Keurusselkä, Keuruu 2.7.2018

”Prinsessa Armada, huh hei, laivamme, kotimme, huh hei… Ja sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armada ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja…” Hetkinen, hetkinen, nyt on väärä laiva ja väärä vesistö. Laiva oli Elias Lönnrot, se oli siipiratasalus ja vesistönä Keurusselkä. No niin, nyt kun on saatu kaikki palikat kohdalleen, voidaan aloittaa. Heinäkuun ensimmäinen maanantai oli sateinen, mutta ei mitenkään kylmä. Keurusselän maanantaitanssit alkoivat ja samalla myös maanantaitanssien ohella faniristeilyt ennen illan keikkaa. Aki ja Fantasia saivat kunnian aloittaa molemmat. Liekö sää verottanut risteilykansaa, mutta kovin suurta yleisöryntäystä ei ollut havaittavissa. Pieni porukka pakkautui siipirataslaivaan, kuten myös Aki ja Fantasian pojat. Kenelläkään ei oikein ollut tietoa mitä risteilyllä tehdään, kovasti pohdittiin löytyykö tältä laivalta taxfree-myymälää tai hajuvesikauppaa? Niitä ei löytynyt, mutta olihan siellä kuitenkin pieni baari/kahvio alakerrassa, jossa suurin osa ajasta vietettiin jutustellen, toki kannellakin käytiin ihastelemassa ohi lipuvia maisemia. Jotta koko aika ei menisi jutusteluksi, päätettiin viritellä hieman yhteislaulua. Ei ollut yhteislauluvihkoja, mutta onneksi Aki oli varustautunut padilla sekä Jani ja Simo akustisilla kitaroilla matkalle mukaan. Nyt meillä olisi sanat ja säestys, vaan mitä lauletaan? Sitä mietiskellessä saivat Simo ja Jani kunnian aloittaa pienen musiikillisen hetkemme soittamalla Prinsessa Armadan (eli Saimaan valssin) ja hienostihan se sujui! Yhteislauluna laulettiin sitten keikkaohjelmistosta tuttu ”Rakkaus on kummallinen drinkki”. Tämän jälkeen jutusteltiin kaikenlaista – aina lempikappaleista Akin tuotannosta käytyjen keikkojen lukumäärään. Pohti Aki siinä myös sitä, että kuinka monta keikkaa he ovat Fantasian kanssa yhdessä mahtaneet tehdä. Lukumäärä jäi epäselväksi, mutta kyllä niitä useampi sata kuitenkin on. Välillä piipahdettiin kannella ja otettiin porukasta ryhmäkuvia, juteltiin mukavia ja ihailtiin maisemia. Vaikka sää oli sateinen, kenelläkään ei ollut kylmä, tuulikin oli lämmin henkäys. Vielä ennen kuin tunnin risteily Keurusselällä saatiin päätökseen, laulettiin alakerrassa vielä lähtölaulu. Vaikka laulun myötä lähdettiinkin italiaan ja todettiin, ”Ciao Romero”, saatiin kappaleeseen mukaan vähän espanjalaissäväystä, kun kitarasta loihdittiin esille flamencomeininkiä. Saavuimme takaisin laivalaituriin ja oli aika poistua laivasta. Aikaa illan tanssien alkuun oli vajaa tunti, hieman evästä ja sitten taas mentäisiin.

Laivalla sovittiin, että Fantasia soittaisi alkuun kaksi settiä ja sen jälkeen olisi sitten Akin vuoro. Liikkeelle lähdettiin perinteisesti valssilla. Pitihän sieltä Italiasta, jonne jäätiin laivan yhteislauluhetken jälkeen, tulla myös pois, joten mikäpä muukaan sopi aloittamaan illan kuin Lentäjän valssi. Kun ilmojen halki, ylitse maan ja veen, oli käynyt lentäjän tie, tavattiin nuoruusajoilta tuttu lempiystävä Leila. Leila oli kautta aikojen säilynyt sydämessä ja salaakin tuota tyttöä oli lemmitty ja tuo aika palasi mieleen. Mutta mitä tekemistä albatrossilla oli kaiken tämän kanssa? Sekin liittyi nuoruuteen, siihen kun viisitoistavuotiaana seurattiin lapsuudenystävän lähtöä laiturin päästä merille, kun itse joutui vanhempien käskystä jäämään kotirantaan. Kenties se albatrossi oli juuri tuon lapsuudenystävän sielu, joka kiiti taivaansinessä vapaana. Kun tuo lapsuudenystävä oli seilannut Tornator-laivalla ympäri maailmaa, nähnyt Rion kuumat yöt ja Honolulun kaislavyöt, oliko hän matkallaan tavannut myös neitokaisen nimiltä Caterina? Mutta Caterina olikin ollut sellainen neito, että moni mies oli saanut häneltä lemmen, eikä tyttö antanut vastausta, saati sitten tehnyt valintaa. Mutta eipä sitä kuitenkaan kannattanut pitkään murehtia, sillä oli olemassa toinen neito, joka sai unelmat uusiksi ja hänen myötään koitti aika onnekkain. Tuo tyttö oli nimeltään Anna-Liisa, hän oli riemu rikkahin ja syysyössä tähti kirkkahin.

Mutta sitten kävi kuitenkin niin, että lempi hävisi sanoista laulun ja kun erottiin, mietittiin mitä jäljelle jää. Se mitä jäljelle jäi. oli sävel kaihoisin ja muistettiin vain kuuma suukko ja lopputuloksena oli tummansinen sävel, joka jäi soimaan. Kaikesta huolimatta tuli kuitenkin todettua, että ollaan lähekkäin, me vielä hetki näin. Todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon ja siinä kaikessa huumassa taidettiin hypätä eteenpäin peräti 15 kesää, ennen kuin nähtiin kääntymässä musta limousinen joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan. Mietittiin, että miksi hän mulle tehnyt tämän ois ja kertomatta osoitetta livahtanut pois, kuka on tuo mies joka hänet on saanut mukaan? Mutta mitäpä siihen oikeastaan voi muutakaan todeta, kuin väliaikaista kaikki on vaan! Myös se heili joka helyt meillä ostattaa ja myös se rinnassa riehuva rakkaus, sekä pettymys tuo totta tosiaan! Sitten lauantai-iltana voi lähteä kaverin kanssa ravintolaan, tarkoituksena ottaa muutama olut vaan ennen kuin lähtee kotiin nukkumaan. Saattaa siinä tosin käydä myös niin, että paikalle voi tulla vaikka pari tyttöä ja loppuillasta sitten kuiskaa, ”Meille vai teille, kultasein?”. Kaikkihan ei mene aina niin kuin Strömsössä, kuten ei tässäkään tapauksessa. Nimittäin kun sen naisen mukaan lähtenyt mies heräsi aamuyöllä, tuli joku samalla hetkellä eteiseen ja yöpöydällä oli sormus. Ei siinä auttanut kuin kerätä vaatteet ja häipyä, pukeutua sopivan matkan päässä ja jatkaa sitten kävellen kotiin.

Tauon jälkeen liikkeelle lähdettiin reippaasti jenkan tahdeilla. Ensimmäisenä Saunajenkan tahtiin saunomaan. Kun savusaunassa oli saatu kunnon löylyt ja kenties välillä pulahdettu sinne järveenkin, matka jatku Lapin jenkan tahdissa kohti lappia. Samalla siis edistettiin hieman lapinmatkailua, sillä tenho outo on pohjolan mailla, siellä Lompolo kirkkaana kiiltää ja tunturi pilviä viiltää, revontulta sen taivaalla lamppuina on, kun on talvi ja päivä on yötä. Se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa. Jenkkojen jälkeen oli hyvä rauhoittua hitaille valsseille. Ensimmäisenä kaunis Vuoksesi sun ja sen parina Vaya con dios. Sitten kerrottiin tarina sulokkaasta neitosesta nimeltä Marie.  Tuo Marie herkisti sydämen, mutta vielä ei voitu lempiä, muttei empiäkään. Siispä kiirehdittiin Marien luo. Toki matkalla saattoi eksyä lautalle, jossa oli pienoinen kahvila. Siellä kahvia keittelivät Sanni ja Marleena ja heille tukkipoijat lauloivat kuorossa.

Mutta koska monta oli jäänyt unhoon ja vienyt kai tuulen tie, puiston penkille oli jäänyt vain kukka ja romanialaista kitaraansa soitteleva muukalainen jäi laulelemaan yksin varjoihin. Ei näkynyt rakasta edes parvekkeella. Kaikesta huolimatta jaksettiin kuitenkin uskoa ja toivoa, että sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan, oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Kun nähtiin taivaalla lentävä tähti, ajateltiin toista ja kauniin kukkasen takana luultiin näkevän toisen kasvot. Myös tuttua Valtatie 66:ta matkattiin tälläkin kertaa, vaikka se ei edelleenkään tunnu olevan missään parhaassa mahdollisessa kunnossa, silti se kuljettiin päästä päähän, aina Orivedeltä Lapualle kirkon kupeeseen. Tosin tien huonokuntoisuus saattaa unohtua viimeistään siinä vaiheessa kun välillä vähän hyppii ja pomppii jiven tahtiin. Nimittäin, ” You gotta jump, jive, and then you wail.” Sen jälkeen illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Muisteltiin mielessä yötä toukokuun. Todettiin, ”Tiedä en kauniimpaa, luonas huomenna olla kun saan.” Ennen kuin Fantasia päästettiin tauolle, tehtiin vielä matka Tallinaan ja kerrottiin tarinaa menneistä vuosista Tallinnan illoissa.

Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran illan aikana, paikalta löytyi paljon uudenlaisia, vastustamattomia naisia. Verrattiin jopa Garbon filmiin ja uros jokainen tiesi kyllä sen, heti kun vain katsoi silmiin. Mutta kuitenkin yksi kerrallaan vieteltiin iltaseuraksi ja toimittiin siten, että jälkeen näytöksen sitä jäätiin ihmettelemään. Sen verran kuitenkin sen jälkeen kun taas kerran oli lausuttu, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”, oli aivan pakko jo todeta ”Odota en!” ja katsoa mitä huominen eteen tuo. Johdattaisiko se kenties Satumaahan, josta koskaan ei lähdettäisi linnun lailla pois ja missä kukat kauneimmat loisivat aina loistettaan ja siellä huolet huomisen sais jäädä unholaan? Toisaalta saattoi koittaa myös sateinen yö ja silloin kun sade soittaa akkunaan ikivanhaa lauluaan, mietittiin vain alla sateen missä kuljet. Siinä sateessa yön oli hyvä myös muistella toista sateista yötä. jolloin sen toisen löysi alta kaupungin lyhtyvyön. Kaksi yksinäistä oli kohdannut ja loivat tosilleen turvan. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Sitä ei kerrotakaan, sillä se on salaisuus. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se, kuinka paljon rakastankaan ja kuinka paljon siitä saan.

Sitten kun se onnen on saanut ja pitää sitä salaisuutena, se täytyy myös piilottaa, ettei se pääse karkaamaan. Pientä suukkoa voi toivoa ja antaa sydämen laulaa kun se onnen saa. Kun  nyt onni oli löydetty ja saatu, oli aika ottaa esille kaksi karttaa ja lähteä niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuulikin nousi kun toinen tuli toisen syliin. Kaikkea ei kuitenkaan saanut kerralla paljastaa, kartoilla oli oltava myös tie salaiseen. Myös katujen kuningatar oli seuranamme tänäkin iltana. Tuo katujen kuningatar oli tuttu jo vuosien takaa ja muistot katkerat palasivat mieleen. Hänen luonaan oli kuljettu rakkautta etsien, se oli vuosi seitkytseitsemän, jolloin katuja kuljit yöhön pimeään. Tuo kuningatar oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin seuraavaksi paikalle saapunut jazztyttö, joka otsatukkansa peilattuaan oli lähtenyt tansseihin, sillä saihan tuo humpan rytmi hänet aivan vallattomaksi. Liekö se jazztytön heila ollut se merimies, jota moni tyttö oli jäänyt kaipaamaan ja odottamaan reissusta palaamista? Tuo merimies ei kuitenkaan voinut olla maissa päivää kauempaa, kun jossain odotti laiva ja taas meriä. Laiva saattoi jopa joutua suurella, levottomalla merellä myrskyyn ja silloin laivan kannella soi laulu viimeinen ja oli jo aamunkoi.

Toisen setin alkuun viihdytettiin ja kiihdytettiin kuumien lattarirytmien tahtiin, Katseet vaeltelivat vartalolla, polte pakotti kenties lantiossa, kun se veti väkisin toisen luo. Tuntui kuin voisi viihdyttää ja kiihdyttää toista missä ja milloin vain. Kun toiseen oikein painautui, saattoi tuntea sykkeen ja siinä sitä sitten pystyi hyvin toteamaan toiselle, ”Mä rytmisi tunnen”. Tuo rytmi saattoi kuitenkin olla hetki hullua huumaa, eikä siihen antautumiselle tarvittu syytä. Toisaalta taas jos ottaa käyttöönsä suuret setelit ja maksaa tuosta rytmistä, mitä sitten tapahtuu? Entä jos se, jolle olet siitä maksamassa, toteaakin vain, että ”So what?” ja lähtee. Se on silloin lähdön hetki, mutta jos kovasti vannoo, ”Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan”, niin kenties toinen ei lähdekään.

Kenties tähän on sitten syynä se jokin joka sinulla on. Hymyllä voi saada aikaan kaiken se – jopa himmentää loisteen tähtien. Pelkona kuitenkin se, että onni ei voi jatkua ainiaan ja sen onnen voi menettää jollekin muulle, vaikkapa sille tummasilmäiselle, joka kiusoittelee ja vie leikiten. Tuon tummasilmäisen ensi katse saa jopa sydämen laulamaan rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Siihen katseeseen sitä sitten vain vastaa, vaikka tietää tuon tummasilmäisen vain vievän leikiten. Mitä siitä sitten seuraa? Hyvin todennäköisesti seuraavaksi koittaa hetki rakkauden jälkeen. Sitä näkee kuinka se rakas jakaa viereisen pöydän toisen kanssa ja lähtee myös tanssimaan. On tyhjää, pimeää ja vain jossain soi… Sitten tulee hetki äänetön ja on tullut aika antaa ajatusten levähtää. Sitä vain miettii, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja jotain itsestään jos luovuttaa voi vain, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain ja kuinka erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Alkaa tuntua siltä kuin olisi kohtalon oma, mutta sitä kuitenkin vain sanoo kohtalolle olevansa jo iso poika/tyttö ja päättävänsä itse, kenen on tai ei. Mitäs siinä sen kummempaa. Onhan kyseessä kuitenkin sen sortin rakkaustarina joka ei anna rauhaa ja jos on joskus toisen parina, niin ei sitä toista pysty kuitenkaan kokonaan unohtamaan.

Näin saatiin Akin osalta ilta pakettiin varsinaisten settien osalta, mutta luvassa olivat vielä encoret. Luvassa oli rumbaa ja pitkästä aikaa saimme seuraksemme espanjalaisen kulkurin Clandestinon. Kappale, joka risteilyllä tehdyllä pikagallupilla osoittautui yhdeksi mukana olleiden suosikkikappaleeksi. Ennen kappaletta Aki heitti ilmoille paljastuksen – paikalla oli henkilö, jolla kappale on tatuoitu jonnekin. Mutta minne ja kuka kyseinen henkilö on, jätetään se kuitenkin kertomatta, koska Aki ei sitä yleisölle paljastanut. Hienoa kuitenkin Akin mielestä on se, että omat kappaleet menevät ihmisillä iholle. Toisena encore-rumbana kuultiin Näiden tähtien alla. Sen jälkeen vielä nimikirjoituksia halukkaille respassa, Fantasian poikien tehtäväksi jäi hörpätä kahvit ja tulla sen jälkeen vielä hetkeksi viihdyttämään tanssikansaa.

Fantasian viimeinen setti jäi vain neljän kappaleen mittaiseksi. Ensin katseltiin maalaismaisemaa ja todettiin kuinka ymmärrettiin sen, joka siellä saa aina asustaa, olevan onnellinen, sillä maalaismaisemaa ei saatettu unohtaa. Sen jälkeen podettiin hetki kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Sitä vain mietittiin miksi se toinen sytytti sen roihun riehumaan silloin aikanaan. Koitti aika viimeisten valssien, tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Ilta Skanssissa. Mutta mitä ihmettä? Tanssikansa, jota oli vielä mukavasti paikalla, vaati lisää. Nyt ei Fantasian poikia päästetty helpolla, vaikka kello näytti jo tanssien päättymisaikaa. Mitäs te haluatte kuulla? – oli kysymys joka esitettiin. Nopeaa, hidasta…? Välimallistakin puhuttiin. Ratkaisuun päädyttiin ja ensimmäisen encorena kuultiin Ota lähellesi, mutta kun siitä välimallista ja kenties myös välimallin jätkästäkin oli puhetta, niin onhan se toive toteutettava. Mutta eihän jenkkaa voi hitaan pariksi soittaa, vai voiko? Ratkaisu pulmaan löytyi, yleisö sai kuulla Välimallin jätkän täysin uudella sovituksella, bossa nova rytmeillä. Hienolta kuulosti ja hieno versio. Toivottavasti vielä jonain päivänä saadaan mahdollisuus kuulla tämä versio!

Sellainen ilta Keurusselällä heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, ensin risteillen ja sitten tanssien. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo kaikista hetkistä Keurusselällä. Seuraava päivä sitten huilattiin ja meno jatkui keskiviikkona.

Kyllikinranta, Iisalmi 24.6.2018

Juhannusaaton tansseista toivuttiin lauantai ja sunnuntaina jatkettiin IIsalmessa Kyllikinrannan tanssilavalla. Samalla oli hyvä toteuttaa miniloma yhden ystävistä rakkaimman luokse. Juhannussunnuntain sää oli suosiollisempi kuin mitä juhannusaattona perjantaina. Nyt saatiin jo nautiskella auringon lämpimistä säteistä, mutta helle ei kuitenkaan hellinyt. Tanssikansaa näissäkin tansseissa oli mukavasti ja jopa loppuun saakka sen verran, että myös Fantasia sai soittaa encoret. Akille tämä kerta oli ensimmäinen kyseisellä lavalla, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Mutta lähdetäänpä sitten kertomaan tarinaa, joka jälleen rakentuu illan aikana kuultujen kappaleiden ympärille. Jos et ole vielä lukenut juhannusaaton Syvälahden keikan blogia, kannattaa se tehdä nyt - nimittäin tämä tarina jatkuu siitä, mihin sen tarina loppui. Kuinka kulkurimme oikein käy - se selviää tämänkertaisen tarinan lopussa.

Aamu sarasti ja auringon ensi säteet häikäisivät kulkurin silmiä kun hän heräsi uuteen päivään rantakoivun alta. Hän oli kulkenut pitkän matkan, etsinyt tyttöään ja päätynyt viettämään yötään koivun luo. Rantakoivulle hän oli uskonut surunsa ja murheensa ja kuinka oli jäänyt ikävään, kaiken tämän hän toivoi rantakoivun pitävän sisällään. Lähistöllä oleva niitty herätti kulkurin huomion ja hän mietti pitäisikö hänen poimia kimppu niittykukkia kaipaamalleen tytölle. Hänen mielessään tytön silmien katse oli kuin lemmikeillä, niin kaunis ja vaatimaton. Jos hän kimpun poimisi, se olisi kultanauhoja vailla, niitty oli hänen kukkakauppansa, mutta hän tiesi tytön ymmärtävän. Kulkuri vietti hetken niityllä haaveillen ja kaivoi jälleen esiin romanialaisen kitaransa ja tapaili sillä sävelmää - jos hän poimisi kukkia mukaansa ja odottaisi tyttöä puiston penkillä, jäisikö sinne penkille lopulta kuitenkin vain kukka, eikä hän näkisi rakastaan? Niin hän tiesi kerran aiemmin käyneen, mutta hän ei aikonut luovuttaa, hän etsisi tytön ja silloin ei todellakaan tarvitsi lausua "Adios muchatos". Mutta missä ihmeessä ihmeessä kulkurimme oikein oli jälleen kulkenut ennen kuin oli palannut taas kerran kotimaahansa etsimään kaipaamaansa tyttöä? Jos hänen jälkeensä jättämistä viesteistä jotain saattoi päätellä, ainakin matka oli suuntautunut Uraliin. Siellä leiritulen loisteessa kasakoiden leirissä aroilla hän oli miettinyt elämäänsä nähdessään kasakan rientävän illoin armahansa luo. Kulkuri oli toivonut, että jospa vain joskus myös hän voisi rientää tyttönsä luo, mutta veri veti häntä kulkemaan ja oli vienyt hänet myös Budapestin yöhön Tonavan rannalle. Siellä hän oli muistellut sitä kuinka hänen tyttönsä oli kerran ryöstänyt häneltä suukon salaa, mutta palaisiko tuo hurma enää koskaan?

Koska oli aikainen aamu, oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ympärillä kaikki oli ihan hiljaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan, vain tuuli tuuti viljaa. Koska kulkuri halusi säilyttää tytön nimen salaisuutena, hän oli puhunut kaikille vain Caterinasta. Se oli salanimi, sillä eihän paljastumisen pelossa voinut kaikkea kertoa. Toki tytöllä oli monta muutakin salanimeä, kuten myös kulkurilla. Tytöltä aikanaan saatu suukko oli vienyt kulkuriltamme järjen, hän toivoi tytön muistavan hänet kun tämä istuisi yksin iltaa. Tottahan toki tyttö kulkurinsa muisti, vaikka kenties moni muu mies oli joskus saanut hänen rakkautensa. Kulkuri saattoi välillä epäillä oliko tytön rakkaus vain valhetta, mutta kunpa hän vain tietäisi totuuden... Kulkurin tie oli vienyt taas eteenpäin, hänestä alkoi tuntua ettei hän enää jaksaisi taivaltaa jalan, joten aivan kuin tilauksesta linjuriauto pysähtyi läheiselle pysäkille. Häntä viitottiin astumaan peremmälle ja sanottiin, että jos muuten ei kyytiin mahdu, niin jää vaikka oven pieleen, tämä linjuriauto ei nimittäin hylkää kettään. Linja-auto oli tulossa aina Säkkijärveltä saakka ja kuljetti matkalaisia takaisin koteihinsa. Joku matkalaisista kysyi kulkurilta osasiko tämä soittaa. Vastattuaan myöntävästi joku kaivoi esille vanhan harmonikan ja kulkurin sormilla siitä kajahti iloisesti

Säkkijärven polkka.

Moni matkalainen ihmetteli miksi kulkuri taivalsi yksin juhannuksena, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli yksin? Kulkuri kertoi tarinaansa ja kertoi myös kaipaamansa tyttönsä etsimisestä, kuinka hän oli kerran tytölle kuiskannut, "Vuoksesi sun, maailma on kaunis." Eräältä ihmettelijältä kulkuri kysyi tahdotko tietää miksi en pelkää? Hän ei pelännyt, koska luotti tulevaan ja toivoi myös tytön luottavan, kulkuri vertasi heidän rakkauttaan - tai mitä ikinä se olikaan - Alppien rinteillä kasvavaan Edelweissiin, tunne jota he tunsivat toisiaan kohtaan oli hento, mutta se kesti jään ja tuulen. Matkalaiset esittivät kulkurille ehdotuksen, josta tämä ei hennonnut olla kieltäytymättä. Sauna, siellä hän pääsisi huuhtomaan matkansa pölyt pois ja jatkamaan taas saunapuhtaana matkaansa kohti määäränpäätä. Kyllä hän sen tiesi, että sauna oli suomalaisen paras paikka. Niinpä hän istahti savusaunan lauteille ja katseli saunan ikkunasta näkemänsä järven hellää pintaa. Viimeksi hän oli päässyt savusaunaan Lapin erämaassa kun hänen polkunsa olivat hänet sinne vieneet. Kulkuri tiesi, että jokin outo tenho oli pohjolan mailla ja sen tiesi vain se ken Lappiin oli kulkeutunut. Mutta nyt ei ollut aikaa kaivata sinne missä tunturi viilsi pilviä. Oli aika taas jatkaa matkaa. Jokin kulkurin sisällä tiesi, että tämä kaikki olisi vain väliaikaista, rinnassa riehuvan rakkauden hän ei uskonut sellaista olevan, mutta pettymys, totta tosiaan, sen oli pakko olla vain väliaikaista! Lauantai-ilta alkoi olla jo käsillä kun kulkurin silmissä häämötti tuttu kaupunki, tyttö asui siellä, mutta aika kaukana, aivan kaupungin laidalla. Kulkuri mietti tilaisiko hän taksin, mutta jatkoi kuitenkin kävellen kohti tuttua osoitetta.

Kulkurin kaipaama tyttö oli kulkurin ajatuksissa melkoinen kissanainen - sellainen villi ja viilee, jopa vaarallinen. Aina välistä tuntui kuin taivaankappaleet sinkoilisivat radaltaan ja maa vavahteli kun tuo tyttö käveli ohi. Jos kulkuri olisi polttanut, hänen olisi täytynyt kaivaa savukkeet esiin. Hän mietti pakostikin oliko tuo kissanainen edes todellinen vai saattoiko kaikki olla vain unta? Kulkuri huokaisi syvään ja mietti haaveissa vainko oot mun. Ei kulkuri ollut aikoinaan kotiseudultaan pohjolasta lähtiessään tiennyt minne tie hänet kuljettaisi. Hän tiesi keskikesän ajan olevan kauneinta juuri tuolla peräpohjolassa, jolloin kaikki kansa läheltä ja myöskin kaukaa saapuu juhannusta juhlimaan. Mutta tänä vuonna kaikki oli toisin, kulkuri oli kaukana kotiseudultaan ja etsi tietään tyttönsä luo. Silti hänen mielessään pyöri äiti, joka tuuditti häntä kehdossa kun hän oli lapsi ja ne äidin neuvot uinumisesta, koska voimia tarvitsi elon tiellä. Niitä hän todella tarvitsi maailmassa kulkijan tiellä. Myös tyttö kaipasi kulkuriaan, hänellä oli pienoinen aavistus siitä, että kulkuri saapuisi pian tai ottaisi jollain tavalla yhteyttä. Hymy huulillaan tyttö mietiskeli sitä, että jos kulkuri todella saapuisi, he voisivat vihdoin olla lähekkäin ja painautua toistensa viereen. Olisi vain se hetki, eikä siinä kaipaisi enempää kuin että kulta jäisi viereen. Monta kertaa tyttö oli saanut kuulla siitä, kuinka hän aina vain jaksoi odottaa kulkuriaan, vaikka tästä ei välillä kuulunut mitään. Vaikeaahan se aina välillä oli, mutta ei tässä kuitenkaan 15:sta kesää oltu odotettu, eikä kadulla ollut näkynyt mitään mustaa limousinea joka olisi vienyt kulkurin pois. Ei ollut ei. Yhä tyttö jaksoi odottaa, koska hän tiesi kulkurin saapuvan ennemmin tai myöhemmin.

Olihan kulkurin poissa ollessa tapahtunut vaikka mitä. Tyttö oli melkein langennut tummasilmäisen viettelyyn, mutta ymmärtänyt kuitenkin ajoissa, että tuo tummasilmäinen vei vain leikiten. Vaikka tummasilmäinen oli katsonut häntä silmiin silmät leiskuen ja nähnyt tytön tunteet, tyttö oli ymmärtänyt tämän vievän vain leikiten ja huomannut tämän vievän vain leikiten. Oikea onni kulkisi päästä jalkoihin, soittaisi fanfaarin, kääntäisi maailman ympäri ja pyörällä olisi pää. Juuri siltä tytöstä tuntui aina kun hän oli kulkurinsa seurassa. Saisiko hän kulkurilta lemmentulta ja silloin sydän laulaisi kun se onnen saa. Tyttö muisteli kulkurin viimekertaista lähdön hetkeä – jokin oli silloin muuttunut kulkurin katseessa ja tämä oli kaikesta huolimatta jäänyt pieneksi hetkeksi tytön luo, mutta silti nyt tuntui siltä, että kaikki yhteiset hetket heijastuivat vain muistojen peilin kautta. Tyttö muisteli hetkeä jolloin oli ensimmäisen kerran katsonut kulkuria silmiin ja tämä oli saanut hänet paulaan rakkauden. Tuolloin hän oli saanut kulkurilta lempinimekseen Jazztyttö, mistä tuo nimi oikein tuli, sitä hän ei tiennyt, eikä ollut kysynytkään. Kulkuri oli nimittäin loppujen lopuksi osoittautunut aika ujoksi jätkäksi, vaikka antoi välillä ymmärtää toisin, hän käänsi lauantaisin paidan nurinpäin ja kävi kylille viheltäin. 

Ei tuolla kulkurilla ollut pahemmin maallista mammonaa, ei hän taskuissaan kantanut mukanaan suuria seteleitä – äiti oli laittanut poikansa matkaan ja sanonut laula laulujas vain ja niin kulkuri oli tehnytkin, hän oli nähnyt toisten juoksevan rahan jäljessä, mutta hän oli vain jäänyt laulamaan laulujaan. Elämä saattoi olla välillä hieman hankalaa jos jäi kantamaan stressiä tai turhia murheita. Sekä kulkuri että tyttö olivat tahoillaan samaa mieltä siitä, että kaikelle turhalle pitäisi vain kohauttaa olkapäitään ja todeta huolettomasti ”so what”. Tyttö katseli pöydän päällä olevaa karttaa, se oli toinen kartoista joita oikeast oli olemassa kaksi – kulkurilla oli niistä toinen. Näillä kartoilla oli tie salaiseen ja niiden avulla he saattoivat olla tutkimusmatkaajia maailmassa, miten sinne salaiseen paikkaan pääsisi ja missä se olisi, siihen antaisivat nuo kartat vastauksen.  Joskus tytöstä tuntui kuin hän olisi ollut katujen kuningatar kun hän kulki katuja yön pimeässä etsien tietään kaipaamansa kulkurin luo. Voi kuinka hän kulkuria kaipasikaan ja toivoi tämän saapuvan ta edes antavan pienen merkin itsestään. Hän halusi kovasti painautua kulkuria vasten ja tuntevan tämän sykkeen, voi kunpa hän saisi taas viihdyttää ja kiihdyttää kulkuriaan, kun tämän kuumat katseet kutsuisivat luo. Arki kolkutteli jo hiljalleen oven takana, mutta jos kulkuri vain saapuisi, kenties he voisivat yhdessä karata kauas arjen taa…

Tyttö ei toki tiennyt, että kulkuri oli jo aivan lähistöllä. Vielä ennen kuin kulkuri olisi tytön ovella, oli hänen pakko ottaa rohkaisuksi kummallinen rakkauden drinkki. Se sai hänen ajatuksensa kirkkaaksi ja hän kulki päättäväisesti eteenpäin kohti Koivukujaa. Hän tiesi siellä sydämen vielä kohtaavan toisen sydämen ja mietti kuinka hän vannoisi rakkauttaan suurempaa. Vaikka hänen osoitteensa ei ollutkaan Koivukujalla, hänestä tuntui kuin se johtaisi hänen tiensä kotiin maailmalta. Varovasti kulkuri kulki kohti oikeaa ovea ja koputti siihen, hän ei tiennyt ovikellon jo toimivan, koska hän ei tiennyt huoltomiehen korjanneen sen – ovi avautui ja kulkuri näki kaipaamansa tytön, sulki tämän syleilyynsä. Siinä hetkessä kulkuri tiesi myös tytön kaivanneen häntä. Tyttö kuiskasi kulkurille, ”Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan.”  Nyt kun kulkuri oli viimein perillä, hän tajusi kuinka pala hänen sielustaan oli puuttunut – pala tärkeä niin ja hän kysyi tytöltä arvaisiko tämä kuka sai hänen tunteet taivaisiin? Vaikka keskikesän yötöntä yötä vietettiinkin, taivaalla loisti kuitenkin kuu ja sen hopeiseen viittaan oli hyvä kietoutua pihalla ja he jäivät toistensa syliin. Siinä tyttö tunnusti kulkurilleen, että hänestä oli tuntunut siltä, että hän ei odottaisi enää, vaan jatkaisi matkaansa yksin. Hän ei tahtoisi tuhlata toiveisiin aikaa ja haluaisi nähdä mitä huominen eteen tuo. Jokin oli kuitenkin saanut hänet muuttamaan mielensä ja nyt hän tiesi odottamisen kannattaneen, kulkuri oli taas hänen luonaan. Kulkuri katseli tyttöään ja mietiskeli kuinka vastustamaton tämä oli ja kuinka uros jokainen sen huomasi kun tyttö vain katsoi silmiin, mutta hän oli kuitenkin onnistunut voittamaan tuon tytön omakseen.

Siinä kun he olivat nyt kahdestaan, tyttö kertoi kuinka häneen oli sattunut viimeksi kulkurin lähtiessä. Kulkuri oli vain painanut oven kiinni eikä sanonut sanaakaan. Se oli sattunut tunteisiin kun äänet askelten hävisivät pois. Tummin kyynelin hän oli monta viestiä kulkurilleen kirjoittanut, mutta kaikki ne olivat jääneet lähettämättä. Toisaalta hän kyllä tiesi antaessaan ajatustensa levähtää, että ero päivien ja erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa, luottaen hän otti sen minkä tie toi. Paljon hän oli antanut, muuta ei tarvittu, luovuttanut jotain itsestään, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Tyttö tiesi sen riittävän, koska muutoin kulkuri ei kerta kerran jälkeen palaisi hänen luokseen. Mutta miksi kulkuri aina palasi? Se oli salaisuus, kulkuri antoi vain virran viedä ja virran tuoda, hän oli välillä kuin yksinäinen ajopuu, joka kulkeutui virtaa pitkin, määränpäätä hän ei aina osannut oivaltaa. Kulkuri muisteli kuinka aikoinaan tyttö oli moikannut hänelle, vaikka hän ei edes tätä tuntenut. Sillä hetkellä kohtalo oli puuttunut peliin ja kulkurista oli tuntunut kuin hän olisi ollut kohtalon oma ja tehnyt päätöksen että tuo tyttö oli hänen naisensa. Rakkaustarina, joka siitä oli syntynyt, ei antanut hänelle rauhaa ja kaukana täältä, jossain tien päällä, hän oli kaivannut tyttönsä viereen. Mutta sen hän tiesi, että jos tyttö kaataisi hänet maahan, hän tahtoisi unohtaa päivän jolloin syntyi, eikä nousta milloinkaan, emme nimittäin koskaan voisi tietää kuka meidät kerran jättää. Toisaalta he molemmat kuitenkin miettivät sitä, missä se todellinen voima oikein oli, mistä tulivat mielipiteet, mistä tieto ja kokemus. Oliko kaikki lähtöisin siitä, että nuoruus oli ollut seikkailu suunnaton ja nyt oltiin tässä tilanteessa? Sitä he jäivät miettimään.

Kulkuri kertoi matkastaan tyttönsä luokse ja kuinka hän oli taivaltanut pitkin Valtatie 66:ta tyttö mielessään. Pitkä ja kuoppainen oli se tie ollut, tuttuja ja tuntemattomia maisemia oli mahtunut matkan varrelle. Tie oli vain vienyt eteenpäin ja eteenpäin. Mutta nyt kun hän oli vihdoin perillä, tänne hän halusi jäädä ja kuiskasi tytölleen, ”Well, I just can't help myself, I am yours to have. I'm easy.”  Hän ei tiennyt kauniimpaa kuin olla tyttönsä luona, vaikka hän tiesi tien houkuttelevan häntä taas kulkemaan, mutta sen hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi ystävänsä Nestori Miikkulaisen kaltaista, vanhaa poikaa viiksekästä, joka asuisi Saimaan saaressa pikkuisessa torpassa ja katselisi lepokivellään makaavaa norppaa. Tämä voisi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Kulkuri kuiskasi vielä tytölleen, ”Olet rakkain.”

Näin saatiin myös juhannussunnuntain tanssit päätökseen. Myös kulkuri löysi tiensä tyttönsä luo, joten heillä on nyt taas kaikki hyvin. Kenties joskus palaamme taas heidän tarinaansa. Kesäkuu oli melkoinen keikkakuukausi omalta osalta ja nyt kun katsoo alkaneen heinäkuun keikkapaikkoja, oma kalenteri näyttää alkukuun jälkeen omituisen tyhjältä, mutta kuka tietää, jos sitä vaikka jonnekin pääsisi lähtemään, ettei aivan elokuun alkuun tarvitsisi tämän porukan musiikkiterapiaa odotella. Kiitos juhannuksen kaksista tansseista ja alkukesän viihdyttävistä keikoista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Nähdään taas!

Syvälahti, Kangasniemi 22.6.2018

Juhannus. Ei hellinyt helle, ei paistanut päivä. Vettä satoi ja tuuli yltyi paikoitellen jopa myrskyksi. Siitäkin huolimatta kukkamekko päälle ja kohti Kangasniemen Syvälahden tanssilavaa. Juhannusaaton tansseissa lavan jakoivat kolme kuninkaallista, yksi kuningas ja kaksi kuningatarta bändeineen – Aki & Fantasia, Aino Niemi & Kaiho sekä Marita Taavitsainen & Koivu. Vaikka sää ulkona olikin surkea, mieli oli iloinen ja sisällä lavalla tunnelma lämmin, juhannustansseihin oli saapunut tanssikansaa runsain määrin. Koska juhannuksena moni toivoo löytävänsä rinnalleen juhannusheilan, niin tämänkertainen blogiteksti liittyy aiheeseen ja rakentuu illan aikana kuultujen Fantasian ja Akin settien kappaleiden ympärille.

Tuttu kulkurimme oli jälleen palannut matkoiltaan tuttuihin maisemiin keskikesän juhlaa viettämään. Hän katseli maalaismaisemaa ja kuunteli yksinäisen pyyn vihellystä. Hän mietti kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa. Pappilassa käydessään hän oli nähnyt konstaapelin kera nuorikon ja se sai kulkurin jälleen kaipaamaan rakastamaansa tyttöä. Voi miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan, hän pohdiskeli. Kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, sitä hän poti. Toisaalta oliko kaikki polte sittenkin ollut vain väliaikaista, kuten myös elo ihmisen huolineen ja murheineen tahtoi aina välillä olla? Ei kai hänen kaipaamansa tytön hempeä kauneus ja hymy olleet vain väliaikaisia? Tytöstä ei ollut kuulunut hetkeen mitään, eikä myöskään kulkuri ollut pitänyt yhteyttä, toisiko lauantai-ilta asiaan mitään muutosta? Mutta hetkinen, nyt oli vasta perjantai, kenties alkukesän lämpimät päivät olivat sekoittaneet kulkurin pään. Hän ajatteli mielessään onnenmaata, jonne hän oli monta kertaa luvannut tyttönsä viedä, tuo kaukana siintävä paikka saattoi kuitenkin olla kuvitelmaa, mutta silti hän uskoi sen olevan jossakin, kenties tyttönsä kanssa hän onnistuisi löytämään sen kun oikein etsisi.  Kulkuri kaivoi esille kitaransa, sen romanialaisen ja alkoi soitella sillä laulua muiston ja lauleli yksin varjoissa. Hän toivoi, että vielä ennen niin kuin laulu tää, soita mulle kitarain.

Kulkuri laittoi kitaransa pois ja jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut vaikka missä, mutta tiesi minne häntä ootellaan. Hän sieti elämältä aika paljon, kunhan se sujui vain. Siinä kulkiessain kulkuri mietiskeli sitä, kuinka häntä odottaisi tuolla jossain lämmin, hellä, pehmoinen. Kylmäkin oli, mutta tuo kaivattu antaisi hänelle paisteen auringon – hän on vain mun rakkaimpain ja ainoain ja mitä tunnen, sitä ei voisi koskaan ottaa pois. Mutta kuinka hän toivoikaan, että voisi olla kaivattunsa kanssa lähekkäin, edes hetken, silloin saisi tuntea sylissä viipyvän se hetken lämpimän. Ikävä painoi kulkuria hänen matkallaan. Muistot kotiseudusta pohjolassa sai hänet hieman alakuloiseksi. Vaikka kulkurinluonne veti häntä jatkuvasti kulkemaan, niin monet kerrat unelmissaan hän oli noilla kotitanhuvilla, sinne hän tahtoi vielä joskus mennä, mutta nyt hän kuitenkin ensin jälleen etsisi tyttönsä, kun hän löytäisi etsimänsä, sen jälkeen olisi aikaa taas kaikelle muulle. Luonto oli kuitenkin julma myös juhannuksena, mutta kuitenkin kulkijapojalla oli mielessä tyttönen oma, sievä ja soma, kenties laulaen hän oli aikanaan tyttönsä valloittanut. Matka jatkui ja kulkuri vaelsi pitkin valtatie 66:ta, tällä kerta kuitenkin pohjanmaalta kohti etelää, sillä jossain siellä hän tiesi tyttönsä olevan. Hän toivoi pääsevänsä pian perille ja löytävän tyttönsä, sillä siinä vaiheessa kun näin tapahtuisi, kulkuri tiesi mitä sanoisi tytölleen, ” Come, get me, baby. Get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, You can have a lot.”

Matka jatkui, tutut ja vieraat maisemat vilahtelivat silmissä, kunnes kulkurimme kohtasi jonkun, hänelle jo ennestään tutun henkilön. Tuo tummasilmäinen, jolla oli tapana kiusoitella ja viedä kaikkia vain leikkien, tuli häntä vastaan. Tummasilmäinen muistutti kulkuriamme siitä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa. Kulkuri mietti mitä se oikein mahtoi tarkoittaa? Vastaus oli salaperäinen, se saattaa karata jos sitä ei piilota – onni on nimittäin kuin elohopeaa, shampanjaa ja tuuli jota ei voi kesyttää. Kulkuri mietti hetken ja ymmärsi. Siinä jonkin aikaa elämän viisauksia toisen kulkijan kanssa vaihdettuaan koitti molemmille lähdön hetki. Tuntui kuin jokin olisi muuttunut. Aivan kuin edessä oleva portti olisi suljettu ja kukurin täytyi taistella päästäkseen jälleen eteenpäin. Toisaalla tyttö myös kaipasi kulkuria ja mietti kohtaisivatko heidän tiensä jossain keskikesän juhlassa. Tyttö katseli peiliin, muisteli edellistä kesää ja hänestä tuntui kuin peili olisi yllättäen muuttunut muistojen peiliksi. Peilistä heijaastui vaaleahiuksisen kulkurin kuva ja tyttö jäi seisomaan peilin eteen kuin vangittuna. Vaikka Jazztyttö kaipasi sisimmässään kulkuriaan, ei hän jäänyt murehtimaan sitä, ettei hänellä tällä hetkellä ollutkaan heilaa, hän peilasi otsatukkansa ja laittoi nokkaansa puuteria ja päätti kaikesta huolimatta suunnata juhannustansseihin.

Kulkurin taival sen sijaan jatkui, välillä hän huilasi ja huilatessaan unelmoi omasta kullastaan ja oi joi, kuinka tämän lempi oli tulta... Hän toivoi saavansa kullaltaan suukon, sillä se loi tähän kulkijamieheen melkoisen kuumeen. Tämän jätkän tyttö oli melkoinen. Vaikka toisten mielestä hän oli vain kurja kulkuri, koska hän ei kasannut maallista mammonaa, ei hän siitä välittänyt. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit ja itse vain eli, pelasi ja laulu soi, sillä osaansa ei voinut muutella. Moneen asiaan hän oli todennut vain so what ja antanut elämän kuljettaa eteenpäin. Vaikka häneltä oli mennyt kämppä alta, autostakin oli joskus rengas räjähtänyt ja taivaaltakin tähti pudonnut. Kaksi karttaa hän oli jossain vaiheessa matkalleen mukaan ottanut, toisen hän oli aikoja sitten luovuttanut tytölleen ja näin oli kaksi tutkimusmatkaajaa lähtenyt maailmaan. Kartoilla oli tie salaiseen ja kenties siellä kulkuri ja tyttö kohtaisivat toisensa. Vaikka kulkuri itse kiersi katuja ja maailmaa, ailti hänestä tuintui, ettei hän halunnut tehdä tytöstään katujen kuningatarta, hän ei halunnut tytön katsovan häntä joku päivä läpi karvaiden kyynelten, tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen. Hän vain toivoi, että tulevaisuus toisi heille tullessaan jotain muuta.

Kohtalon oma, siltä kulkurista oli tuntunut aina välillä. Aivan kuin kohtalo olisi leikkinyt hänen tunteillaan ja johdattunut hänet taas kulkemaan keskikesän yöttömässä yössä ja etsimään heilaansa. Nyt hän päätti sanoa tuolle kohtalolle, että hän oli jo iso poika ja päättäisi itse, kenen hän olisi tai ei. Yhdessä kaipaamansa tytön kanssa hän valloittaisi koko maailman ja siinä vaiheessa kohtalo soittaisi vain sen minkä hän tahtoisi sen soittavan. Keskipiste kaikkeuden ois tunne pienten ihmisten. Vaikka keskikesällä yö olikin yötön, sekä kulkuri että tyttö ehtivät kumpikin tahoillaan haaveilla hetken kestäneessä pimeässä. Näiden tähtien alla molemmat odottivat - toinen toista saapuvaksi, toinen odotti pääsyä toisen luokse. Heidän välinen rakkautensa oli kuin laavaa, joka sai kylmän raudankin hehkumaan. He olivat kuin kuunvalo ja yöperhonen, tarvitsivat toinen toisiaan, mutta monesti aamun tullen he olivat kadottaneet toisensa. Kulkiessaan kulkuri mietiskeli sitä, kuinka hän monesti oli huomannut tytön katseen vaeltavan hänen vartalollaan ja tytön tulleen aivan lähelle häntä ja kuiskanneen kuinka halusi viihdyttää ja kenties hieman myös kiihdyttää häntä - kyllä hän sen tiesi, he tekivät toisillensa hyvää. Voi kuinka hän toivoi, että tyttö olisi jo löytynyt ja he voisivat karata yhdessä kauas arjen taa.

Kulkuri alkoi jo olla malttamaton, kuinka kauan hänen pitäisi vielä taivaltaa ennen kuin hän löytäisi kaipaamansa tytön? Odota en, hän tuumasi ja alkoi suunnitella reittiään uudelleen, jotta hän olisi nopeammin määränpäässään. Hän saapui tutun kahvilan luokse, joka yllättävää kyllä, oli auki myös juhannuksena. Kulkuri näki eräässä pöydässä selkä ovelle päin istuvan tytön ja oli hetken aikaa onnellinen, mutta kun tyttö kääntyi, kulkuri näki, ettei kyseessä ollutkaan hänen kaipaamansa tyttö, vaan aivan joku muu. Kun tuo tyttö vastasi puhelimeen, kulkuri kuuli myös nimen - Milla. Ei, ei se ollut hänen kaipaamansa tytön nimi. Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän oli kärsimällä kärsinyt ja oli nyt tässä. Hän oli luullut  tuota kahvilassa istuvaa tyttöä joksikin, joka tämä ei ollutkaan. Missä hänen kaipaamansa tyttö oikein mahtoi olla? Oliko tässä käynyt niin, että hän oli rakastanut paljon, mutta nyt ei enää ja oliko hän vain minuuttien verran yks biisin aihe vaan? Silti hänestä tuntui, että tässä oli oikeastikin kysymys rakkaustarinasta, joka ei syystä tai toisesta antanut hänelle rauhaa. Tämä ei olisi mikään hetki rakkauden jälkeen, ainakaan kulkurimme ei uskonut niin. Hän luotti siihen, että ero päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Hän ottaisi luottaen sen, minkä tie toisi tullessaan. Kun paljon antaa, muuta ei tarvitse lain... Näihin ajatuksiinsa vaipuneena kulkuri jatkoi taivallustaan keskikesän yöttömässä yössä.

Näin saatiin juhannusaaton tanssit Syvälahden lavalla päätökseen. Omalla kohdalla se oli Fantasian osalta jo 100:s keikka. Paljon kaikkea on mahtunut näihin keikkoihin ja vuosiin, jotka ovat menneet kuin huomaamatta. Loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä. Näistä tansseista ja viihdyttävästä illasta kuitenkin kiitos koko poppoolle - Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Niin, mutta mitä tapahtuikaan kulkurillemme, joka jäi taivaltamaan yöttömään yöhön? Löysikö hän kaipaamansa tytön juhannuksena ja kohtasivatko heidän tiensä vai jäikö kulkuri jatkamaan matkaansa yksin? Lue myös seuraava blogi, niin saat selvyyden tapahtumiin.

Liperin Lava, Liperi 9.6.2018

Kesäkuun toisena lauantaina suunnattiin kulku Liperin lavalle, joka on vähän niin kuin Akin kotilava. Sunnuntaina oli myös Akin syntymäpäivä, joten pientä yllätystä siihenkin suunniteltiin Akia varten, joka saatiin sitten toteutettua Fantasian avustuksella. Siitä kuitenkin lisää kun illassa päästään sinne saakka. Paikalla oltiin jo hyvissä ajoin, jopa niin ajoissa, että lipunmyynti ei ollut vielä auennut, mutta sisään pääsi silti (toki ne liput piti myöhemmässä vaiheessa ostaa). Siinä ehdittiin kuunnella tangomarkkinoiden finaalin karsintaa, jonka jälkeen myös soundcheckiä, jossa laulujen sanoissa pienellä polulla nousi kultainen kuu, tavatessa näytettiin jotain paljasta ja suihkulähteen luona heitettiin sammakkoa. Tuo antoi jo viitettä siitä, että nyt taitaa olla tulossa melkoinen ilta ja kyllähän siitä sellainen tulikin.

Fantasian ensimmäinen setti käyntiin totuttuun tapaan valsseilla. Tällä kertaa suunnistettiin heti alkuun rantakoivun alle, vaikka rantaa ei ihan lähellä näkynytkään, koivuja kyllä löytyi. Kenties siitäkin huolimatta koivu sai tänäkin iltana kuulla surut, murheet ja ikävän. Siitä koivun alta lähdettiin sitten poimimaan niittykukkasia. Se kimppu, joka sieltä poimittiin, oli kultanauhoja vailla, sillä niitty toimi kukkakauppana (ja toimi kyllä kirjaimellisesti, sillä Akin syntymäpäiväkukat poimittiin jonkin sortin niityltä tansseihin tullessa). Maalaismaisemaa katseltiin jo alkuillasta, kylän raitilla huudettiin ”jihaa”, vietiin kilon hauki pappilaan, pojat poimivat kastematoja ja maitoautokin myöhästyi vartin – sillä ei kuitenkaan ollut niin väliä, sillä sitä katsellessa ymmärrettiin se, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka niissä maisemissa saa aina asustaa. Matka kuitenkin jatkui eteenpäin, sillä kaipuu vapauden soi rinnassa ja sen myötä todettiin kuinka kutsun tielle sain. Yössä tehtiin matkaa kerta kerran jälkeen uudelleen ja ennen kuin aamu valkeni, ehdittiin ihailla myös iltaruskoa ja jälleen kerran sitä katsottiin kaivaten, muistellen sitä kaukaista maata, jossa rantaan kävi neitonen ja pyydettiin iltaruskoa kertomaan hänelle terveiset kuiskaten. Siinä ikävissä myös katseltiin kulkua kuun alla kuiskivan puun ja laulettiin varjoissa yksin, kun ei kaipauksen kohdetta nähty parvekkeella. Siitä syystä romanialainen kitara sai soittaa laulua muiston. Aikaa riitti kuitenkin hieman myös tukkilaisromantiikalle, kun lautalta löytyi pienoinen kahvila. Sinne se tukkipoikain tie vei aamuin ja illoin. Sanni ja Marleena keittelivät kahvia tuolla lautalla (tosin olimme kyllä vakaasti sitä mieltä, että nyt laulussa oli ihan väärien naisten nimet, mutta menköön nyt tällä kertaa) ja tukkipojat lauloivat heille kuorossa. Liekö tuo sama lautta johdattanut meidät aina Budapestiin saakka, sillä huomasimme olevamme kyseisen kaupungin yössä. Kun mieli sai siivet, se johdatti meidät aikain taa, sinne missä aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin.  Koska Fantasian ensimmäinen setti oli vain puolen tunnin mittainen, niin tässä vaiheessa koittikin jo tauko ja Budapestin yössä jäätiin odottelemaan mitä tapahtuisi seuraavaksi ja minne matkamme sieltä jatkuisi.

Kun tauko oli ohi, jatkoi Fantasia toisella setillä tanssi-iltaa. Polkalla liikkeelle ja linjuriauton kyydissä matka jatkui eteenpäin. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään. Linja-autossa oli myös tunnelmaa, vaikka matka saattaisikin katketa. Linja-auton kyydissä päädyttiin aina Säkkijärvelle saakka, jossa jatkettiin ilakointia toisen polkan tahtiin. Janin sanojen mukaan tällä polkalla tukittiin radioaallot ja niinhän se sota-aikana todella tapahtuikin. Tämä olisi kyllä kieltämättä kuulostanut hienolta haitarilla soitettuna, mutta kun ei se haitari ole vielä tehnyt paluuta (Joko juhannustansseissa olisi sen aika?), oli tyytyminen Simon soittamaan sooloon koskettimilla. Ei tietenkään siinä mitään vikaa ollut, päinvastoin – lavalta kuului nimittäin ainakin ”Hyvä Koho, Simo Koho”. Koska polkka on sen verran riehakas tanssilaji, rauhoituttiin seuraavaksi kahden kappaleen ajaksi hitaan valssin tunnelmiin. Kaksi kaunista hidasta valssia instrumentaaliversioina, Vaya Con Dios ja Cavatina, joka soitettiin punaisella sähkökitaralla Janin toimesta, kuten Simo asian ilmaisi. Hitaiden valssien jälkeen oli aika taas hieman irroitella, joten ei muuta kuin swingit kehiin. Suunnaksi pohjanmaa ja Valtatie 66. Teeveehoolle omistettiin tämä laulu, koska tie oli niin surkea ja pyydettiin uutta tietä. Kun tuo tie oli ajettu päästä päähän, oli olo melko lailla sellainen, että voitiin todeta I’m easy - I just can't help myself, I am yours to have.

Mutta entäpä jos kaikki on ihan vain El temporal – siis ihan väliaikaista vaan? Myös se aika kultaisen, hellimmän nuoruuden sekä sinun tyttösi hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Todetaanko silloin vain Hasta la Vista, beibi ja suunnataan lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan ja otetaan muutama olut? Paikalle voi tosin eksyä myös pari tyttöä, jotka toinen tuntee, mutta toinen ei. Kuitenkin tilanne saattaa johtaa siihen, että toiseen tytöistä tutustuu, mutta toiseen ihastuu. Kuka tietää, onko toinen näistä tytöistä sitten melkoinen kissanainen, villi ja viilee ja vaarallinen, saa kahjoksi pään kun tätä naista jää ihmettelemään. Siinä sitä sitten vain illoin oottaa vastausta kelle kuulut silloin ja miettiä, että haaveissa vainko oot mun. Toisaalta tää saattaa olla unta. Lähteekö se haaveiden kohde kenties purjelaivaan ja kuljettaako se laiva sitten kohti kotiseutua, joka on pohjolassa? Siellä missä on saanut tuntea talven tuiskutuulen ja kesän lämpöisen. Siellä äiti tuuditti, liikutti ja kiikutti kehtoa pientä. Vaikka äiti kuinka oli antanut pojalleen neuvoja elämän tielle, taisi pojasta kuitenkin tulla vain kulkuri, joka tanssahteli elon tiellä kulkiessaan masurkkaa.

Akin ensimmäiselle setille lähdettiin tuttuun tapaan liikkeelle Rainer Friimannilta lainatuilla kappaleilla, eli ensiksi Se on salaisuus ja perään Virta vie, virta tuo. Sen jälkeen siirryttiin tangoihin, ensin koitti Lähdön hetki – ei sentään kuitenkaan ihan kirjaimellisesti, olihan ilta vasta alussa, mutta tanssien loputtua sitten kylläkin, koska järjestysmies yritti vihjailla pois lähtemisestä. Pitäisikö tämä tango mahdollisesti siirtää loppuiltaan? Silloin ainakin nimittäin monesti se lähdön hetki on lähellä. Aika oli kuitenkin vilkaista myös muistojen peiliin. Mitä peili mahtoikaan tällä kertaa heijastaa? Tuulessa nähtiin joku vaaleahiuksinen ja jäätiin seisomaan vangittuna – tuo heijastuksen kohde oli niin nuori ja malttamaton, kenties nuo heijastukset olivat muistoja vuosien takaa. Tangojen jälkeen pistettiin humpaksi ja huhuiltiin paikalle saapuneita Jazztyttöjä. Ainakin pari sellaista löytyi lavan luota, nämä jazztytöt eivät surreet sitä, ettei heillä ollut heilaa, humpan rytmi sai heidät vallattomaksi ja kun lavalla oli eteläisestä suomesta saapuneita katupoikia, oli ilo irti. Liekö pojat olleet paossa pollareita vai mikä oli saanut heidät Pohjois-Karjalaan saakka? No mutta kun pojat kävivät tanssimaan, kuu nauroi taivaallaan ja aikamoista naurua se nauroikin, mutta ei nämä katupojat siitä paljoa välittäneet, he vain viheltelivät mennessään, sitähän eivät herrat ja narrit tehneet. Humpan rytmit saivat myös yllättäen Akin poistumaan lavalta tanssijoiden joukkoon, siinä ehti hyvin välisoiton aikana kiertää tanssilattian ympäri ja palata sitten jatkamaan laulua lavalle. Pitihän se varmistaa, että tanssilattian puolella on kaikki hyvin.

Sen jälkeen oli aika talletella suuria seteleitä. Ei kerätty maallista mammonaa, vaan kumottiin se kurkkuun. Niiden setelien tallettaminen jätettiin kokonaan muille, elettiin, pelattiin ja laulu soi. Todettiin kaikille kriiseille, luottotietojen menetykselle, kämpän alta lähtemiselle ja jopa renkaan räjähtämiselle vain so what ja kaivettiin vanhan aikaisesti esille kaksi karttaa ja lähdettiin niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Sitten koitti hetki, jota oli odotettu. Kun kello olisi 00:00:01 seuraavan päivän puolella, päivänvalon näkisi uusi sinkkubiisi Katujen kuningatar – nyt se esitettäisiin livenä, siis se versio joka sinkkuna julkaistaan. Kevään aikana tätä kappaletta on kuultu useampaan otteeseen ja kerrottu sen version mukailevan levytettyä versiota. Olihan se lopullinen versio sitten erilainen, mutta upea! Fantasian pojat Simo, Jani, Jouni ja Kimmo olivat loihtineet kappaleeseen hienon sovituksen. Kyllä tätä kappaletta kelpaa esittää. Kun Katujen kuningattaren aiheuttamasta hurmiosta oli toivuttu, oli aika cha chaan rytmien. Tuttuun tapaan ensin vähän viihdyteltiin ja kiihdyteltiin – tehtiin sitä missä ja milloin vain. Annettiin katseiden vaeltaa vartalolla ja karattiin setin lopuksi vielä sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki on kauniimpaa kahdestaan.

Toinen setti aloitettiin rauhallisesti rumban tahdeilla. Ensin kulutettiin aikaa näiden tähtien alla ja uskottiin rakkauden olevan laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Toisessa rumbassa siirryttiin perhokalastuksen maailmaan – ainakin Akin sanojen mukaan. Ei tämä toki pitänyt paikkaansa sillä seuraava tarina kertoi kuunvalosta ja yöperhosesta. Yöperhonen kaipasi kuunvaloa, mutta kun aamun varjot heittivät hyvästit, täytyi perhosen jälleen peittää siipensä ja jäädä miettimään miksi päivä kadotti kuunvalon. Jotta ei jäätäisi liian hempeisiin tunnelmiin liian pitkäksi aikaa, tuli aika hieman irrotella. Tummasilmäinen saapui kiusaamaan ja viemään vain leikiten, oltiin jälleen kerran ihan voimattomia ja annettiin tunteiden viedä. Sitten löytyi onni ja todettiin että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa. Se on nimittäin kuin elohopeaa, kuin shampanjaa ja vielä kaiken lisäksi tuuli, jota ei voi kesyttää. Tämän kappaleen yhteydessä Aki mainitsi kuinka ”varttuneempi väki” saattaa muistaa tämän kappaleen esittäjän, tummaäänisen laulajan Petri Salmisen (Aki, vaikka olenkin jossain blogissa maininnut muistavani ko. laulajan ja jopa käyneeni ainakin kerran hänen keikallaan, en menisi itseäni nyt tuohon varttuneempi väki – kategoriaan luokittelemaan, vaikka siitä keikasta saattaa olla jo parikymmentä vuotta, aika nyt vain menee yllättävän nopeasti…). Mutta ei sitä onneakaan kestä välttämättä ikuisesti ja sitten koittaa hetki rakkauden jälkeen. Tuona hetkenä voi siis mennä auto ja jopa talo, kuten monta kertaa on kuultu näillä keikoilla kerrottavan. Toki jos oikein optimistisia ollaan, voi rakkauden jälkeen tulla myös uusi rakkaus, sekin on joskus todettu.

Kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa… Kisun alkuperäistuotantoa ja myös Akin levyttämä kappale. Jostain syystä tästä kappaleesta on viime aikoina muodostunut omalle kohdalle merkittävä kappale, yksi kohta kappaleen sanoissa kolahtaa ja kovaa, saa jopa aikaan omituisen tunteen vatsanpohjassa aina välillä. Sillä ei kuitenkaan ole tämän blogitekstin kannalta mitenkään tärkeää merkitystä, joten siirrytään eteenpäin. Kaikkien malttamattomien ihmisten kappale, Odota en, oli vuorossa seuraavaksi. Iltaisin ei jääty muistelemaan menneitä, vaan tahdottiin nähdä se, mitä huominen eteen tuo. Paljon helpompaa oli jäädä yksin, kuin jatkaa toisten kiusana vaan. Ehkä siinä olisi hyvä opetus myös Millalle, jota turhaan yritettiin muuttaa tälläkin kertaa. Milla vain tarttuu ilta illan jälkeen siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään. Voi Milla! Koska ensin lainattiin kappale Kisulta, lainattiin nyt sitten vastaavasti kappale Chisulta (eli Kisu koolla ja Chisu ceellä, kuten Aki asian ilmaisi). Kohtalon oma, sitä oltiin myös tänä iltana. Toivottiin toisen muuttuvan kiltimmäks ja ehkä sitten palattaisiin, siihen antauduttaisiin ja kietouduttaisiin jos tehtiin päätös olla toisen. Kohtalolle sanottiin kuinka oltiin jo iso poika (tai tyttö) ja että ihan itse päätettäisiin kenen oon tai en. Tässä välissä ennen viimeistä varsinaista kappaletta koitti aika esitellä se universumin ja maailmankaikkeuden paras orkesteri, joka kantaa nimeä Fantasia. Kuten jo tiedämme, basson varresta löytyy porukan johtaja ja myös karvaisin kaveri, Jouni. Rumpujen takaa löytyy Kimmo kahden kapulansa kanssa, hoitaen samalla valaistuksen ja yleisön savustamisen. Tiedättehän sen keittiön alakaapissa olevan monitoimikoneen? Seuraava mies on nimittäin sellainen, hän hallitsee niin koskettimet kuin haitarin (jota ei siis vielä tänä kesänä ole keikoilla näkynyt), hän on laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja kaiken tämän lisäksi myös ihminen – hän on Simo. Sitten löytyy vielä Jani, joka kitarallaan ja siitä kuuluvilla soinnuilla saa (ainakin Akin sanojen mukaan) naiset sekaisin. Sellainen on siis tämä Akin taustalta löytyvä soittajajoukko. Lopuksi vielä Rakkaustarina, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka toinen olisikin toisen parina. Nimittäin vain sun parina oon mä yhä näin, sen tietää sisimpäin.

Encorejen aika yleisön vaatimuksesta tietty. Koska ei vielä oltu sunnuntain puolella, otettiin varaslähtö Akin syntymäpäivään. Fantasian poikien kanssa sovittiin alkuillasta, että kun koittaa encorejen aika, pojat alkavat soittaa paljon onnea vaan. Näin siis tapahtui ja tanssikansa kajautti yhdessä Fantasian kanssa hienosti ilmoille onnittelulaulun syntymäpäiväsankarille. Tässä vaiheessa emme vielä ojentaneet Akille varsinaista syntymäpäivälahjaa, vaan onnittelulaulun päätyttyä tanssimatkalla poimimamme niittykukkaset (kimppu lupiineja), jotka olivat kyllä jo vähän nuupahtaneet ja jotain, jolla Aki sai suun makeaksi. Lupiinit tosin innoittivat Akin laulamaan ”sain teiltä horsman…”, mutta ei tämä kuitenkaan se oikea encore ollut. Koska samaisena iltana oli valittu tämän vuoden tangokuninkuudesta ja –kuningattaruudesta kisaavat finalistit, päätettiin ilta Akin osalta tangoihin. Ensimmäinen tango hieman uudempi, muutaman vuoden vanha Tahdon ja parina tälle klassikkotango Täysikuu. Näin saatiin ilta Akin osalta päätökseen. Fantasian pojat hörppäisivät vielä kahvit ja viihdyttäisivät vielä hetken aikaa. Ennen sitä kuitenkin vielä sai Aki jakaa nimmareita ja poseerata yhteiskuvissa halukkaiden kanssa. Niin ja sen varsinaisen syntymäpäivälahjan (jossa oli makeaa mahan täydeltä ja jotain hieman kosteaakin) luovutus päivänsankarille.

Fantasian viimeinen setti koostui sitten lähinnä toivekappaleista. Ensimmäiseksi toivottiin hidasta valssia, joten sellaista oli luvassa. Jouni tulkitsi ensimmäiseksi kauniin Vuoksesi sun – valssin ja toisena instrumentaaliversio Aamiainen Tiffanyllä – elokuvasta tutusta Kuunsiltaa kappaleesta. Mitäs sitten haluttaisiin tanssia? Hidasta vai nopeaa? Hiljaisuus vallitsi lavalla, joten päätimme heittää rohkeasti toiveen ilmoille – nopeaa kiitos. Saamamme piti, joten lähdettiin länkkäritunnelmiin Pecos Bill – kappaleen myötä. Pecos Bill ratsasti paikalle myrskytuulen lailla ja ampui pistoolillaan ”bäng bäng” ja vastustaja oli vainaa. Tämä oli länkkärit vs inkkarit osa 1. Saman tyyppisissä tunnelmissa jatkettiin kun seuraavaksi pelattiin flipperiä ja peliin saatiin mukaan extrapallo, koska peli oli jo melkein pelattu tilttiin savuisissa baareissa. Oli aika viimeisten valssien. Tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Metsäpirtti. Näin oli tanssi-ilta myös Fantasian osalta ohitse. Kiitos, hyvää yötä ja nähdään taas.

Sellainen ilta Liperin lavalla. Mukava pieni lava ja itselle ensimmäinen uusi paikka tänä vuonna. Saa nähdä löytyykö näitä uusia keikkapaikkoja vielä lisää. Juhannus lähestyy kovaa vauhtia ja se tietää kahta Akin & Fantasian keikkaa lisää, joten ei tässä ainakaan tylsistymään pääse. Fantasian osalta seuraava keikka onkin jo järjestyksessään sadas. Kiitos vielä kerran hienosta Liperin illasta Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Höyryveturipuisto, Haapamäki 2.6.2018

Kesä ja lavatanssit. Niinpä kesäkuun alun kunniaksi suunnaksi Haapamäki ja Höyryveturipuisto. Lämmin kesäinen ilta, valmistujaispäivästä huolimatta porukkaa liikenteessä yllättävän paljon ja loppuillasta seuraksi saapuivat myös ne aina niin ihanat verenimijät, hyttyset. Viime kesältä tutusta faniporukasta oli suurin osa paikalla myös tällä kertaa, mukana muutamia uusiakin (mutta silti tuttuja ja keikoilla ennestään käyneitä) pakkautui eturiviin nauttimaan illasta ja kenties hieman pahennustakin aiheuttamaan, mutta kun hauskaa on, niin minkäs sille voi. Kun oli jälleen kerran ajoissa paikalla, ehti siinä nautiskelemaan siiderin (repsahdus) ja jäätelön ennen keikkaa, vaihtaa vähän kuulumisia ja kuunnella soundchekin loppua. Tosin vähän ennen tanssien alkua Aki kävi kovasti väittämään parille friidulle, että tanssit alkavat vasta kuuden tunnin kulutta. Ihan näin se ei kuitenkaan ollut, vaan tanssit saatiin Fantasian johdolla käyntiin vähän klo.20 jälkeen.

Heti alkuun lähdettiin kesäisessä illassa niitylle poimimaan niittykukkasia, niitä hempeän tuoksuisia ja lempeän värisiä. Silmiä verrattiin lemmikkeihin, olihan katse niin kaunis ja vaatimaton. Niitty sai toimia kukkakauppana, koska ruusut olivat liian hienoja. Siellä saattoi vain todeta kuinka tiedä en kauniimpaa, koska illan aurinko kultasi jo maan ja puut huminoivat illan rauhaa. Kaivattiin jo kotiin ja luoksesi sun. Kun sitten sinne kotiin oli saavuttu, kuultiin kysymys ”Missä yösi vietitkään?” Saatiin kuulla tosiasia, että keskiyöllä oli baarissakin nähty ja aivan hetkinen istuttu toisen vierellä, mutta jostain syystä katseltu muihin päin. Niinpä niin, et sä ollut yksinään, tuot en uskokaan! Kaikesta huolimatta pienoinen käsi kiertyi kaulaan ja kuiskasi hiljaa korvaan, ”Sä tulit luokseni sittenkin maailman myrskyjen halki takaisin, katseemme yhtyy silmissä syttyy onnen ja lemmen kirkkaus.”  Siitä oli helppo jatkaa yhtä hempeissä tunnelmissa ja kertoa kuinka sä kuulut päivään jokaiseen. Sä kuulut aamuun ja iltaan, kaikenlisäksi vielä oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen… Mutta siinä vaiheessa kun ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat vaieten, katsottiin alla kuiskivan puun kulkua kuun rakas aatoksissain.  Penkille oli jäänyt kukka ja jouduttiin laulamaan yksin varjoissa. Vain romanialainen kitara soitti kaipuuta…

Kenties se kaipuun kohde oli salaperäinen, öinen rakastaja, nainen nimeltä Yön Ruusu. Tuo salaperäinen nainen kukoisti vain yön tummat tunnit ja katosi aamun tullen. Kuutamoyössä tunnettiin kuinka kaipaus kävi yllä kattojen ja hiipi hiljaa olan taakse. Oltiin kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Kuu vain tahtoi valvottaa. Koska tämä kappale on alkujaan ruotsalaista alkuperää, sai se Jounin huudahtamaan kesken Simon spiikkauksen ”Javisst!” – huudahdus aiheutti kenties hieman hilpeyttä, mutta ei siitä sen enempää, mennään tarinassa eteenpäin. Kun oli toivottu, että toinen vastaisi ja kuulisi viestin, joka oli jätetty vastaajaan, maalattiin kuvaa siitä kuinka vuoksesi sun (eikä suinkaan sinun vuoksesi, kuten valssin nimeksi ensin sanottiin) maailma on kaunis ja esitettiin kysymys tahdotko tietää, miksi en pelkää? Oli kuitenkin aika suunnata kohti Alppien rinteitä ja ihailla siellä kukkivaa valkokukkaista alppitähteä, Edelweissia. Tässä valssissa saatiin taas kuunnella Janin huuliharppusooloa, tosin ennen kappaleen alkua Jouni vitsaili Janin vetelevän vanhalla harpulla, mutta uudella kotelolla – se kuulemamme mukaan vaikuttaa suoritukseen. Kauaa ei kuitenkaan Alpeilla viihdytty, vaan lähdettiin jatkamaan matkaa ja lausuttiin, Auf wiedersehen. Paluumatkalla muisteltiin omaa armasta, jonka nimi oli Elaine. Tämä oli se sama Elaine, josta Pirkka-Pekka Petelius muinoin lauloi ”telvisio-ohjelmassa”. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, oli päivä tai synkkä yö, niin muistan ain, sinut armas Elaine. Kuvioita sekoittamaan saapui kuitenkin neito nimeltä Bettina, joka oli kuin ruusu. Kun Bettinan laulun oli kuullut, sitä hiipi illalla muiden lailla tämän neidon luo ja siinä samalla piti myös pohtia miksi en ainut olla saa. Kaiken lisäksi satayksi iestä lauloi tälle neitoselle serenadia.

Tauon aikana unohdettiin kaikki edellisellä setillä mainitut naiset, sillä suloinen Maria oli nyt se haaveiden kohde. Maria oli kuin saari kaipaajan meressä, polte veressä eikä öisin unessa käy muita kuin sä vain. Kaipuu oli kova, koska todettiin ” Taivas kuinka haluaa sun mulle kuuluvan. Paikkasin on ain, uskothan, Maria, sielussain, sielussain.” Siltikin suru oli sydämessä jos oon sua vailla ja aivan oltiin neuvottomia. Onnikin näytti vain haaveelta… Mutta kun katsoi maalaismaisemaa, nekin murheet unohtuivat. Ei haitannut edes se, että maitoauto myöhästyi vartin, kuunneltiin vain yksinäisen pyyn viheltelyä. Pojat poimivat kastematoja ja jossain joku huusi ”Jihuu!” Tähtitaivas kuitenkin kuunteli, kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa. Kai siitä haaveiltiin vieläkin kun istuttiin silmin polttavin rantakoivun alla. Rantakoivulle uskottiin kaikki surut ja murheet tuosta raastavasta poltteesta.

Seuraavaksi yöksi siirryttiinkin sitten metsäpirttiin, paikka joka oli tuttu jo lapsuudesta. Nyt siellä oltiin lähekkäin, mutta seuralainen jäi hieman epäselväksi. Mutta koska paikalle saapui sademies ja toi sateen tullessaan, oli aika jatkaa matkaa. Kenties sen mökin katto vuosi sen verran, että piti lähteä, jos ei halunnut kastua. Hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Valtatie 66. Orivedeltä se lähti pohjoiseen ja päättyi Lapualla kirkon kupeeseen. Kuoppiakin matkalla oli ja TVH:lle esitettiin toive, että tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Kun sitten vihdoin päästiin perille ja noustiin autosta, oli jo tunne sellainen kuin ” Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man. So come on down and get me, honey, while you can. Come get me, baby. Get me while I'm hot,” Tunnelma oli siis melkoisen kuuma ja selvästi määränpäässä odotti joku – oli selkeästi unohdettu kaikki ne naiset, joita oli tähän saakka kaivattu.

Kun se rakkauden kohde oli nyt Fantasian setillä löydetty kaikkien kaipausten jälkeen, oli siitä tietysti pidettävä kiinni myös nyt kun Akin setti alkoi. Niinpä tarinamme jatkuu. Siitä löytyneestä rakkaudesta ei tietenkään kannattanut kertoa kenellekään, koska oli opittu se tosiasia, että kellä onni on sen piilottakoon ja siitä muille kerro en. No miksi? Koska se on tietysti salaisuus. Mutta kuitenkaan ei haluttu tietää mitä tuokaan huominen tullessaan, oltiin vain tänään onnellisia. Heittäydyttiin virran vietäväksi, annettiin sen virran vain viedä ja virran tuoda. Siinä mietittiin. että mitä jos ei enää nähtäisikään, mutta ajateltiin kuitenkin että onhan meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaisi meidät niiden luo. Kaikesta huolimatta se lähdön hetki koitti sittenkin. Vaikka lähdön hetki oli vaikein, jäätiin silti toisen luo, yön sävel kaunis ja haikein soi sielussa – se oli kuin muisto onnesta. Kylmäkin oli. Koitti aamu, mutta vielä yön tuoksut leijuivat ilmassa, läpi usvan nähtiin toisen saapuvan, kastepisarat välkkyivät huulilla ja sitä toista jäätiin katselemaan. Ehkä kuitenkin se oli vain heijastus muistojen peilistä. Sielu herkin jäi sen toisen valtaan sillä hetkellä, mutta kuka se toinen oikein mahtoi olla? Oliko se kenties Jazztyttö, jonka mekon helmat heiluivat kesäisessä tuulessa ja joka vastasi humpan kutsuun, eikä surrut vaikka hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut heilaa, tyttö vain pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa.  Tansseissa hän kohtasi iloisen joukon katupoikia, jotka olivat lähteneet vihellellen tansseihin. Kuu nauroi kuuluvasti taivaalla, kun pojat kävivät tanssimaan.

Jossain sivummalla illan menoa katseli salaperäinen hahmo, joka oli toisien mielestä kurja kulkuri vain. Hän ei kerännyt maallista mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit - häneltä ne saivat vain pitkät. Hän vain eli, pelasi ja laulu soi. Tuon salaperäisen hahmon motto oli ”So what”, sillä pärjäsi pitkälle. Ihan sama vaikka rengas räjähtäisi, taivaalta tippuisi tähti tai vaikka luottotiedot menisivät, niin mitä sitten. Jälkeensä hän jätti kaksi karttaa, joilta löytyisi tie salaiseen, sillä kaikkea ei saisi kerralla paljastaa. Ne kartat oli tarkoitettu kahdelle tutkimusmatkaajalle ja kun he löytäisivät kartat, he voisivat niiden avulla suunnistaa maailmaan. Kenties tutkimusmatkalla saattaisi törmätä myös katujen kuningattareen, särkyneiden sydänten kuningattareen. Jokainen hänet tunsi häneen luottaen. Kun matka jatkui eteenpäin, tunnelma kuumeni entisestään. Jostain kaikui cha chaan kuumat rytmit, katseet vaeltelivat vartaloilla ja siirryttiin lähemmäs toista. Kiihko nousi jostain ja se paloi sisällä hehkuen, se teki hyvää ja haluttiin vain viihdyttää ja kiihdyttää toista… Jostain saapui yllättäen paikalle outo mies, joka kertoi olevansa Del Monte – mies ja tämä mies vain huudahteli ”kyllä kyllä, yes yes”. Meno alkoi olla sen verran outoa, että väkisinkin mietti oltiinko nyt karattu sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki oli kauniimpaa ja missä toivottiin, ettei kukaan särkisi tunnelmaa.

Kun ensimmäisen setin jälkeinen hiki oli kuivattu ja hengähdetty hetki, pistettiin taas jalalla koreasti ja heti alkuun jivellä liikkeelle. Paikalle saapui kiusoitteleva tummasilmäinen, joka vei vain leikiten. Siinä tummasilmäisen pyörityksessä oltiin ihan voimattomia ja annettiin vain tunteiden viedä. Tämän kappaleen alkaessa Aki myös kuulutteli pikku-Jereä paikalla, olihan tämä Jeren lempikappale. Kuten viime kesänä tässä samaisessa paikassa, Jere pisti parastaan lavan edessä tanssien ja myös tälläkin kerralla Aki tuli lavalta jammailemaan Jeren kanssa tanssilattian puolelle. Kaksikko oli niin vauhdikas, ettei edes kamera pysynyt mukana, jotta tilanteesta olisi saatu muistoksi edes joku valokuva – joko kuvaaja oli hidas tai sitten kameran asetukset eivät olleet kohdallaan. Kun tummasilmäisen pyörityksestä oli selvitty, kuin muistutuksena todettiin, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa ettei se karkaa vaan. Sydänkin laulaa siinä vaiheessa kun se onnen saa. Se kulkee päästä varpaisiin ja soittaa fanfaarin, se kääntää maailmaa ja pyörällä on pää.  Vaikka oltiin vasta toisen setin alussa, meno oli tässä vaiheessa jo niin hurjaa, että kesken kaiken Akin vyö päätti lähteä omille teilleen – löysikö se jostain onnen, sitä ei tarina kerro. Mutta psst Aki, ihan vinkkinä, pakkaa jatkossa myös henkselit mukaan. Vaikka vielä ei ollutkaan täysikuun aika, päädyttiin sitä ihailemaan öiseltä taivaalta seuraavaksi. Sieltä taivaalta se täysikuu sai vain nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, mutta sai kiertää vain kylmää tietään niin yksin. Tuli tumma yö, sydän löi rauhattomana ja se sai miettimään, etkö saavu enää rakkain. Sade soitti akkunaan ikivanhaa lauluaan ja sai miettimään alla sateen missä kuljet… Mutta kuka kaipasi sateisena yönä rakkaintaan? Sitä ei tarinamme kerro, joten jokainen saa sen päätellä itse ja mennään eteenpäin.

Paikalla oli myös vastustamattomia naisia, eturivistä niitä löytyi ainakin 7kpl, jotka Jouni oli halunnut kaikki itselleen. Oliko Jouni siis tänä iltana se gigolo, josta alkuperäinen laulu kertoo? Mutta nämä vastustamattomat, uudenlaiset naiset, olivat kuitenkin sellaisia, että he takasivat seuransa vain yhdeksi illaksi, tiesivät itsenäisyytensä eivätkä kelanneet filmiä taaksepäin ja määräsivät itse omat sääntönsä kun jakoivat korttinsa. Ei siinä voineet miehet muuta kuin huokailla ja siinä huokausten lomassa Simo pisti taas kerran parastaan ja huudahti mikrofoniin, ” Humala bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop.” Toisaalta nämä naiset saivat myös miehet olemaan hyvin malttamattomia ja toteamaan ”Odota en!”. Malttamattomia miehiä, he tahtoivat tietää minkä huominen tuo eteen, sillä vain yhden katseen perusteella ei aiottu jäädä yksin odottamaan. Tässä vaiheessa saattoi kenties koittaa hetki rakkauden jälkeen ja silloin saattoi mennä kaikki, autoa ja taloa myöten, mutta toisaalta taas rakkauden jälkeen saattoi tulla uusi rakkaus – entinen ulos ja uusi sisään. Tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten ja oli aika antaa ajatusten levähtää, mutta silti liekki elämän se silti aina jää. Jonkin verran luottoa rakkauteen kuitenkin oli, sillä vannottiin, että erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Muisteltiin myös sitä, kuinka moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua ja mut sun vangiks veit ja tahtos selväks teit. Mutta kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa ettet mua enää kiinni saa. Sille kohtalolle kerrottiin, että oltiin jo isoja poikia ja tyttöjä, ja päätettäisiin itse kenen oltiin tai ei. Ehkä se toinen muuttuisi kiltimmäks ja siellä tien päällä yksin ajellessa mietittäisiin sitä rakkaustarinaa, joka ei kerta kerran jälkeen antanut rauhaa. Näiden tähtien alla palvottiin toista ja odotettiin milloin se toinen rakastaisi odottajan vahvaksi, sillä olihan se toinen osa toista ja kovasti kaipauksen kohteena. Tosin vaarana oli myös se, että kaikki tämä saattaisi lopulta johtaa hetkeen vähän ennen kyyneleitä. Vaikka hyvästelyyn olisi vain vähän aikaa, ehtisi siinä kuitenkin sanoa sen, kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan.

Siitäkin huolimatta tämä ihmisen elo huolineen ja murheineen on vain väliaikaista, kuten myös rinnassa riehuva rakkaus ja pettymys – nekin olivat vain väliaikaista. Samaan sarjaan menevät myös kukkien viehkeä tuoksu, nuoruus, tytön hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Siltikin kaikki tämä voi saada pään niin sekaisin, että sitä lähtee lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan, aikoo ottaa muutaman oluen ja mennä sitten kotiin nukkumaan. Mutta jos paikalle saapuu pari tyttöä, voi toiseen ihastua ja lähteä tämän matkaan kaupungin toiselle laidalle, herätä siellä aamuyöllä, huomata sormus yöpöydällä samalla hetkellä kun joku tulee eteiseen. Silloin ei auta muu kuin juosta niin kauas kuin jaksaa. Toisaalta taas pitää miettiä tarkkaan kenelle lausuu, ” Jos saan sulle itseni antaa, tunne kauaksi kantaa yli nukkuvan maan. Jos saan sulle itseni antaa, kohti rakkauden rantaa sinut saatella saan.” Jos toinen pyytää että jää, niin silloin kannattaa jäädä, koska se voi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua ei näy. Toinen tosin saattoi istua vaikka laivan skanssissa kun ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan. Siinä oli hyvä muistella ”Kuin kaunis olikaan tuo armas onnen aika. Jää mieleen ainiaan tuo ihana lempemme taika. Mä huultes’ hurmaa join ja lemmen haaveet loin ja kaikki syömmeni kalleimmat aatokset sulle yksin toin.” Kenties seuraavana kesänä soisivat sunnuntain hääkellot ja metsäkukkia löytyisi morsiuskimpusta. Mutta mielessä kuitenkin kummitteli ajatus siitä, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en tahdo sua satuttaa. Maantie odotti kulkijaansa, joka oli syntynyt kulkuriksi ja tähtitaivas näytti tietä kun tuo kulkuri kuuli lähtökäskyn. Hän sai kutsun tielle, kun kaipuu vapauden soi rinnassa ja teki matkaa yössä kerta kerran jälkeen uudelleen.

Näin saatiin ilta päätökseen kaikkine encoreineen, joita vaadittiin niin Akilta kuin myös Fantasialta. Vaikka ampiainen olikin pistänyt Akia aiemmin päivällä ja radio-ohjelma oli jouduttu siirtämään toiseen ajankohtaan, keikka pystyttiin kuitenkin hoitamaan. Yleisö sai omat kiitoksensa illasta ja eturivi sai taas kuulla olevansa mitä on. Kesäinen ilta suorastaan hemmotteli meitä, vaikka hyttyset kiusasivat välillä jopa niin paljon, että Aki poistui lavalta kesken kappaleen takahuoneeseen suihkuttamaan itseensä hyttysmyrkkyä, tosin olisi sitä kaivattu tanssilattian puolella lavan edessäkin. Kiitos siis illasta Aki & ”maailmankaikkeuden, yhdeksän planeetan ja tähtisumun paras tanssiorkesteri” Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Seuraava keikka odottaakin jo aivan nurkan takana, kesälavat kutsuvat ja kenties vielä jonain päivänä se haitarikin tekee paluun… sitä odotellessa.