselle keikalle, keikalle, jollaiselle oli koko kevään ajan tehnyt mieli mennä ihan mielenkiinnosta, kun Fantasia vasta tuuraili Akin taustalla. Kun siitä oli maininnut ja harmitellut asiaa laivan baaritiskillä, oli saanut vastaukseksi, että kyllähän niitä keikkoja Akin kanssa varmasti lisää tulee, joten tule ihmeessä. Sinne lähdin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Tämä oli vähän niin kuin ”paluu rikospaikalle” ja sehän sopi hienosti kun Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja tuli mittariin 50.

Naistentanssit pyörähtivät Fantasian osalta käyntiin klo.21 ja valssilla liikkeelle. Ensimmäiseksi lähdettiin Simon johdolla matkaan kohti Saimaan saarta ja Nestori Miikkulaisen pikkuista torppaa. Tarina vanhoista pojista viiksekkäistä aloitti illan ja toisena valssina kuultiin Jounin tulkitsemana kuinka illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Siinä hetkessä oli siis helppo todeta, tiedä en kauniimpaa, vaikka valssissa puhuttiinkin toukokuusta. Sen jälkeen lauluvuoro siirtyi jälleen Simolle ja tähtitaivas näytti tietä matkalle eteenpäin. Siinä esitettiin tytölle toive, ettei tämä rakastuisi, koska haaveet eivät kuitenkaan toteutuisi, veri oli levoton ja tietä oli edessä. Siitäkin huolimatta Janin seuraavaksi laulamassa laulussa antauduttiin kuin hullu rakkauteen vaarasta huolimatta, mutta kun sitä toista ei voinut vastustaa, ei siinä tilanteessa voinut muuta. Sitten pistettiinkin kunnolla vauhtia ja lähdettiin länkkäritunnelmiin, ensin Jouni kertoi tarinan vanhasta toveristaan Pecos Billistä. Tuo tarina oli sen verran vauhdikas, että välillä lavalta saattoi kuulla huudon, ”Jihaa” ja Simo sekä Jani pistivät koskettimilla ja kitarallaan melkoista välisoittoa kehiin, niin että alkoi jo miettiä pysyykö Kimmo mukana tahdissa vai ei. Samankaltainen meno jatkui vielä toisen kappaleen verran, kun Simo tulkitsi Extrapallon. Peli pelattiin siinä tosiaan melkein tilttiin ja kuulat vierivät kulmanurkkaan.

Jotta saatiin tahtia hieman rauhoitettua, oli aika hitaiden valssien. Kaksi kaunista ja tunnelmallista hidasta valssia Simon ja Janin tulkitsemina. ”Olet mielessäni näin, saavut illoin. Kun sä lähdit ystäväin, niin lausuin silloin. Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo. Anna sydämesi vaan sua tielläs johtaa. Ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa…” – Vaya con Dios, jonka jälkeen lähdettiin elokuvatunnelmiin, vuoteen 1961 ja Aamiainen Tiffanylla – elokuvasta tutun kappaleen pariin. Kuunsiltaa eli Moon River oli illan toinen hidas valssi. Kun kuunsiltaa oli katseltu ja kenties kuljettu, oli aika lähteä jatkamaan matkaa swingin tahtiin Valtatielle 66. Kuskina tuttuun tapaan Simo ja vaikka matkalla olikin kuoppia ja se oli surkea, siitäkin huolimatta matka sujui jopa niin hyvin, että se sai Janin toteamaan, ”I’m easy”. Swingien jälkeen oli hyvä päättää Fantasian setti tangon taivutuksiin. Ensin annettiin Simon kertoa tarinaa siitä kuinka ”Taasen iltaruskohon peittyy meren kaukaiset rannat kuin kultaan purppuraan…” Laulun mukaan sitä katseltiin hiljaa ja kaihoten joka ainoa ilta ja vaivuttiin unelmaan, sillä olihan tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen. Jotenkin tämä tango vain tuo mieleen kesän hämärtyvät illat, tanssilavat ja haitarin soiton tässä kappaleessa. Ai että, jotenkin sitä odottaa jo kesää, kesälavoja ja sitä, että Simon haitari tekee taas paluun keikoille. Sitä odotellessa. Toisena tangona soi aidolla tsekkoslovakialaisella ”Lantolalla” soitettuna ja Janin laulamana Romanialainen kitara. Jos ensimmäinen tango oli ihan supisuomalainen, oli tämä toinen sitten vähän kauempaa, Italiasta, lähtöisin. Roomalaisesta kitarastahan siinä alkujaan lauletaan, mutta syystä tai toisesta suomennoksessa Rooma on vaihtunut Romaniaksi… Tauon paikka ja sitten saataisiin myös Aki lavalle.

Illan aikana saatiin kuulla ohjelmistoon tiensä löytäneitä uusia kappaleita – tai no ei aivan kirjaimellisesti uusia, mutta uusia kuitenkin. Aki aloitti oman settinsä toteamalla ”Se on salaisuus” eli liikkeelle lähdettiin mukavan vauhdikkaasti. Kun salaisuuksista oli laulettu, annettiin vain virran viedä ja virran tuoda, kenties ne salaisuudet heitettiin sinne virran vietäväksi.  Vaikka ilta ja ensimmäinen setti olivat vasta alussa, koitti tässä vaiheessa Lähdön hetki. Ei kuitenkaan välttämättä ihan kirjaimellisesti, ainoastaan tangon muodossa. Mutta koska laulussa lauletaan kuinka lähdön hetki on vaikein ja jään silti luoksesi sun, koitti sen jälkeen rakkauden yö, jolloin tunnettiin toisen tuoksu iholla ja voitiin astia hellyys. Onnesta suljettiin silmät ja järkeä ei kaivattu lain – siinä riitti vain tuokio onnea. Kun ensimmäiset tangot Akin tulkitsemina oli kuultu ja taivuteltu, oli aika reippaan humpan. Jazztyttö oli löytänyt tiensä myös Kuopioon ja valloitti tanssilattian eikä jäänyt suremaan jos ei heilaa ollut, sillä kun pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa, saattoi saada seuraa katupojista Sörkän laitakaduilta, jotka viheltelivät tytön akkunaan kuun nauraessa taivaalla. Ja jos pollarit satuttiin näkemään, niin edelleen vain vihelleltiin, olihan siinä herroilla ja narreilla ihmettelemistä, sillä tunnetustihan he eivät viheltäneet lain, mutta sen taidon oppi kyllä näiltä vallattomilta katupojilta.

Humpan jälkeen foxille, tai sutifoxille, kuten Aki seuraavat kappaleet nimitti. Nyt siis saatiin kuulla ohjelmistoon päätyneet uudet kappaleet. Ensimmäiseksi annettiin muiden talletella suuret setelit ja todettiin, ”Ne multa pitkät vain saa, elän pelaan ja laulu soi, kas osaansa ei muutella voi.” Koska loppuaan ei vältellä voi, oli aika vain sanoa ”So what”. Niinpä niin, ”So what vaikka kämppä alta lähti, yöllä putos tähti, naurahdin. So what, vaikka rengaskin räjähti ja luottotiedot menetin. So what, vaikka meillä onkin kriisi, erollinen iisi kuitenkin. So what, vaikka en kuulu unelmiisi, nyt mä sen ymmärsin.” Kappalehan on alun perin tangokuningatar Jenna Bågebergin tunnetuksi tekemä, mutta hyvältä se kuulostaa myös Akin esittämänä. Kautta aikojen tangokuninkaalliset ovat kyllä levyttäneet hienoja kappaleita, joita myös toisten kuninkaallisten esittää omassa keikkaohjelmistossaan. Sitten oli taas aika viihdyttää ja kiihdyttää, antaa katseen vaeltaa vartalolla ja lantiossa pakottava polte veti väkisin toista päin. Liekö Rauhalahden naistentansseissa jotain taikaa, kun välisoittojen aikana lavalta kuului ties minkälaisia välihuudahduksia, vai lähestyvä kevätkö sen sai aikaan? Mene ja tiedä, Rauhalahden illassa karattiin myös kauas arjen taa, vaikka keskiviikkoilta olikin. Siellä arjen takana tuskin tarvitsi pelätä koittavan hetkeä rakkauden jälkeen. Mutta toki siellä arjen takana voi muistaa sen seikan, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.

Kun tauko oli ohitse ja oli aika jatkaa toisella setillä, lähdettiin liikkeelle rumban tahdeilla. Ensimmäinen rumba oli aivan liian harvoin kuultu Uniklubin tunnelmallinen ”Näiden tähtien alla”. Tämä kappale saisi oikeasti tulla useammin, on se sen verran kaunis ja herkkä Akin tulkitsemana. Kun tähtien alla oli odotettu ja kulutettu aikaa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan, kuultiin kappale, joka kuultiin ensimmäisen kerran helmikuun alussa Kartano Kievarin keikalla, jolloin Aki vain hiljaa kuiskasi lavalta sen olevan uusi kappale, mutta silloin siitä ei jäänyt mieleen kovinkaan paljoa, muuta kuin, että siinä kerrottiin kuunvalosta ja yöperhosesta. Nyt kappale paljastui Johanna Pakosen tuotannosta löytyväksi ”Kuunvalo ja yöperhonen” nimiseksi kappaleeksi. Hieman ehkä surumielinen rumba, mutta kaunis kertosäe, ”Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua. Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.  Voin antaa mun kohtalon.” Tässä taas ehdottomasti sellainen kappale, jonka toivoisi jäävän ohjelmistoon. Samaisen kuningattaren tuotannosta lainattiin myös seuraava kappale kun lähdettiin foxille. Tässä vaiheessa iltaa oli jo aika kumota kummallisia rakkauden drinkkejä, joita varmasti halutessaan sai illan aikana baaritiskiltä paikan taitavien baarimikkojen loihtimina.

Kun drinkit oli nautittu, oli vuorossa aikamoinen yllätys, yllätys joka kieltämättä kyllä jätti allekirjoittaneen sanattomaksi, mitä kyllä nykyisin ei kovin usein tapahdu. Aki kertoi kuinka vajaa kaksi vuotta sitten tulin tänne samaiseen paikkaan hänen keikalleen ensimmäistä kertaa ja nyt olen jälleen täällä ja käytyjä keikkoja on 50. Se on kuulemma konjakkiryypyn paikka kun hänen keikoissaan tulee viisikymmentä täyteen. Sieltä sitten vain valmiiksi kirjoitettu kortti ja minipullo konjakkia esille kehotuksen kera, että sitä ei sitten juoda siinä (no en juonut, piti vielä ajaa yöllä kotiin). Vielä kehotus kaikille miehille hakea allekirjoittanut tanssimaan, mutta pienoiseksi pettymykseksi kukaan ei noudattanut Akin kehotusta, eivät edes Fantasian pojatkaan, vaikka kovasti edes jotain tanssittajaa odottelinkin lavan reunalla. Lähdettiin kuitenkin porukalla kyläilemään Koivukujalla, sillä Aki paljasti (jälleen) kuinka asun kyseisessä osoitteessa. Onneksi kuitenkaan talon ja asunnon numero ei tietääkseni ole Akilla tiedossa, pysyvät ainakin innokkaat ihailijat tällä tavoin poissa.

Myös vastustamaton, uudenlainen nainen, löytyi näistä naistentansseista ja uros jokainen huomasi kyllä sen, heti kun hän katsoi silmiin. Vaikka tuo vastustamaton nainen vain vietteli yhden kerrallaan iltaseurakseen, tunsivat miehet silti olevansa gigoloja ja saatiinhan sitä kuulla tähän kappaleeseen kuuluva Simon soolo-osuus, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”. Tällä kertaa se tuntui tulevan sen verran käheällä äänellä koskettimien takaa, että kävi hetken mielessä vieläkö miehestä lähtee ääntä sen jälkeen. Kappaleen jälkeen Aki totesi, että katsokaa nyt noita bändin poikia, miten ne hymyilevät – ainakin sisäisesti – kun laulettiin vastustamattomasta naisesta. Liekö se johtunut tuosta vastustamattomasta naisesta, koska seuraavaksi huudahdettiin, että odota en, se aivan turhaa on! Sitten olikin aika rauhoittaa tahtia, ettei meno yltyisi aivan mahdottomaksi loppuiltaa kohti. Oli aika kaivaa esille perinteiseen tapaan kaksi karttaa ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuuli nousi kun tuun syliin sun. Kartoilta saattoi löytää myös tien salaiseen, eikä kaikkea kuitenkaan saanut kerralla paljastaa. Tuolle matkalle maailmaan oli hyvä ottaa mukaan myös saattaja, sillä jos joskus on joutunut selviytymään elämän vaikeista päivistä yksin, on hyvä kuitenkin muistaa, että emme milloinkaan kulje ilman saattajaa. Sitten vielä varsinaisen setin päätteeksi bugit. Tällä kertaa ensimmäisen bugin tahtiin valloitettiin koko maailma ja siirrettiin tahdonvoimalla kaikki esteet tieltämme pois, koska keskipiste kaikkeuden on tunne pienten ihmisten. Tähän väliin tietysti tuttuun tapaan Fantasian esittely, ennen kuin oli aika illan viimeisen, varsinaisen kappaleen Akin toimesta. Ilmoille kajahti ”Rakkaustarina”, jonka loppusointujen aikana Aki poistui lavalta tanssilattian kautta odottamaan haluaako savolainen tanssikansa vielä kuulla lisää ja halusihan se. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin kaksi tangoa – ensin kietouduttiin kuun hopeaiseen viittaan, jonka jälkeen oli hyvä päättää ilta lausumalla ”Tahdon”. Siinä oli ilta Akin osalta tällä erää, pieni tauko siihen väliin ja sen jälkeen Fantasia viihdyttäisi vielä hetken ennen valomerkkiä ja illan päättymistä.

Koska kello mennä tikitti kovaa vauhtia eteenpäin, Fantasian viimeinen setti piti sisällään vain neljä kappaletta.  Countryfoxilla liikkeelle ja ensimmäisenä tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun Simo tulkitsi toivekappaleen ”Polte”. Sen jälkeen Jani kertoi kuinka ”tielle kutsun sain, kun kaipuu vapauden soi rinnassain”. Oltiin siis tiellä taas. Sitten olikin jo aika viimeisten valssien, ensimmäisenä viimeisenä valssina Simo tulkitsi meille ”Ilta Skanssissa” valssin ja jotain kummallista lai lai laa ääntä kuului lavan toisesta reunasta kohdassa, ”ja iltataivahan tähtien alla mä sulle laulelen”. Jouni ei selvästikään jaksanut odottaa, että pääsisi vielä laulamaan illan viimeisen valssin. Kun kuitenkin vähän aikaa malttoi mielensä, koitti sen illan viimeisen valssin aika ja lauluvuoro siis Jounille. Silmissä häämötti pienoinen metsäpirtti, jossa metsätuulen humina soi kehtolauluna. Siihen oli hyvä päättää tanssi-ilta, toivottaa hyvää yötä ja turvallista kotimatkaa, nähdään taas.

Mutta ei sitä iltaa kuitenkaan ihan vielä maltettu päättää. Muutama jäljellä oleva tanssipari ja jokunen kuuntelemaan jäänyt, saivat aikaan sen verran raikuvat suosion osoitukset, että se tarkoitti ylimääräistä kappaletta myös Fantasian osalta, siitäkin huolimatta, että jostain kuului vieno toive, ”Elekee, elekee”. Siinä sitten kyseltiin mitä kenties haluttaisiin kuulla tai mitä haluttaisiin tanssia. Kovin hiljaista oli toiveiden suhteen ja alkoi näyttää siltä, että pojat olivat tehneet päätöksen. Simo rohkeana ehdotti, että miten olisi rokkenrollit illan päätteeksi ja jos vaikka Beatles-potpuri… Siinä vaiheessa tanssilattian puolella herättiin ja toivottiin tangoa. Mikäs siinä sitten, vaihdetaan Beatles tangoon, Fantasialtahan se onnistuu. Lähdettiin matkalle tangon toiseen kotimaahan Uruguayhin ja ilmoille kaikuivat La Cumparsitan tahdit illan lopuksi. Valomerkkikin ehti tulla ennen kuin ilta saatiin pakettiin myös Fantasian osalta.

Sellainen keikka siis keikka nro 50. Uusia kappaleita, yllätys ja ennen kaikkea jälleen kerran hieno ilta. Vaikka tällä kertaa lähdin matkaan yksin ja ajokeli matkalla oli välillä mitä oli pöllyävän lumen vuoksi, kannatti lähteä. Niin paljon sai taas tallettaa muistoihin tästäkin illasta, joita voi sitten muistella kun kaipaa jotain piristävää arjen keskelle. Kiitos vielä kerran illasta ja kaikista näistä 50:stä tähän astisesta keikasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Kiitos että olette olemassa. Seuraava keikka odottaa jo aivan nurkan takana ja vaikka kovin keväiseltä ei ulkona tällä hetkellä näytäkään, kevättä kohti mennään ja keikkoja, joilla tapaamme, näyttää olevan tulossa kevään aikana vielä ennen kesää ihan mukavasti. Nähdään siis pian!