IsoValkeinen, Kuopio 28.10.2017

Talvikauden ensimmäiset tanssit Kuopiossa Hotelli IsoValkeisella tanssittiin lauantaina juuri ennen talviaikaan siirtymistä. Halloween-juhlien viikonloppu, mutta paikalla ei kuitenkaan sen kummemmin näkynyt noitia, piruja, zombieita tai mitään muutakaan Halloweeniin liittyvää. Tanssikansaa oli paikalla runsain määrin, tunnelma oli kuuma ja hikinen, niin tanssilattialla kuin lavan puolellakin. 1,5 vuotta sitten Akin ja Fantasian yhteinen taival oli alkanut juuri tästä paikasta, joten nyt pojilla oli edessä vähän kuin ”paluu rikospaikalle”. Kunnon tanssi-ilta siitä saatiin aikaiseksi, mutta vaikka tosiaan mitään Halloween teemaa ei näissä tansseissa nähtykään, silti tämänkertaisen blogitekstin tarina etenee kauhuteemalla aiheeseen liittyen. Tästä alkaa Clandestinon painajainen 

Tuttu kulkurimme oli taas jälleen tien päällä, hän oli kulkenut ja kulkenut, mutta päätti nyt poiketa tervehtimässä isäänsä, tuota lentäjää, jonka poika hän oli.  Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan paikalla kulkurimme saavuttua, joten hän jäi paikalle odottelemaan ja istahti kiitotien päähän ihailemaan villiä voimaa. Kuitenkin uni alkoi painaa ja hän nukahti hallien varjoon ja alkoi nähdä kerosiinin katkuista unta… Siinä unessa hän palasi lapsuuteensa kesiin, niihin aurinkoisiin päiviin, joita hän oli viettänyt äitinsä Leilan lempeässä huomassa. Siinä lapsuudenkotinsa pihanurmella maatessaan hän näki taivaalla liitelevän naurulokin ja kuuli äitinsä sanovan kuinka tuo albatrossi olisi joku päivä hänen sielunsa, joka liitelisi taivaan sinessä lepäämättä… koskaan. Siinä vaiheessa uni alkoi muuttua painajaiseksi.  Oli päivä tai synkkä yö, mutta joka tapauksessa oli pimeää.  Joku kuiski hänelle, että sä muistatko viel puistikkotien, missä kahden istuimme silloin illoin ain. Kuka tuo kuiskija kulkurimme korvaan oikein mahtoi olla? Etkö tunne minua, ääni pimeässä kuiskasi, olen oma armas Elaine. Painajainen tuntui vain pahenevan, omasta mielestään kulkuri oli jo aikoja sitten heittänyt hyvästit tuolle naiselle, mutta ääni vain jatkoi, suudelman kuumas tunnen mä viel huulillain. Kulkuri pinkaisi unessaan juoksuun ja hengitti raskaasti. Hän saapui veden äärelle, istahti siihen ja alkoi miettiä onnenmaata, sitä paikkaa siellä jossain kaukana, jonne hän oli joskus luvannut tyttönsä viedä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tuo onnenmaa ei odottaisi heitä, veden pintakin näytti synkältä ja pinta väreili uhkaavasti.  Kulkuri päätti lähteä pois veden ääreltä, tiedä vaikka se saisi hänen painajaisensa loppumaan. Mutta ei, varjot kulkivat vaieten, kulkurimme seisoi yksin varjoissa ja alkoi laulaa (niin kyllähän hän myös laulaa osaa) soitellen samalla Romaniasta mukaan tarttunutta kitaraansa, mutta parvekkeella ei kuitenkaan näkynyt ketään. Kävisikö tässä nyt niin, että hänelle jäisi muistoksi vain laulu ja läheisen puiston penkille verenpunainen kukka?

Yhtäkkiä hän törmäsi kreikkalaisen näköiseen mieheen. Sorbas! Mitä tuo mies oikein teki kulkurimme painajaisessa? Sorbas kertoi tulleensa töihin, soittajaksi, mutta täällä pohjolassa oli vain kylmiä pitkiä öitä. Tämä paikkahan on jo itsessään painajainen, hän tuumasi kulkurille ja tempaisi tämän mukaansa laivaan. Laiva kuljetti kulkurimme Sorbaksen seurassa aina Budapestin yöhön saakka, jossa tuo kreikkalainen hylkäsi kulkurin Tonavan rannalle. Ranta peittyi kukkiin, ne tuoksuivat huumaavilta, ne olivat edelleen niitä verenpunaisia kukkia, juuri sellaisia kuin aiemmin oli puiston penkille jäänyt. Kulkurin silmissä vilisi tanssijoita, viulut soivat, yö oli huumaava ja tuntui kuin painajainen ei loppuisi koskaan. Hiljalleen kulkurimme alkoi ymmärtää, että hän ei voisi itse määrätä kohtalostaan ja kuuli kuinka sanat, ”Vaya con dios mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo”, soivat hiljaa jossain. Jotenkin ääni, joka nuo sanat lausui, kuulosti tutulta ja vielä kun samainen ääni kuiskasi kysellen, muistathan silloin kun syyskuisin illoin… alkoi kulkurimme miettiä olisiko tämä painajainen kuitenkin muuttumassa toisenlaiseksi uneksi, sillä ääni kuulosti erehdyttävästi hänen kaipaamansa tytön ääneltä. Mutta ei, painajainen vain jatkui! Yllättäen kulkuri huomasi olevansa taas tien päällä ja tien vieressä näkyi numero 66. Hetken hän mietti oliko hän nyt joutunut Yhdysvaltoihin ja kulkisiko hänen reittinsä nyt road sixtysixiä  pitkin Chicagosta aina Santa Monicaan saakka? Näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän oli jotenkin tietämättään päätynyt takaisin Suomeen ja ihan kotimaiselle valtatielle kuuskytkuus. Tie oli kuoppainen ja surkea, ei sitä ollut helppo kulkea. Kuitenkin hän vain hoki itsekseen, "I’m fine, I’m fine…" Mutta miksi ihmeessä englanniksi, Suomessahan tässä oltiin. Silkkaa painajaista oli nyt kulkurin uni.

Yllättäen jostain kulkurillemme tarjottiin kummallinen drinkki, ei, se ei todellakaan ollut mikään rakkauden drinkki, se maistui ja näytti kummalliselta. Kuitenkin rakkauden drinkin tapaan se vei vääjäämättä kulkurilta jalat alta. Kulkuri maisteli drinkkiä, siinä ei ollut tietoakaan hurmoksesta saati kaihosta eikä siinä maistunut edes makea tuska. Päinvastoin, siinä maistui vodka ja tomaattimehu – hemmetti sentään, joku tarjosi nyt kulkurillemme Bloody Maryn! Koska tämäkin drinkki vaikutti niin, että tie jalkojen alla kävi kummallisen kirkkaaksi, päätyi kulkurimme taas tuttuun osoitteeseen Koivukujalle. Koivukuja näytti Halloween-yönä kummalliselta, koivujen lehdet olivat kellastuneet, ne putoilivat jo puista maahan, paljaat oksat huojuivat tuulessa - oli pimeää tähtitaivaasta huolimatta. Kulkuri suunnisti tuulessa kohti Jazztytön kotiovea, toki hän toivoi tytön odottavan häntä, näinhän he olivat viimeksi erotessaan sopineet. Kulkuri odotti näkevänsä tytön peilin edessä puuteroimassa nenäänsä ja peilaamassa otsatukkaansa. Hän oli aikeissa koputtaa oveen, mutta juuri sillä hetkellä hän huomasi oveen kiinnitetyn hyytävän viestin: ”En jaksanut enää odottaa, lähdin sen kuuluisan merimiehen matkaan. Itkin perääsi kaipuun kyyneleitä, en halunnut olla yksi niistä lukuisista tytöistä joka on jäänyt sinua kaipaamaan. Tiedäthän, ei merimies voi maissa olla päivää kauempaa, kun jossain – piru vie – laiva odottaa. En tiennyt koska palaat. Hyvästi!” Nyt kulkurista alkoi tuntua, että hänet on petetty ja pahasti. Miksi tyttö ei ollut odottanut häntä? Kyllähän sen tiesi, että lähdön hetki on monesti ollut vaikea, mutta että näin vaikea! Olisiko hänen pitänyt huomata, että jotakin oli muuttunut? Mikään ei ollut viitannut siihen. Kulkuri katseli pimeälle yötaivaalle, jossa loisti täysikuu. Jokin siinä hetkessä kylmäsi kulkurimme selkäpiitä. 

Yhtäkkiä kulkuri tunsi jotain tai jonkun liikkuvan lähellään. Menneisyyden haamutko ne siellä pahensivat hänen painajaistaan?  Ne tulivat yhä lähemmäksi ja joku painautui kulkuria vasten niin, että tuo hahmo tunsi jo hänen kiihtyvän sydämen sykkeensä. Kuka tai mikä se oikein oli? Salaperäinen ääni vain kuiski kuinka halusi kiihdyttää ja viihdyttää, tehdä sitä milloin vain. Kulkuri oli mennä jo lähes tainnoksiin, vaikka kaikki oli pelkkää painajaista. Tosin ei hän tiennyt sitä, koska yhä edelleen hän nukkui lentokonehallin varjossa. Tuo salaperäinen häneen kiinni painautunut jatkoi kuiskimistaan ja yritti houkutella kulkuriamme matkalle kauas arjen taakse. Kulkuri yritti vastustella ja vastustella, kaikin tavoin hän yritti päästä eroon tuosta häneen kiinnipainautuneesta hahmosta, oli se sitten mikä tahansa hänen menneisyyden haamuistaan, siitä oli päästävä eroon! Tuo haamu vain jatkoi houkuttelemistaan, älä särje tunnelmaa vaan anna lämmön koskettaa. Olkoon tämä tunne harhaa tai vaikka tämä ei olisikaan totta, niin lähde lähde, kuiski tuo haamu vain yhä edelleen. Mitä tuo haamu oikein halusi? Miksi se ei jättänyt häntä rauhaan? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän painajaismaisen hetken? Haamu alkoi nauraa pelottavaan sävyyn ja naurun lomassa puhui siitä, kuinka oli nähnyt aikanaan kulkurin ravintolan pöydässä toisen naisen kanssa, nähnyt kuinka kulkuri oli pyytänyt tuon toisen kanssaan tanssimaan, hän tiesi kuitenkin enemmän – tuo toinen uskoisi kaikki ne sanat mitä kulkuri tulisi kertomaan ja unelmoisi kenties tulevaisuudessa. Pirullisesti nauraen kulkurin menneisyyden haamu yritti saada selville, joko tuolle toiselle oli koittanut se hetki rakkauden jälkeen, jolloin kaikesta huolimatta kaikki oli mennyttä. Kuinka paljon itsestään tuo toinen oli mahdollisesti kulkurille luovuttanut ja antanut, kenties kaiken vai sittenkin vain osan? Kulkuri alkoi olla kauhuissaan, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten tähän oli oikein päädytty? Hän halusi tehdä tilit selviksi tuon menneisyyden haamun kanssa, kuka tämä sitten olikaan. ”Kuka sinä oikein olet ja mitä sinä minusta haluat?” kulkuri päätti kysyä. ”Se on salaisuus”, naurahti tuo salaperäinen ja katosi pimeään yöhön yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin. Tunnelma oli yhä edelleen pelottava, puut huojuivat tuulessa, kuutamon hohde loi joen pintaan välkkeen ja muistot Jazztytöstä alkoivat täyttää kulkurin mielen. Virta vei ja virta toi, jopa yksinäinen ajopuu ajelehti virtaa pitkin ja kulkuri mietti että mitä jos hän ei enää näkisikään tyttöään, mitä sitten tapahtuisi?

Painajaismaisessa yössä kulkuri jatkoi taivaltamistaan joen viertä pitkin. Yllättäen hän pysähtyi säpsähtäen, näkivätkö hänen silmänsä oikein? Oliko hänen kaipaamansa tyttö joen vastarannalla? Jotenkin tyttö näytti vastustamattomalta, aivan uudenlaiselta naiselta. Kulkuri yritti huutaa työn perään, mutta hänen suustaan tuli ulos vain omituisia sanoja peräjälkeen, ” Humma la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop.” Mitä ihmettä nämä sanat oikein tarkoittivat? Kulkuri jähmettyi paikoilleen, joka sai hänen tyttönsä huutamaan vain, ”Odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa!”  Niin tyttö oli taas kadonnut ja Clandestino seisoi virtaavan joen rannalla jälleen yksin. Hän otti käsiinsä kaarnan palasen ja päätti kirjoittaa sen reunaan kaipauksensa ja pudotti sen villivirtaan. Mutta löytäisikö kukaan koskaan hänen viestejään. Vähän ennen kyyneleitä Clandestino mietti sitä, että löytäisikö kukaan myöskään häntä? Painajaismainen yö vain tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän vaelteli katuja pitkin ja hetken hän jo ajatteli olevansa Sörkän laitakaupungissa katupoikana, nähden poliiseja kaikkialla. jahtasivatko ne häntä?  Yhtäkkiä kadun kulman takaa alkoi kuulua viheltelyä ja joukko tukkijätkiä ilmestyi kulkurin näkökenttään. Tukkijätkät laulelivat mennessään, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!” Se sai kulkurin kaipaamaan tyttöä yhä enemmän ja hänen päässään kävi jo ajatus, oliko tyttö kadonnut joen rannalta sittenkin jonkun jätkän mukaan sen pirullisen merimiehen sijaan?

Kulkurin painajaismainen uni vain jatkui ja jatkui, vaikutti siltä, että uni ei loppuisi kovinkaan pian. Jostain ilmestyi paikalle tummasilmäinen, jonka silmissä oli kuitenkin jotain outoa. Kulkuri vastasi tuohon outoon katseeseen, vaikka hän ymmärsi tuon tummasilmäisen vievän häntä vain leikiten. Hän oli aivan voimaton. Yllättäen tuo tummasilmäinen pyysi häneltä tulta, Clandestino kaivoi zipponsa esille, ihmetellen samalla kuinka se oli mahdollista, ei hän edes polttanut! Ilmassa väreili jotain kiellettyä ja makealta tuntuvaa. Oliko se väärää vai oikeaa? Sisimmässään hän tiesi tämän olevan väärää, mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen, tässä alkoi olla jo kielletyn rakkauden makua. Tummasilmäinen ojensi kulkurillemme kaksi karttaa, toinen johdattaisi kulkurin kohti väärää ja toinen kohti oikeaa. Tummat kyyneleet nousivat kulkurin silmiin ja hän alkoi miettiä miksi oli menettänyt tyttönsä ja miksi hän oikeastaan oli joutunut tähän painajaismaiseen tilanteeseen, jossa hänen täytyisi valita oikean ja väärän väliltä? Se sattui hänen tunteisiinsa, hän oli vain tahtonut tyttönsä sydämen, ei enempää.  Aivan kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, kulkurin italialainen veli, Romero, ilmestyi paikalle aivan kutsumatta. Toki kulkuri kyseli veljeltään, oliko tämä nähnyt hänen tyttöään. Ei mennyt kauaakaan kun Clandestino sai hyytävän vastauksen veljeltään. Jazztyttö oli viimeksi nähty Via Venetolla, Cafe Nerossa nautiskelemassa kylmää cappuccinoa. Sieltä Romero oli tytön matkaansa poiminut ja vienyt salaiseen paikkaan. Mutta minne, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ilkeästi naureskellen hän vain totesi kulkurillemme, ”Arrivederci!” ja katosi synkkään yöhön, viimeisinä sanoinaan vielä kuinka tämä olisi nyt alku hänen ja Jazztytön rakkaustarinalle, tarina joka ei koskaan tulisi antamaan rauhaa Clandestinolle. Mikä painajainen tästä vielä muodostuisikaan? Kulkuri tunsi nyt olonsa hyvin haavoitetuksi, miten nuo kaksi voisivat tehdä tämän hänelle? Hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän haluaisi unohtaa päivän jolloin hän syntyi. Hän vain halusi Romeron lähtevän nopeasti ja menevän niin kauaksi kuin vain tämä voisi. Tilanne oli suorastaan painajaismainen.  Epätoivo alkoi hiipiä hänen mieleensä loputtoman pitkässä yössä, jossa sade alkoi piiskata kasvoja ja tuulen ulvonta vain yltyi yltymistään. Vaikka hänelle oli sanottu nuoruuden olevan seikkailu ja kehotettu kokeilemaan ja yllättymään, ei hän aivan tätä ollut odottanut. Miksi ihmeessä kaikki oli kääntynyt päälaelleen?

Kulkuri ei voinut enää muuta kuin muistella sitä, kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli aikoinaan sekoittanut hänen päänsä ja tehnyt hänet suorastaan kahjoksi, kun tyttö oli kävellyt hänen ohitseen keinuvin kissanaskelin. Vaarallisen kissanaisen muistelun lomassa kulkuri kaivoi taas esille savukkeensa, vaikka aivan hyvin hän tiesi ettei todellakaan polttanut. Mitä oikein oli meneillään? Yhtäkkiä kulkuri kuitenkin säpsähti hereille, yltä päältä kylmän hien peitossa. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi missä hän todellisuudessa oli. Ei tietoakaan menneisyyden haamuista tai muista oudoista henkilöistä. Kaikki saattoi olla vain unta. Hän nousi ylös, huokaisi helpotuksesta ja päätti lähteä matkaan, jotta voisi taas saapua paikkaan aikaan odotetun. Vaikka hän ei tiennyt milloin tie veisi määränpäähän, mutta sen hän tiesi ettei hänen koskaan tarvitsi kysyä tytöltään, ”Haaveissa vainko oot mun”. Kaikki oli ollut vain silkkaa painajaista – vai oliko sittenkään?

Todellisuudessahan kukaan ei siis oikeasti nähnyt mitään painajaista, eikä tunnelma ollut mitenkään outo. Akin & Fantasian tämän kertainen ohjelmisto ja Halloween vain innoittivat teemaan sopivaan tarinaan. Talvikausi on nyt siis avattu, vaikka Kuopiossa ei lauantaina kovin talviselta näyttänytkään. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä illasta. Nähdään taas!

Revontuli, Hankasalmi 30.9.2017

Syyskuun viimeinen lauantai, kuukauden viimeinen päivä ja samalla omalta osalta alkusyksyn viimeinen keikka ennen pakollista taukoa – Akilla ja Fantasialla tulossa loma ja ennen lomaa sekä heti loman jälkeen ei nyt vain satu sopivaa keikkaa kohdalle. Suunnaksi siis Revontuli Hankasalmella ja ei muuta kuin nauttimaan tämän porukan energiasta sekä keräämään sitä talteen ennen kuin taas kohdattaisiin lokakuun lopussa. Kovin suuri ei yleisöryntäys paikalla tällä kertaa ollut, hieman kieltämättä ihmetytti se vähäinen määrä ja myös se, kuinka porukka väheni vähenemistään illan mittaan.  Näin oli muuten myös tammikuussa kun Aki & Fantasia olivat paikalla edellisen kerran. Keikan jälkeen siinä Simon kanssa pohdittiin, mahtaako tuossa paikassa olla tapana, että lähdetään pois kesken illan? Tanssikansan vähyys ei kuitenkaan haitannut, kaikesta tapahtuneesta (Akin aamuinen hirvikolariin joutuminen) huolimatta keikka oli sitä taattua laatua.

Viime blogissa saitte lukea pitkästä aikaa tarinaa tutusta kulkurista ja tytöstä, tässä blogissa viedään tarinaa hieman eteenpäin siitä mihin viimeksi jäätiin, ennen kuin päästetään heidätkin hieman lomailemaan. Kenties kohtaamme heidät taas jossain vaiheessa.

Tarinamme alkaa pienoisesta metsäpirtistä, joka toimii kulkurin ja tytön piilopaikkana. Pienoinen metsäpirtti tuolla jossain, paikka armahin ja joka kätkee sisälleen muistoja. Nyt kulkurille tarjoutui mahdollisuus viedä tyttö kultaiseen kulkurin valssiin, siihen mistä hän oli haaveillut matkoillaan. Vaikka kulkuri oli matkoillaan poikennut kreivien linnoissa ja häissä, joissa virtasi viini ja samppanja, ne eivät liikuttaneet kulkuria, koska mieluummin hän halusi astella armaansa kanssa.  Siinä valssin pyörteissä aika kului kuin huomaamatta ja ilta ehti sulkea silmänsä, varjot kulkivat vain vaieten. Kulkuri muisteli sitä kuinka joskus penkille puiston oli jäänyt vain kukka tytön lähdettyä ja hän oli vain soittanut kitaralla muistoa laulun. Nyt ei siitä ollut huolta, sillä hän sai viettää aikaansa tytön kanssa, ennen kuin taas tie kutsuisi häntä kulkemaan.  Hieman kulkuri haikaili Lappiin ja sen luonnon luomaan outoon taikaan, ruska, joka loistaisi kuin satu, olisi parhaimmillaan. Tytöstä tuntui että hän ei haluaisi päästä kulkuria matkaan yksin, vaan esitti vienon pyynnön, ottaisiko kulkuri hänet matkaan mukaan edes pieneksi hetkeksi, hän haluaisi nähdä huiput vaarojen ja tunturit jylhät. Kulkuri mietti hetken ja myöntyi, joten heidän matkansa kohti Lapin outoa taikaa saattoi alkaa. Siinä matkalla kulkuri kertoi tytölle missä kaikkialla hän oli matkoillaan kulkenut ennen heidän viimeisintä kohtaamistaan. Rodoksella hän oli piipahtanut pikaisesti ja tavannut siellä erään herra Sorbasin. Kulkuri oli pyytänyt Sorbasia soittamaan kitaralla kreikkalaisen laulun ja muutama herbas siinä oli myös tullut kumottua. Tyttö kuunteli kun kulkuri jatkoi kertomustaan myös taannoisesta Budapestin matkastaan. Se on paikka jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin, Tonavan rannalla, Budapestin yössä, oli kulkuri monet kerrat jäänyt haaveilemaan.

Siinä matkalla heidän lähellään liiteli naurulokki, joka sai kulkurin kertomaan tytölle tarinaa lapsuusystävästään, joka oli aikoinaan lähtenyt merille. Tuolloin kulkuri oli vanhempiensa käskystä jäänyt kotirantaan, mutta tuo taivaalla liitelevä albatrossi toi hänelle tuon ystävän mieleen. Vaikka kulkuri oli vielä nuori, oli hän tuon ystävänsä lähdön jälkeen istunut kapakassa tuijottaen lasinpohjaa. Siellä hän oli tutustunut Kateriinaan, jonka lempi oli kuitenkin ollut valhetta. Mutta se oli mennyttä se, kulkuri kuitenkin muistutti tyttöä siitä, että hän ei itse voi määrätä kohtaloaan, taas jonain päivänä hän joutuisi lausumaan tytölle taas, ”Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo.” Ehkä aikanaan heidän tiensä taas kohtaisivat, mutta ennen kuin heidän tiensä taas eroaisivat, he päättivät nauttia yhteisistä hetkistään. Pikkuhiljaa heidän tiensä oli jo johtanut tuntureiden juurelle.  Eivät ne tunturit kuitenkaan ihan Alppeihin verrattavia olleet, eikä rinteillä kasvanut alppitähtiä, mutta silti tuo Lapin kauneus lumosi tytön.  Hän pyysi kulkuria olemaan hetken hänen kanssaan ihan lähekkäin.  Aivan sama menisikö siinä hetki vai viisitoista kesää, kun kulkuri taas lähtisi, hän halusi tuntea lähellään tuon hehkun viipyvän.

Lapissa kun oltiin, kaksikkomme törmäsi myös Lapinnoitaan, joka tarjoili heille kummallisen rakkauden drinkin. Alkoi tuntua pientä vipinää ja silmiin syttyi kipinää, noidan mukaan ne kuuluivat oikeisiin lemmenoireisiin. Ojanpohjat eivät kuitenkaan kutsuneet drinkin nauttimisen jälkeen, tie kävi vain kirkkaammaksi ja johdatti kulkurin ja tytön koivukujalle, jossa koivut tosin olivat vaivaiskoivuja.  Kenties siellä vannottaisiin rakkautta tähtitaivaan alla... Noitaa ei enää tässä vaiheessa tarvittu, joten noidalle koitti lähdön hetki. Noidasta se oli vaikeaa, mutta hän meni, jääden kuitenkin kuuntelemaan, kuinka tyttö sanoi kulkurille kuinka hän tahtoisi kommentit ja kiellot ohittaa ja tahtoisi elää tämän elämän ja heikkoutensa kulkurin kanssa.  Tyttö kyseli myös kulkurilta oliko tämä kuullut mitään Sörkän laitakatujen katupojista, jotka kerran olivat ilmaisseet halunsa alkaa kulkureiksi.  Katupojista kulkuri tiesi sen verran, että nämä eivät hänen kehotuksestaan lähteneet taivaltamaan maita kulkureina, vaan päättäneet sen sijaan kokeilla miltä elämä tuntuisi merimiehenä. Yhtä lailla siinäkin näkisi maailmaa, mutta myös moni neito jäisi silti itkemään kaipauksen kyyneliään.

 Siinä kahdenkeskisessä hetkessä oli jotain kummaa taikaa, katseet vaeltelivat vartaloilla, tyttö ja kulkuri tunsivat, että he tekivät toisilleen niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. He halusivat viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan, kun tyttö painautui kulkurin syliin, hän tunsi tämän sykkeen ja tunsi saavansa kaiken.  Kunpa kukaan ei nyt särkisi tunnelmaa, he olivat onnistuneet karkaamaan yhdessä arjen taa. Olkoon tuo tunne vaikka vain harha, mutta nyt kulkuri oli tosiaan onnistunut viemään tytön kauas arjen taa, unten maailmaan. Vaikka sillä hetkellä ei ollutkaan pelkoa kulkurin lähdöstä, tyttö vaistomaisesti pelkäsi hetkeä jolloin kulkurin askelten äänet katoaisivat ja jäljelle jäisi ikävä – kenties hän taas joutuisi kirjoittamaan kulkurilleen tummin kyynelin ja toivomaan, että ehkä hänen viestinsä tavoittaisivat kulkurin ja tämä lukisi ne. Mutta kuitenkin luottaen hän ottaisi sen, minkä tie hänelle soisi, erot päivien ja erot viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta, hän tiesi sen, että kun antaisi paljon, muuta ei tarvittaisi. Viimeistään kun suvituuli soittaisi oksissa ja linnut soisivat laulunsa ilmoille, soisi jälleen valssi ja kenties he saisivat viettää enemmän aikaa yhdessä.  Silloin hän näyttäisi kulkurille sen varjoisan penkin ja puun, jossa hän odotti tätä palaavaksi. Joko silloin voisi vapautuneesti kuiskata, ”Minä rakastan sua”?

Kulkurin poissa ollessa moni muukin oli yrittänyt kosiskella tyttöä, kyllä kulkuri sen tiesi. Lapin erämaassa oli hyvä keskustella siitäkin. Kulkuria kiinnosti lähinnä se, kuinka syvää tuttavuutta tyttö oli tehnyt hänen tummasilmäisen veljensä kanssa. Tyttö sanoi, että hän oli pitänyt vain hetken aikaa hauskaa kulkurin veljen kanssa, tietäen että tuo tummasilmäinen vei kaiken aikaa vain leikiten ja haavoitti hetkessä myös sydämen. Kenties se on ollut luvatonta miettiä tuota tummasilmäistä, mutta kun kaikkea ei saa tai sitten se on pirun vaikeaa ja sitten sitä vain kelaa mielessään onko ilmassa rakkautta, ja jos on, onko se väärää vai oikeaa? Kyllähän Clandestino sen tiesi, että tyttö tiesi rakkauden olevan oikeaa, jos se vain kohdistuisi häneen, olihan hänelläkin oma menneisyys kahleenaan, hänet oli tuomittu kulkemaan, hän vaeltaisi vailla määränpäätä, löytäisikö hän koskaan onnea, saati paikkaansa, vaikka tuota tyttöä rakastikin ja halusi olla tämän luona.  Clandestino kertoi kuinka hyvä hänen on ollut tytön lähellä, mutta toivoi, että sillä hetkellä kun hänen täytyisi taas lähteä, tyttö antaisi hänelle jonkin sanattoman merkin ennen kyyneleitä, koska hän ei voisi vastustaa niitä kyyneleitä. Jazztyttö tiesi, että hänen olisi turha surra sitä ettei hänellä jatkuvasti olisi heilaa, sen kanssa olisi vain opittava elämään, hän voisi unhoittaa huolensa jazzin rytmiin tai vaikka pistää nokkaansa puuteria ja lähteä humpalle kulkuria odotellessaan.  Kulkurilla ei tietenkään mitään sitä vastaan, eihän hän voisi tyttöä joka paikkaan mukaansa ottaa, mutta kunhan tyttö ei vain unohtaisi häntä. Tyttö lupasi, ettei niin kävisi, joten kulkuri sanoi voivansa käydä matkoillaan kylille päin vihellellen ja hyräillä siinä, ”Hei, hoi sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta.”

Ennen kuin jatketaan tarinaa eteenpäin, mainittakoon tästä Jätkänhumpasta se, että kyseinen humppa sai kunnian olla Akin & Fantasian kuntoiluosuus. Aki sanoi, että porukka on niin tikissä ensi kesänä kuin voi vain olla. Lavalla pompittiin ylös alas, humpan ja ripaskan askeleita nähtiin vuorotellen, Jani ja Jouni potkivat toisilleen näkymätöntä jalkapalloa, kitaran ja basson kaulat näyttivät välillä jääkiekkomailoilta, Jani soitti kitaraa yhdellä kädellä, Simo steppaili haitarinsa kanssa lavan etureunalle ja antoi haitarin soida – ”Revi sitä haitaria” kehotuksen saattelemana ja Kimmo puolestaan nosteli kapuloita vuorotellen ylös ja taas alas, kuulemma ne olivat kahvakuulaliikkeitä. Jos tämä meno jatkuu läpi syksyn ja talven, niin porukka on kyllä tosiaan tikissä kesän koittaessa.

Mutta jatketaan vielä Clandestinon ja Jazztytön tarinaa.

Tosin kulkuri sanoi vielä sen, että jos tytöllä olisi joku toinen hänen takaisin tullessaan ja hän yhä odottaisi tyttöä, se toisi vain huolta, siksi hän oli päättänyt, että hän ei siinä vaiheessa odottaisi enää, vaan jatkaisi yksin. Tyttö vannoi, että näin ei todellakaan tulisi käymään, hän rakasti kulkuria liikaa, eikä tässä vaiheessa voisi ajatellakaan olevansa kenenkään toisen kanssa. Puhelimen ääni veti heidät arkeen takaisin, tytön ystävä halusi tietää minne tämä oli oikein kadonnut? Tyttö vastasi, vaikka tiesi joutuvansa pyörremyrskyn keskukseen, hän tiesi tasan tarkkaan mitkä sanat hänen ystävänsä valitsisi – hänen täytyisi muuttua, hän ei ole enää mikään tyttö ja hänen pitäisi lopettaa lapselliset leikkinsä. Mitä? Oliko se muka lapsellista leikkiä lähteä kulkurin matkaan?  Lapin öisellä taivaalla loisti täysikuu ja vaikka se kiersi vain kylmää tietänsä yksin, se sai nähdä kulkurin ja tytön rakkauden hetket.  Kulkuri oli romanttisella tuulella ja hän lupasi kevään koittaessa näyttää tytölle Lapin erämaassa olevan lähteen, jossa saattoi nähdä keijujen karkeloivan ja juuri siitä syystä siellä olisi pieniä valkovuokkoja sammalmättäällä.  Kenties he saattaisivat kohdata myös Roomassa, siellä Via Venetolla sijaitsevassa Cafe Nerossa, jossa olivat tavanneet aiemmin ja heittäneet kolikon suihkulähteeseen. Siellä tyttö oli myös tavannut myös Romeron, joka myöhemmin oli paljastunut Clandestinon veljeksi.  Tyttö kertoi kuinka yöt valvoessaan, hän oli kaivannut kulkuria ja toivoi tämän voivan ymmärtää sen.  Jos tämä oli rakkaustarina, se ei antanut hänelle rauhaa, eikä hän todellakaan pystynyt unohtamaan kulkuriaan.  Yhdessä heistä tuntui siltä, kuin he olisivat tutkimusmatkaajia tässä maailmassa, karttoja ei tarvittu, he olivat sellaisia toisilleen, mutta kartoilla oli toki myös tie salaiseen. Ilman saattajaa ei heistä kumpikaan pystyisi kulkemaan tätä tietä loppuun saakka, pelko ei enää ohjaisi heitä, vaikka he välillä kulkisivat erillään, toivo johtaisi heidät lopulta kotiin, oli se sitten missä tahansa.

Tähän päättyi Akin ja Fantasian yhteinen osuus illasta. Kortteja ei tällä kertaa ollut Akilla jaossa, koska posti ei ollut toimittanut niitä lisää, mutta jos joku haluaisi ostaa levyn, niin siihen kyllä sitten nimikirjoituksen saisi. Tosin porukkaa ei enää tässä vaiheessa paljoa paikalla ollut, muutama kävi halaamassa Akia ja sitten niitä nimmareita kirjoiteltiin ainakin kalenteriin ja työvuorolistaan, mitä nyt keneltäkin sattui löytymään. Fantasian oli tarkoitus vielä kahvin hörppäämisen jälkeen soittaa viimeinen setti, mutta yllättäen paikalla ei näyttänyt enää olevan edes kourallista tanssipareja, ainoastaan innokkaimmat fanit, joten Fantasia teki päätöksen jättää viimeisen setin soittamatta, levymusiikki saisi soida loppuun asti, jos joku vielä halusi tanssia.

Vaikka elävää musiikkia ei enää Akin encorejen jälkeen kuultu, ei se latistanut illan tunnelmaa. Illasta jäi jälleen kerran hyvät fiilikset ja energiatankkaus suoritettua. Eiköhän tällä pärjää lokakuun loppuun saakka kunnes seuraavan kerran kohdataan. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava loma, menkää turvassa tien päällä minne ikinä kuljettekin, olette rakkaita ja tärkeitä 💖

Kukonhiekka, Saarijärvi 23.9.2017

Syyskuinen lauantai helli meitä päivällä auringonpaisteella, eikä iltakaan siitä huonommaksi jäänyt. Auton (joka on jo tässä välissä ehtinyt vaihtua Peugeotista Volkswageniin) keula kohti Saarijärven Kukonhiekkaa, jossa tanssi-illan tarjosivat Aki & Fantasia sekä Kyösti & Varjokuva. Matkaan pitää aina välillä mahtua jokin mutka, tällä kertaa tietyö, joka vei välillä uskoa siihen ehtiikö paikalle ennen ensimmäistä valssia vai ei, Fantasia kuitenkin aloittaisi illan klo.20.00. Onni oli kuitenkin myötä ja paikalla juuri ajoissa. Ennen kuin Fantasia aloitti oman settinsä, pojilla vaikutti olevan pieni palaverin paikka sen suhteen millä valssilla lähdettäisiin liikkeelle. "Mitä me ei soitettu eilen?" Aloitusvalssi saatiin päätettyä ja ei muuta kuin lavalle.

Pitkään aikaan ei ole kuultu sitä, mitä kulkurille ja tytölle kuuluu, joten tässä blogissa voitaisiin kertoa taas heidän tarinaansa.

Vaikka syksy oli jo saapunut, koivussa oli vielä lehdet, ei enää pelkästään vihreät, vaan seassa jo ruskan värejä. Rantakoivun alla seisoi tuttu hahmo, hieman reissuillaan rähjääntynyt kulkurimme, partakin oli kasvanut, hän ei ollut se sama siloposki kuin mitä viimeksi hänet nähdessämme oli ollut. Kulkuri oli taas joutunut jättämään tyttönsä kun levoton veri veti häntä matkoilleen. Siltä koivulta kulkuri pyysi, ettei tämä kertoisi kellekään hänen jääneen ikävään. Tähtinen taivas ja kuutamoyö olivat monesti olleet kulkurin tien viittana hänen kulkiessaan, välillä hän oli pistänyt maantiellä tanssiksi, lempinyt kaipaamaansa tyttöä salaa ja kenties toivonut, että saisi houkuteltua tämän kultaiseen kulkurin valssiin. Kulkuri oli taas matkoillaan kierrellyt maailman äärissä, mutta tytön silmät eivät olleet suoneet hänelle rauhaa. Vaikka nuo silmät eivät olleetkaan tummat niin kuin syksyinen yö, ne olivat katsoneet häntä täynnä kyyneleitä syyttäen, kun hän oli matkalleen lähtenyt - taas kerran. Budapestin yössä kulkuri oli puolestaan muistellut sitä hetkeä, jolloin tuo tyttö oli ryöstänyt häneltä suukon salaa ja miettinyt, kävisikö tässä nyt niin, että hurma tuo ei enää palaisi? Kerran matkallaan kulkurimme oli myös eksynyt Lappiin, hänen rinnastaan ei haihtunut Lapin maan outo taika, siellä vaellellessaan hän oli lauleskellut yksin varjoissa ja soitellut kitaraansa. Oliko hänelle jäänyt muistoksi vain laulu?

Välillä kulkuristamme oli tuntunut, että hän oli jo mokannut liian monta kertaa, mutta hänestä tuntui siltä kuin tuo hänen kaipaamansa tyttö oli vähän niin kuin extrapallo hänen elämänsä pelissä. Onni ei ollut sattumaa, siitäkin huolimatta, että hän oli luottanut viisauteen ja oli päättänyt aikoinaan olla antautumatta kuin hullu rakkauteen, mutta sitten hän oli kohdannut tuon tytön ja tuntenut sydämessään tuon hullun kiihkon rakkauden. Monet syyskuiset päivät olivat jääneet kulkurimme mieleen, auringon paistaessa lehdet tuntuivat lyövän tultaan. Vaikka hän kulkikin kaukana, hän sulki nuo muistot sydämeensä. Siinä hetkessä kulkuri alkoi taas vaipua unelmiinsa, hän uneksi kauriista, joka oli liian nopea metsästettäväksi, vähän kuten hänen kaipaamansa tyttö, niin kaunis, kaunis hänen silmissään. Kun hän oli tytön nähnyt, oli aurinko kullannut taivaan. Pian kulkuri kuitenkin havahtui unelmistaan, sillä jokin kirveli hänen silmiään. Kuin huomaamattaan hän oli päätynyt savusaunaan, erämaajärven rannalle. Hän tunsi sielunsa uudistuvan savusaunan löylyissä ja tuijotellessaan järven hellää pintaa. Vaikka hän edelleen oli Lapissa ja tiesi tuon paikan olevan sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, silti hän kuitenkin kaipasi jonnekin toisaalle.

Jos kulkuri kaipasi matkoillaan tyttöä, niin mitä mahtoikaan kuulua tytölle sillä välin? Katsotaan antaisiko Akin setit siihen vastusta.

Tokihan tyttökin kaipasi kulkuria. Siinä kaivatessaan hän mietti, oliko hänen viime kerralla sekoittamansa rakkauden drinkki ollut liian vahva? Vaikka siihen oli sekoitettu hurmosta, kaihoa, tuskaa makeeta ja laitettu vielä jäitäkin sekaan, oliko se säikäyttänyt kulkurin ja pakahduttanut tämän sielun? Mitä ihmettä Koivukujalla oli tapahtunut, koska kulkuri oli taas kadonnut matkoilleen, ei ollut auttanut edes se, että vaikealla lähdön hetkellä oli lausuttu "Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa." Siitäkin huolimatta jokin oli saanut kulkurin lähtemään. Olivatko kulkurin lähtöön kenties syynä nuo Sörkän laitakatujen katupojat, jotka olivat kerran aiemmin kertoneet kulkurille ihailevansa tämän elämäntapaa ja ilmoittaneet kiinnostuksensa ryhtyä kulkureiksi? Tyttö pudisti tuon ajatuksen hyvin äkkiä päästään. Ei, ei se voisi siitä johtua. Hän mietti taas kulkuriaan ja sitä, missä tämä mahtaisi olla. Kenties kulkuri oli luonteeltaan kuin merimies, merimies ei viihtynyt maissa päivää kauempaa, niin kulkuri vastaavasti ei viihtynyt samassa paikassa kovin kauaa. Kuinka monta tyttöä kulkuri oli hurmannut matkoillaan ja kuinka moni tyttö olisi jäänyt häntä oottamaan, reissultansa palailemaan? Tyttö ei voinut tuolle ajatukselleen mitään.

Ikävä ja kaipuu kulkuria kohtaan oli kova. Jokin kulkurissa oli sellaista mikä veti tyttöä väkisin tätä päin. Tyttö muisteli kuinka kulkurin katse oli vaeltanut hänen vartalollaan ja kuinka tuo vetovoima oli vienyt lähes tainnoksiin. Voi kuinka tyttö kaipasikaan sitä, että he saisivat taas viihdyttää toisiaan ja karata yhdessä kauas arjen taa. Kyllä hän sen tiesi, että siellä oli kaikki kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkisi tunnelmaa. Kuinka monta kertaa kulkurin lähdön jälkeen tyttö olikaan tälle kirjoittanut tummin kyynelin. Kulkuri oli lähtenyt sanaakaan sanomatta, painanut vain oven kiinni. Tyttö mietti oliko hän loukannut kulkuria jotenkin? Hän kyllä antaisi anteeksi, jos kulkuri vain tulisi takaisin. Siinä vaiheessa hetki oli äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää. Jos antaisi paljon ja luovuttaisi jotain itsestään, tarvittaisiinko muuta? Kulkurin katoaminen matkoilleen tuntui edelleen vaivaavan tyttöä, edes kulkurin tummasilmäinen veli ei tiennyt mitään, kiusoitteli vain leikiten. Tyttö kelasi mielessään oliko tässä nyt jonkinlaista rakkautta ilmassa, miksi kulkurin veli oli tuollainen kuin oli? Hän ei antaisi itselleen lupaa rakastua tuohon mieheen. Se rakkaus olisi väärää, ei suinkaan oikeaa. Oikeaa rakkautta hän tunsi kulkuriaan kohtaan.

Jokin oli saanut Clandestinon kuitenkin nyt palaamaan takaisin tutuille kulmille, sinne missä hän ajatteli tytön olevan. Kun hän oli lähtynyt, tytön silmät olivat olleet kyynelissä, hän oli kuitenkin toivonut, että vähän ennen niitä kyyneleitä tyttö olisi kääntänyt päänsä pois, jotta hän ei olisi niitä nähnyt. Hyvästelyyn oli jäänyt liian vähän aikaa, hän oli vain lähtenyt. Nyt Clandestino oli Jazztytön oven takana. Hän mietti uskaltaisiko hän koputtaa oveen? Mitä Jazztyttö ajatetlisi kun hän ilmestyisi pitkän ajan jälkeen tämän ovelle? Voisiko hän vain todeta, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta! Oi joi, jos suukon saan mä sulta!" Olisiko tyttö mennyt eteenpäin ja unohtanut hänet? Jos näin olisi, miksi tyttö ei ollut sanonut hänelle hänen tehdessä lähtöä, "Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa". Eihän toki Jazztyttö ollut mikään tyttö enää, ei kannattanut jättää kaikkea sen lyhyen tikun varaan. Ehkä heidän kummankin pitäisi muuttua.

Aikansa rohkautta kerättyään Clandestino uskaltautui koputtamaan Jazztytön oveen. Ovi avautui ja tyttö ilahtui kovasti kulkurin näkemisestä. Ilon kyyneleet nousivat kummankin silmiin. Kumpikin oli turhaan jännittänyt jälleen näkemistä. Iltaa valaisi taivaalla loistava täysikuu, mutta koska oli jo syksy, pieniä valkovuokkoja ei enää tytön pihalla ollut, niitä he olivat kesällä yhdessä ihailleet. Tyttö huomasi kulkurin mukanaan tuoman haitarin ja pyysi soittamaan sitä, "Soita vaan, kuuntelen sinua, auki vaan, vedä auki vaan palkeet elämän haitarin." Niinpä kulkuri istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa hiljaa, tyttö katsoi ikkunasta sumuisia katuja ja pyysi kulkuria soittamaan vielä vähän aikaa, hän tahtoisi tanssia. Hän tunsi tuon rytmin ja aikoi surutta syödä kulkurinsa huulilta tuon suloisimman vimman. Ohimennen siinä mainittiin myös tuo Clandestinon tummasilmäinen veli, Romero, jolta Jazztyttö oli myös Clandestinoa kysellyt. Tosin puhelimesta oli aina vain kuulunut tuttuun tapaan, "Pronto, pronto!". Nyt he kuitenkin olivat taas yhdessä, Clandestino ja Jazztyttö. Kulkuri kertoi kuinka hän oli kaukana täältä ollessaan tien päällä kaivannut tytön viereen. Tyttö puolestaan sanoi miten välillä hänen kyynelistään oli kertynyt haihtumatonta usvaa. Kummallekaan heistä heidän jonkinlainen rakkaustarina ei ollut antanut rauhaa.

Siinä hetkessä tuntui siltä, että molemmat olivat tehneet tunteistaan kirjaa, kirjaa jonka toinen saisi lukea. Kenties he voisivat kirjoittaa siihen kirjaan lopun yhdessä. Ainakin he olivat taas valmiita lähtemään tutkimusmatkalle maailmaan yhdessä, toinen toiselleen karttoina ja saattajana, ilman saattajaa ei täällä kukaan pystyisi kulkemaan.

He molemmat kuitenkin tiesivät, ettei tämä yhteinen aika taas kestäisi kauaa. Clandestino oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän roolin. Vaikka kuinka hän toivoi, ettei tyttö rakastuisi häneen, hän ei tahtoisi satuttaa, sillä ennemmin tai myöhemmin tähtitaivas näyttäisi taas tietä kulkurin matkalla kohti tuntematonta. Jazztyttö katsoi Clandestinoa ja kysyi, "Miksi sytytitkään roihun riehumaan, silloin aikanaan? Kiihkeyttä kuumaa, hullutta huumaa, sait mut tuntemaan. Miksi pois ei mee hurja polte pohjaton?" Kulkurin mielestä tyttö oli melkoinen kissanainen, tämä sekoitti hänen päänsä, teki suorastaan kahjoksi ja tuntui kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. Mutta kaikki tytöt eivät kuitenkaan osanneet villitä hänen vaistojaan, hän oli hengittänyt Jazztytön parfyymin ja tyttö toi hänen mieleensä tiikerin. Hän oli aivan myyty mies.

Nyt kun heillä kuitenkin oli tämä hetki, he päättivät käyttää sen olemalla vielä hetken lähekkäin, painautua hiljaa toistensa viereen. Kulkuri tunsi sylissään lämpimän hehkun. Enempää ei sillä hetkellä voinut toivoa kuin että toinen jäisi siihen viereen. Miten monta kertaa yksin sateessa seisoessaan kulkuri olikaan kaivannut tätä hetkeä. Oli tuntunut siltä kuin tuo suuri kaipuu olisi suistanut tieltään itkumuurin. Aivan kuin sademies olisi tuonut tullessaan kaiken sen sateen ja sen mukana uineet menneisyyden haamut, päiväuniensa avulla hän oli kuitenkin selvinnyt, ajatellut aurinkoa ja sitä, että saisi taas jossain vaiheessa olla tyttönsä luona. Kaipuuta oli kuitenkin ollut kaunista kantaa, niin kaipuuta tyttöä kuin kotiaan kohtaan. Kulkuri toivoi, että kunpa hän joskus taas saisi palata myös lapsuuden maisemiin, kävellä kotiportista kuin lapsena ennen. Ehkä jonain päivänä se päivä vielä koittaisi ja hän saisi palata lapsuuden kotiinsa, kenties tuo tyttö mukanaan. Sitä ennen hän kuitenkin viettäisi hetket, jotka malttoi paikallaan pysyä, tuon kovasti kaipaamansa tytön kanssa. Heidän pakopaikkansa oli tuo pienoinen metsäpirtti, siellä he saivat olla kahdestaan, metsätuulten humina kehtolaulunaan.

Sellainen ilta Kukonhiekassa. Tunnelma oli lämmin ja tanssikansaa runsaasti paikalla, kaksi kovaa kuningasta veti kyllä kirjaimellisesti tuvan täyteen. Yleisöä riitti mukavasti viimeiseen valssiin saakka, vaikka vähitellen väki vähenikin. Kiitos Aki & Fantasia - Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, veditte taas kerran aivan huikean keikan! Tosin voiko teiltä muuta odottaakaan? No ei. Nähdään taas!

Hojo Hojo, Tuusniemi 9.9.2017

Syyskuun toinen lauantai ja syyskauden avajaistanssit Hojo Hojossa Tuusniemellä, joten sinne siis katsastamaan millainen meno saataisiin aikaan kun lavan jakaisivat Aki & Fantasia sekä Eija Kantola & Omega. Ulkona sateinen syyssää, mutta sisällä lämmin, suorastaan kuuma. Tanssikansaa paikalla kiitettävästi, tosin osa taas katosi kesken illan ja loppuillasta parketilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä pareja, mutta sen ei annettu iltaa häiritä. Aki & Fantasia olivat olleet kuluneen viikon Lapissa keikkailemassa ja TyHyilemässä, vieläkö virtaa riittäisi, vai joko kone hyytyisi?


Ilta aloitettiin Omegan tahdittamana ja kun he olivat osuuteensa hoitaneet, oli Fantasian vuoro astella lavalle aloittamaan ilta omalta osaltaan. Liikkeelle lähdettiin hitaalla valssilla. Heti alkuun kyseltiin muistathan syyskuun? Kenties siinä muisteltiin menneiden vuosien syyskuuta ja muita syksyn kuukausia, tämän vuoden syyskuuta on eletty vasta sen verran vähän aikaa, ettei siinä vielä ole paljoa muisteltavaa. Parina tuttuun tapaan Cavatina, elokuvasta Kauriinmetsästäjä. Sen jälkeen lähdettiinkin cha chaan kuumien rytmien pyörteisiin. Hojo Hojon tanssi-iltaan oli tiensä löytänyt myös kaukaa Kuubasta saapunut yön ruusu. Kenties hän oli lähtenyt pakoon hurrikaania tai sitten tempautunut hurrikaanin mukana aina Tuusniemelle saakka. Kuitenkin tuo nainen oli melkoinen viettelijätär, joka pyysi miehen mukaansa, antoi yön unohtumattoman, mutta katosi kuitenkin aamun tullen. Se sai miehen kyselemään,"Sä rakastatko mua laisinkaan, sen milloin tietää mä saan?" Vastaus oli aina vain salaperäinen, "Quizas, quizas, quizas...". Taisi olla melkonen polte rinnassa tuon naisen vuoksi, koska jopa ääneen huudettiin miksi pois ei mee hurja polte pohjaton ja muisteltiin kuinka kiihkeyttä kuumaa hulluuttaa huumaa sait mut tuntemaan. Nähtävästi ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin antautua kuin hullu rakkauteen.

Koska tosiaan mennyt viikko oli vietetty Lapissa, mikä sopisikaan iltaan paremmin kuin Lapin tango? Pakko taas todeta, että pitänee lopettaa ääneen ajattelu tai ajattelu ylipäätään, koska Fantasiassa selkeästi joku (Simo jo toistamiseen) osaa lukea ajatuksia. Kuinka ollakaan, jotenkin kyseinen tango oli aiemmin päivällä jostain tullut mieleeni ja olin sitä itsekseni hyräillyt ja sitten se tulee illan aikana. Mutta mikäs siinä, kaunis tangohan se on. Kun Lapin luonto oli luonut outoa taikaansa, oli aika kaivaa esille Romanialainen kitara ja laulaa sekä soitella sillä varjoissa, yksin, ja muistella samalla kadonnutta ystävää. Tuo kitara soitti muistoja hiljaa, kuiskaten. Kun tangot oli taivuteltu, oli aika pistää polkaksi. Jälleen kerran linja-auton todettiin olevan maantien ässä ja tunnelmaakin sen kyydissä on, täytyy kuitenkin muistaa, että silläkin autolla on ajettava varovasti, vaikka tie olisi suora ja mäkiä olisi matkan varrella. Kun vielä heilauttaa kättään auton tullen, voi päästä kyytiin ja sekaan mahtuu vaikkapa joukko iloisia Karjalan poikia. Kuka tietää, kun linja-autossa voi paikoitellen olla tiivis tunnelma, niin vierustoveriksi voi päätyä joku joka on lämmin, hellä, pehmoinen ja jolle voi sitten vihjailevasti todeta, "ollaan lähekkäin..."

Fantasia ansaitulle tauolle ja lavalle Eija Kantola Omegansa kera. Jos nyt jotain Eijan setistä lyhyesti jotain tiivistäisi, niin tuttuja kappaleita vuosien varrelta, kuten myös lainattuja lauluja. Eija kertoili, että he olivat Akin kanssa laskeskelleet kuinka monta keikkaa Eija on vuosien aikana (v.1992 lähtien) tehnyt ja tulleet tulokseen, että n.4500.

Eijan setin jälkeen oli sitten Akin ensimmäisen setin vuoro. Humpalla liikkeelle ja katupojat paikalle. Kyllähän niitä katupoikia paikalla ainakin lavalla tuntui olevan, eivät kyllä tanssineet, eivätkä vihellelleet, mutta lauloivat kyllä senkin edestä. Myös tänä iltana läheisen järven rantaan oli rantautunut maailman meriä kierrellyt merimies, jonka laiva oli ilmeisesti harhautunut pahasti reitiltään, sillä merta ei ollut lähimaillakaan. Se ei kuitenkaan estänyt tuota merimiestä tanssimasta tico ticoa. Kenties häntä jäätäisiin kaipaamaan myös tältä reissulta, mutta ainakin jo hänen aikaisemmin tapaamansa tyttöjen kaipuun kyyneleet olivat tällä kertaa jo aika tavalla kuivahtaneet, kovin suuria kyyneleitä ei nyt jaksettu vuodattaa. Oli siis tullut aika lähdön hetken, siitäkin huolimatta, että joku kenties vielä viime hetkellä yritti saada toista jäämään kuiskaamalla kuinka tahtoisi jakaa valon sekä pimeän sen toisen kanssa. Jos kuitenkin jääminen lähtemisen sijaan houkutteli enemmän, oli parasta nautiskella huolella sekoitetttu rakkauden drinkki, jossa oli täysi mitta hurmosta, kaksi tippaa kaihoa ja saman verran tuskaa makeeta. Sitten vielä jäitä sekaan ja siinä se sitten on - kummallinen rakkauden drinkki nimittäin. Sen juotua on parasta solmia kengännauhat ja ottaa suunnaksi Koivukuja, joka johdattaakin sitten kotiin maailmalta ja jossa voi vannoa rakkautta suurimpaa.

Kun alkuillasta oli tunnettu poltetta rinnassa, niin nyt se polte oli jo siirtynyt lantiolle saakka ja alkoi vetää väkisin toista kohti, katsottiin sitä seuralaista ja lausuttiin, "Mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää aina yhä uudelleen, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo, joka hetki yhteyteen." Tuntui siltä kuin olisi karattu sinne kauas arjen taa, missä kaikki on ainakin laulun sanojen mukaan kauniimpaa. Mutta riskinsä siinäkin tietysti on. Kun sieltä arjen takaa palataan takaisin arkeen, saattaa tulla hetki jolloin täytyy ottaa esille kynä ja paperia ja kirjoittaa toiselle tummin kyynelin, kysyen miksi sinut kadotin. Oliko se toinen kenties painanut oven kiinni eikä sanonut sanaakaan? Mutta joskus niillä tummilla kyynelillä kirjoittaminen voi kuitenkin auttaa, sillä jos paljon antaa (vaikka sitten rekkalasteittain), sillä erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa, vaan luottaen pitää ottaa se, minkä tie suo. Jossain tapauksessa on hyvä myös todeta, että odota en, eikä muistella iltaisin menneitä, nimittäin jos saa vain yhden katseen, ei pidä yksin jäädä odottelemaan. Varovainen kannattaa silti olla, jotta ei käy kuten Millalle, jonka sänkyyn on päätynyt alaston mies ja aamulla herätessä miettii kukas helvetti tuo oikein on? Tuliko taas kerran tartuttua siihen tikkuun lyhimpään ja siksi saa kuulla sen saman virren siitä, kuinka täytyisi muuttua - koska ei ole enää mikään tyttö, aina uudestaan.

Tähän väliin taas Eijan & Omegan mittainen tauko ennen Akin toista settiä. Toki Akin toisen setin alkuun mahtui myös arvonta, josta jo illan alussa muistuteltiin, että muistakaa käydä osallistumassa arvontaan, hyvät on palkinnot. Tosin tähän arvontaan osallistumisen kyllä jätti väliin, palkintoina olleet vapaaliput Hojo Hojon tansseihin eivät houkutelleet niin paljoa tällä kertaa, taitavat nimittäin nuo syksyn keikka/tanssireissut suuntautua mahdollisuuksien mukaan syystä tai toisesta sinne missä Aki & Fantasia kulloinkin ovat...

Toinen setti aloitettiin taivuttelemalla tangoa. Täysikuu oli puolessa välissä viikkoa loistanut öisen taivaan suurena ihmeenä, joten kyllä siitä nyt vielä aivan hyvin pystyi laulamaan. Tämä täysikuu on sen verta ihmeellinen, että sen loistaessa kukkivat vielä valkovuokotkin ja keijut karkeloivat lähteellä. Oikeasti niitä valkovuokkojen ilmestymistä sinne sammalmättäälle saadaan odotella vielä koko edessä olevan talven ajan, mutta eiköhän se kevät sieltä aikanaan koita ja valkovuokot sen myötä. Täysikuuta kyllä tosin saadaan ihailla joka kuukausi. Sen jälkeen katseltiin kovasti läsnäolijoiden silmiä, löytyisikö joukosta ketään tummasilmäistä? Siniset, siniharmaat, sinivihreät, vihreät ja kenties ne tummatkin silmät löytyivät joukosta kummasta ja oli aika antaa sen tummasilmäisen kiusoitella ja viedä leikiten. Ei anneta sen kuitenkaan olla tuon tummasilmäisen yksinoikeus kiusoitella ja saada sydämen laulamaan, sallittakoon se myös kaikille muillekin, nimittäin se ensi katse miltä tahansa silmiltä voi saada sen sydämen laulamaan rakkaudesta, vaikka sitten vain pienen suloisen hetken. Silmien värillä ei varmaankaan ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun toteaa sille toiselle "se jokin sinulla on", koska hymyllä voi saada aikaan kaiken sen, himmentää voi myös loisteen tähtien, koska sädehtivät silmät tuovat kevään.

Koitti se hetki illasta jolloin jazztyttöjen oli aika antaa itsensä ilmi. Vaikka jazztytöllä ei olisikaan sitä heilaa, ei tyttö sitä murehtinut, pisti puuteria nokkaansa, peilasi otsatukkansa ja totesi humpan rytmin saavan aivan vallattomaksi. Humpan rytmiin antautui myös eräskin jätkä, joka uitti puut ja kuittaisi tilit eeltäpäin, olihan nimittäin lauantai, jolloin paidan sai kääntää nurinpäin ja käydä kylille viheltäin. Siinä samalla se jätkä mietti, että jokohan sille tytölleen ostaisi kihlat kun syksykin on jo koittanut? Häitä voisi sitten tanssi vaikka viikon verran. Humpan jälkeen rauhoituttiin hetkeksi ja otettiin esille kaksi karttaa ja suunnistettiin tutkimusmatkalle syksyiseen yöhön. Kartoilta saattoi löytää tien salaiseen ja matkalta tarttua mukaan myös saattaja. Sen saattajan kanssa kuljettiin aina Roomaan saakka, heitettiin kolikko suihkulähteeseen ja istahdettiin Cafe Neroon Via Venetolla. Cappuccino ehti jo jäähtyä kun yritettiin tavoitella saattajaa, joka oli matkalla todennut, "Jos milloin saavut Roomaan, kodin löydät luotain mun". Puhelin kyllä hälytti ja kun vihdoin joku vastasi ja vastaajalle huudahdettiin, "Ciao Romero!", puhelimen toisesta päästä kuului vain, "Pronto, pronto!". Se oli sitten Arrideverci Rooma ja vuorossa oli Fantasian esittely. Ensimmäisenä lavan toisesta reunasta löytyi bassonsa kera porukan parrakkain kaveri, joka myös laulaa aina välillä, Jouni. Rumpujen takana kompista vastasi Kimmo tiukassa nutturassaan, kera kahden kapulansa, mies joka oli myös vastuussa valaistuksesta ja ihmisten savustamisesta. Monitoimikone joka soittaa koskettimia ja haitaria. lisäksi myös laulaa, sovittaa, säveltää ja tuottaa, mutta ennenkaikkea on ihminen, Simo. Sitten vielä Jani, joka on pudotettu sieltä jostain, mistä muilla ei ole mitään tietoa, onko kenties olemassa jokin planeetta, jossa miehet soittavat kitaraa ja laulavat? Sitä jäätiin pohdiskelemaan siinä samalla kun koitti illan viimeinen kappale, kertomus siitä rakkaustarinasta, joka ei edelleenkään anna rauhaa.

Tottahan toki iltaan kuuluu vielä encoret. Aki ja Fantasia takaisin lavalle ja vähän kyselyä siitä, mitä kenties haluttaisiin kuulla. Tangoon päädyttiin ja mikä sopisikaan paremmin rakkaustarinan jälkeen kuin kertomus rakkauden yöstä, yöstä, jossa vain tuokio riittää, jos vain yönsä saa jakaa sen toisen kanssa. Siinä samalla voi myös kietoutua kuun hopeaiseen viittaan ja antaa sen toisen viedä mukanaan tähtiharsoon tuikkivaan ja jäädä vain syliin, eikä lähteä pois milloinkaan.

Ilta alkoi jo kääntyä loppua kohti, väki väheni, mutta vielä oli aikaa Omegan ja Fantasian jakaa viimeiset hetket tästä tanssi-illasta. Ensin Omega soitti oman osuutensa pois päiväjärjestyksestä, jonka jälkeen Fantasialle jäi vielä hetki aika viihdyttää jäljellä olevaa tanssikansaa tangoilla ja valsseilla. Ensin lähdettiin kauan Uruguayhin, jossa kaikuivat La Cumparsitan tahdit. Toki jos mielikuvitusmatkaa ei jaksettu tehdä sinne saakka, vaihtoehtona oli matkata ajatuksissaan kesään ja tangomarkkinoille, sillä tunnetaanhan tuo edellä mainittu tango myös nimellä Hiljaa yössä. Siinä yössä etsiskeltiin myös Onnenmaata, se maa on jossain kaukana ja yhä edelleen se odottaa sitä, että sinne päästään joskus kahdestaan. Koska ei ole tietoa milloin sinne onnenmaahan pääsee, sitä hetkeä voi odotella pienoisessa metsäpirtissä syysiltojen pimentyessä ja laulella samalla lapsuuden laaksoista illan suudellessa maata. Näihin säveliin päättyi niin Fantasian osuus kuin tanssi-iltakin. Pikaiset kiitokset Fantasialle, paljoa ei siinä ehditty muuta, sillä järjestysmiehillä oli jo kiire sulkea ovet tanssisalin puolelle. Joten ei muuta kuin seuraavaan kertaan.

Sellaiset syyskauden avajaiset siis Hojo Hojossa. Hieman ehkä jäi harmittamaan se, että järjestysmiehillä oli kiire sulkea ovet, toisaalta sen kyllä ymmärsi, alkoihan kello jo lähennellä kahta ja paikka menisi kiinni. Kaikesta huolimatta kuitenkin onnistunut ilta ja taas yksi keikka muistoineen lisää muistojen arkistoon. Kiitos jälleen kerran illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nähdään taas pian.

Punainen Kukko, Pori 1.9.2017

Syyskuu saapui ja sen myötä syksyn keikat. Syyskiertue Akin & Fantasian keikoille aloitettin heti kuukauden vaihduttua Porista, olihan tätä reissua jo melkein kuukausi suunniteltu, mutta ei siitä pahemmin hiiskuttu etukäteen - tällä kertaa tehtäisiin yllätyshyökkäys keikalle. Tosin Akille kyllä vihjattiin etukäteen ja vannotettiin olemaan hiljaa, tämä yllätys ei saa paljastua ennen aikojaan. Siinä uskossa sitä sitten oltiin illan loppuun saakka, vaikka oletettavasti näimme kaksi etäisesti tutun näköistä henkilöä  saapumassa hotellille, uskoimme että eiväthän he nyt meitä ehtineet nähdä... Ei tietenkään, naiset osaavat liikkua nopeasti piiloon. Niinpä niin, kuinkas sitten oikein kävikään? Ei mennä vielä asioiden edelle, kaikki selviää aikanaan.

Keikkapaikkana Ravintola Punainen Kukko, kuvaamisen kannalta erittäin haastava paikka, mutta muuten Porin VPK:n juhlahuoneistossa toimiva ravintola tarjosi hienot puitteet keikalle. Vuosi sitten lokakuussa keikan jälkeen erään Fantasian jäsenen toimesta lausutut sanat, "Täällä on vähän erilaisempaa porukkaa kuin muualla", osoittautuivat todeksi jälleen kerran illan kääntyessä yöksi. Jos alkuillasta ei paljoa porukkaa paikalla ollut, sitä kyllä riitti myöhemmin, enemmän tai vähemmän erilaista porukkaa. Tanssit käyntiin klo.22.45 Fantasian setillä. Heti alkuun katseltiin kimmeltäviä tähtiä, "Juuri vähän ennen, ennen kuin ne katoaa, tähdet vielä hetken loistaa yöhön valoaan ja kuin alumiinitähdet, ne jää kimmeltämään." Alumiinitähtien loisteessa olikin sitten hyvä hetki antautua kuin hullu rakkauteen. Kun vauhtiin kerran oli päästy, lähdettiin seuraavaksi hieman länkkäritunnelmiin. "Bang bang, olet vainaa!", huuteli Pecos Bill ratsastaessaan halki Texasin uljaalla ratsullaan, joka kenties oli nimeltään Extrapallo.

Kun oli ensin pistetty vauhtia tanssijalkoihin, oli aika rauhoittua hetkeksi. Podettiin hetki salattua surua. Sydän vaikeroi, mutta sen ääni vaiennettiin sillä suru sydämen se on salaisuus. Vaikka kaikki haaveet haihtuvat yksi kerrallaan ja niistä saa enää himmeitä muistoja, silti jaksettiin muistella sitä, kun oli haettu hetken lämpöä yöhön harmaaseen. Silloin oli kuiskattu, "Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen, tee se hellästi kuin kaipaavalle, jätä aamuun muisto lämpöinen..." Oliko kenties vietetty yö sen kuubalaisen yön ruusun kanssa, joka katosi aina aamun tullen? Toisena cha chaana vedettiinkin sitten illan ensimmäinen ässä hihasta, saimme nimittäin kuulla Santanan tutuksi tekemän "Smooth"-kappaleen. "Give me your heart, make it real or else forget about it." Melkoinen ässä Fantasialta, uskaltaisikohan esittää toiveen, että sen kuulisi taas joskus jossain...? Tässä kappaleessa nimittäin kitarasoolot näyttelevät aika suurta osaa ja kun Jani pääsee vauhtiin kitaransa kanssa, ei voi kuin nauttia tulkinnasta. Tämän tulkinnan jälkeen vielä kyseltiin kuuleeko yö, ennen kuin siirryttiin tauolle.

Edelleen vielä tässä vaiheessa iltaa jaksoimme uskoa, että paikalle saapumisemme oli yllätys....

Kun sitten saatiin Aki lavalle ensimmäiselle setilleen lähdettiin heti muuttamaan Millaa. Milla, jota on yritetty muuttaa koko kesä, ei ainakaan näin syksyn aluksi halunnut muuttua millään, tuo tyttö tarttui edelleen siihen tikkuun lyhimpään, vaikka se ei todellakaan johda mihinkään. Niinpä hän vain totesi, että odota en, se aivan turhaa on, päätti olla muuttumatta ja katosi saman tien Porin yöhön. Sinne meni siis Milla, mutta paikalle ryntäsi samalla oven avauksella joukko katupoikia, jotka totesivat, että herrat ja narrit eivät viheltele, mutta jos joskus matkalla kohdataan pollari, niin silloin sitten kyllä vihelletään. Kun nyt kerran Porissa oltiin, ei merenrannallekaan ollut pitkä matka, joten kyllä sitä nyt ainakin yksi merimies mukaan karkeloihin mahtuu. Tämä merimies oli päättänyt valloittaa koko maailman. Hän oli seilannut jo ties missä, tanssinut välillä hieman tico ticoa, tavannut matkallaan monia tyttösiä, niitäkin joiden sydämen se ketku roomalainen Romero oli vienyt.



Koska lämpöinen syyssää oli hellinyt meitä päivän ajan, oliko tuo ihme, että katse vaelteli vartalolla ja liikuttiin lähemmäksi toista. Lantiossa pakottava polte veti väkisin sinua päin. Siinä saattoi vain todeta, "Mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää, tehdä sitä milloin vaan..." Lähes tainnoksiinhan siinä mentiin. Viime kerran jälkeen kappale oli saanut hieman uutta twistiä (silloin se oli ensiesitys), saa nähdä mihin suuntaan tämä kappale syksyn aikana vielä kehittyykään. Sen jälkeen oli hyvä lähteä matkalle kauas arjen taa. Sitähän nämä Akin ja Fantasian keikat ovat parhaimmillaan, näillä keikoilla saa paeta arkea, riisua aistit hunnuistaan ja etsiä vielä kauniimpaa. Siellä arjen takana voi myös nautiskella niitä rakkauden drinkkejä, jos uskaltaa, sillä ne voivat käydä kummasti jalkoihin ja lisäksi voivat aiheuttaa myös muita sivuvaikutuksia. Vain jos olet tällaisen drinkin nauttinut, saatat tietää sivuoireet ja sen, kuinka niistä sivuoireista saa kuulla vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen. Kun drinkit oli saatu kumottua, oli aika suunnistaa kohti Koivukujaa. Vaikka kuinka sitä rakkautta vannottiin, saattoi kuitenkin koittaa hetki rakkauden jälkeen ja sen yhteydessähän voi tapahtua sitten vaikka mitä, tosin bändiltä siitä ei saa kysyä, mutta kyllä siihenkin on joskus saatu vastaus (rakkauden jälkeen menee ainakin talo ja auto). Mutta jos kuitenkin antaa paljon, osan tai kaiken, voidaanko sen jälkeen jatkaa kuin hetkeä rakkauden jälkeen ei olisi tullutkaan?

Tauon jälkeen olikin sitten aika kysellä vihjailevasti, "Jos vielä oot vapaa...?" Lähellä sinua voi  potea vieroitusoireita ja vaikka se toinen on siinä lähellä, voi silti kuitenkin olla kaukana, mielessä ajatus, että ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa. Varsinkin jos sillä toisella on "se jokin", ei kannata alkaa muuttamaan toista, varsinkaan jos sun läsnäolosi vain tärkein on ja vaikka muitten mielestä olisit mahdoton. Monesti hymyllä voi saada aikaan kaiken sen ja jos oikein alkaa pohtia onko se rakkaus väärää vai oikeaa, kannattaa muistaa että on olemassa vain oikeanlaista rakkautta, vaikka se kuinka pistäisi ja polttaisi. Kun kerran se rakkaus sitten on oikeaa, voi sen toisen kanssa lähteä tutkimusmatkalle maailmaan, ottaa mukaansa kaksi karttaa, niiltä voi kenties löytyä tie myös salaiseen. Joskus kuitenkin täytyy myös kirjoittaa tunteistaan ja sammuttaa liekki tummin kyynelin, mutta anteeksi voi kuitenkin antaa jos toinen toisi kuitenkin sitä kipinää.

Hempeilyt sikseen ja pistetään vielä vähän vauhtia koneeseen ennen kuin toinen setti ja ilta Akin osalta olisi ohitse. Tummasilmäinen pääsi taas kiusaamaan ja viemään vain leikiten. Tosin omisti sitä minkä väriset silmät tahansa, voi sitä silti kiusoitella toista, sitähän ei kukaan estä - eikä kiellä. Sen jälkeen laitettiinkin taas pitkästä aikaa leijat lentämään yli vuorten kera kauneimpien lauseiden. Kun leijat sitten lentäisivät yli vuorten, kaikki kansat saisivat lukea niistä rakkauden. Kaupungissa oli jo yö, mutta silti ei nähty tähtiä (nyt siis voimme olettaa, että ne illan alussa loistaneet alumiinitähdet olivat jo sammuneet), jotenkin oli päädytty puistoon ja yllättäen se toinen seisoi edessä täynnä toivoa ja silmät kertoivat eläköön elämä! Siinä oli sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä oli kertonut. Olen onnellinen kun sun seuraasi jäin, kenties tässä olisi ainesta jonkinlaiseen rakkaustarinaan?

Toki ennen encoreja kahden viimeisen kappaleen välissä kuultiin ja nähtiin tuttuun tapaan Fantasian esittely. Tällä kertaa se kuitenkin sisälsi yhden poikkeuksen, nimittäin onnittelulaulun. Simo vietti perjantaina synttäreitään, joten esittelyn lomassa kajautettiin ilmoille paljon onnea vaan. Encoreina Porin illassa kuultiin sitten Pyydä vain ja Haavoitettu. Tokihan ilta ei vielä tähän päättynyt, luvassa olisi vielä Akin sanojen mukaan "myllytystä Fantasian toimesta". Siinä sitten Akin kanssa jutellessa mainittiin, että nähtiin muuten teidät kun tulitte hotellille... "Ei me olla hotellilla käyty...", totesi Aki ja toki siinä sitten iloittiin, että ei meitä sitten ole nähty, mutta Aki jatkoi, "Simo ja Jouni kyllä kävi kun tulivat aikaisemmin." No niin, ne todellakin sitten olivat Simo ja Jouni jotka nähtiin aiemmin illalla, mutta olivatko nämä kaksi kaveria nähneet meidät, siitä pitäisi vielä ottaa selvää...

Fantasian viimeinen setti aloitettiin kysymällä, "Tuntisitko mun ääneni muiden joukosta? Tuntisitko mun nimeni sanomatta? Olisinko sinulle vain joku ihminen? Vai yksi ja ainoa, ainutkertainen?" Kysyjälle vaan tiedoksi, tuntisin kyllä äänesi muiden joukosta, mutta ei siitä sen enempää. Sitten illan toinen ässä sieltä hihasta esille. Simply Redin tunnetuksi tekemä kappale "Stars". Tämä oli myös sitä harvinaista herkkua, jota harvemmin kuulee. "I wanna fall from stars. Straight into you arms. I, I feel you. I hope you comprehend." Jos tämä kappale oli suuressa suosiossa v.1991 sen ilmestyttyä, niin seuraavaksi kuullut nuorisomusiikin helmet olivat sitten suuressa suosiossa jokunen kymmenen vuotta aiemmin, nimittäin 1960-luvulla. Joko arvaatte mitä saatiin kuulla? Tietenkin Beatles-potpuri. Lontoosta takaisin Suomeen ja Tampereelle, mistä lainattiin seuraava kappale. Pitkä kuuma kesä. Tuota tuota, kesä kyllä meni jo, se ei ollut pitkä eikä kuuma, mutta voisiko tämä olla toive ensi kesälle? Sitten vielä viimeinen hidas, ennen kuin myös Fantasia laittaisi pillit pussiin tältä illalta. Ilta päättyi läheisiin tunnelmiin kun todettiin kuinka tämä voisi olla alku kaiken kauniin, alku johon loppua löydy ei. Porin tanssikansalta ei enää ylimääräisiä aplodeja kuultu, joten ei encorea Fantasian toimesta tällä kertaa.

Niin, mites sen yllätyksen ja paljastumisen kanssa sitten oikein kävikään? Pitäähän asiaan saada selvyys, joten kysytäänpä sitten vaikka Simolta nähtiinkö meidät. "Kävitte kuulemma Jounin kanssa hotellilla? - Juu käytiin. - Näittekö meidät? - Kyllä nähtiin, menitte muuten aika nopeasti. Siinä se yllätys sitten paljastui, melkein onnistui loppumetreille asti pysymään salassa." Se siitä yllätyksestä sitten, kiinni jäätiin, mutta ei voi mitään, kenties parempi onni seuraavalla kerralla kun tämä porukka päätetään yllättää.

Sellainen syksyn aloitus siis Porissa. Jälleen kerran onnistunut ilta ja paljon jäi taas hetkiä ja sanoja muistoihin talletettavaksi. Sieltä niitä on hyvä kaivaa esille synkkinä syksyiltoina seuraavia keikkoja odotellessa. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, te teitte sen taas kerran. Tunne, joka jää näiltä keikoilta, on sellainen jota ei voi sanoin kuvailla, se pitää vain tuntea 💗 Aki, oli mukava törmätä vielä aamupalalla, harmi vain että Fantasian pojat olivat vielä nukkumassa, ties miten korkealentoisiksi jutut olisivat suuremmalla porukalla lähteneet. Voi niitä katseita naapuripöydistä kun jutut saivat uuden ulottuvuuden ja naurua riitti. Mutta hei, rahalla saa, lottovoittoa edelleen odotellessa... 😂 Nähdään taas pian!

Hangan lava, Hankasalmi 25.8.2017

Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu... Meitä se ei kuitenkaan erota, ainoastaan kesäkausi ja kesäkiertue Akin ja Fantasian keikoilla on saatu päätökseen ja ajatukset alkavat kääntyä pikkuhiljaa kohti syksyn keikkoja. Kesäkausi kuitenkin pistettiin pakettiin Hangan lavan päättäjäisissä perjantai-iltana. Vaikka ilma oli kolea ja paljoa ei tanssikansaa ollut liikenteessä (osa näytti saapuvan vasta Fantasian toisen setin alkuun), mutta siitäkin huolimatta saatiin hyvät kauden päättäjäiset aikaan. Fantasialle oli nimimerkki "Pieksämäeltäkö" esittänyt toiveita niin sähköpostilla kuin postikortillakin, niistä ei tässä vaiheessa vielä sen enempää, kerrotaan kun kyseiset tanssilajit tulevat. Lisäksi tuntui siltä, että Fantasiassa on jonkin sortin ajatustenlukija, sillä yhtä kappaletta on viime aikoina soundchekissä lauleltu ahkerasti ja se sai allekirjoittaneen jokunen viikko sitten ajattelemaan voisikohan se joskus taas tulla keikalla, pitkään aikaan sitä ei ole kuultukaan. No, yllättäen se kuultiin sitten illan aikana. Mitähän seuraavaksi? Uskaltaisikohan tässä heittää ilmoille toiveen, että Fantasia voisi nyt pitkästä aikaa ottaa salsan ihan varsinaiseen settiin (ei pelkäksi encoreksi). Niin ja näin alkavaan syksyyn sopisi hyvin myös tuo kappale, mistä aloitussanat on lainattu. Jäädään mielenkiinnolla odottamaan mitä tapahtuu. Mutta sitä ennen perjantai-illan keikkaan.

Ilta alkoi rantakoivun alta, niitä löytyi myös Hankasalmelta. Tänäkin iltana koivulle uskottiin surut, kaipuut ja ikävät, pieni sade ei haaveilua koivun alla estänyt, ei vaikka illan aurinko kultasi maan, tuuli soi hiljaa ja se sai toteamaan "Tiedä en kauniimpaa". Ilta sulki silmänsä, varjot kulkivat vaieten, alla kuiskivan puun katsottiin kulkua kuun ja joku lauloi varjoissa soittaen samalla Romanialaista kitaraa. Nyt kun oltiin siellä rannalla, istuttiin myös ääreen veen ja katseltiin pintaa sen, samalla todeten kuinka kaukana jossain onnenmaa odottaa meitä saa... Kuka tietää, oltiinko sinne onnenmaahan matkalla sen salaperäisen Katerinan kanssa, tuo tyttönen kun tuntuu olevan salaperäisyyden lisäksi myös ujo, hän ei nimittäin suo kuin yhden suukkosen vain. Ai jai jai... Mutta koska vielä ainakin onnenmaa on haaveissa, oli  salaperäisen laulajan kera kitaransa aika jatkaa matkaa pientä polkua pitkin metsän halki. Syksyn tullen oli hyvä muistella kuinka siellä samaisella polulla kuljettiin kuun loisteessa kesäöissä.

Pieni polku, se siis oli tämä kappale joka on kesän aikana tullut kuultua soundchekeissä kun on ollut paikalla jo ajoissa ja jonka toivoi ajatuksissaan kuulevan taas pitkästä aikaa.

Siellä pienellä polulla kulkija kohtasi Kuubalaisen yön ruusu ja antautui hänen kanssaan kuuman cha chaan pyörteisiin, vaikka tiesikin, että tuo ruusu katoaa aamun tullen. Rebecca oli hänen nimensä. Vaikka Rebacca katoaisi, kulkijan täytyisi myös mennä ja hän totesi vain, Hastá mañana. Tässä välissä voidaan nyt paljastaa, että juuri näitä cha chaan rytmejä oli alussa mainittu nimimerkki toivonut ja ne nyt siis toteutettiin. Kun cha chaat oli saatu tanssittua, rauhoitettiin tahti hitaille valsseille. Syyskuun jo hiipiessä nurkan takaa oli aika muistella edellistä syyskuuta ja päiviä jotka sieltä jäivät mieleen. Kohta on taas se hetki kun tuuli tuutii viljaa ja on syksyinen aika. Toisena hitaana valssina tuttuun tapaan Cavatina elokuvasta Kauriinmetsästäjä, pianhan kauriinmetsästys taitaa myös alkaa, joten sinänsä ihan ajankohtainen kappale. Näiden hitaiden valssien aikana tuota salaperäistä kulkijaa oli ilmeisesti alkanut hieman paleltaa, sillä seuraavaksi suunnistettiin saunomaan. Hieman heitettiin löylyä lisää ja todettiin vain, että elo ihmisen huolineen ja murheineen se on vain väliaikainen.

Tauolta takaisin ja heti alkuun läheisiin tunnelmiin. Ollaan lähekkäin, ainakin vielä hetki ja painaudutaan toisen viereen, sillä ei aikaakaan kun paikalle saapui sademies ja toi tullessaan sateen. Niin sitä sitten jäätiin yksin sateeseen, vain katulyhdyt olivat ainoa seura, kunnes jostain sateen keskeltä paikalle saapui kissanainen. Ei auttanut kuin kaivaa esille savukkeet kun tuon kissanaisen askeleet vain keinuivat ja tuntui siltä, että taivaan kappaleet sinkoaisivat pian irti radaltaan. Villi ja viekas sotki systeemin täysin. Saisiko tuota kissanaista edes silittää? Oliko ihme, että mieleen tuli tiikeri, mutta kuitenkin lempeä, huh mikä nainen! Mutta sitten tuli kutsu tummalta (taisi kissanainen siis olla tummaverikkö) ja oltiin valmiita lähtemään, sillä eiväthän kaikki tytöt osaa villitä vaistoja sillä tavalla. Tähän samaiseen kissanaiseen oli ilmeisesti törmätty myös aiemmin Rhodoksella, sillä illan edetessä saatiin kuulla kuinka kerran Rhodoksella mua lempi tumma nainen, mutta hetken vain se leikki oli kuitenkin kestänyt ennen kuin lähdettiin laivaan ja pyydettiin Sorbasilta, että soita mulle laulu Rhodoksen. Sieltä jostain kumman syystä matka oli kulkenut Budapestiin, jonka yöhän oli jääty haaveilemaan. Tonavan laineet löivät laivaa vasten kun laivan skanssissa istuttiin iltaa.

Taisi siinä himan jo koti-ikäväkin vaivata tätä kulkijaa, kun totesi, että kaunista on kaipausta kantaa, kun kohde sen on koti kaukainen. Sinne vain nyt kaipaan mistä lähdin pois, jos saisin taas olla siellä, kotiportista sinne mennen kuin lapsena ennen. Laivan kurssi siis kohti kotimaata, tähtitaivas näytti tietä kun laivan kapteeni kuuli lähtökäskyn ja tähtitaivaan suojassa laiva kulki hiljaa eteenpäin. Vaikka kuinka oli varoiteltu, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en tahdo sua satuttaa ja ei haavees kuitenkaan toteen käy, jotenkin siinä kuitenkin oli käynyt niin miten ei uskottu käyvän ja loppujen lopuksi oli antauduttu kuin hullu siihen rakkauteen. Se kaiketi oli nyt syynä että matkalta oltiin tulossa kotiin.

Koska Fantasia oli jo kuljettanut tarinaa tähän saakka eteenpäin, on aika jatkaa tarinaa kun Akin ensimmäinen setti koitti. Tuo salaperäinen kulkija oli saapunut kotimaahan ja päätynyt Sörkän laitakaduille. Siellä katupojat seuranaan hän lauleli ja tanssi, mukanaan kotisatamaan saapuneen laivan merimies, joka tosin ei tälläkään kertaa voinut olla maissa päivää kauempaa. Jälleen kerran hän jätti jälkeensä kaipaavia neitokaisia ja kaipuun kyyneleitäkin vieritettiin. Salaperäinen kulkijamme päätyi kotimaahan tullessaan ja matkaa jatkaessaan drinkille. Tuo drinkki olikin todellinen rakkauden drinkki, siihen oli sekoitettu täysi mitta hurmosta ja kaksi tippaa kaihoa. Vaikka drinkki vei kulkijalta jalat alta, ojan pielet eivät kuitenkaan kutsuneet vaan tie jalkojen alla kävi kirkkaammaksi ja hän kulki kevein askelin halki kaupungin kohti Koivukujaa. Koivukujalla kenties vannottiin jälleen rakkautta suurempaa ennen kuin koitti vaikea lähdön hetki.

Kesän keikoilla on Lähdön hetki - tangon aikana jokunen kerta nähty kuinka Aki, Jani ja Jouni asettuvat lavan etureunalle laulamaan ja soittamaan sekä Simo haitarinsa kanssa sinne taakse, nähtiin se myös nyt, mutta hieman eri tavalla toteutettuna, sillä lava aiheutti tällä kertaa keskellä sijainneen kaiteen vuoksi ongelmia. Ensin Jouni asettui istumaan lavan toiseen reunaan, sitten Aki keskikohdalle, vaikka ei se helppoa ollut kaiteen vuoksi, sitten Jani toiseen reunaan. Enää puuttuu Simo. Mihin kohtaan Simo tulisi haitarinsa kanssa? Ilmeisesti (ainakin oletus on sellainen) joitain ongelmia ilmeni ja Simo päätyi istumaan laatikon päälle lavan pimeimpään nurkkaan soittelemaan haitariaan. Mikäs siinä sitten, hieman erilaisempi toteutus tällä kertaa. Toki Aki siirtyi kyllä myöhemmin Jounin viereen, mutta kun oli aika palata lavalle, koitti Jounille jonkin sortin ongelma ja Jounin täytyi kiertää kaiuttimen toiselta puolelta rappusia pitkin takaisin lavalle.

Lähdön hetken jälkeen koitti rakkauden yö, jolloin tunnettiin toisen tuoksu iholla ja aistittiin hellyys, silmät suljettiin onnesta. Silloin ei kaivattu järkeä lainkaan koska sun katse vaeltaa vartalossain ja aivan lähelles tulen jo näin, sillä mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vaan, kun sinuun painaudun, tunnen sykkees sun, sylissäsi kaiken saan... Hyvin taipui kappale cha chaaksi, hieman hitaampana versiona kuin alkuperäinen, mutta toimiva. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun kappale oli ohjelmistossa, mutta toivottavasti ei viimeinen. Kappaleen päätyttyä lavalta kuuluikin sitten tuttu "Los Satsumas"-huuto. Kun oltiin kiihdytetty ja viihdytetty oli jälleen hyvä aika karata sinne kauas arjen taa. Siellä olikin sitten hyvä todeta kuinka vastustamaton ulkomuoto on, sitä verrattiin jopa Garbon filmiin ja kuinka uros jokainen huomaa kyllä sen, heti kun hän katsoo silmiin. Niinpä niin, ihan sekaisinhan siinä urokset menivät, vaikka nuoruus häviää nuo miehet tunsivat itsensä jonkinlaisiksi gigoloiksi tuon uudenlaisen naisen rinnalla ja eivät osanneet sanoa muuta kuin "humma la beeba la seeba la booba la humma la beeba la seeba la bop". Taisivat nuo miehet siinä samalla päättää, että odota en ja halusivat vain nähdä sen mitä huominen tuo eteen. Kenties joku joutuisi kirjoittamaan tästä tarinan tummin kyynelin, miettiä miksi menetti tuon vastustamattoman vaikka kuinka antoi paljon, ehkä osan, ehkä kaiken.

Toiselle setille lähdettiin hempeissä, rakkauden täyteisissä tunnelmissa. "Suvituuli kun oksissa soittaa, linnut ilmoille laulunsa suo. Kukat kauniit taas puhkeaa kukkaan..." Kenties siinä ajatukset liitelivät hetkeksi pois loppukesän kylmästä illasta sinne alkukesän lämpimiin iltoihin ja sai vaipua myös muistojen huumaan. Muistojen huumassa mieleen tuli kenties ensitapaaminen ja se, kuinka kuiskasi toiselle minä rakastan sua. Ehkä silloin ensi tapaamisen aikaan taivaalla oli loistanut täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Täysikuun loisteessa on myös voitu vannoa kuinka ikuisesti tahdon sinut vaan. "Sinä toimit etkä mieti, jotain tahdot ja sen teet, sinä varmuudella vastustajat kohtaat. Yksi suuri varjo kadun iltaan tummuvaan, saa meidät ikuistaa tällaisenaan."

Sitten oli aika antaa estradi Jazztytölle. Loppukesän iltaan oli jazztyttö kuitenkin vielä varustautunut mekolla, siitähän ei luovuta ennen kuin talvi koittaa. Se sai Akin kyselemään vieläkö helma pyörii ja ennen varsinaista kappaletta lauleskeli "Kun kellohame heilahtaa ja vanha foxi soi..." Ei soinut foxi, vaan humppa. Kellohelmat vain pyörähtelivät kun jazztyttö pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkaansa eikä surrut heilan puuttumista. Mutta mitäpä turhaan suremaan, jätkiä löytyi enemmän tai vähemmän, jotka toivoivat saavansa suukon siinä humpan pyörteissä. Tämä tyttö ei kuitenkaan antautunut noiden tukkijätkien viettely yrityksille, vaan jatkoi matkaansa kahden kartan avulla eteenpäin ja toivoi saavansa mukaansa saattajan, jonka kanssa voisi sitten kulkea matkan loppuun saakka. Kenties tuon saattajan kanssa voisikin sitten valloittaa koko maailman. Kun koko maailma oli saatu valloitettua, luonto polvilleen ja kaikki yhdeksän planeettaa kiersivät vain meidän tahtiimme, oli aika ennen viimeistä varsinaista kappaletta vielä Fantasian esittelyn.

Tiedättehän vanhan lastenlaulun "Mörrimöykky"? Jos olette joskus miettineet miltä se mörrymöykky oikein näyttää, niin nyt siihen on tarjolla vastaus. Esittelyssä nimittäin Jouni sai lisänimekseen tuon mörrimöykyn. Kimmo puolestaan tiukassa nutturassaan sekä heiluttelee kahta kapulaansa että valaisee ja savustaa ihmiset illan aikana. Simolla tunnetusti on niin monta titteliä, kuten varmasti keikoilla käyneet ovat kuulleet, joten ihmekö tuo että uusi lempinimi oli Husqvarna - oikea monitoimikone. Jani puolestaan on tiputettu tänne jostain sellaisesta paikasta mistä kukaan muu ei oikeastaan tiedä mitään.

Sitten vielä viimeiseksi kappaleeksi Rakkaustarina, jonka jälkeen encoreina tutut Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu. Siihen ilta sitten myös päättyikin. Fantasialla ei ollut enää illan päättävää bändisettiä, vaan levymusiikilla mentiin illan viimeiset minuutit.

Näin saatiin kesä pakettiin ja on aika alkaa odottaa syksyä. Omaan kesäkiertueeseen toukokuusta elokuuhun Akin ja Fantasian keikkoja kertyi 14kpl ja ajokilometrejä edestakaisin yhteensä
3357. Mukavia ja hauskoja hetkiä jäi muistoihin, joita on hyvä muistella jälkeenpäin. Suuri kiitos kuluneesta kesästä Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Tapaamisiin taas pian kunhan syksyn keikat pyörähtävät käyntiin.