Heituinlahden Nuorisoseura, Heituinlahti 18.11.2017

Kun tarpeeksi kaipaa parasta mahdollista musiikkiterapiaa, niin silloin sitä n.160km suuntaansa ei ole pitkä matka lähteä Akin ja Fantasian keikalle, vaikka paikka on täysin tuntematon ja kenties nimestä, saati sitten sijainnista, päätellen lähinnä keskellä ei mitään. Heituinlahti, missä se oikein on? Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa, selvä homma! Kesällä tätä lähtöä ei miettisi yhtään, mutta nyt elettiin kuitenkin jo marraskuun puoliväliä, keliolosuhteet saattaisivat olla mitä vaan, taivaalta saattaisi tulla vettä, räntää tai lunta, lämpötila saattaisi olla kovastikin pakkasen puolella – tai sitten ei. Niinpä lähtö loppujen lopuksi oli sitten melko lailla viime hetken lähtö, kaksi tuntia ajomatkaa edessä, mutta tällä kertaa keliolosuhteet sallivat lähdön, joten ei muuta kuin rohkeasti kohti seikkailua ja Heituinlahden Nuorisoseuraa, joka toimisi illan keikkapaikkana. Paikka tosiaan oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, vahingossa sinne ei kyllä tulisi eksyttyä. Ensimmäinen valssi oli jo soinut ja toisen valssin viimeiset sävelet kaikuivat jo ilmoilla kun sisään pääsi. Tässä vaiheessa iltaa se ensimmäiseksi soinut valssi oli täysin arvoitus, mutta toisena valssina soi kuitenkin Kulkurin valssi. Sen verran siitä ehti kuulla omin korvin, että sen tunnisti.

Kun valssit oli soitettu, lähdettiin taivuttelemaan tangoa. Jani soitteli Romanialaista kitaraa, vaikka joskin aiemmin onkin kerrottu, että kitara, jolla se soitetaan, ei ole Romaniasta. Puiston penkille oli jäänyt kukka ja kun varjoissa oli lauleltu ja muisteltu kadonnutta ystävää, oli aika päästää Simo ihailemaan iltaruskoa. Iltarusko peitti meren kaukaiset rannat ja siellä jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Kuka tietää, oliko tuo nainen Karjalan Marjaana, josta äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät kiiluen. Hänen mukaansa kun Karjalasta ottaa naisen, löytää onnen ikuisen (mutta saako näin savolaisena olla eri mieltä asiasta?). Karjalasta suunnattiinkin sitten Jounin johdolla kohti Budapestin yötä. Siellä sitten juotiin maljat Tonavan rannalla ja katseltiin aavaa pustaa. Viulun sävel soi Czardaan kutsun ja jotenkin se kuitenkin toi mieleen Kööpenhaminan, joka ei kuitenkaan ollut enää kuin ennen. Ennen tuo kaupunki oli ollut mieltä kiehtova ja syntinen. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, jouduttiin jälleen kerran toteamaan. Mutta eikös se Aina Inkeri Ankeinen todennut, ”Onko kaiken aina pakko muuttua?”  Kööpenhaminassa oli kuitenkin aika muistella hetki Elainea ja sitä puistikkotietä, jossa kahden oli illoin istuttu. Elainella oli ollut hehkuva katse ja kuumia suudelmiakin oli vaihdettu. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, niin muistan sinut ain, oma armas Elaine. 

Joskus kuitenkin on lausuttava hyvästit, niinpä todettiin ”Vaya con dios mun rakkain” ja toivottiin, että ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa.  Hyvästien jälkeen koko Fantasia päätti ryhtyä kauriinmetsästäjiksi tai siis ei nyt sentään ihan kirjaimellisesti kuitenkaan, vaan toisena hitaana valssina oli vuorossa Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu sävelmä Cavatina. Jotta tunnelma ei menisi liian hempeäksi, otettiin Fantasian ensimmäisen setin päätteeksi vielä jenkat. Ensimmäisen jenkan myötä lähdettiin Lappiin.  Jossain vaiheessa alkoi kuulostaa siltä, että joku viäräleuka savolainen oli eksynyt laphiin, sillä ”se on sellaenen seutu ja sellaenen mua, jota ei voi unhoettaa…”. Hetkinen… Simo, sullahan alkaa olla savonmurre hallussa, kohtahan myö huastellaan keikan jälekeen savoks! Lapista kohti seuraavaa etappia, hieman tosiaan sieltä savon kautta koukaten, ja päätepysäkkinä tällä setillä Tampere. Sieltä lainattiin toinen jenkka, joka kertoi eräänlaisesta välimallin jätkästä. Toiset olivat fiksuja, toiset tyhmiä, mutta tämä jätkä oli siltä väliltä ja jotain sopivan kokoista häneltä myös tuntui löytyvän sekä välimallin naamataulu. Soitettiinpa siinä myös välimallin urkusoolo, ennen kuin vuorossa oli kahvitauko.

Kun kahvit oli juotu ja välilevyt soineet, oli aika jatkaa elävällä musiikilla. Masurkalla liikkeelle ja ensin muisteltiin kotiseutua pohjolassa. Siellä peräpohjolassa oli saatu tuntea talven tuiskutuulet, kesä lämpöinen ja nähty ruskan taika syksyn saapuessa. Kenties sieltä peräpohjolasta oli myös kulkija poika aikoinaan matkaan lähtenyt ja muisteli kuinka äiti oli häntä tuudittanut, liikuttanut ja kiikuttanut. Sinne kehtoon oli lapsuus jätetty. Masurkan jälkeen jatkettiin vielä hetki rauhallisemmissa tunnelmissa, vuorossa olivat slow foxit. Ensimmäiseksi Jani kertoi meille tarinaa villistä, viileestä ja vaarallisesta kissanaisesta. Taivaankappaleetkin sinkosivat pois radaltaan kun tuo kissanainen käveli viekoittelevin kissanaskelin. Muistipa Jani mainita myös sen, että kissaa ei koskaan saa silittää vastakarvaan. Taisi se kissanainen olla melkoinen tapaus, sillä seuraavaksi Simo jatkoi toteamalla ”Haaveissa vainko oot mun” ja jatkoi vielä pohtimista, onks siinä liikaa jos tunteeni selväksi teen? Sen jälkeen toivottiinkin sitten, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin ja ettei se toinen menisi siitä viereltä minnekään. Taisi se toinen olla jokseenkin lämmin, hellä ja pehmoinen, joka antoi myös paisteen auringon.

Swingin myötä lähdettiinkin sitten matkalle Pohjanmaalle ja kulkemaan pitkin valtatietä 66. Matkalla vilahtivat ohitse niin Ruovesi ja Visuvesi, Virrat ja Alavus, Kuortanekin siinä meni kuin huomaamatta kuoppaisella tiellä. Mutta jos tunnelma on ihan I’m easy, niin mikäs siinä on matkatessa. Tosin hieman melankolista tunnelmaakin tuolla matkalla koettiin. Ensin soi tummansininen sävel kun muisteltiin suukkoa kuumaa ja laulun sanoista hävisi lempi.  Sen seurauksena koitti sitten salattu suru, mutta muita kuitenkin estettiin huomaamasta sitä ja mietittiin, voiko mies näyttää tätä taakkaa surun. Suru sydämen on kuitenkin loppujen lopuksi salaisuus.  Jotta ei kuitenkaan liian surumielisiin tunnelmiin vaivuttaisi, soitti Fantasia vielä toisen setin päätteeksi reippaat polkat. Ensin lähdettiin taittamaan matkaa linjuriauton kyydillä. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Linjuriautossa saa nähdä jos jonkinlaista, on miestä ja naista, lasta ja ukkoa, akkaa, reppua, nyyttiä ja vakkaa. Vaikka linja-autossa on tunnelmaa, voi matka tietysti myös katketa. Mutta jos on liikkeellä iloisella asenteella ja raitis huumorin henki kukkii kuten Karjalan pojilla, niin siinä voivat vaikka kaikki lähteä karkeloihin käsikkäin ja todeta loppuun, että tää on polkan jyskettä.

Sitten olikin vuorossa illan odotetuin hetki (ei siis mitenkään sillä, että Fantasia olisi jotenkin vähempi arvoinen, eihän ilman tätä huippu porukkaa näistä illoista tulisi yhtään mitään), Aki saatiin lavalla ensimmäisen kerran illan aikana ja ei muuta kuin humpalla liikkeelle. Jazztyttö oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria, lähtenyt tansseihin ja oli nyt aivan vallattomalla tuulella humpan rytmistä.  Jazztytön perässä paikalle kiirehti myös joukko katupoikia aina sieltä Sörkän laitakaduilta saakka. Kuu nauroi taivaaltaan kun joku pojista kävi tanssimaan. Niinpä niin, näille katupojille vain tanssi oli elämää, he lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan. Liekö se taivaalla naurava kuu ollut täysikuu, joka kiersi kylmää tietänsä niin yksin, mutta sai kuitenkin nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, samalla pukien avaruuden loistoon hopeaan. Sen kuun loistaessa saattaa myös keväisin nähdä keijujen karkeloivan lähteellä ja pienten valkovuokkojen nostavan päätään sammalmättäällä. Kuka tietää, kenties silloin voi nauttia myös niitä kummallisia rakkauden drinkkejä, jotka vievät jalat alta ja kirkastavat ajatukset, riippuen tietysti ihan siitä mitä rakkaudentippoja sinne on sekoitettu ja ennen kaikkea kuka sen drinkin on sekoittanut ja kenelle. Toki sieltä voi löytyä niin hurmosta ja kaipuutakin sekä tuskaa makeeta, mutta muut aineosat saattavat jäädä vain drinkin sekoittajan tietoon. Kun drinkit oli nautittu, oli aika lähteä matkaan kohti Koivukujaa. Jälleen kerran matkan varoitettiin olevan kuoppainen. Mutta Aki, tiedoksi kuitenkin, että ei se enää kovin kuoppainen ole… Koivukujan ainoa kuoppa on paikattu, joten jotain uutta pitäisi tuohon spiikkaukseen nyt keksiä. Siinä sulle hieman pohdittavaa. Koivukuja tunnetusti aina johtaa kotiin maailmalta, mutta jos ei aina ihan sieltä saakka, niin ainakin vähintään keikkareissuilta aamun pikkutunneilla.

Oikein jos viihdyttää ja kiihdyttää, voi tuntea katseen vaeltavan vartalolla ja tuntea poltteen pakottavan lantiossa, joka vetää väkisin sitä toista päin. Sitä voi mennä vaikka ihan tainnoksiin, jos menee toista niin lähelle, että tuntee sykkeen. Tiedä sitten, käykö siinä lopulta niin, että tuntee karanneensa jonnekin kauas arjen taa ja huomaa siellä olevan kaiken kauniimpaa kahdestaan? Siellä kaukana arjen takana voi sitten kahden kartan avulla olla tutkimusmatkaajana ja tutkia löytyisikö niiltä kartoilta kenties myös tie salaiseen. Siinä on kuitenkin pidettävä huolta siitä, ettei vain koeta hetki rakkauden jälkeen, sillä niin monta kertaa on kuultu siitä mitä silloin tapahtuu ja mitä menettää.  Sitä saattaa yllättäen huomata, että on tyhjää pimeää ja vain jossain soi. Sen jälkeen päästiinkin sitten ensimmäisen setin lopuksi hieman vauhdikkaampiin tunnelmiin, sillä seuraavat kappaleet olivat vain uineet mukaan Akin ohjelmistoon tässä jokin aika sitten. Niiden myötä oli lanseerattu myös uusi tanssilaji nimeltään Riimannin Raikku, mutta millainen tuo tanssilaji sitten oikein on? Eihän sitä tietenkään voi kertoa, sillä se on salaisuus ja virta vie ja virta tuo tämän tanssilajin ilta illan jälkeen matkaan mukaan.

Toisen setin alkuun kuunneltiin sitten öljylampun valossa Clandestinon tarinaa.  Yksinäinen mies, kohtalon kerjäläinen, joka oli tuomittu kulkemaan. Silmätkin olivat aikoinaan tulta leiskuneet, rakkauteen uponneet ja siinä kylpeneet. Nyt hän vain kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan, mutta niin kuin ei kukaan häntä, ei hänen viestejänsä löydä kukaan milloinkaan. Kova on kohtalo tällä kulkurilla, mutta toivottavasti joskus onni kääntyisi.  Kenties hän on kokenut monta hetkeä vähän ennen kyyneleitä, joutunut sanomaan kuinka hyvä hänellä on jonkun toisen kanssa ollut ja on vielä sanonut, ettei voi koskaan enää tulla tämän toisen luokse uudelleen. Herkän aloituksen jälkeen pistettiin sitten taas vauhtia tansseihin. Vuorossa oli malttamattomien ihmisten kappale, Odota en. ”Saa soittaa!”, kuului käsky Akin toimesta Fantasialle ja pojathan soittivat. Kun oli sitten tarpeeksi odotettu ja kerrottu tosiasiana se, että ei aiota tuhlata toiveisiin turhaa aikaa, yritettiin jälleen kerran muuttaa tyttöstä nimeltä Milla. Ilta illan jälkeen sitä on yritetty, mutta kun ei se Milla vain usko millään, ettei ole enää mikään tyttö ja tarttuu kerta toisensa jälkeen siihen tikkuun lyhyeen. Taitaa olla aika itsepäinen tapaus. Tämän jälkeen jatkettiin vielä sykkeen kohottamista humpan muodossa, ensimmäisenä vuorossa se ”humppien humppa”, Jätkänhumppa. Kovin oli Heituinlahden nuorisoseuralla pieni lava, joten tilaa hyppiä ja pomppia ei ollut kovinkaan paljoa. Vaikka kyllä lavalla siltikin riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jos ei muuten, niin Akin toimesta. Milloin sai pelätä, että siellä kompastutaan johtoihin ja välillä lavan etureunaan rakennettu aita oli vaarassa kaatua, kun Aki sitä jalallaan heilutteli ja totesi vain tyypilliseen tapaansa, ”Oho!”, aidan heiluessa uhkaavasti. Jätkänhumpassa ei tällä kertaa siis nähty kovin vauhdikasta koreografiaa. Merimies-humpassa lähdettiin sitten pelastamaan myrskyn keskelle joutunutta merimiestä, joka oli kyllä apujoukkojen saapuessa niin ilahtunut, että päätti vähän tanssahdella tico ticoa. Haetarsooloakin siellä kovasti Aki huuteli, mutta eipä sitä kuulunut, ei ollut Simolla haitaria tällä kertaa lavalla mukana. Jos se olisi ollut, niin sitten siellä lavalla varmastikin olisi niitä vaarallisia tilanteita ollutkin, niin ihan vain siitä lavan pienuudesta johtuen siis. En nimittäin jaksa uskoa siihen, että sillä haitarilla olisi ketään pahoinpidelty...

Humpan jälkeen oli hyvä hetkeksi taas rauhoittaa tahtia ja ottaa ennen loppurutistusta pari hidasta kappaletta. Ensimmäisenä oli vuorossa ”Kun paljon antaa”. Siinä oli aika antaa ajatuksille hetki aikaa levähtää ja antaa askeleen vain kiertää lattiaa ja miettiä sitä, että kun antaa paljon ja jos itsestään luovuttaa jotain, tarvitseeko silloin mitään muuta. Kuitenkin siinä vaiheessa kannattaa pitää huolta siitä, että jos antaa itsestään osan tai kaiken ajoittain, ettei se toinen sitten paina ovea kiinni ja poistu sanomatta sanaakaan. Siinä vaiheessa saattaa käydä sitten niin, että täytyy kirjoittaa tummin kyynelin ja miettiä miksi sinut kadotin. Toki liekin voi myös sammuttaa tummin kyynelin, mutta antaa sittenkin anteeksi, jos se toinen toisi kipinää. Herkän tunnelman jälkeen vielä setin päätteeksi bugit. Ensin lähdettiin valloittamaan koko maailma yhdessä ja pistettiin kaikki yhdeksän planeettaa kiertämään meidän käskystä. Todellisuudessa niitä planeettoja on kyllä enää kahdeksan (Maa, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus), joten otapa tästä Aki vähän vinkkiä ja muista jatkossa olla ajan tasalla. Tämä planeettojen oikea lukumäärä kerrottiin aikanaan myös kappaleen alkuperäiselle esittäjällekin ja loppujen lopuksi hänen keikoillaan kuultiinkin ”kaikki kahdeksan planeettaa vain meidän käskystä kiertää saa”. Tähän väliin sitten tuttuun tapaan Fantasian esittely. Basson varresta löytyi tänäkin iltana porukan pomo ja parrakkain kaveri, Jouni. Rumpujen takana tiukassa nutturassa kahta kapulaansa heilutteli Kimmo, joka myös vastaa valaistuksesta sekä yleisön savustamisesta. Seuraavana vuorossa oli se keittiön kaapin nurkasta löytyvä monitoimikone: säveltäjä, sovittaja, laulun tekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi sekä ennen kaikkea ihminen, Simo. Vielä viimeisenä kitaransa kanssa tänne jostain, ties mistä, pudotettu mies Mikkelistä, Jani. Kun Fantasia oli saatu esiteltyä, kerrottiin vielä tarina rakkaustarinasta, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka olisi joskus toisen parina. Tämän jälkeen kiitos ja kumarrus, Aki & Fantasia kiittävät illasta.

Toki kunnon tanssi-ilta ei ole mitään ilman encoreja. Raikuvat aplodit, jotta saataisiin Aki takaisin lavalle. Fantasia ei toki missään vaiheessa edes poistunut lavalta, vaan pojat kokoontuivat piiloon lavan pimeimpään nurkkaan odottelemaan. Kyllähän se Aki sieltä sitten takaisin saatiin, herran omien sanojen mukaan hän olisi tullut toki jo aiemminkin, mutta ei vaan viitsinyt. Niinpä niin, tuota miestä ei voi kyllä ottaa tosissaan, aina letkauttamassa jotain mitä mieleen juolahtaa. Encoirena kuultiin tällä kertaa tangot, Lähdön hetki ja Kuun hopeaiseen viittaan.  Vielä kuitenkin olisi hetki tanssi-iltaa jäljellä, joten Fantasia hörppäisi kahvit ja jatkaisi sen jälkeen vielä hetken tanssi-kansan viihdyttämistä.

Niin se Fantasian kahvitauko… Taisi pojilla olla tässä vaiheessa iltaa jo erikokoiset kahvikupit, niin eri aikaan jokainen vuorollaan lavalle ilmestyi. Kun kolme neljästä oli saatu lavalle, selkeäsi jo vähän pidetty palaveria siitä mitä soitetaan ja montako kappaletta, huomataan, että yksi puuttuu. Missä on Jouni? Eihän nyt ilman kapellimestaria voida aloittaa. Kimmo sammuttaa valot ja poistuu lavalta yhdessä Simon ja Janin kanssa. Siis mitä? Loppuuko tämä ilta tähän? Kolme kaverusta seisovat pimeässä ja kenties tehdään päätös, että yksi lähtee etsimään kadonnutta lammasta (toimituksen huomautus: tämä on siis vain oma johtopäätös tilanteesta, lavan toiselta reunalta ei voinut kuulla, mitä toisella reunalla puhutaan), koska Jani poistuu paikalta ja tulee sitten hetken päästä takaisin, tosin ilman kadonnutta lammasta. Saatiinhan se Jounikin loppujen lopuksi paikalle ja Fantasian viimeinen, neljä kappaletta käsittävä setti saatiin alkamaan.

Iskelmäbiiseillä liikkeelle ja heti alkuun lähdettiin katselemaan tyttöjä tummentuneeseen iltaan. Vaikka Simo kovasti vannoi laulaessaan nähneensä ohikulkevan tytön kesäasuisen ja jääneensä yksin oottamaan, olevansa huoleton ja sitten taas oli ilmestynyt uusi tyttö näköpiiriin, niin kyllä nyt nähtiin unta tai mielikuvitus pääsi valloilleen, sillä jos marraskuun puolivälissä näkee tytön kesäasuisen, se ei ainakaan voi tapahtua ulkona tai sitten ollaan jossain lämpimässä maassa. Mutta menköön nyt tällä kertaa.  Siitä sitten Simo johdatteli meidät aasinsillan kautta seuraavaan kappaleeseen, ”Janilla on tänään mukanaan kaksi kitaraa.” Joko arvaatte mikä kappale kuultiin seuraavaksi? Kaksi kitaraa kuultiin siis seuraavaksi, ”yö hopeainen, yö satumainen, yö jonka suojaan vie nyt kaipuu polttavainen…”, tosin tällä kertaa instrumentaaliversiona ja hieno versio olikin! Jos vain saa esittää pienen toiveen, niin nämä kaksi edellä mainittua kappaletta olisi kyllä mukava kuulla jatkossakin, sen verran hienot kappaleet ovat kyseessä. Pistäkääpä pojat vinkki korvan taakse jatkoa ajatellen. Vielä viimeiset valssit ennen kuin tämä tanssi-ilta oli paketissa. Ensin Jouni kertoi tutun tarinan siitä rajan taakse jääneestä metsäpirtistä, joka toi mieleen muistot lapsuusvuosista ja jossa metsätuulten humina soi kehtolauluna. Illan päätteeksi vielä Simo johdatteli meidät viettämään tummentunutta iltaa tähtien loisteessa laivan skanssiin. Rauha oli saapunut laivaan (vaikka laivassa ei nyt oltukaan) ja siellä sitten muisteltiin ja luokses kaipailtiin.

Sellainen tanssi-ilta Heituinlahden Nuorisoseuralla. Kannatti lähteä ajamaan kaksi tuntia keikalle kohti tuntematonta. Paras mahdollinen musiikkiterapiatarve tuli täytettyä ja energialataus suoritettua Akin & Fantasian toimesta. Niin ja se illan ensimmäinen valssi oli muuten ”Tiedä en kauniimpaa”. Ei muuta kuin kiitokset ja parin tunnin kotimatkalle, pojilla oli vielä edessä pikaroudaus, matka kohti Lahtea, nukkumaan ja seuraavana aamuna odottivat sitten joukonserttitreenit. Muuten pojat, oletteko tulleet ajatelleeksi, että nyt kun tästä sukupuolineutraalisuudesta puhutaan kaikkialla, niin pitäisikö teidän olla edelläkävijöitä musiikkimaailman puolella ja muuttaa vähän kappaleiden nimiä, kuten nyt vaikka Jazzhenkilö, Katuhenkilöiden laulu, Henkilönhumppa, Merihenkilö, Välimallin henkilö, Kissahenkilö jne…😄 Tämä idea on sitten ihan vapaasti käytettävissä jos siltä tuntuu.  

Kiitos vielä kerran Heituinlahden illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nähdään joulukonsertin merkeissä.

Silja Europa, Helsinki-Tallinna-Helsinki 1.-2.11.2017

Tällä kertaa matka suuntautui Itämeren aalloille, keikkapaikkana Silja Europa ja Ocean Club. Aki ja Fantasia keinuivat aalloilla Helsingin ja Tallinnan välillä kaksi risteilyä, itse hyppäsin matkaan mukaan toiselle lähdölle. Kaikkea voi aina sattua kun tämä tyttö risteilylle lähtee, kummasti jotain aina jää matkasta pois – ei, se ei ollut passi (tosin kerran sekin on jäänyt kotiin), vaan jotain aika oleellista matkan kannalta, nimittäin pankkikortti. Kaikesta huolimatta tilanteesta selvittiin, tosin vähän kuittailuja tuli kuultua tästä unohduksesta, ”Hanna, sä alat oppia!” ja ”Onneksi laivaan pääsee ilman pankkikorttia!”. Mutta se vain kuuluu asiaan. Risteilykansaa ei tällä kertaa ollut mitenkään runsain määrin liikenteessä, mutta siltikin tunnelma tansseissa oli kuuma ja erittäin lämmin.

Viime blogin tarinassa tuttu kulkurimme joutui Halloweenin vuoksi painajaisen piinaamaksi, joten olisikohan nyt aika kertoa tarinalle jatko sen suhteen kuinka kulkurimme mahtoi tästä selvitä. Vieläkö painajainen kummitteli mielessä vai olivatko asiat saaneet paremman käänteen?

Painajaisen jälkeen kulkurimme oli tuntenut olonsa hieman yksinäiseksi, sielu oli piirtänyt hänen silmiinsä tuon yksinäisyyden. Hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan ja tuntui siltä, että taivaalta oli valo kadonnut hetkeksi. Kuitenkin tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan ja kimmelsivät kuin alumiinitähdet. Tähtitaivas kuunteli häntä kun hän huusi ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton? Hän mietti kuinka tuo tyttö, jota hän kaipasi, oli sytyttänyt roihun riehumaan silloin aikanaan? Tuuli soi metsissä hiljaa ja kulkuri kaipasi tyttönsä luokse. Hän ei tiennyt kauniimpaa, kenties huomenna hän olisi taas tyttönsä luona. Kulkurin veri veti häntä kuitenkin kulkemaan, silmät kostuivat kyynelistä, hän mietti veisikö tyttönsä Tallinnaan, kenties Tallinnan illoissa heillä olisi aikaa toisilleen. Olisiko tuo paikka heidän onnenmaansa, josta he olivat veden ääressä istuessaan. Eihän se nyt kovin kaukana ollut, mutta sinne he voisivat kuitenkin kahdestaan mennä. Kulkuri päätti hengähtää hetken ja seisahti alle kuiskivan puun katsomaan kulkua kuun rakas aatoksissain. Hän kaivoi kitaransa esille ja soitteli sillä hetkisen, laulellen yksin varjoissa, ennen kuin jatkoi taas matkaansa.

Kuin huomaamatta kulkurin tie kulki jälleen painajaisesta tuttua valtatietä nro 66. Vaikka se oli kuoppainen, ei sen taivaltaminen tällä kertaa tuntunut painajaiselta. Hän tunsi olevansa aivan ”fine” ja ”okay”. Hän mietti kulkiessaan kaikkia niitä hetkiä, joita oli saanut viettää tyttönsä kanssa. Tumma hiljaisuus ja yön silkki pehmeä, yksikään ei tuolloin nähnyt eikä kuullut heitä. Silloin oli vain kuiskattu toiselle, ”jää aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää”, oli tuntunut kuin alku tää vois olla kaiken kauniin, alku johon loppua löydy ei. Vaikka heidän tiensä olivat aina välillä eronneet. Siinä kun kulkuri odotteli sitä, että kohtaisi taas tyttönsä, hän törmäsi matkallaan ulkomailta saapuneeseen kollegaansa, jonka kanssa puhe vaihtui englanninkieliseksi.  Tällä toisellakin kulkurilla oli omat naishuolensa, joten hän kertoi kulkurillemme seuraavaa, ”Last night I said these words to my girl. I know you never even try, girl. Please please me, like I please you.” Kulkurimme kuunteli ymmärtäväisenä ja keskustelu jatkui siitä kuinka matkoilla aina kaipasi sitä tiettyä tyttöä, ”Ain't got nothing but love, babe. Eight days a week.  Love you every day, girl. Always on my mind”, ja kääntyi sitten siihen miltä tuntui palata matkoilta sen oman tytön luokse.  ”It's been a hard day's night, I should be sleeping like a log. But when I get home to you I find the things that you do. Will make me feel alright.” Sellaista se kulkurien elämä oli, välillä veri veti kulkemaan tien päälle, mutta siltikin, ”And then while I'm away, I'll send all my loving to you.” Kulkurien oli kuitenkin lähdettävä omille teilleen, mutta vielä ennen kuin heidän polkunsa erkanivat, kulkurimme lohdutti toista kulkuria sanomalla, ”She loves you.”

Toisaalla tyttö odotteli kulkuriaan saapuvaksi. Hän päätti odotellessaan nautiskella rakkauden drinkin. Baarimikko tarjosi hänelle Cosmopolitanin, siinä maistui niin hurmos, kaiho ja hieman myös makea tuska. Drinkkiä nautiskellessa tytön mielessä kävi, että jotain hän taisi unohtaa kotiinsa Koivukujalle. Ehkä hän oli liikaa ihaillut kellastuneita koivun lehtiä tähtitaivaan alla, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, hän ajatteli ja heitti ajatuksen mielestään, jatkaen drinkin nautiskelemista.  Odottavan aika oli kuitenkin pitkä ja kulkuriaan odotellessa Jazztyttö kaivoi laukustaan peilin ja pisti nokkaansa hieman puuteria ja peilasi otsatukkaansa, olihan hänen näytettävä hyvältä kulkurin saapuessa. Siinä odotellessa hän katseli ohi kiirehtiviä merimiehiä, jokaista odotti laiva jossain, myrskyä uhmaten noiden merimiesten laivat kyntäisivät maailman meriä. Kenties jossain noilla merimiehillä odotti joku neito, joka kaipasi ja itki kaipuun kyyneleitä. Siinä vaiheessa tyttöä alkoi kuitenkin hieman jo hermostuttaa, lähdön hetki alkoi olla käsillä, mutta kulkuria ei vielä näkynyt. Oliko jokin muuttunut, jotain mitä hänen olisi pitänyt huomata? Tyttö tiesi, että hänen edellisen illan viesti oli tavoittanut kulkurin ja tänään heidän piti nähdä. Taivaalla loisti öisen taivaan ihme, täysikuu, kun tyttö katseli sataman ikkunasta ulos, etsien katsellaan kulkuria. Hän toivoi, että tuo mystinen täysikuu voisi kertoa kulkurille kuinka paljon tyttö tuota kulkuria rakasti.

Yllättäen tytön valtasi tunne, että jonkun katse vaelteli hänen vartalollaan ja jokin veti häntä tuota katsojaa päin. Tyttö käänsi katsettaan ja näki tutun kulkurin seisovan sataman baarin ovella hymyilevänä. Tyttö kiirehti kulkurin luokse, painautui tätä vasten ja tunsi kulkurin sykkeen. Tyttö tunsi saavansa kaiken kulkurinsa sylissä, kenties tänä yönä he voisivat myös hieman viihdyttää toisiaan. Kulkuri rutisti tyttöä lujasti ja kuiskasi tälle, kuinka he karkaisivat nyt kahdestaan kauas arjen taa, kukaan ei voisi särkeä tunnelmaa.  Ei koittaisi edes hetkeä rakkauden jälkeen eikä pelkoa siitä, että työntäisi toisen jonkun toisen syliin. Hetki oli hiljainen ja äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää, ero päivien ja ero viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta.  Joskus oli annettava paljon ja luovutettava jotain itsestään, jos vain voisi. Kulkurista tuntui, että tyttö sai hänet uskomaan uuteen elämään ja loi pohjan hänen elämäänsä. Tämän tunteen hän tallettaisi kätköön sydämen, eikä kertoisi siitä muille. Kellä onni on sen piilottakoon. Tytön mielenkiinto heräsi ja hän kysyi kulkurilta mitä tällä oikein oli mielessään? Kulkuri vain hymyili salaperäisesti, ”Se on salaisuus.” Ennen kuin kulkuri ja tyttö astuivat laivaan, he pysähtyivät hetkeksi pienen joen äärelle, joka virtasi lähellä satamaa. Kuun hohde loi joen pintaan välkkeen ja he katselivat kuinka virta vei ja virta toi, virran laineet olivat täynnä elämää.

Clandestino päätti pudottaa viestinsä virran vietäväksi, sitä löytäisikö joku hänen viestinsä tai mitä hän siihen kirjoitti, ei hän suostunut kertomaan. Vaikka Clandestino oli luotu kulkemaan ja hän kenties vaelsi vailla määränpäätä, tällä kertaa hänen suuntansa oli selvä ja hänen rinnallaan kulki tyttö, jota hän rakasti ja aina kulkiessaan kaipasi. Häntä saatettiin luulla yksinäiseksi mieheksi ja kohtalon kerjäläiseksi, sillä joskus hänen silmäkulmassaan kiilsi kyynel, mutta vähän ennen kyyneleitä hän oli oppinut kääntämään päänsä pois, jotta kukaan ei niitä näkisi. Mutta nyt oli tilanne toinen.  Monesti kulkiessaan hän oli aina välillä pysähtynyt huilaamaan ja unelmoinut kuinka toivoi saavansa suukon omalta kullaltaan. Joskus lauantaisin oli pitänyt kääntää paitakin nurinpäin ja käydä vihellellen kylille päin. Katupojilta hän oli oppinut viheltämisen taidon ja saapunut kerran viheltelemään tytön ikkunan alle. Se oli ollut kevät ja pienet valkovuokot olivat juuri nostaneet sammalmättäällään päätään. Nyt kuitenkin he olivat taas työn kanssa yhdessä, tyttö tunsi kulkurin tuoksun ihollaan eikä kaivannut lainkaan järkeä, heillä oli edessään kokonainen rakkauden yö.

Kulkuri käänsi hetkeksi huomionsa muualle, jonka huomasi kadottaneensa tytön. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut, minne tyttö oli mennyt? Kai tyttö sentään vielä samassa laivassa kuitenkin oli? Hetken ympärilleen katseltuaan kulkuri päätti kysyä oliko joku nähnyt tyttöä. Joku vastasi kulkurillemme, ”I saw her standing there.” Toden totta, tyttö odotteli kulkuriaan tanssiin tanssilattian lähettyvillä ja pyysi hänet tanssiin. Kävisikö niin, että seuraavana aamuna kulkuri voisi vain todeta, ”We danced through the night, and we held each other tight.” Kulkurin pää oli jo aivan pyörällä, hän tuskin tiesi missä oli ja hän totesikin, ”House is rockin!”.  Kun kulkuri palasi tanssin jälkeen takaisin todellisuuteen, hän tunsi lähellään tyttönsä, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Hän totesi tuon tytön olevan vain ”mun rakkaimpain ja ainoain” ja toivoi, että he voisivat olla vielä hetkisen lähekkäin, sillä hetkellä kulkuri ei voinut toivoa enempää.  Tyttö päätti kuitenkin hieman kiusoitella kulkuriaan, irrottautui hetkeksi tämän syleilystä ja käveli poispäin kiusoittelevin ja keinuvin kissanaskelin. Kulkurista alkoi tuntua että tuo villi ja viilee nainen härnäsi häntä ja sotki hänen systeeminsä. Vaarallista elämää. Tyttö jatkoi kiusoittelua ja heitti ilmaan kysymyksen, ”Mut onks siinä jotain liikaa, jos tunteeni selviksi teen? Vai haaveissa vainko oot mun?”

Kulkuri alkoi olla jo aivan sekaisin, tyttöhän oli melkoinen tapaus. Meno oli hetkittäin jo kuin villissä lännessä, enää paikalta puuttui vain Pecos Bill, joka ratsastaisi paikalle myrskytuulen lailla uljaalla ratsullaan Extrapallolla. Tosin se ei kuitenkaan ollut mahdollista, olivathan tyttö ja kulkuri tällä hetkellä laivassa. Jokin siinä yön huumassa sai kulkurin vertauskuvallisesti vertaamaan tyttöä salaperäiseen yön ruusuun. Tyttö päätti pyytää kulkurin mukaansa elein viettelevin ja lupasi tälle yön ihmeellisen. Kun kerran tähän leikkiin oli ryhdytty, sen seuraukset täytyisi vain kummankin kestää.  Koska tunnelma oli kuuma, päättivät he siirtyä hetkeksi laivan kannalle. Oli kuutamo yö ja he molemmat tunsivat kaipauksen ja sen kuinka kuu heitä valvotti. Kumpikin myönsi sen tosiasian, että välillä he tunsivat olevansa kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan.  Siinä tilanteessa oli vain pakko todeta, ” This thing called love I just can't handle it, this thing called love I must get round to it. I ain't ready. Crazy little thing called love.”  

Jostain laivan baarista alkoivat kaikua jiven rytmit, tyttö nappasi kulkuriaan kädestä kiinni ja johdatti tämän taas kohti tanssilattiaa. Kenties oli aika hieman pomppia jiven tahtiin. Tanssi jatkui ja orkesterin solisti lauloi, ” It's not unusual to be loved by anyone…” Kulkurin mielestä tyttö näytti tänä iltana erittäin hyvännäköiseltä ja hän laittoi merkille kuinka muutkin miehet katsoivat tätä pitkään. Hän tiesi kuitenkin, että pystyisi muuttamaan tilanteen edukseen. Oli yksi toive, jonka hän tytölle päätti siinä hetkessä esittää ja hän päätti vain kuiskata sen. ”Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen. Anna hyväilyjä kaipaavalle, uni suloinen ja lämpöinen.”  Oli aivan hiljaista, oli sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen.  Ainoa ajatus siinä hetkessä oli vain kuuleeko yö, kuuleeko taivas, tähtivyö? Kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaisi, olisi uusi aamu.

Uuden aamun koittaessa kulkuri otti esille haitarinsa, istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa. Tyttö katsoi ikkunasta ulos satamaan ja näki sumuun verhoutuneet kadut. Hän pyysi kulkuria soittamaan vielä hetken aikaa ja vetämään elämän haitarin palkeet auki, sillä hän tunsi tuon rytmin ja sen kutsun kuuman. Hän ei kaivannut syytä antautua sille vähän vain.  Jazztyttö tiesi, kuinka kulkuri oli monesti unelmoinut saavansa häneltä suukon, joten hän päätti yllättää sillä kulkurin, joka meni hieman hämilleen ja totesi, ”Oi joi, sä jätkän oma kulta!” Siinä he hetken mietiskelivät edellistä yötä ja sitä kuinka heistä oli tuntunut kuin he olisivat kietoutuneet kahdestaan kuun hopeaiseen viittaan täysikuun loistaessa öisellä merellä.  Tähdet olivat tuikkineet taivaalla, mutta kulkurista oli tuntunut siltä, että tyttö voisi hymyllään himmentää loisteen tähtien, koska tällä oli se jokin.  Vaikka tyttö ei ollutkaan tummasilmäinen, oli aikanaan tytön ensi katse saanut kulkurin sydämen laulamaan ja hän oli vastannut tuohon katseeseen.

Kun he vihdoin olivat poistuneet laivasta sumuisille kaduille, päättivät he lähteä tutkimaan kaupunkia. He nappasivat matkaan mukaan kaksi karttaa, joiden avulla he, kaksi tutkimusmatkaajaa, suunnistivat eteenpäin. Kuka tietää, kenties niiltä kartoilta löytyisi tie myös salaiseen.  Heillä oli tämä hetki, kukaan ei tietäisi miten kauan se tällä kertaa kestäisi, ennen kuin kulkuri jälleen painaisi taas oven kiinni sanomatta sanaakaan ja hänen askeliensa äänet häviäisivät pois. Kirjoittaisiko tyttö silloin taas viestejä kulkurilleen tummin kyynelin?  Hän ei voisi unelmoida loppuun jos he eroaisivat, tää kaikki olisi kesken jos kulkuri taas lähtisi. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sillä hetkellä murehtia. Heistä molemmista tuntui kuin juuri nyt he voisivat yhdessä valloittaa koko maailman, kaikki planeetat kiertäisivät heidän käskystään, paiste polttavan auringon olisi heidän tunteensa voima, tuuli tuivertaisi kun saisi heiltä luvan siihen ja keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten.  He tiesivät tämän juttunsa olevan sellainen rakkaustarina, joka ei antaisi heille rauhaa. Oli valvottu öitä toista kaivatessa ja toisen viereen kaivattu yön usvaa silmissä.  Kaiken tämän keskellä he tiesivät kuitenkin olevansa jonkin verran myös haavoitettuja. Se että rakastaa, ei muuta pysyvää.

Sellainen tarina tällä kertaa risteilyllä kuulluista kappaleista saatiin aikaan. Vaikka illalla tanssin pyörteissä nähtiin laivan tanssilattialla useampikin pari, päivätanssit eivät houkutelleet paikalle läheskään yhtä paljon porukkaa. Toki ei se menoa haitannut, kun väki vähenee, pidot paranee. Ei se määrä, vaan se laatu. Paikalla olleet ainakin tietävät kuinka hyvä meno päivätansseissa saatiin aikaan ja encoren myötä mentiin vielä yliajallekin. Laiva alkoi jo lähestyä Helsingin satamaa, mutta aikaa oli kuin olikin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Sen jälkeen vielä koko porukalle pikaiset kiitokset ja muutamat halaukset. Tästä reissusta täytyi ammentaa sisimpään kaikki mahdollinen, koska seuraavaan kohtaamiseen saatetaan päivien sijasta laskea tällä kertaa viikkoja. Kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Erityismaininnan ja isot kädet ansaitsee tästä risteilystä Fantasia – huippuluokan orkesteri, joka ei hyydy yllättävässä tilanteessa, vaan vetää homman kotiin rautaisella ammattitaidolla!

IsoValkeinen, Kuopio 28.10.2017

Talvikauden ensimmäiset tanssit Kuopiossa Hotelli IsoValkeisella tanssittiin lauantaina juuri ennen talviaikaan siirtymistä. Halloween-juhlien viikonloppu, mutta paikalla ei kuitenkaan sen kummemmin näkynyt noitia, piruja, zombieita tai mitään muutakaan Halloweeniin liittyvää. Tanssikansaa oli paikalla runsain määrin, tunnelma oli kuuma ja hikinen, niin tanssilattialla kuin lavan puolellakin. 1,5 vuotta sitten Akin ja Fantasian yhteinen taival oli alkanut juuri tästä paikasta, joten nyt pojilla oli edessä vähän kuin ”paluu rikospaikalle”. Kunnon tanssi-ilta siitä saatiin aikaiseksi, mutta vaikka tosiaan mitään Halloween teemaa ei näissä tansseissa nähtykään, silti tämänkertaisen blogitekstin tarina etenee kauhuteemalla aiheeseen liittyen. Tästä alkaa Clandestinon painajainen 

Tuttu kulkurimme oli taas jälleen tien päällä, hän oli kulkenut ja kulkenut, mutta päätti nyt poiketa tervehtimässä isäänsä, tuota lentäjää, jonka poika hän oli.  Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan paikalla kulkurimme saavuttua, joten hän jäi paikalle odottelemaan ja istahti kiitotien päähän ihailemaan villiä voimaa. Kuitenkin uni alkoi painaa ja hän nukahti hallien varjoon ja alkoi nähdä kerosiinin katkuista unta… Siinä unessa hän palasi lapsuuteensa kesiin, niihin aurinkoisiin päiviin, joita hän oli viettänyt äitinsä Leilan lempeässä huomassa. Siinä lapsuudenkotinsa pihanurmella maatessaan hän näki taivaalla liitelevän naurulokin ja kuuli äitinsä sanovan kuinka tuo albatrossi olisi joku päivä hänen sielunsa, joka liitelisi taivaan sinessä lepäämättä… koskaan. Siinä vaiheessa uni alkoi muuttua painajaiseksi.  Oli päivä tai synkkä yö, mutta joka tapauksessa oli pimeää.  Joku kuiski hänelle, että sä muistatko viel puistikkotien, missä kahden istuimme silloin illoin ain. Kuka tuo kuiskija kulkurimme korvaan oikein mahtoi olla? Etkö tunne minua, ääni pimeässä kuiskasi, olen oma armas Elaine. Painajainen tuntui vain pahenevan, omasta mielestään kulkuri oli jo aikoja sitten heittänyt hyvästit tuolle naiselle, mutta ääni vain jatkoi, suudelman kuumas tunnen mä viel huulillain. Kulkuri pinkaisi unessaan juoksuun ja hengitti raskaasti. Hän saapui veden äärelle, istahti siihen ja alkoi miettiä onnenmaata, sitä paikkaa siellä jossain kaukana, jonne hän oli joskus luvannut tyttönsä viedä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tuo onnenmaa ei odottaisi heitä, veden pintakin näytti synkältä ja pinta väreili uhkaavasti.  Kulkuri päätti lähteä pois veden ääreltä, tiedä vaikka se saisi hänen painajaisensa loppumaan. Mutta ei, varjot kulkivat vaieten, kulkurimme seisoi yksin varjoissa ja alkoi laulaa (niin kyllähän hän myös laulaa osaa) soitellen samalla Romaniasta mukaan tarttunutta kitaraansa, mutta parvekkeella ei kuitenkaan näkynyt ketään. Kävisikö tässä nyt niin, että hänelle jäisi muistoksi vain laulu ja läheisen puiston penkille verenpunainen kukka?

Yhtäkkiä hän törmäsi kreikkalaisen näköiseen mieheen. Sorbas! Mitä tuo mies oikein teki kulkurimme painajaisessa? Sorbas kertoi tulleensa töihin, soittajaksi, mutta täällä pohjolassa oli vain kylmiä pitkiä öitä. Tämä paikkahan on jo itsessään painajainen, hän tuumasi kulkurille ja tempaisi tämän mukaansa laivaan. Laiva kuljetti kulkurimme Sorbaksen seurassa aina Budapestin yöhön saakka, jossa tuo kreikkalainen hylkäsi kulkurin Tonavan rannalle. Ranta peittyi kukkiin, ne tuoksuivat huumaavilta, ne olivat edelleen niitä verenpunaisia kukkia, juuri sellaisia kuin aiemmin oli puiston penkille jäänyt. Kulkurin silmissä vilisi tanssijoita, viulut soivat, yö oli huumaava ja tuntui kuin painajainen ei loppuisi koskaan. Hiljalleen kulkurimme alkoi ymmärtää, että hän ei voisi itse määrätä kohtalostaan ja kuuli kuinka sanat, ”Vaya con dios mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo”, soivat hiljaa jossain. Jotenkin ääni, joka nuo sanat lausui, kuulosti tutulta ja vielä kun samainen ääni kuiskasi kysellen, muistathan silloin kun syyskuisin illoin… alkoi kulkurimme miettiä olisiko tämä painajainen kuitenkin muuttumassa toisenlaiseksi uneksi, sillä ääni kuulosti erehdyttävästi hänen kaipaamansa tytön ääneltä. Mutta ei, painajainen vain jatkui! Yllättäen kulkuri huomasi olevansa taas tien päällä ja tien vieressä näkyi numero 66. Hetken hän mietti oliko hän nyt joutunut Yhdysvaltoihin ja kulkisiko hänen reittinsä nyt road sixtysixiä  pitkin Chicagosta aina Santa Monicaan saakka? Näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän oli jotenkin tietämättään päätynyt takaisin Suomeen ja ihan kotimaiselle valtatielle kuuskytkuus. Tie oli kuoppainen ja surkea, ei sitä ollut helppo kulkea. Kuitenkin hän vain hoki itsekseen, "I’m fine, I’m fine…" Mutta miksi ihmeessä englanniksi, Suomessahan tässä oltiin. Silkkaa painajaista oli nyt kulkurin uni.

Yllättäen jostain kulkurillemme tarjottiin kummallinen drinkki, ei, se ei todellakaan ollut mikään rakkauden drinkki, se maistui ja näytti kummalliselta. Kuitenkin rakkauden drinkin tapaan se vei vääjäämättä kulkurilta jalat alta. Kulkuri maisteli drinkkiä, siinä ei ollut tietoakaan hurmoksesta saati kaihosta eikä siinä maistunut edes makea tuska. Päinvastoin, siinä maistui vodka ja tomaattimehu – hemmetti sentään, joku tarjosi nyt kulkurillemme Bloody Maryn! Koska tämäkin drinkki vaikutti niin, että tie jalkojen alla kävi kummallisen kirkkaaksi, päätyi kulkurimme taas tuttuun osoitteeseen Koivukujalle. Koivukuja näytti Halloween-yönä kummalliselta, koivujen lehdet olivat kellastuneet, ne putoilivat jo puista maahan, paljaat oksat huojuivat tuulessa - oli pimeää tähtitaivaasta huolimatta. Kulkuri suunnisti tuulessa kohti Jazztytön kotiovea, toki hän toivoi tytön odottavan häntä, näinhän he olivat viimeksi erotessaan sopineet. Kulkuri odotti näkevänsä tytön peilin edessä puuteroimassa nenäänsä ja peilaamassa otsatukkaansa. Hän oli aikeissa koputtaa oveen, mutta juuri sillä hetkellä hän huomasi oveen kiinnitetyn hyytävän viestin: ”En jaksanut enää odottaa, lähdin sen kuuluisan merimiehen matkaan. Itkin perääsi kaipuun kyyneleitä, en halunnut olla yksi niistä lukuisista tytöistä joka on jäänyt sinua kaipaamaan. Tiedäthän, ei merimies voi maissa olla päivää kauempaa, kun jossain – piru vie – laiva odottaa. En tiennyt koska palaat. Hyvästi!” Nyt kulkurista alkoi tuntua, että hänet on petetty ja pahasti. Miksi tyttö ei ollut odottanut häntä? Kyllähän sen tiesi, että lähdön hetki on monesti ollut vaikea, mutta että näin vaikea! Olisiko hänen pitänyt huomata, että jotakin oli muuttunut? Mikään ei ollut viitannut siihen. Kulkuri katseli pimeälle yötaivaalle, jossa loisti täysikuu. Jokin siinä hetkessä kylmäsi kulkurimme selkäpiitä. 

Yhtäkkiä kulkuri tunsi jotain tai jonkun liikkuvan lähellään. Menneisyyden haamutko ne siellä pahensivat hänen painajaistaan?  Ne tulivat yhä lähemmäksi ja joku painautui kulkuria vasten niin, että tuo hahmo tunsi jo hänen kiihtyvän sydämen sykkeensä. Kuka tai mikä se oikein oli? Salaperäinen ääni vain kuiski kuinka halusi kiihdyttää ja viihdyttää, tehdä sitä milloin vain. Kulkuri oli mennä jo lähes tainnoksiin, vaikka kaikki oli pelkkää painajaista. Tosin ei hän tiennyt sitä, koska yhä edelleen hän nukkui lentokonehallin varjossa. Tuo salaperäinen häneen kiinni painautunut jatkoi kuiskimistaan ja yritti houkutella kulkuriamme matkalle kauas arjen taakse. Kulkuri yritti vastustella ja vastustella, kaikin tavoin hän yritti päästä eroon tuosta häneen kiinnipainautuneesta hahmosta, oli se sitten mikä tahansa hänen menneisyyden haamuistaan, siitä oli päästävä eroon! Tuo haamu vain jatkoi houkuttelemistaan, älä särje tunnelmaa vaan anna lämmön koskettaa. Olkoon tämä tunne harhaa tai vaikka tämä ei olisikaan totta, niin lähde lähde, kuiski tuo haamu vain yhä edelleen. Mitä tuo haamu oikein halusi? Miksi se ei jättänyt häntä rauhaan? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän painajaismaisen hetken? Haamu alkoi nauraa pelottavaan sävyyn ja naurun lomassa puhui siitä, kuinka oli nähnyt aikanaan kulkurin ravintolan pöydässä toisen naisen kanssa, nähnyt kuinka kulkuri oli pyytänyt tuon toisen kanssaan tanssimaan, hän tiesi kuitenkin enemmän – tuo toinen uskoisi kaikki ne sanat mitä kulkuri tulisi kertomaan ja unelmoisi kenties tulevaisuudessa. Pirullisesti nauraen kulkurin menneisyyden haamu yritti saada selville, joko tuolle toiselle oli koittanut se hetki rakkauden jälkeen, jolloin kaikesta huolimatta kaikki oli mennyttä. Kuinka paljon itsestään tuo toinen oli mahdollisesti kulkurille luovuttanut ja antanut, kenties kaiken vai sittenkin vain osan? Kulkuri alkoi olla kauhuissaan, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten tähän oli oikein päädytty? Hän halusi tehdä tilit selviksi tuon menneisyyden haamun kanssa, kuka tämä sitten olikaan. ”Kuka sinä oikein olet ja mitä sinä minusta haluat?” kulkuri päätti kysyä. ”Se on salaisuus”, naurahti tuo salaperäinen ja katosi pimeään yöhön yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin. Tunnelma oli yhä edelleen pelottava, puut huojuivat tuulessa, kuutamon hohde loi joen pintaan välkkeen ja muistot Jazztytöstä alkoivat täyttää kulkurin mielen. Virta vei ja virta toi, jopa yksinäinen ajopuu ajelehti virtaa pitkin ja kulkuri mietti että mitä jos hän ei enää näkisikään tyttöään, mitä sitten tapahtuisi?

Painajaismaisessa yössä kulkuri jatkoi taivaltamistaan joen viertä pitkin. Yllättäen hän pysähtyi säpsähtäen, näkivätkö hänen silmänsä oikein? Oliko hänen kaipaamansa tyttö joen vastarannalla? Jotenkin tyttö näytti vastustamattomalta, aivan uudenlaiselta naiselta. Kulkuri yritti huutaa työn perään, mutta hänen suustaan tuli ulos vain omituisia sanoja peräjälkeen, ” Humma la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop.” Mitä ihmettä nämä sanat oikein tarkoittivat? Kulkuri jähmettyi paikoilleen, joka sai hänen tyttönsä huutamaan vain, ”Odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa!”  Niin tyttö oli taas kadonnut ja Clandestino seisoi virtaavan joen rannalla jälleen yksin. Hän otti käsiinsä kaarnan palasen ja päätti kirjoittaa sen reunaan kaipauksensa ja pudotti sen villivirtaan. Mutta löytäisikö kukaan koskaan hänen viestejään. Vähän ennen kyyneleitä Clandestino mietti sitä, että löytäisikö kukaan myöskään häntä? Painajaismainen yö vain tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän vaelteli katuja pitkin ja hetken hän jo ajatteli olevansa Sörkän laitakaupungissa katupoikana, nähden poliiseja kaikkialla. jahtasivatko ne häntä?  Yhtäkkiä kadun kulman takaa alkoi kuulua viheltelyä ja joukko tukkijätkiä ilmestyi kulkurin näkökenttään. Tukkijätkät laulelivat mennessään, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!” Se sai kulkurin kaipaamaan tyttöä yhä enemmän ja hänen päässään kävi jo ajatus, oliko tyttö kadonnut joen rannalta sittenkin jonkun jätkän mukaan sen pirullisen merimiehen sijaan?

Kulkurin painajaismainen uni vain jatkui ja jatkui, vaikutti siltä, että uni ei loppuisi kovinkaan pian. Jostain ilmestyi paikalle tummasilmäinen, jonka silmissä oli kuitenkin jotain outoa. Kulkuri vastasi tuohon outoon katseeseen, vaikka hän ymmärsi tuon tummasilmäisen vievän häntä vain leikiten. Hän oli aivan voimaton. Yllättäen tuo tummasilmäinen pyysi häneltä tulta, Clandestino kaivoi zipponsa esille, ihmetellen samalla kuinka se oli mahdollista, ei hän edes polttanut! Ilmassa väreili jotain kiellettyä ja makealta tuntuvaa. Oliko se väärää vai oikeaa? Sisimmässään hän tiesi tämän olevan väärää, mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen, tässä alkoi olla jo kielletyn rakkauden makua. Tummasilmäinen ojensi kulkurillemme kaksi karttaa, toinen johdattaisi kulkurin kohti väärää ja toinen kohti oikeaa. Tummat kyyneleet nousivat kulkurin silmiin ja hän alkoi miettiä miksi oli menettänyt tyttönsä ja miksi hän oikeastaan oli joutunut tähän painajaismaiseen tilanteeseen, jossa hänen täytyisi valita oikean ja väärän väliltä? Se sattui hänen tunteisiinsa, hän oli vain tahtonut tyttönsä sydämen, ei enempää.  Aivan kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, kulkurin italialainen veli, Romero, ilmestyi paikalle aivan kutsumatta. Toki kulkuri kyseli veljeltään, oliko tämä nähnyt hänen tyttöään. Ei mennyt kauaakaan kun Clandestino sai hyytävän vastauksen veljeltään. Jazztyttö oli viimeksi nähty Via Venetolla, Cafe Nerossa nautiskelemassa kylmää cappuccinoa. Sieltä Romero oli tytön matkaansa poiminut ja vienyt salaiseen paikkaan. Mutta minne, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ilkeästi naureskellen hän vain totesi kulkurillemme, ”Arrivederci!” ja katosi synkkään yöhön, viimeisinä sanoinaan vielä kuinka tämä olisi nyt alku hänen ja Jazztytön rakkaustarinalle, tarina joka ei koskaan tulisi antamaan rauhaa Clandestinolle. Mikä painajainen tästä vielä muodostuisikaan? Kulkuri tunsi nyt olonsa hyvin haavoitetuksi, miten nuo kaksi voisivat tehdä tämän hänelle? Hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän haluaisi unohtaa päivän jolloin hän syntyi. Hän vain halusi Romeron lähtevän nopeasti ja menevän niin kauaksi kuin vain tämä voisi. Tilanne oli suorastaan painajaismainen.  Epätoivo alkoi hiipiä hänen mieleensä loputtoman pitkässä yössä, jossa sade alkoi piiskata kasvoja ja tuulen ulvonta vain yltyi yltymistään. Vaikka hänelle oli sanottu nuoruuden olevan seikkailu ja kehotettu kokeilemaan ja yllättymään, ei hän aivan tätä ollut odottanut. Miksi ihmeessä kaikki oli kääntynyt päälaelleen?

Kulkuri ei voinut enää muuta kuin muistella sitä, kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli aikoinaan sekoittanut hänen päänsä ja tehnyt hänet suorastaan kahjoksi, kun tyttö oli kävellyt hänen ohitseen keinuvin kissanaskelin. Vaarallisen kissanaisen muistelun lomassa kulkuri kaivoi taas esille savukkeensa, vaikka aivan hyvin hän tiesi ettei todellakaan polttanut. Mitä oikein oli meneillään? Yhtäkkiä kulkuri kuitenkin säpsähti hereille, yltä päältä kylmän hien peitossa. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi missä hän todellisuudessa oli. Ei tietoakaan menneisyyden haamuista tai muista oudoista henkilöistä. Kaikki saattoi olla vain unta. Hän nousi ylös, huokaisi helpotuksesta ja päätti lähteä matkaan, jotta voisi taas saapua paikkaan aikaan odotetun. Vaikka hän ei tiennyt milloin tie veisi määränpäähän, mutta sen hän tiesi ettei hänen koskaan tarvitsi kysyä tytöltään, ”Haaveissa vainko oot mun”. Kaikki oli ollut vain silkkaa painajaista – vai oliko sittenkään?

Todellisuudessahan kukaan ei siis oikeasti nähnyt mitään painajaista, eikä tunnelma ollut mitenkään outo. Akin & Fantasian tämän kertainen ohjelmisto ja Halloween vain innoittivat teemaan sopivaan tarinaan. Talvikausi on nyt siis avattu, vaikka Kuopiossa ei lauantaina kovin talviselta näyttänytkään. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä illasta. Nähdään taas!

Revontuli, Hankasalmi 30.9.2017

Syyskuun viimeinen lauantai, kuukauden viimeinen päivä ja samalla omalta osalta alkusyksyn viimeinen keikka ennen pakollista taukoa – Akilla ja Fantasialla tulossa loma ja ennen lomaa sekä heti loman jälkeen ei nyt vain satu sopivaa keikkaa kohdalle. Suunnaksi siis Revontuli Hankasalmella ja ei muuta kuin nauttimaan tämän porukan energiasta sekä keräämään sitä talteen ennen kuin taas kohdattaisiin lokakuun lopussa. Kovin suuri ei yleisöryntäys paikalla tällä kertaa ollut, hieman kieltämättä ihmetytti se vähäinen määrä ja myös se, kuinka porukka väheni vähenemistään illan mittaan.  Näin oli muuten myös tammikuussa kun Aki & Fantasia olivat paikalla edellisen kerran. Keikan jälkeen siinä Simon kanssa pohdittiin, mahtaako tuossa paikassa olla tapana, että lähdetään pois kesken illan? Tanssikansan vähyys ei kuitenkaan haitannut, kaikesta tapahtuneesta (Akin aamuinen hirvikolariin joutuminen) huolimatta keikka oli sitä taattua laatua.

Viime blogissa saitte lukea pitkästä aikaa tarinaa tutusta kulkurista ja tytöstä, tässä blogissa viedään tarinaa hieman eteenpäin siitä mihin viimeksi jäätiin, ennen kuin päästetään heidätkin hieman lomailemaan. Kenties kohtaamme heidät taas jossain vaiheessa.

Tarinamme alkaa pienoisesta metsäpirtistä, joka toimii kulkurin ja tytön piilopaikkana. Pienoinen metsäpirtti tuolla jossain, paikka armahin ja joka kätkee sisälleen muistoja. Nyt kulkurille tarjoutui mahdollisuus viedä tyttö kultaiseen kulkurin valssiin, siihen mistä hän oli haaveillut matkoillaan. Vaikka kulkuri oli matkoillaan poikennut kreivien linnoissa ja häissä, joissa virtasi viini ja samppanja, ne eivät liikuttaneet kulkuria, koska mieluummin hän halusi astella armaansa kanssa.  Siinä valssin pyörteissä aika kului kuin huomaamatta ja ilta ehti sulkea silmänsä, varjot kulkivat vain vaieten. Kulkuri muisteli sitä kuinka joskus penkille puiston oli jäänyt vain kukka tytön lähdettyä ja hän oli vain soittanut kitaralla muistoa laulun. Nyt ei siitä ollut huolta, sillä hän sai viettää aikaansa tytön kanssa, ennen kuin taas tie kutsuisi häntä kulkemaan.  Hieman kulkuri haikaili Lappiin ja sen luonnon luomaan outoon taikaan, ruska, joka loistaisi kuin satu, olisi parhaimmillaan. Tytöstä tuntui että hän ei haluaisi päästä kulkuria matkaan yksin, vaan esitti vienon pyynnön, ottaisiko kulkuri hänet matkaan mukaan edes pieneksi hetkeksi, hän haluaisi nähdä huiput vaarojen ja tunturit jylhät. Kulkuri mietti hetken ja myöntyi, joten heidän matkansa kohti Lapin outoa taikaa saattoi alkaa. Siinä matkalla kulkuri kertoi tytölle missä kaikkialla hän oli matkoillaan kulkenut ennen heidän viimeisintä kohtaamistaan. Rodoksella hän oli piipahtanut pikaisesti ja tavannut siellä erään herra Sorbasin. Kulkuri oli pyytänyt Sorbasia soittamaan kitaralla kreikkalaisen laulun ja muutama herbas siinä oli myös tullut kumottua. Tyttö kuunteli kun kulkuri jatkoi kertomustaan myös taannoisesta Budapestin matkastaan. Se on paikka jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin, Tonavan rannalla, Budapestin yössä, oli kulkuri monet kerrat jäänyt haaveilemaan.

Siinä matkalla heidän lähellään liiteli naurulokki, joka sai kulkurin kertomaan tytölle tarinaa lapsuusystävästään, joka oli aikoinaan lähtenyt merille. Tuolloin kulkuri oli vanhempiensa käskystä jäänyt kotirantaan, mutta tuo taivaalla liitelevä albatrossi toi hänelle tuon ystävän mieleen. Vaikka kulkuri oli vielä nuori, oli hän tuon ystävänsä lähdön jälkeen istunut kapakassa tuijottaen lasinpohjaa. Siellä hän oli tutustunut Kateriinaan, jonka lempi oli kuitenkin ollut valhetta. Mutta se oli mennyttä se, kulkuri kuitenkin muistutti tyttöä siitä, että hän ei itse voi määrätä kohtaloaan, taas jonain päivänä hän joutuisi lausumaan tytölle taas, ”Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo.” Ehkä aikanaan heidän tiensä taas kohtaisivat, mutta ennen kuin heidän tiensä taas eroaisivat, he päättivät nauttia yhteisistä hetkistään. Pikkuhiljaa heidän tiensä oli jo johtanut tuntureiden juurelle.  Eivät ne tunturit kuitenkaan ihan Alppeihin verrattavia olleet, eikä rinteillä kasvanut alppitähtiä, mutta silti tuo Lapin kauneus lumosi tytön.  Hän pyysi kulkuria olemaan hetken hänen kanssaan ihan lähekkäin.  Aivan sama menisikö siinä hetki vai viisitoista kesää, kun kulkuri taas lähtisi, hän halusi tuntea lähellään tuon hehkun viipyvän.

Lapissa kun oltiin, kaksikkomme törmäsi myös Lapinnoitaan, joka tarjoili heille kummallisen rakkauden drinkin. Alkoi tuntua pientä vipinää ja silmiin syttyi kipinää, noidan mukaan ne kuuluivat oikeisiin lemmenoireisiin. Ojanpohjat eivät kuitenkaan kutsuneet drinkin nauttimisen jälkeen, tie kävi vain kirkkaammaksi ja johdatti kulkurin ja tytön koivukujalle, jossa koivut tosin olivat vaivaiskoivuja.  Kenties siellä vannottaisiin rakkautta tähtitaivaan alla... Noitaa ei enää tässä vaiheessa tarvittu, joten noidalle koitti lähdön hetki. Noidasta se oli vaikeaa, mutta hän meni, jääden kuitenkin kuuntelemaan, kuinka tyttö sanoi kulkurille kuinka hän tahtoisi kommentit ja kiellot ohittaa ja tahtoisi elää tämän elämän ja heikkoutensa kulkurin kanssa.  Tyttö kyseli myös kulkurilta oliko tämä kuullut mitään Sörkän laitakatujen katupojista, jotka kerran olivat ilmaisseet halunsa alkaa kulkureiksi.  Katupojista kulkuri tiesi sen verran, että nämä eivät hänen kehotuksestaan lähteneet taivaltamaan maita kulkureina, vaan päättäneet sen sijaan kokeilla miltä elämä tuntuisi merimiehenä. Yhtä lailla siinäkin näkisi maailmaa, mutta myös moni neito jäisi silti itkemään kaipauksen kyyneliään.

 Siinä kahdenkeskisessä hetkessä oli jotain kummaa taikaa, katseet vaeltelivat vartaloilla, tyttö ja kulkuri tunsivat, että he tekivät toisilleen niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. He halusivat viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan, kun tyttö painautui kulkurin syliin, hän tunsi tämän sykkeen ja tunsi saavansa kaiken.  Kunpa kukaan ei nyt särkisi tunnelmaa, he olivat onnistuneet karkaamaan yhdessä arjen taa. Olkoon tuo tunne vaikka vain harha, mutta nyt kulkuri oli tosiaan onnistunut viemään tytön kauas arjen taa, unten maailmaan. Vaikka sillä hetkellä ei ollutkaan pelkoa kulkurin lähdöstä, tyttö vaistomaisesti pelkäsi hetkeä jolloin kulkurin askelten äänet katoaisivat ja jäljelle jäisi ikävä – kenties hän taas joutuisi kirjoittamaan kulkurilleen tummin kyynelin ja toivomaan, että ehkä hänen viestinsä tavoittaisivat kulkurin ja tämä lukisi ne. Mutta kuitenkin luottaen hän ottaisi sen, minkä tie hänelle soisi, erot päivien ja erot viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta, hän tiesi sen, että kun antaisi paljon, muuta ei tarvittaisi. Viimeistään kun suvituuli soittaisi oksissa ja linnut soisivat laulunsa ilmoille, soisi jälleen valssi ja kenties he saisivat viettää enemmän aikaa yhdessä.  Silloin hän näyttäisi kulkurille sen varjoisan penkin ja puun, jossa hän odotti tätä palaavaksi. Joko silloin voisi vapautuneesti kuiskata, ”Minä rakastan sua”?

Kulkurin poissa ollessa moni muukin oli yrittänyt kosiskella tyttöä, kyllä kulkuri sen tiesi. Lapin erämaassa oli hyvä keskustella siitäkin. Kulkuria kiinnosti lähinnä se, kuinka syvää tuttavuutta tyttö oli tehnyt hänen tummasilmäisen veljensä kanssa. Tyttö sanoi, että hän oli pitänyt vain hetken aikaa hauskaa kulkurin veljen kanssa, tietäen että tuo tummasilmäinen vei kaiken aikaa vain leikiten ja haavoitti hetkessä myös sydämen. Kenties se on ollut luvatonta miettiä tuota tummasilmäistä, mutta kun kaikkea ei saa tai sitten se on pirun vaikeaa ja sitten sitä vain kelaa mielessään onko ilmassa rakkautta, ja jos on, onko se väärää vai oikeaa? Kyllähän Clandestino sen tiesi, että tyttö tiesi rakkauden olevan oikeaa, jos se vain kohdistuisi häneen, olihan hänelläkin oma menneisyys kahleenaan, hänet oli tuomittu kulkemaan, hän vaeltaisi vailla määränpäätä, löytäisikö hän koskaan onnea, saati paikkaansa, vaikka tuota tyttöä rakastikin ja halusi olla tämän luona.  Clandestino kertoi kuinka hyvä hänen on ollut tytön lähellä, mutta toivoi, että sillä hetkellä kun hänen täytyisi taas lähteä, tyttö antaisi hänelle jonkin sanattoman merkin ennen kyyneleitä, koska hän ei voisi vastustaa niitä kyyneleitä. Jazztyttö tiesi, että hänen olisi turha surra sitä ettei hänellä jatkuvasti olisi heilaa, sen kanssa olisi vain opittava elämään, hän voisi unhoittaa huolensa jazzin rytmiin tai vaikka pistää nokkaansa puuteria ja lähteä humpalle kulkuria odotellessaan.  Kulkurilla ei tietenkään mitään sitä vastaan, eihän hän voisi tyttöä joka paikkaan mukaansa ottaa, mutta kunhan tyttö ei vain unohtaisi häntä. Tyttö lupasi, ettei niin kävisi, joten kulkuri sanoi voivansa käydä matkoillaan kylille päin vihellellen ja hyräillä siinä, ”Hei, hoi sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta.”

Ennen kuin jatketaan tarinaa eteenpäin, mainittakoon tästä Jätkänhumpasta se, että kyseinen humppa sai kunnian olla Akin & Fantasian kuntoiluosuus. Aki sanoi, että porukka on niin tikissä ensi kesänä kuin voi vain olla. Lavalla pompittiin ylös alas, humpan ja ripaskan askeleita nähtiin vuorotellen, Jani ja Jouni potkivat toisilleen näkymätöntä jalkapalloa, kitaran ja basson kaulat näyttivät välillä jääkiekkomailoilta, Jani soitti kitaraa yhdellä kädellä, Simo steppaili haitarinsa kanssa lavan etureunalle ja antoi haitarin soida – ”Revi sitä haitaria” kehotuksen saattelemana ja Kimmo puolestaan nosteli kapuloita vuorotellen ylös ja taas alas, kuulemma ne olivat kahvakuulaliikkeitä. Jos tämä meno jatkuu läpi syksyn ja talven, niin porukka on kyllä tosiaan tikissä kesän koittaessa.

Mutta jatketaan vielä Clandestinon ja Jazztytön tarinaa.

Tosin kulkuri sanoi vielä sen, että jos tytöllä olisi joku toinen hänen takaisin tullessaan ja hän yhä odottaisi tyttöä, se toisi vain huolta, siksi hän oli päättänyt, että hän ei siinä vaiheessa odottaisi enää, vaan jatkaisi yksin. Tyttö vannoi, että näin ei todellakaan tulisi käymään, hän rakasti kulkuria liikaa, eikä tässä vaiheessa voisi ajatellakaan olevansa kenenkään toisen kanssa. Puhelimen ääni veti heidät arkeen takaisin, tytön ystävä halusi tietää minne tämä oli oikein kadonnut? Tyttö vastasi, vaikka tiesi joutuvansa pyörremyrskyn keskukseen, hän tiesi tasan tarkkaan mitkä sanat hänen ystävänsä valitsisi – hänen täytyisi muuttua, hän ei ole enää mikään tyttö ja hänen pitäisi lopettaa lapselliset leikkinsä. Mitä? Oliko se muka lapsellista leikkiä lähteä kulkurin matkaan?  Lapin öisellä taivaalla loisti täysikuu ja vaikka se kiersi vain kylmää tietänsä yksin, se sai nähdä kulkurin ja tytön rakkauden hetket.  Kulkuri oli romanttisella tuulella ja hän lupasi kevään koittaessa näyttää tytölle Lapin erämaassa olevan lähteen, jossa saattoi nähdä keijujen karkeloivan ja juuri siitä syystä siellä olisi pieniä valkovuokkoja sammalmättäällä.  Kenties he saattaisivat kohdata myös Roomassa, siellä Via Venetolla sijaitsevassa Cafe Nerossa, jossa olivat tavanneet aiemmin ja heittäneet kolikon suihkulähteeseen. Siellä tyttö oli myös tavannut myös Romeron, joka myöhemmin oli paljastunut Clandestinon veljeksi.  Tyttö kertoi kuinka yöt valvoessaan, hän oli kaivannut kulkuria ja toivoi tämän voivan ymmärtää sen.  Jos tämä oli rakkaustarina, se ei antanut hänelle rauhaa, eikä hän todellakaan pystynyt unohtamaan kulkuriaan.  Yhdessä heistä tuntui siltä, kuin he olisivat tutkimusmatkaajia tässä maailmassa, karttoja ei tarvittu, he olivat sellaisia toisilleen, mutta kartoilla oli toki myös tie salaiseen. Ilman saattajaa ei heistä kumpikaan pystyisi kulkemaan tätä tietä loppuun saakka, pelko ei enää ohjaisi heitä, vaikka he välillä kulkisivat erillään, toivo johtaisi heidät lopulta kotiin, oli se sitten missä tahansa.

Tähän päättyi Akin ja Fantasian yhteinen osuus illasta. Kortteja ei tällä kertaa ollut Akilla jaossa, koska posti ei ollut toimittanut niitä lisää, mutta jos joku haluaisi ostaa levyn, niin siihen kyllä sitten nimikirjoituksen saisi. Tosin porukkaa ei enää tässä vaiheessa paljoa paikalla ollut, muutama kävi halaamassa Akia ja sitten niitä nimmareita kirjoiteltiin ainakin kalenteriin ja työvuorolistaan, mitä nyt keneltäkin sattui löytymään. Fantasian oli tarkoitus vielä kahvin hörppäämisen jälkeen soittaa viimeinen setti, mutta yllättäen paikalla ei näyttänyt enää olevan edes kourallista tanssipareja, ainoastaan innokkaimmat fanit, joten Fantasia teki päätöksen jättää viimeisen setin soittamatta, levymusiikki saisi soida loppuun asti, jos joku vielä halusi tanssia.

Vaikka elävää musiikkia ei enää Akin encorejen jälkeen kuultu, ei se latistanut illan tunnelmaa. Illasta jäi jälleen kerran hyvät fiilikset ja energiatankkaus suoritettua. Eiköhän tällä pärjää lokakuun loppuun saakka kunnes seuraavan kerran kohdataan. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava loma, menkää turvassa tien päällä minne ikinä kuljettekin, olette rakkaita ja tärkeitä 💖

Kukonhiekka, Saarijärvi 23.9.2017

Syyskuinen lauantai helli meitä päivällä auringonpaisteella, eikä iltakaan siitä huonommaksi jäänyt. Auton (joka on jo tässä välissä ehtinyt vaihtua Peugeotista Volkswageniin) keula kohti Saarijärven Kukonhiekkaa, jossa tanssi-illan tarjosivat Aki & Fantasia sekä Kyösti & Varjokuva. Matkaan pitää aina välillä mahtua jokin mutka, tällä kertaa tietyö, joka vei välillä uskoa siihen ehtiikö paikalle ennen ensimmäistä valssia vai ei, Fantasia kuitenkin aloittaisi illan klo.20.00. Onni oli kuitenkin myötä ja paikalla juuri ajoissa. Ennen kuin Fantasia aloitti oman settinsä, pojilla vaikutti olevan pieni palaverin paikka sen suhteen millä valssilla lähdettäisiin liikkeelle. "Mitä me ei soitettu eilen?" Aloitusvalssi saatiin päätettyä ja ei muuta kuin lavalle.

Pitkään aikaan ei ole kuultu sitä, mitä kulkurille ja tytölle kuuluu, joten tässä blogissa voitaisiin kertoa taas heidän tarinaansa.

Vaikka syksy oli jo saapunut, koivussa oli vielä lehdet, ei enää pelkästään vihreät, vaan seassa jo ruskan värejä. Rantakoivun alla seisoi tuttu hahmo, hieman reissuillaan rähjääntynyt kulkurimme, partakin oli kasvanut, hän ei ollut se sama siloposki kuin mitä viimeksi hänet nähdessämme oli ollut. Kulkuri oli taas joutunut jättämään tyttönsä kun levoton veri veti häntä matkoilleen. Siltä koivulta kulkuri pyysi, ettei tämä kertoisi kellekään hänen jääneen ikävään. Tähtinen taivas ja kuutamoyö olivat monesti olleet kulkurin tien viittana hänen kulkiessaan, välillä hän oli pistänyt maantiellä tanssiksi, lempinyt kaipaamaansa tyttöä salaa ja kenties toivonut, että saisi houkuteltua tämän kultaiseen kulkurin valssiin. Kulkuri oli taas matkoillaan kierrellyt maailman äärissä, mutta tytön silmät eivät olleet suoneet hänelle rauhaa. Vaikka nuo silmät eivät olleetkaan tummat niin kuin syksyinen yö, ne olivat katsoneet häntä täynnä kyyneleitä syyttäen, kun hän oli matkalleen lähtenyt - taas kerran. Budapestin yössä kulkuri oli puolestaan muistellut sitä hetkeä, jolloin tuo tyttö oli ryöstänyt häneltä suukon salaa ja miettinyt, kävisikö tässä nyt niin, että hurma tuo ei enää palaisi? Kerran matkallaan kulkurimme oli myös eksynyt Lappiin, hänen rinnastaan ei haihtunut Lapin maan outo taika, siellä vaellellessaan hän oli lauleskellut yksin varjoissa ja soitellut kitaraansa. Oliko hänelle jäänyt muistoksi vain laulu?

Välillä kulkuristamme oli tuntunut, että hän oli jo mokannut liian monta kertaa, mutta hänestä tuntui siltä kuin tuo hänen kaipaamansa tyttö oli vähän niin kuin extrapallo hänen elämänsä pelissä. Onni ei ollut sattumaa, siitäkin huolimatta, että hän oli luottanut viisauteen ja oli päättänyt aikoinaan olla antautumatta kuin hullu rakkauteen, mutta sitten hän oli kohdannut tuon tytön ja tuntenut sydämessään tuon hullun kiihkon rakkauden. Monet syyskuiset päivät olivat jääneet kulkurimme mieleen, auringon paistaessa lehdet tuntuivat lyövän tultaan. Vaikka hän kulkikin kaukana, hän sulki nuo muistot sydämeensä. Siinä hetkessä kulkuri alkoi taas vaipua unelmiinsa, hän uneksi kauriista, joka oli liian nopea metsästettäväksi, vähän kuten hänen kaipaamansa tyttö, niin kaunis, kaunis hänen silmissään. Kun hän oli tytön nähnyt, oli aurinko kullannut taivaan. Pian kulkuri kuitenkin havahtui unelmistaan, sillä jokin kirveli hänen silmiään. Kuin huomaamattaan hän oli päätynyt savusaunaan, erämaajärven rannalle. Hän tunsi sielunsa uudistuvan savusaunan löylyissä ja tuijotellessaan järven hellää pintaa. Vaikka hän edelleen oli Lapissa ja tiesi tuon paikan olevan sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, silti hän kuitenkin kaipasi jonnekin toisaalle.

Jos kulkuri kaipasi matkoillaan tyttöä, niin mitä mahtoikaan kuulua tytölle sillä välin? Katsotaan antaisiko Akin setit siihen vastusta.

Tokihan tyttökin kaipasi kulkuria. Siinä kaivatessaan hän mietti, oliko hänen viime kerralla sekoittamansa rakkauden drinkki ollut liian vahva? Vaikka siihen oli sekoitettu hurmosta, kaihoa, tuskaa makeeta ja laitettu vielä jäitäkin sekaan, oliko se säikäyttänyt kulkurin ja pakahduttanut tämän sielun? Mitä ihmettä Koivukujalla oli tapahtunut, koska kulkuri oli taas kadonnut matkoilleen, ei ollut auttanut edes se, että vaikealla lähdön hetkellä oli lausuttu "Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa." Siitäkin huolimatta jokin oli saanut kulkurin lähtemään. Olivatko kulkurin lähtöön kenties syynä nuo Sörkän laitakatujen katupojat, jotka olivat kerran aiemmin kertoneet kulkurille ihailevansa tämän elämäntapaa ja ilmoittaneet kiinnostuksensa ryhtyä kulkureiksi? Tyttö pudisti tuon ajatuksen hyvin äkkiä päästään. Ei, ei se voisi siitä johtua. Hän mietti taas kulkuriaan ja sitä, missä tämä mahtaisi olla. Kenties kulkuri oli luonteeltaan kuin merimies, merimies ei viihtynyt maissa päivää kauempaa, niin kulkuri vastaavasti ei viihtynyt samassa paikassa kovin kauaa. Kuinka monta tyttöä kulkuri oli hurmannut matkoillaan ja kuinka moni tyttö olisi jäänyt häntä oottamaan, reissultansa palailemaan? Tyttö ei voinut tuolle ajatukselleen mitään.

Ikävä ja kaipuu kulkuria kohtaan oli kova. Jokin kulkurissa oli sellaista mikä veti tyttöä väkisin tätä päin. Tyttö muisteli kuinka kulkurin katse oli vaeltanut hänen vartalollaan ja kuinka tuo vetovoima oli vienyt lähes tainnoksiin. Voi kuinka tyttö kaipasikaan sitä, että he saisivat taas viihdyttää toisiaan ja karata yhdessä kauas arjen taa. Kyllä hän sen tiesi, että siellä oli kaikki kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkisi tunnelmaa. Kuinka monta kertaa kulkurin lähdön jälkeen tyttö olikaan tälle kirjoittanut tummin kyynelin. Kulkuri oli lähtenyt sanaakaan sanomatta, painanut vain oven kiinni. Tyttö mietti oliko hän loukannut kulkuria jotenkin? Hän kyllä antaisi anteeksi, jos kulkuri vain tulisi takaisin. Siinä vaiheessa hetki oli äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää. Jos antaisi paljon ja luovuttaisi jotain itsestään, tarvittaisiinko muuta? Kulkurin katoaminen matkoilleen tuntui edelleen vaivaavan tyttöä, edes kulkurin tummasilmäinen veli ei tiennyt mitään, kiusoitteli vain leikiten. Tyttö kelasi mielessään oliko tässä nyt jonkinlaista rakkautta ilmassa, miksi kulkurin veli oli tuollainen kuin oli? Hän ei antaisi itselleen lupaa rakastua tuohon mieheen. Se rakkaus olisi väärää, ei suinkaan oikeaa. Oikeaa rakkautta hän tunsi kulkuriaan kohtaan.

Jokin oli saanut Clandestinon kuitenkin nyt palaamaan takaisin tutuille kulmille, sinne missä hän ajatteli tytön olevan. Kun hän oli lähtynyt, tytön silmät olivat olleet kyynelissä, hän oli kuitenkin toivonut, että vähän ennen niitä kyyneleitä tyttö olisi kääntänyt päänsä pois, jotta hän ei olisi niitä nähnyt. Hyvästelyyn oli jäänyt liian vähän aikaa, hän oli vain lähtenyt. Nyt Clandestino oli Jazztytön oven takana. Hän mietti uskaltaisiko hän koputtaa oveen? Mitä Jazztyttö ajatetlisi kun hän ilmestyisi pitkän ajan jälkeen tämän ovelle? Voisiko hän vain todeta, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta! Oi joi, jos suukon saan mä sulta!" Olisiko tyttö mennyt eteenpäin ja unohtanut hänet? Jos näin olisi, miksi tyttö ei ollut sanonut hänelle hänen tehdessä lähtöä, "Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa". Eihän toki Jazztyttö ollut mikään tyttö enää, ei kannattanut jättää kaikkea sen lyhyen tikun varaan. Ehkä heidän kummankin pitäisi muuttua.

Aikansa rohkautta kerättyään Clandestino uskaltautui koputtamaan Jazztytön oveen. Ovi avautui ja tyttö ilahtui kovasti kulkurin näkemisestä. Ilon kyyneleet nousivat kummankin silmiin. Kumpikin oli turhaan jännittänyt jälleen näkemistä. Iltaa valaisi taivaalla loistava täysikuu, mutta koska oli jo syksy, pieniä valkovuokkoja ei enää tytön pihalla ollut, niitä he olivat kesällä yhdessä ihailleet. Tyttö huomasi kulkurin mukanaan tuoman haitarin ja pyysi soittamaan sitä, "Soita vaan, kuuntelen sinua, auki vaan, vedä auki vaan palkeet elämän haitarin." Niinpä kulkuri istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa hiljaa, tyttö katsoi ikkunasta sumuisia katuja ja pyysi kulkuria soittamaan vielä vähän aikaa, hän tahtoisi tanssia. Hän tunsi tuon rytmin ja aikoi surutta syödä kulkurinsa huulilta tuon suloisimman vimman. Ohimennen siinä mainittiin myös tuo Clandestinon tummasilmäinen veli, Romero, jolta Jazztyttö oli myös Clandestinoa kysellyt. Tosin puhelimesta oli aina vain kuulunut tuttuun tapaan, "Pronto, pronto!". Nyt he kuitenkin olivat taas yhdessä, Clandestino ja Jazztyttö. Kulkuri kertoi kuinka hän oli kaukana täältä ollessaan tien päällä kaivannut tytön viereen. Tyttö puolestaan sanoi miten välillä hänen kyynelistään oli kertynyt haihtumatonta usvaa. Kummallekaan heistä heidän jonkinlainen rakkaustarina ei ollut antanut rauhaa.

Siinä hetkessä tuntui siltä, että molemmat olivat tehneet tunteistaan kirjaa, kirjaa jonka toinen saisi lukea. Kenties he voisivat kirjoittaa siihen kirjaan lopun yhdessä. Ainakin he olivat taas valmiita lähtemään tutkimusmatkalle maailmaan yhdessä, toinen toiselleen karttoina ja saattajana, ilman saattajaa ei täällä kukaan pystyisi kulkemaan.

He molemmat kuitenkin tiesivät, ettei tämä yhteinen aika taas kestäisi kauaa. Clandestino oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän roolin. Vaikka kuinka hän toivoi, ettei tyttö rakastuisi häneen, hän ei tahtoisi satuttaa, sillä ennemmin tai myöhemmin tähtitaivas näyttäisi taas tietä kulkurin matkalla kohti tuntematonta. Jazztyttö katsoi Clandestinoa ja kysyi, "Miksi sytytitkään roihun riehumaan, silloin aikanaan? Kiihkeyttä kuumaa, hullutta huumaa, sait mut tuntemaan. Miksi pois ei mee hurja polte pohjaton?" Kulkurin mielestä tyttö oli melkoinen kissanainen, tämä sekoitti hänen päänsä, teki suorastaan kahjoksi ja tuntui kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. Mutta kaikki tytöt eivät kuitenkaan osanneet villitä hänen vaistojaan, hän oli hengittänyt Jazztytön parfyymin ja tyttö toi hänen mieleensä tiikerin. Hän oli aivan myyty mies.

Nyt kun heillä kuitenkin oli tämä hetki, he päättivät käyttää sen olemalla vielä hetken lähekkäin, painautua hiljaa toistensa viereen. Kulkuri tunsi sylissään lämpimän hehkun. Enempää ei sillä hetkellä voinut toivoa kuin että toinen jäisi siihen viereen. Miten monta kertaa yksin sateessa seisoessaan kulkuri olikaan kaivannut tätä hetkeä. Oli tuntunut siltä kuin tuo suuri kaipuu olisi suistanut tieltään itkumuurin. Aivan kuin sademies olisi tuonut tullessaan kaiken sen sateen ja sen mukana uineet menneisyyden haamut, päiväuniensa avulla hän oli kuitenkin selvinnyt, ajatellut aurinkoa ja sitä, että saisi taas jossain vaiheessa olla tyttönsä luona. Kaipuuta oli kuitenkin ollut kaunista kantaa, niin kaipuuta tyttöä kuin kotiaan kohtaan. Kulkuri toivoi, että kunpa hän joskus taas saisi palata myös lapsuuden maisemiin, kävellä kotiportista kuin lapsena ennen. Ehkä jonain päivänä se päivä vielä koittaisi ja hän saisi palata lapsuuden kotiinsa, kenties tuo tyttö mukanaan. Sitä ennen hän kuitenkin viettäisi hetket, jotka malttoi paikallaan pysyä, tuon kovasti kaipaamansa tytön kanssa. Heidän pakopaikkansa oli tuo pienoinen metsäpirtti, siellä he saivat olla kahdestaan, metsätuulten humina kehtolaulunaan.

Sellainen ilta Kukonhiekassa. Tunnelma oli lämmin ja tanssikansaa runsaasti paikalla, kaksi kovaa kuningasta veti kyllä kirjaimellisesti tuvan täyteen. Yleisöä riitti mukavasti viimeiseen valssiin saakka, vaikka vähitellen väki vähenikin. Kiitos Aki & Fantasia - Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, veditte taas kerran aivan huikean keikan! Tosin voiko teiltä muuta odottaakaan? No ei. Nähdään taas!