Syvälahti, Kangasniemi 22.6.2018

Juhannus. Ei hellinyt helle, ei paistanut päivä. Vettä satoi ja tuuli yltyi paikoitellen jopa myrskyksi. Siitäkin huolimatta kukkamekko päälle ja kohti Kangasniemen Syvälahden tanssilavaa. Juhannusaaton tansseissa lavan jakoivat kolme kuninkaallista, yksi kuningas ja kaksi kuningatarta bändeineen – Aki & Fantasia, Aino Niemi & Kaiho sekä Marita Taavitsainen & Koivu. Vaikka sää ulkona olikin surkea, mieli oli iloinen ja sisällä lavalla tunnelma lämmin, juhannustansseihin oli saapunut tanssikansaa runsain määrin. Koska juhannuksena moni toivoo löytävänsä rinnalleen juhannusheilan, niin tämänkertainen blogiteksti liittyy aiheeseen ja rakentuu illan aikana kuultujen Fantasian ja Akin settien kappaleiden ympärille.

Tuttu kulkurimme oli jälleen palannut matkoiltaan tuttuihin maisemiin keskikesän juhlaa viettämään. Hän katseli maalaismaisemaa ja kuunteli yksinäisen pyyn vihellystä. Hän mietti kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa. Pappilassa käydessään hän oli nähnyt konstaapelin kera nuorikon ja se sai kulkurin jälleen kaipaamaan rakastamaansa tyttöä. Voi miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan, hän pohdiskeli. Kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, sitä hän poti. Toisaalta oliko kaikki polte sittenkin ollut vain väliaikaista, kuten myös elo ihmisen huolineen ja murheineen tahtoi aina välillä olla? Ei kai hänen kaipaamansa tytön hempeä kauneus ja hymy olleet vain väliaikaisia? Tytöstä ei ollut kuulunut hetkeen mitään, eikä myöskään kulkuri ollut pitänyt yhteyttä, toisiko lauantai-ilta asiaan mitään muutosta? Mutta hetkinen, nyt oli vasta perjantai, kenties alkukesän lämpimät päivät olivat sekoittaneet kulkurin pään. Hän ajatteli mielessään onnenmaata, jonne hän oli monta kertaa luvannut tyttönsä viedä, tuo kaukana siintävä paikka saattoi kuitenkin olla kuvitelmaa, mutta silti hän uskoi sen olevan jossakin, kenties tyttönsä kanssa hän onnistuisi löytämään sen kun oikein etsisi.  Kulkuri kaivoi esille kitaransa, sen romanialaisen ja alkoi soitella sillä laulua muiston ja lauleli yksin varjoissa. Hän toivoi, että vielä ennen niin kuin laulu tää, soita mulle kitarain.

Kulkuri laittoi kitaransa pois ja jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut vaikka missä, mutta tiesi minne häntä ootellaan. Hän sieti elämältä aika paljon, kunhan se sujui vain. Siinä kulkiessain kulkuri mietiskeli sitä, kuinka häntä odottaisi tuolla jossain lämmin, hellä, pehmoinen. Kylmäkin oli, mutta tuo kaivattu antaisi hänelle paisteen auringon – hän on vain mun rakkaimpain ja ainoain ja mitä tunnen, sitä ei voisi koskaan ottaa pois. Mutta kuinka hän toivoikaan, että voisi olla kaivattunsa kanssa lähekkäin, edes hetken, silloin saisi tuntea sylissä viipyvän se hetken lämpimän. Ikävä painoi kulkuria hänen matkallaan. Muistot kotiseudusta pohjolassa sai hänet hieman alakuloiseksi. Vaikka kulkurinluonne veti häntä jatkuvasti kulkemaan, niin monet kerrat unelmissaan hän oli noilla kotitanhuvilla, sinne hän tahtoi vielä joskus mennä, mutta nyt hän kuitenkin ensin jälleen etsisi tyttönsä, kun hän löytäisi etsimänsä, sen jälkeen olisi aikaa taas kaikelle muulle. Luonto oli kuitenkin julma myös juhannuksena, mutta kuitenkin kulkijapojalla oli mielessä tyttönen oma, sievä ja soma, kenties laulaen hän oli aikanaan tyttönsä valloittanut. Matka jatkui ja kulkuri vaelsi pitkin valtatie 66:ta, tällä kerta kuitenkin pohjanmaalta kohti etelää, sillä jossain siellä hän tiesi tyttönsä olevan. Hän toivoi pääsevänsä pian perille ja löytävän tyttönsä, sillä siinä vaiheessa kun näin tapahtuisi, kulkuri tiesi mitä sanoisi tytölleen, ” Come, get me, baby. Get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, You can have a lot.”

Matka jatkui, tutut ja vieraat maisemat vilahtelivat silmissä, kunnes kulkurimme kohtasi jonkun, hänelle jo ennestään tutun henkilön. Tuo tummasilmäinen, jolla oli tapana kiusoitella ja viedä kaikkia vain leikkien, tuli häntä vastaan. Tummasilmäinen muistutti kulkuriamme siitä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa. Kulkuri mietti mitä se oikein mahtoi tarkoittaa? Vastaus oli salaperäinen, se saattaa karata jos sitä ei piilota – onni on nimittäin kuin elohopeaa, shampanjaa ja tuuli jota ei voi kesyttää. Kulkuri mietti hetken ja ymmärsi. Siinä jonkin aikaa elämän viisauksia toisen kulkijan kanssa vaihdettuaan koitti molemmille lähdön hetki. Tuntui kuin jokin olisi muuttunut. Aivan kuin edessä oleva portti olisi suljettu ja kukurin täytyi taistella päästäkseen jälleen eteenpäin. Toisaalla tyttö myös kaipasi kulkuria ja mietti kohtaisivatko heidän tiensä jossain keskikesän juhlassa. Tyttö katseli peiliin, muisteli edellistä kesää ja hänestä tuntui kuin peili olisi yllättäen muuttunut muistojen peiliksi. Peilistä heijaastui vaaleahiuksisen kulkurin kuva ja tyttö jäi seisomaan peilin eteen kuin vangittuna. Vaikka Jazztyttö kaipasi sisimmässään kulkuriaan, ei hän jäänyt murehtimaan sitä, ettei hänellä tällä hetkellä ollutkaan heilaa, hän peilasi otsatukkansa ja laittoi nokkaansa puuteria ja päätti kaikesta huolimatta suunnata juhannustansseihin.

Kulkurin taival sen sijaan jatkui, välillä hän huilasi ja huilatessaan unelmoi omasta kullastaan ja oi joi, kuinka tämän lempi oli tulta... Hän toivoi saavansa kullaltaan suukon, sillä se loi tähän kulkijamieheen melkoisen kuumeen. Tämän jätkän tyttö oli melkoinen. Vaikka toisten mielestä hän oli vain kurja kulkuri, koska hän ei kasannut maallista mammonaa, ei hän siitä välittänyt. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit ja itse vain eli, pelasi ja laulu soi, sillä osaansa ei voinut muutella. Moneen asiaan hän oli todennut vain so what ja antanut elämän kuljettaa eteenpäin. Vaikka häneltä oli mennyt kämppä alta, autostakin oli joskus rengas räjähtänyt ja taivaaltakin tähti pudonnut. Kaksi karttaa hän oli jossain vaiheessa matkalleen mukaan ottanut, toisen hän oli aikoja sitten luovuttanut tytölleen ja näin oli kaksi tutkimusmatkaajaa lähtenyt maailmaan. Kartoilla oli tie salaiseen ja kenties siellä kulkuri ja tyttö kohtaisivat toisensa. Vaikka kulkuri itse kiersi katuja ja maailmaa, ailti hänestä tuintui, ettei hän halunnut tehdä tytöstään katujen kuningatarta, hän ei halunnut tytön katsovan häntä joku päivä läpi karvaiden kyynelten, tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen. Hän vain toivoi, että tulevaisuus toisi heille tullessaan jotain muuta.

Kohtalon oma, siltä kulkurista oli tuntunut aina välillä. Aivan kuin kohtalo olisi leikkinyt hänen tunteillaan ja johdattunut hänet taas kulkemaan keskikesän yöttömässä yössä ja etsimään heilaansa. Nyt hän päätti sanoa tuolle kohtalolle, että hän oli jo iso poika ja päättäisi itse, kenen hän olisi tai ei. Yhdessä kaipaamansa tytön kanssa hän valloittaisi koko maailman ja siinä vaiheessa kohtalo soittaisi vain sen minkä hän tahtoisi sen soittavan. Keskipiste kaikkeuden ois tunne pienten ihmisten. Vaikka keskikesällä yö olikin yötön, sekä kulkuri että tyttö ehtivät kumpikin tahoillaan haaveilla hetken kestäneessä pimeässä. Näiden tähtien alla molemmat odottivat - toinen toista saapuvaksi, toinen odotti pääsyä toisen luokse. Heidän välinen rakkautensa oli kuin laavaa, joka sai kylmän raudankin hehkumaan. He olivat kuin kuunvalo ja yöperhonen, tarvitsivat toinen toisiaan, mutta monesti aamun tullen he olivat kadottaneet toisensa. Kulkiessaan kulkuri mietiskeli sitä, kuinka hän monesti oli huomannut tytön katseen vaeltavan hänen vartalollaan ja tytön tulleen aivan lähelle häntä ja kuiskanneen kuinka halusi viihdyttää ja kenties hieman myös kiihdyttää häntä - kyllä hän sen tiesi, he tekivät toisillensa hyvää. Voi kuinka hän toivoi, että tyttö olisi jo löytynyt ja he voisivat karata yhdessä kauas arjen taa.

Kulkuri alkoi jo olla malttamaton, kuinka kauan hänen pitäisi vielä taivaltaa ennen kuin hän löytäisi kaipaamansa tytön? Odota en, hän tuumasi ja alkoi suunnitella reittiään uudelleen, jotta hän olisi nopeammin määränpäässään. Hän saapui tutun kahvilan luokse, joka yllättävää kyllä, oli auki myös juhannuksena. Kulkuri näki eräässä pöydässä selkä ovelle päin istuvan tytön ja oli hetken aikaa onnellinen, mutta kun tyttö kääntyi, kulkuri näki, ettei kyseessä ollutkaan hänen kaipaamansa tyttö, vaan aivan joku muu. Kun tuo tyttö vastasi puhelimeen, kulkuri kuuli myös nimen - Milla. Ei, ei se ollut hänen kaipaamansa tytön nimi. Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän oli kärsimällä kärsinyt ja oli nyt tässä. Hän oli luullut  tuota kahvilassa istuvaa tyttöä joksikin, joka tämä ei ollutkaan. Missä hänen kaipaamansa tyttö oikein mahtoi olla? Oliko tässä käynyt niin, että hän oli rakastanut paljon, mutta nyt ei enää ja oliko hän vain minuuttien verran yks biisin aihe vaan? Silti hänestä tuntui, että tässä oli oikeastikin kysymys rakkaustarinasta, joka ei syystä tai toisesta antanut hänelle rauhaa. Tämä ei olisi mikään hetki rakkauden jälkeen, ainakaan kulkurimme ei uskonut niin. Hän luotti siihen, että ero päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Hän ottaisi luottaen sen, minkä tie toisi tullessaan. Kun paljon antaa, muuta ei tarvitse lain... Näihin ajatuksiinsa vaipuneena kulkuri jatkoi taivallustaan keskikesän yöttömässä yössä.

Näin saatiin juhannusaaton tanssit Syvälahden lavalla päätökseen. Omalla kohdalla se oli Fantasian osalta jo 100:s keikka. Paljon kaikkea on mahtunut näihin keikkoihin ja vuosiin, jotka ovat menneet kuin huomaamatta. Loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä. Näistä tansseista ja viihdyttävästä illasta kuitenkin kiitos koko poppoolle - Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Niin, mutta mitä tapahtuikaan kulkurillemme, joka jäi taivaltamaan yöttömään yöhön? Löysikö hän kaipaamansa tytön juhannuksena ja kohtasivatko heidän tiensä vai jäikö kulkuri jatkamaan matkaansa yksin? Lue myös seuraava blogi, niin saat selvyyden tapahtumiin.

Liperin Lava, Liperi 9.6.2018

Kesäkuun toisena lauantaina suunnattiin kulku Liperin lavalle, joka on vähän niin kuin Akin kotilava. Sunnuntaina oli myös Akin syntymäpäivä, joten pientä yllätystä siihenkin suunniteltiin Akia varten, joka saatiin sitten toteutettua Fantasian avustuksella. Siitä kuitenkin lisää kun illassa päästään sinne saakka. Paikalla oltiin jo hyvissä ajoin, jopa niin ajoissa, että lipunmyynti ei ollut vielä auennut, mutta sisään pääsi silti (toki ne liput piti myöhemmässä vaiheessa ostaa). Siinä ehdittiin kuunnella tangomarkkinoiden finaalin karsintaa, jonka jälkeen myös soundcheckiä, jossa laulujen sanoissa pienellä polulla nousi kultainen kuu, tavatessa näytettiin jotain paljasta ja suihkulähteen luona heitettiin sammakkoa. Tuo antoi jo viitettä siitä, että nyt taitaa olla tulossa melkoinen ilta ja kyllähän siitä sellainen tulikin.

Fantasian ensimmäinen setti käyntiin totuttuun tapaan valsseilla. Tällä kertaa suunnistettiin heti alkuun rantakoivun alle, vaikka rantaa ei ihan lähellä näkynytkään, koivuja kyllä löytyi. Kenties siitäkin huolimatta koivu sai tänäkin iltana kuulla surut, murheet ja ikävän. Siitä koivun alta lähdettiin sitten poimimaan niittykukkasia. Se kimppu, joka sieltä poimittiin, oli kultanauhoja vailla, sillä niitty toimi kukkakauppana (ja toimi kyllä kirjaimellisesti, sillä Akin syntymäpäiväkukat poimittiin jonkin sortin niityltä tansseihin tullessa). Maalaismaisemaa katseltiin jo alkuillasta, kylän raitilla huudettiin ”jihaa”, vietiin kilon hauki pappilaan, pojat poimivat kastematoja ja maitoautokin myöhästyi vartin – sillä ei kuitenkaan ollut niin väliä, sillä sitä katsellessa ymmärrettiin se, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka niissä maisemissa saa aina asustaa. Matka kuitenkin jatkui eteenpäin, sillä kaipuu vapauden soi rinnassa ja sen myötä todettiin kuinka kutsun tielle sain. Yössä tehtiin matkaa kerta kerran jälkeen uudelleen ja ennen kuin aamu valkeni, ehdittiin ihailla myös iltaruskoa ja jälleen kerran sitä katsottiin kaivaten, muistellen sitä kaukaista maata, jossa rantaan kävi neitonen ja pyydettiin iltaruskoa kertomaan hänelle terveiset kuiskaten. Siinä ikävissä myös katseltiin kulkua kuun alla kuiskivan puun ja laulettiin varjoissa yksin, kun ei kaipauksen kohdetta nähty parvekkeella. Siitä syystä romanialainen kitara sai soittaa laulua muiston. Aikaa riitti kuitenkin hieman myös tukkilaisromantiikalle, kun lautalta löytyi pienoinen kahvila. Sinne se tukkipoikain tie vei aamuin ja illoin. Sanni ja Marleena keittelivät kahvia tuolla lautalla (tosin olimme kyllä vakaasti sitä mieltä, että nyt laulussa oli ihan väärien naisten nimet, mutta menköön nyt tällä kertaa) ja tukkipojat lauloivat heille kuorossa. Liekö tuo sama lautta johdattanut meidät aina Budapestiin saakka, sillä huomasimme olevamme kyseisen kaupungin yössä. Kun mieli sai siivet, se johdatti meidät aikain taa, sinne missä aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin.  Koska Fantasian ensimmäinen setti oli vain puolen tunnin mittainen, niin tässä vaiheessa koittikin jo tauko ja Budapestin yössä jäätiin odottelemaan mitä tapahtuisi seuraavaksi ja minne matkamme sieltä jatkuisi.

Kun tauko oli ohi, jatkoi Fantasia toisella setillä tanssi-iltaa. Polkalla liikkeelle ja linjuriauton kyydissä matka jatkui eteenpäin. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään. Linja-autossa oli myös tunnelmaa, vaikka matka saattaisikin katketa. Linja-auton kyydissä päädyttiin aina Säkkijärvelle saakka, jossa jatkettiin ilakointia toisen polkan tahtiin. Janin sanojen mukaan tällä polkalla tukittiin radioaallot ja niinhän se sota-aikana todella tapahtuikin. Tämä olisi kyllä kieltämättä kuulostanut hienolta haitarilla soitettuna, mutta kun ei se haitari ole vielä tehnyt paluuta (Joko juhannustansseissa olisi sen aika?), oli tyytyminen Simon soittamaan sooloon koskettimilla. Ei tietenkään siinä mitään vikaa ollut, päinvastoin – lavalta kuului nimittäin ainakin ”Hyvä Koho, Simo Koho”. Koska polkka on sen verran riehakas tanssilaji, rauhoituttiin seuraavaksi kahden kappaleen ajaksi hitaan valssin tunnelmiin. Kaksi kaunista hidasta valssia instrumentaaliversioina, Vaya Con Dios ja Cavatina, joka soitettiin punaisella sähkökitaralla Janin toimesta, kuten Simo asian ilmaisi. Hitaiden valssien jälkeen oli aika taas hieman irroitella, joten ei muuta kuin swingit kehiin. Suunnaksi pohjanmaa ja Valtatie 66. Teeveehoolle omistettiin tämä laulu, koska tie oli niin surkea ja pyydettiin uutta tietä. Kun tuo tie oli ajettu päästä päähän, oli olo melko lailla sellainen, että voitiin todeta I’m easy - I just can't help myself, I am yours to have.

Mutta entäpä jos kaikki on ihan vain El temporal – siis ihan väliaikaista vaan? Myös se aika kultaisen, hellimmän nuoruuden sekä sinun tyttösi hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Todetaanko silloin vain Hasta la Vista, beibi ja suunnataan lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan ja otetaan muutama olut? Paikalle voi tosin eksyä myös pari tyttöä, jotka toinen tuntee, mutta toinen ei. Kuitenkin tilanne saattaa johtaa siihen, että toiseen tytöistä tutustuu, mutta toiseen ihastuu. Kuka tietää, onko toinen näistä tytöistä sitten melkoinen kissanainen, villi ja viilee ja vaarallinen, saa kahjoksi pään kun tätä naista jää ihmettelemään. Siinä sitä sitten vain illoin oottaa vastausta kelle kuulut silloin ja miettiä, että haaveissa vainko oot mun. Toisaalta tää saattaa olla unta. Lähteekö se haaveiden kohde kenties purjelaivaan ja kuljettaako se laiva sitten kohti kotiseutua, joka on pohjolassa? Siellä missä on saanut tuntea talven tuiskutuulen ja kesän lämpöisen. Siellä äiti tuuditti, liikutti ja kiikutti kehtoa pientä. Vaikka äiti kuinka oli antanut pojalleen neuvoja elämän tielle, taisi pojasta kuitenkin tulla vain kulkuri, joka tanssahteli elon tiellä kulkiessaan masurkkaa.

Akin ensimmäiselle setille lähdettiin tuttuun tapaan liikkeelle Rainer Friimannilta lainatuilla kappaleilla, eli ensiksi Se on salaisuus ja perään Virta vie, virta tuo. Sen jälkeen siirryttiin tangoihin, ensin koitti Lähdön hetki – ei sentään kuitenkaan ihan kirjaimellisesti, olihan ilta vasta alussa, mutta tanssien loputtua sitten kylläkin, koska järjestysmies yritti vihjailla pois lähtemisestä. Pitäisikö tämä tango mahdollisesti siirtää loppuiltaan? Silloin ainakin nimittäin monesti se lähdön hetki on lähellä. Aika oli kuitenkin vilkaista myös muistojen peiliin. Mitä peili mahtoikaan tällä kertaa heijastaa? Tuulessa nähtiin joku vaaleahiuksinen ja jäätiin seisomaan vangittuna – tuo heijastuksen kohde oli niin nuori ja malttamaton, kenties nuo heijastukset olivat muistoja vuosien takaa. Tangojen jälkeen pistettiin humpaksi ja huhuiltiin paikalle saapuneita Jazztyttöjä. Ainakin pari sellaista löytyi lavan luota, nämä jazztytöt eivät surreet sitä, ettei heillä ollut heilaa, humpan rytmi sai heidät vallattomaksi ja kun lavalla oli eteläisestä suomesta saapuneita katupoikia, oli ilo irti. Liekö pojat olleet paossa pollareita vai mikä oli saanut heidät Pohjois-Karjalaan saakka? No mutta kun pojat kävivät tanssimaan, kuu nauroi taivaallaan ja aikamoista naurua se nauroikin, mutta ei nämä katupojat siitä paljoa välittäneet, he vain viheltelivät mennessään, sitähän eivät herrat ja narrit tehneet. Humpan rytmit saivat myös yllättäen Akin poistumaan lavalta tanssijoiden joukkoon, siinä ehti hyvin välisoiton aikana kiertää tanssilattian ympäri ja palata sitten jatkamaan laulua lavalle. Pitihän se varmistaa, että tanssilattian puolella on kaikki hyvin.

Sen jälkeen oli aika talletella suuria seteleitä. Ei kerätty maallista mammonaa, vaan kumottiin se kurkkuun. Niiden setelien tallettaminen jätettiin kokonaan muille, elettiin, pelattiin ja laulu soi. Todettiin kaikille kriiseille, luottotietojen menetykselle, kämpän alta lähtemiselle ja jopa renkaan räjähtämiselle vain so what ja kaivettiin vanhan aikaisesti esille kaksi karttaa ja lähdettiin niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Sitten koitti hetki, jota oli odotettu. Kun kello olisi 00:00:01 seuraavan päivän puolella, päivänvalon näkisi uusi sinkkubiisi Katujen kuningatar – nyt se esitettäisiin livenä, siis se versio joka sinkkuna julkaistaan. Kevään aikana tätä kappaletta on kuultu useampaan otteeseen ja kerrottu sen version mukailevan levytettyä versiota. Olihan se lopullinen versio sitten erilainen, mutta upea! Fantasian pojat Simo, Jani, Jouni ja Kimmo olivat loihtineet kappaleeseen hienon sovituksen. Kyllä tätä kappaletta kelpaa esittää. Kun Katujen kuningattaren aiheuttamasta hurmiosta oli toivuttu, oli aika cha chaan rytmien. Tuttuun tapaan ensin vähän viihdyteltiin ja kiihdyteltiin – tehtiin sitä missä ja milloin vain. Annettiin katseiden vaeltaa vartalolla ja karattiin setin lopuksi vielä sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki on kauniimpaa kahdestaan.

Toinen setti aloitettiin rauhallisesti rumban tahdeilla. Ensin kulutettiin aikaa näiden tähtien alla ja uskottiin rakkauden olevan laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Toisessa rumbassa siirryttiin perhokalastuksen maailmaan – ainakin Akin sanojen mukaan. Ei tämä toki pitänyt paikkaansa sillä seuraava tarina kertoi kuunvalosta ja yöperhosesta. Yöperhonen kaipasi kuunvaloa, mutta kun aamun varjot heittivät hyvästit, täytyi perhosen jälleen peittää siipensä ja jäädä miettimään miksi päivä kadotti kuunvalon. Jotta ei jäätäisi liian hempeisiin tunnelmiin liian pitkäksi aikaa, tuli aika hieman irrotella. Tummasilmäinen saapui kiusaamaan ja viemään vain leikiten, oltiin jälleen kerran ihan voimattomia ja annettiin tunteiden viedä. Sitten löytyi onni ja todettiin että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa. Se on nimittäin kuin elohopeaa, kuin shampanjaa ja vielä kaiken lisäksi tuuli, jota ei voi kesyttää. Tämän kappaleen yhteydessä Aki mainitsi kuinka ”varttuneempi väki” saattaa muistaa tämän kappaleen esittäjän, tummaäänisen laulajan Petri Salmisen (Aki, vaikka olenkin jossain blogissa maininnut muistavani ko. laulajan ja jopa käyneeni ainakin kerran hänen keikallaan, en menisi itseäni nyt tuohon varttuneempi väki – kategoriaan luokittelemaan, vaikka siitä keikasta saattaa olla jo parikymmentä vuotta, aika nyt vain menee yllättävän nopeasti…). Mutta ei sitä onneakaan kestä välttämättä ikuisesti ja sitten koittaa hetki rakkauden jälkeen. Tuona hetkenä voi siis mennä auto ja jopa talo, kuten monta kertaa on kuultu näillä keikoilla kerrottavan. Toki jos oikein optimistisia ollaan, voi rakkauden jälkeen tulla myös uusi rakkaus, sekin on joskus todettu.

Kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa… Kisun alkuperäistuotantoa ja myös Akin levyttämä kappale. Jostain syystä tästä kappaleesta on viime aikoina muodostunut omalle kohdalle merkittävä kappale, yksi kohta kappaleen sanoissa kolahtaa ja kovaa, saa jopa aikaan omituisen tunteen vatsanpohjassa aina välillä. Sillä ei kuitenkaan ole tämän blogitekstin kannalta mitenkään tärkeää merkitystä, joten siirrytään eteenpäin. Kaikkien malttamattomien ihmisten kappale, Odota en, oli vuorossa seuraavaksi. Iltaisin ei jääty muistelemaan menneitä, vaan tahdottiin nähdä se, mitä huominen eteen tuo. Paljon helpompaa oli jäädä yksin, kuin jatkaa toisten kiusana vaan. Ehkä siinä olisi hyvä opetus myös Millalle, jota turhaan yritettiin muuttaa tälläkin kertaa. Milla vain tarttuu ilta illan jälkeen siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään. Voi Milla! Koska ensin lainattiin kappale Kisulta, lainattiin nyt sitten vastaavasti kappale Chisulta (eli Kisu koolla ja Chisu ceellä, kuten Aki asian ilmaisi). Kohtalon oma, sitä oltiin myös tänä iltana. Toivottiin toisen muuttuvan kiltimmäks ja ehkä sitten palattaisiin, siihen antauduttaisiin ja kietouduttaisiin jos tehtiin päätös olla toisen. Kohtalolle sanottiin kuinka oltiin jo iso poika (tai tyttö) ja että ihan itse päätettäisiin kenen oon tai en. Tässä välissä ennen viimeistä varsinaista kappaletta koitti aika esitellä se universumin ja maailmankaikkeuden paras orkesteri, joka kantaa nimeä Fantasia. Kuten jo tiedämme, basson varresta löytyy porukan johtaja ja myös karvaisin kaveri, Jouni. Rumpujen takaa löytyy Kimmo kahden kapulansa kanssa, hoitaen samalla valaistuksen ja yleisön savustamisen. Tiedättehän sen keittiön alakaapissa olevan monitoimikoneen? Seuraava mies on nimittäin sellainen, hän hallitsee niin koskettimet kuin haitarin (jota ei siis vielä tänä kesänä ole keikoilla näkynyt), hän on laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja kaiken tämän lisäksi myös ihminen – hän on Simo. Sitten löytyy vielä Jani, joka kitarallaan ja siitä kuuluvilla soinnuilla saa (ainakin Akin sanojen mukaan) naiset sekaisin. Sellainen on siis tämä Akin taustalta löytyvä soittajajoukko. Lopuksi vielä Rakkaustarina, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka toinen olisikin toisen parina. Nimittäin vain sun parina oon mä yhä näin, sen tietää sisimpäin.

Encorejen aika yleisön vaatimuksesta tietty. Koska ei vielä oltu sunnuntain puolella, otettiin varaslähtö Akin syntymäpäivään. Fantasian poikien kanssa sovittiin alkuillasta, että kun koittaa encorejen aika, pojat alkavat soittaa paljon onnea vaan. Näin siis tapahtui ja tanssikansa kajautti yhdessä Fantasian kanssa hienosti ilmoille onnittelulaulun syntymäpäiväsankarille. Tässä vaiheessa emme vielä ojentaneet Akille varsinaista syntymäpäivälahjaa, vaan onnittelulaulun päätyttyä tanssimatkalla poimimamme niittykukkaset (kimppu lupiineja), jotka olivat kyllä jo vähän nuupahtaneet ja jotain, jolla Aki sai suun makeaksi. Lupiinit tosin innoittivat Akin laulamaan ”sain teiltä horsman…”, mutta ei tämä kuitenkaan se oikea encore ollut. Koska samaisena iltana oli valittu tämän vuoden tangokuninkuudesta ja –kuningattaruudesta kisaavat finalistit, päätettiin ilta Akin osalta tangoihin. Ensimmäinen tango hieman uudempi, muutaman vuoden vanha Tahdon ja parina tälle klassikkotango Täysikuu. Näin saatiin ilta Akin osalta päätökseen. Fantasian pojat hörppäisivät vielä kahvit ja viihdyttäisivät vielä hetken aikaa. Ennen sitä kuitenkin vielä sai Aki jakaa nimmareita ja poseerata yhteiskuvissa halukkaiden kanssa. Niin ja sen varsinaisen syntymäpäivälahjan (jossa oli makeaa mahan täydeltä ja jotain hieman kosteaakin) luovutus päivänsankarille.

Fantasian viimeinen setti koostui sitten lähinnä toivekappaleista. Ensimmäiseksi toivottiin hidasta valssia, joten sellaista oli luvassa. Jouni tulkitsi ensimmäiseksi kauniin Vuoksesi sun – valssin ja toisena instrumentaaliversio Aamiainen Tiffanyllä – elokuvasta tutusta Kuunsiltaa kappaleesta. Mitäs sitten haluttaisiin tanssia? Hidasta vai nopeaa? Hiljaisuus vallitsi lavalla, joten päätimme heittää rohkeasti toiveen ilmoille – nopeaa kiitos. Saamamme piti, joten lähdettiin länkkäritunnelmiin Pecos Bill – kappaleen myötä. Pecos Bill ratsasti paikalle myrskytuulen lailla ja ampui pistoolillaan ”bäng bäng” ja vastustaja oli vainaa. Tämä oli länkkärit vs inkkarit osa 1. Saman tyyppisissä tunnelmissa jatkettiin kun seuraavaksi pelattiin flipperiä ja peliin saatiin mukaan extrapallo, koska peli oli jo melkein pelattu tilttiin savuisissa baareissa. Oli aika viimeisten valssien. Tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Metsäpirtti. Näin oli tanssi-ilta myös Fantasian osalta ohitse. Kiitos, hyvää yötä ja nähdään taas.

Sellainen ilta Liperin lavalla. Mukava pieni lava ja itselle ensimmäinen uusi paikka tänä vuonna. Saa nähdä löytyykö näitä uusia keikkapaikkoja vielä lisää. Juhannus lähestyy kovaa vauhtia ja se tietää kahta Akin & Fantasian keikkaa lisää, joten ei tässä ainakaan tylsistymään pääse. Fantasian osalta seuraava keikka onkin jo järjestyksessään sadas. Kiitos vielä kerran hienosta Liperin illasta Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Höyryveturipuisto, Haapamäki 2.6.2018

Kesä ja lavatanssit. Niinpä kesäkuun alun kunniaksi suunnaksi Haapamäki ja Höyryveturipuisto. Lämmin kesäinen ilta, valmistujaispäivästä huolimatta porukkaa liikenteessä yllättävän paljon ja loppuillasta seuraksi saapuivat myös ne aina niin ihanat verenimijät, hyttyset. Viime kesältä tutusta faniporukasta oli suurin osa paikalla myös tällä kertaa, mukana muutamia uusiakin (mutta silti tuttuja ja keikoilla ennestään käyneitä) pakkautui eturiviin nauttimaan illasta ja kenties hieman pahennustakin aiheuttamaan, mutta kun hauskaa on, niin minkäs sille voi. Kun oli jälleen kerran ajoissa paikalla, ehti siinä nautiskelemaan siiderin (repsahdus) ja jäätelön ennen keikkaa, vaihtaa vähän kuulumisia ja kuunnella soundchekin loppua. Tosin vähän ennen tanssien alkua Aki kävi kovasti väittämään parille friidulle, että tanssit alkavat vasta kuuden tunnin kulutta. Ihan näin se ei kuitenkaan ollut, vaan tanssit saatiin Fantasian johdolla käyntiin vähän klo.20 jälkeen.

Heti alkuun lähdettiin kesäisessä illassa niitylle poimimaan niittykukkasia, niitä hempeän tuoksuisia ja lempeän värisiä. Silmiä verrattiin lemmikkeihin, olihan katse niin kaunis ja vaatimaton. Niitty sai toimia kukkakauppana, koska ruusut olivat liian hienoja. Siellä saattoi vain todeta kuinka tiedä en kauniimpaa, koska illan aurinko kultasi jo maan ja puut huminoivat illan rauhaa. Kaivattiin jo kotiin ja luoksesi sun. Kun sitten sinne kotiin oli saavuttu, kuultiin kysymys ”Missä yösi vietitkään?” Saatiin kuulla tosiasia, että keskiyöllä oli baarissakin nähty ja aivan hetkinen istuttu toisen vierellä, mutta jostain syystä katseltu muihin päin. Niinpä niin, et sä ollut yksinään, tuot en uskokaan! Kaikesta huolimatta pienoinen käsi kiertyi kaulaan ja kuiskasi hiljaa korvaan, ”Sä tulit luokseni sittenkin maailman myrskyjen halki takaisin, katseemme yhtyy silmissä syttyy onnen ja lemmen kirkkaus.”  Siitä oli helppo jatkaa yhtä hempeissä tunnelmissa ja kertoa kuinka sä kuulut päivään jokaiseen. Sä kuulut aamuun ja iltaan, kaikenlisäksi vielä oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen… Mutta siinä vaiheessa kun ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat vaieten, katsottiin alla kuiskivan puun kulkua kuun rakas aatoksissain.  Penkille oli jäänyt kukka ja jouduttiin laulamaan yksin varjoissa. Vain romanialainen kitara soitti kaipuuta…

Kenties se kaipuun kohde oli salaperäinen, öinen rakastaja, nainen nimeltä Yön Ruusu. Tuo salaperäinen nainen kukoisti vain yön tummat tunnit ja katosi aamun tullen. Kuutamoyössä tunnettiin kuinka kaipaus kävi yllä kattojen ja hiipi hiljaa olan taakse. Oltiin kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Kuu vain tahtoi valvottaa. Koska tämä kappale on alkujaan ruotsalaista alkuperää, sai se Jounin huudahtamaan kesken Simon spiikkauksen ”Javisst!” – huudahdus aiheutti kenties hieman hilpeyttä, mutta ei siitä sen enempää, mennään tarinassa eteenpäin. Kun oli toivottu, että toinen vastaisi ja kuulisi viestin, joka oli jätetty vastaajaan, maalattiin kuvaa siitä kuinka vuoksesi sun (eikä suinkaan sinun vuoksesi, kuten valssin nimeksi ensin sanottiin) maailma on kaunis ja esitettiin kysymys tahdotko tietää, miksi en pelkää? Oli kuitenkin aika suunnata kohti Alppien rinteitä ja ihailla siellä kukkivaa valkokukkaista alppitähteä, Edelweissia. Tässä valssissa saatiin taas kuunnella Janin huuliharppusooloa, tosin ennen kappaleen alkua Jouni vitsaili Janin vetelevän vanhalla harpulla, mutta uudella kotelolla – se kuulemamme mukaan vaikuttaa suoritukseen. Kauaa ei kuitenkaan Alpeilla viihdytty, vaan lähdettiin jatkamaan matkaa ja lausuttiin, Auf wiedersehen. Paluumatkalla muisteltiin omaa armasta, jonka nimi oli Elaine. Tämä oli se sama Elaine, josta Pirkka-Pekka Petelius muinoin lauloi ”telvisio-ohjelmassa”. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, oli päivä tai synkkä yö, niin muistan ain, sinut armas Elaine. Kuvioita sekoittamaan saapui kuitenkin neito nimeltä Bettina, joka oli kuin ruusu. Kun Bettinan laulun oli kuullut, sitä hiipi illalla muiden lailla tämän neidon luo ja siinä samalla piti myös pohtia miksi en ainut olla saa. Kaiken lisäksi satayksi iestä lauloi tälle neitoselle serenadia.

Tauon aikana unohdettiin kaikki edellisellä setillä mainitut naiset, sillä suloinen Maria oli nyt se haaveiden kohde. Maria oli kuin saari kaipaajan meressä, polte veressä eikä öisin unessa käy muita kuin sä vain. Kaipuu oli kova, koska todettiin ” Taivas kuinka haluaa sun mulle kuuluvan. Paikkasin on ain, uskothan, Maria, sielussain, sielussain.” Siltikin suru oli sydämessä jos oon sua vailla ja aivan oltiin neuvottomia. Onnikin näytti vain haaveelta… Mutta kun katsoi maalaismaisemaa, nekin murheet unohtuivat. Ei haitannut edes se, että maitoauto myöhästyi vartin, kuunneltiin vain yksinäisen pyyn viheltelyä. Pojat poimivat kastematoja ja jossain joku huusi ”Jihuu!” Tähtitaivas kuitenkin kuunteli, kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa. Kai siitä haaveiltiin vieläkin kun istuttiin silmin polttavin rantakoivun alla. Rantakoivulle uskottiin kaikki surut ja murheet tuosta raastavasta poltteesta.

Seuraavaksi yöksi siirryttiinkin sitten metsäpirttiin, paikka joka oli tuttu jo lapsuudesta. Nyt siellä oltiin lähekkäin, mutta seuralainen jäi hieman epäselväksi. Mutta koska paikalle saapui sademies ja toi sateen tullessaan, oli aika jatkaa matkaa. Kenties sen mökin katto vuosi sen verran, että piti lähteä, jos ei halunnut kastua. Hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Valtatie 66. Orivedeltä se lähti pohjoiseen ja päättyi Lapualla kirkon kupeeseen. Kuoppiakin matkalla oli ja TVH:lle esitettiin toive, että tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Kun sitten vihdoin päästiin perille ja noustiin autosta, oli jo tunne sellainen kuin ” Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man. So come on down and get me, honey, while you can. Come get me, baby. Get me while I'm hot,” Tunnelma oli siis melkoisen kuuma ja selvästi määränpäässä odotti joku – oli selkeästi unohdettu kaikki ne naiset, joita oli tähän saakka kaivattu.

Kun se rakkauden kohde oli nyt Fantasian setillä löydetty kaikkien kaipausten jälkeen, oli siitä tietysti pidettävä kiinni myös nyt kun Akin setti alkoi. Niinpä tarinamme jatkuu. Siitä löytyneestä rakkaudesta ei tietenkään kannattanut kertoa kenellekään, koska oli opittu se tosiasia, että kellä onni on sen piilottakoon ja siitä muille kerro en. No miksi? Koska se on tietysti salaisuus. Mutta kuitenkaan ei haluttu tietää mitä tuokaan huominen tullessaan, oltiin vain tänään onnellisia. Heittäydyttiin virran vietäväksi, annettiin sen virran vain viedä ja virran tuoda. Siinä mietittiin. että mitä jos ei enää nähtäisikään, mutta ajateltiin kuitenkin että onhan meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaisi meidät niiden luo. Kaikesta huolimatta se lähdön hetki koitti sittenkin. Vaikka lähdön hetki oli vaikein, jäätiin silti toisen luo, yön sävel kaunis ja haikein soi sielussa – se oli kuin muisto onnesta. Kylmäkin oli. Koitti aamu, mutta vielä yön tuoksut leijuivat ilmassa, läpi usvan nähtiin toisen saapuvan, kastepisarat välkkyivät huulilla ja sitä toista jäätiin katselemaan. Ehkä kuitenkin se oli vain heijastus muistojen peilistä. Sielu herkin jäi sen toisen valtaan sillä hetkellä, mutta kuka se toinen oikein mahtoi olla? Oliko se kenties Jazztyttö, jonka mekon helmat heiluivat kesäisessä tuulessa ja joka vastasi humpan kutsuun, eikä surrut vaikka hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut heilaa, tyttö vain pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa.  Tansseissa hän kohtasi iloisen joukon katupoikia, jotka olivat lähteneet vihellellen tansseihin. Kuu nauroi kuuluvasti taivaalla, kun pojat kävivät tanssimaan.

Jossain sivummalla illan menoa katseli salaperäinen hahmo, joka oli toisien mielestä kurja kulkuri vain. Hän ei kerännyt maallista mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit - häneltä ne saivat vain pitkät. Hän vain eli, pelasi ja laulu soi. Tuon salaperäisen hahmon motto oli ”So what”, sillä pärjäsi pitkälle. Ihan sama vaikka rengas räjähtäisi, taivaalta tippuisi tähti tai vaikka luottotiedot menisivät, niin mitä sitten. Jälkeensä hän jätti kaksi karttaa, joilta löytyisi tie salaiseen, sillä kaikkea ei saisi kerralla paljastaa. Ne kartat oli tarkoitettu kahdelle tutkimusmatkaajalle ja kun he löytäisivät kartat, he voisivat niiden avulla suunnistaa maailmaan. Kenties tutkimusmatkalla saattaisi törmätä myös katujen kuningattareen, särkyneiden sydänten kuningattareen. Jokainen hänet tunsi häneen luottaen. Kun matka jatkui eteenpäin, tunnelma kuumeni entisestään. Jostain kaikui cha chaan kuumat rytmit, katseet vaeltelivat vartaloilla ja siirryttiin lähemmäs toista. Kiihko nousi jostain ja se paloi sisällä hehkuen, se teki hyvää ja haluttiin vain viihdyttää ja kiihdyttää toista… Jostain saapui yllättäen paikalle outo mies, joka kertoi olevansa Del Monte – mies ja tämä mies vain huudahteli ”kyllä kyllä, yes yes”. Meno alkoi olla sen verran outoa, että väkisinkin mietti oltiinko nyt karattu sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki oli kauniimpaa ja missä toivottiin, ettei kukaan särkisi tunnelmaa.

Kun ensimmäisen setin jälkeinen hiki oli kuivattu ja hengähdetty hetki, pistettiin taas jalalla koreasti ja heti alkuun jivellä liikkeelle. Paikalle saapui kiusoitteleva tummasilmäinen, joka vei vain leikiten. Siinä tummasilmäisen pyörityksessä oltiin ihan voimattomia ja annettiin vain tunteiden viedä. Tämän kappaleen alkaessa Aki myös kuulutteli pikku-Jereä paikalla, olihan tämä Jeren lempikappale. Kuten viime kesänä tässä samaisessa paikassa, Jere pisti parastaan lavan edessä tanssien ja myös tälläkin kerralla Aki tuli lavalta jammailemaan Jeren kanssa tanssilattian puolelle. Kaksikko oli niin vauhdikas, ettei edes kamera pysynyt mukana, jotta tilanteesta olisi saatu muistoksi edes joku valokuva – joko kuvaaja oli hidas tai sitten kameran asetukset eivät olleet kohdallaan. Kun tummasilmäisen pyörityksestä oli selvitty, kuin muistutuksena todettiin, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa ettei se karkaa vaan. Sydänkin laulaa siinä vaiheessa kun se onnen saa. Se kulkee päästä varpaisiin ja soittaa fanfaarin, se kääntää maailmaa ja pyörällä on pää.  Vaikka oltiin vasta toisen setin alussa, meno oli tässä vaiheessa jo niin hurjaa, että kesken kaiken Akin vyö päätti lähteä omille teilleen – löysikö se jostain onnen, sitä ei tarina kerro. Mutta psst Aki, ihan vinkkinä, pakkaa jatkossa myös henkselit mukaan. Vaikka vielä ei ollutkaan täysikuun aika, päädyttiin sitä ihailemaan öiseltä taivaalta seuraavaksi. Sieltä taivaalta se täysikuu sai vain nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, mutta sai kiertää vain kylmää tietään niin yksin. Tuli tumma yö, sydän löi rauhattomana ja se sai miettimään, etkö saavu enää rakkain. Sade soitti akkunaan ikivanhaa lauluaan ja sai miettimään alla sateen missä kuljet… Mutta kuka kaipasi sateisena yönä rakkaintaan? Sitä ei tarinamme kerro, joten jokainen saa sen päätellä itse ja mennään eteenpäin.

Paikalla oli myös vastustamattomia naisia, eturivistä niitä löytyi ainakin 7kpl, jotka Jouni oli halunnut kaikki itselleen. Oliko Jouni siis tänä iltana se gigolo, josta alkuperäinen laulu kertoo? Mutta nämä vastustamattomat, uudenlaiset naiset, olivat kuitenkin sellaisia, että he takasivat seuransa vain yhdeksi illaksi, tiesivät itsenäisyytensä eivätkä kelanneet filmiä taaksepäin ja määräsivät itse omat sääntönsä kun jakoivat korttinsa. Ei siinä voineet miehet muuta kuin huokailla ja siinä huokausten lomassa Simo pisti taas kerran parastaan ja huudahti mikrofoniin, ” Humala bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop.” Toisaalta nämä naiset saivat myös miehet olemaan hyvin malttamattomia ja toteamaan ”Odota en!”. Malttamattomia miehiä, he tahtoivat tietää minkä huominen tuo eteen, sillä vain yhden katseen perusteella ei aiottu jäädä yksin odottamaan. Tässä vaiheessa saattoi kenties koittaa hetki rakkauden jälkeen ja silloin saattoi mennä kaikki, autoa ja taloa myöten, mutta toisaalta taas rakkauden jälkeen saattoi tulla uusi rakkaus – entinen ulos ja uusi sisään. Tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten ja oli aika antaa ajatusten levähtää, mutta silti liekki elämän se silti aina jää. Jonkin verran luottoa rakkauteen kuitenkin oli, sillä vannottiin, että erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Muisteltiin myös sitä, kuinka moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua ja mut sun vangiks veit ja tahtos selväks teit. Mutta kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa ettet mua enää kiinni saa. Sille kohtalolle kerrottiin, että oltiin jo isoja poikia ja tyttöjä, ja päätettäisiin itse kenen oltiin tai ei. Ehkä se toinen muuttuisi kiltimmäks ja siellä tien päällä yksin ajellessa mietittäisiin sitä rakkaustarinaa, joka ei kerta kerran jälkeen antanut rauhaa. Näiden tähtien alla palvottiin toista ja odotettiin milloin se toinen rakastaisi odottajan vahvaksi, sillä olihan se toinen osa toista ja kovasti kaipauksen kohteena. Tosin vaarana oli myös se, että kaikki tämä saattaisi lopulta johtaa hetkeen vähän ennen kyyneleitä. Vaikka hyvästelyyn olisi vain vähän aikaa, ehtisi siinä kuitenkin sanoa sen, kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan.

Siitäkin huolimatta tämä ihmisen elo huolineen ja murheineen on vain väliaikaista, kuten myös rinnassa riehuva rakkaus ja pettymys – nekin olivat vain väliaikaista. Samaan sarjaan menevät myös kukkien viehkeä tuoksu, nuoruus, tytön hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Siltikin kaikki tämä voi saada pään niin sekaisin, että sitä lähtee lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan, aikoo ottaa muutaman oluen ja mennä sitten kotiin nukkumaan. Mutta jos paikalle saapuu pari tyttöä, voi toiseen ihastua ja lähteä tämän matkaan kaupungin toiselle laidalle, herätä siellä aamuyöllä, huomata sormus yöpöydällä samalla hetkellä kun joku tulee eteiseen. Silloin ei auta muu kuin juosta niin kauas kuin jaksaa. Toisaalta taas pitää miettiä tarkkaan kenelle lausuu, ” Jos saan sulle itseni antaa, tunne kauaksi kantaa yli nukkuvan maan. Jos saan sulle itseni antaa, kohti rakkauden rantaa sinut saatella saan.” Jos toinen pyytää että jää, niin silloin kannattaa jäädä, koska se voi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua ei näy. Toinen tosin saattoi istua vaikka laivan skanssissa kun ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan. Siinä oli hyvä muistella ”Kuin kaunis olikaan tuo armas onnen aika. Jää mieleen ainiaan tuo ihana lempemme taika. Mä huultes’ hurmaa join ja lemmen haaveet loin ja kaikki syömmeni kalleimmat aatokset sulle yksin toin.” Kenties seuraavana kesänä soisivat sunnuntain hääkellot ja metsäkukkia löytyisi morsiuskimpusta. Mutta mielessä kuitenkin kummitteli ajatus siitä, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en tahdo sua satuttaa. Maantie odotti kulkijaansa, joka oli syntynyt kulkuriksi ja tähtitaivas näytti tietä kun tuo kulkuri kuuli lähtökäskyn. Hän sai kutsun tielle, kun kaipuu vapauden soi rinnassa ja teki matkaa yössä kerta kerran jälkeen uudelleen.

Näin saatiin ilta päätökseen kaikkine encoreineen, joita vaadittiin niin Akilta kuin myös Fantasialta. Vaikka ampiainen olikin pistänyt Akia aiemmin päivällä ja radio-ohjelma oli jouduttu siirtämään toiseen ajankohtaan, keikka pystyttiin kuitenkin hoitamaan. Yleisö sai omat kiitoksensa illasta ja eturivi sai taas kuulla olevansa mitä on. Kesäinen ilta suorastaan hemmotteli meitä, vaikka hyttyset kiusasivat välillä jopa niin paljon, että Aki poistui lavalta kesken kappaleen takahuoneeseen suihkuttamaan itseensä hyttysmyrkkyä, tosin olisi sitä kaivattu tanssilattian puolella lavan edessäkin. Kiitos siis illasta Aki & ”maailmankaikkeuden, yhdeksän planeetan ja tähtisumun paras tanssiorkesteri” Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Seuraava keikka odottaakin jo aivan nurkan takana, kesälavat kutsuvat ja kenties vielä jonain päivänä se haitarikin tekee paluun… sitä odotellessa.

Baltic Princess, Turku - Tukholma - Turku 16.-17.5.2018

Kevään viimeinen Iskelmäkeskiviikko-risteily, järjestyksessään nro.441, risteiltiin tällä kertaa Turusta Tukholmaan ja takaisin Baltic Princesillä 16–17.5. Viihdytysjoukoissa tietysti  Aki & Fantasia sekä toisena 20-vuotis juhlavuottaan viettävä Neljänsuora. Kuuman kostea toukokuun päivä oli houkutellut risteilykansaa liikkeelle runsain joukoin ja se ainakin se kuuma tunnelma jatkui myös laivalla. Menomatkalla kuultiin Akilta yhdessä Fantasian kanssa vain yksi setti, jossa eri tanssilajit vaihtelivat niin, ettei sitä settiä nyt normi tanssisetiksi voi kutsua. Neljänsuoralta kuultiin yksi puolitoistatuntinen setti ja ne varsinaiset meritanssit tanssittiin vasta paluumatkalla ja niiden tanssien musiikista vastasi tietysti Aki kera Fantasian.

Kun liikkeelle lähdettiin, niin heti alkuun heittäydyttiin kohtalon omaksi. Oltiin isoja poikia ja tyttöjä – päätettiin itse kenen oon tai en. Mutta sitä ennen tartuttiin toista ranteista kii ja sidottiin käsinojiin, olihan se ainoa keino paeta. Katkottiin peukalo, etusormi, keskarikin siinä meni, nimetöntä säälittiin sen verran että se jätettiin rauhaan, mutta pikkusormi koki muiden sormien kohtalon. Raaka oli peli, mutta minkäs teet kun moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua. Se kaikki johti mitä ilmeisimmin siihen, että sängystä löytyi nukkuva, alaston mies, jonka olkaan oli tatuoitu Jack Nicholson. Siinä sitten mietittiin kuka *piip* se oikein on? (Koska paikalla oli tähän aikaan illasta yllättäen vielä nuorempaa risteilijää, sensuroitiin kappaleen kirosana, kuten tapana on ollut ns. toukkien läsnä ollessa.) Milla, Milla, sun täytyy muuttuu, mutta minkäs teet kun tuo tyttö tarttuu aina siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään.  Jos kuitenkin kävi hieman paremmin kuin Millalle, niin sille toiselle saattoi todeta, että sun läsnäolosi vain tärkein on, siitäkin huolimatta, että se toinen olisi muitten mielestä mahdoton. Suudelmista saattoi nähdä unta, kun pelättiin, että jäätäisiin ilman niitä. Kaikki vain siitä syystä, että sillä toisella oli se jokin. Myös tällä risteilyllä Aki tarjosi meille käyttöön vanhanaikaisesti kaksi karttaa. Tällä kertaa niiden avulla saattoi suunnistaa laivan käytävillä, koska tällä risteilyllä ei ollut maissa käyntiä. Jokainen sai käyttää saamansa kartat haluamallaan tavalla. Jossain vaiheessa iltaa saattoi tuntea halua viihdyttää ja kiihdyttää. Siinä vaiheessa toisen katse vaelsi toisen vartalolla ja tultiin aivan lähelle toista. Lantiossa pakotti polte, joka veti väkisin toista päin. Mutta minkäs teet, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo.

Koitti aika kysyä toiselta hienovaraisesti, ”Jos vielä oot vapaa…” Jos näin oli, niin sitten jatkettiin toteamalla lähdetään. Tosin sekään ei välttämättä tuottanut toivottua tulosta ja jos edelleen pääsi niin käymään, että oltiin vapaita, niin Aki lohdutti toteamalla bändin yöpyvän laivassa – Fantasia ei siis karkaisi pelastusveneellä minnekään, saati sitten poistuisi Ahvenanmaalla laivasta. Laivan kannelta saattoi myös yön pimeydessä laittaa leijat lentämään tuulen mukaan. Niihin leijoihin kirjoitettiin kauneimmat lauseet ja toivottiin että toinen näkisi sen.  Jos vielä tähdet loistivat taivaalla, niin näiden tähtien alla saattoi odottaa toista palaavaksi ja rakastamaan ehjäksi. Ajantajukin siinä kaiken keskellä saattoi olla kateissa ja lähellä toista saattoi potea vieroitusoireita. Oltiin lähellä toista, mutta kuitenkin kaukana. Pystyi vain toteamaan kuinka yhden viiltävän hetken saanhan ylpeyden menettää ja samalla muistamaan sen, kuinka ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa ja ei kukaan ketään koskaan voi omistaa. Katujen kuningatar oli mukana tälläkin kertaa ja aineksia saattoi olla vaikka millaiseen rakkaustarinaan, sillä toisen viereen kaivattiin yön usva silmissä ja koska se usva kertyi kyynelistä, oli se haihtumaton. Tälläkään kertaa se rakkaustarina ei antanut rauhaa.

Näin saatiin Akin ja Fantasian osalta menomatkan esiintyminen pakettiin. Seuraavaksi laivan estradille saapui Neljänsuora esittämään oman settinsä, jonka jälkeen loppuillan menosta Starlight Palacessa vastasi laivan bändi Gramofon. Sieltä sitten ne jotka vielä jaksoivat, siirtyivät viettämään loppuyötä discon puolelle, toiset kenties olivat viisaita ja menivät nukkumaan, joku saattoi lähteä nukkumaan hyvissä ajoin ennen valomerkkiä, joku kyseli toisen perään, jollakin tukka nousi pystyyn pikkutunneilla ja jonkun mielestä laivaa saattoi keinuttaa niin paljon, että piti ottaa tukeva haara-asento. Disco oli loppupeleissä hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kysellä muilta miten menee. Puoli neljältä koitti valomerkin aika ja menomatkan bileet olivat ohi.

Paluumatkalla tanssittiin tosiaan sitten ne varsinaiset meritanssit. Ensimmäisenä oli luvassa Fantasialta puolen tunnin setti. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty perinteiseen tapaan valsseilla – itse asiassa niitä ei kuultu tällä risteilyllä lainkaan. Ensimmäisenä lauluvuoron sai Simo, joka kertoi siitä kuinka 15 kesää oli Alicea rakastanut, mutta sitten nähtiin kääntymässä musta limousine, joka vei Alicen pois, mutta ajajaa ei nähnyt kukaan. Siinä sitten pohdittiin miksi ihmeessä Alice tämän teki ja livahti pois kertomatta osoitettaan. Siitäkin huolimatta Jani jaksoi toivoa, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Eipä se kai ollut mikään ihme, jos samaisessa laulussa todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon. Jouni puolestaan kaipaili kovasti maalaismaisemiin, sillä sitä kun katsoo, niin ymmärtää miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa, maalaismaisemaa ei vain saatettu unohtaa. Jos viimeksi kylän raitilla kaikui huuto ”jihaa”, niin nyt siellä kuului ”juhuu”. Kenties kylän pojat leikkivät siellä länkkäriä ja laukkasivat keppihevosillaan – ainakin mielikuvissa jos ei muuten.

Sen jälkeen podettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, jota toinen sai tuntemaan. Pyydettiin katsomaan pitkään ja kysyttiin miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan. Hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Roihu riehui niin kovana, että tunne oli niin kuuma, aivan kuin saunassa olisi oltu. Siispä seuraavaksi tarina saunajenkan muodossa siitä, kuinka sauna se on suomalaisen paras paikka – savusaunassa pyydettiin heittämään vielä vähän lisää löylyä, sielun oli aika uudistua. Kun saunassa oli peseydytty ja uudistuttu, oli aika suunnata kulku kohti Lappia toisen jenkan tahtiin. Siellä tunnettiin se, mitä aiemmin oltu on vailla. Kun kaupungin portti oli sulkeutunut, tenho outo oli pohjolan mailla. Jenkat saivat seurueemme ensin kokeilemaan letkajenkkaa, mutta koska tennarit eivät oikein tahtoneet luistaa tanssilattialla ja kolmen naisen letkamme ei saanut lisää letkaa peräänsä eikä askeleet väsymyksestä johtuen menneet kuten piti, päätti kaksi meistä sitten kokeilla miten jenkka sujuisi ihan perinteisellä tyylillä. Ei sekään sujunut kuin Strömsössä, joten luovutimme suosiolla säästääksemme  Fantasian poikia myötähäpeältä (voidaan jutella jatkossakin keikoilla) tai täydelliseltä nauruun purskahtamiselta – ei siinä mitään, kyllä sitä oikeasti tanssia osataan, mutta nyt ei vain lähtenyt. Päätimme poistua tanssilattialta suosiolla. Ehkä siis oli Fantasialta viisas valinta ottaa setin loppuun hidas kappale, Ei rakkaus yötä pelkää, jotta meidänkin seurueemme sai kaivatun rauhoittumistauon.

Tässä vaiheessa luvassa oli artistitapaaminen ja iskelmävisa. Risteilykansa sai kysellä Akilta ja Neljänsuoraa yksinään edustaneelta Antti Ketoselta kysymyksiä ja muustakin jutusteltiin Iskelmän Hannu Aholaidan johdolla. Akilta kysyttiin mm. että jos hän kidnappaisi kysyjät, mikä siihen olisi syynä. Aki mietti hetken ja vastasi että syy olisi se, että hän tarvitsisi kuskia. Muita kysymyksiä joita kuultiin, koskivat mm. sitä, kumpi on parempaa – puna- vai valkoviini, kumpi kaupunki Turku vai Helsinki. Punaviini ja Helsinki veivät voiton. Molemmilta artisteilta kyseltiin myös tulevan kesän suunnitelmista ja ainakin Aki niitä kovasti kertoilikin, todeten sitten että hän taisi jo kertoa vähän liikaa. Kaikkea on siis luvassa kesäkeikkojen ohella ja niistä tullaan kuulemaan lisää myöhemmin. Nyt odotellaan uutta musiikkia sinkun muodossa, sen julkaisuajankohtaa ei vielä oltu päätetty.

Kun iskelmävisa oli visailtu ja palkinnot jaettu, oli aika Akin & Fantasian ensimmäisen yhteisen setin aika. Nyt siis mentäisiin niillä perinteisillä tanssirytmeillä ja pareittain, kuten normaalisti tanssikeikoilla mennäänkin. Friimannin Raikun rytmeillä liikkeelle, Se on salaisuus ja Virta vie, virta tuo olivat ensimmäiset kappaleet jotka kuultiin. Jotta meno ei yltyisi heti kovinkaan villiksi, taivuteltiin seuraavaksi tangoa. Vaikka lähdön hetkeen oli vielä muutama tunti aikaa, kerrottiin siitä seuraavaksi. Lähdön hetki, se on aina vaikein, mutta siitäkin huolimatta voi jäädä sen toisen luo vaikka yön sävel kaunis ja haikein soi sydämessä. Lähdön hetken jälkeen vilkaistiin muistojen peiliin. Mitä kaikkea se peili sitten heijastikaan? Hytistään jos sellaisen löysi, kertoi se ainakin sen, että näytätpä hyvältä. Mutta kenties se heijasti muutakin, vaikkapa muistoja edelliseltä illalta (jos sattui vaikkapa olemaan silmäpussit silmien alla) tai vaikkapa edelliseltä kesältä. Kuka tietää, jokaiselle se peili saattoi heijastaa erilaisia asioita. Sen jälkeen houkuteltiin kaikki Jazztytöt hyteistään humpan rytmeille. Nämä jazztytöt eivät todellakaan surreet heilan puuttumista, vaikka helluntai olikin jo aivan nurkan takana ja vanha sanonta kuuluu, jos ei heilaa helluntaina ei koko kesänä – vai päteekö tässä tapauksessa uudistetumpi sanonta, ”Jos ei heilaa helluntaina, niin sitten jono juhannuksena”, vaan pistivät nokkaansa puuteria ja peilasivat otsatukkansa. Humpan rytmi sai heidät aivan vallattomiksi.

Mutta mitä olisivatkaan tanssit ilman poikia? Kun jazztytöt oli saatu houkuteltua hyttikäytäviltä tansseihin, tarvittiin heille tanssittajat. Oli aika katupoikien tulla paikalle, tosin eivät nämä katupojat kyllä mistään katosta laskeutuneet, vaikka niin Aki kovasti yritti vakuuttaa, taisivat olla nousseet laivaan jo edellisenä iltana Turun satamasta. Nämä katupojat lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan, tunsivat jopa tanssin mahdin sydämissään. Jos katupojat olisivat saapuneet tanssiparketille jo edellisenä iltana, olisi kenties jopa kuu nauranut taivaalla. Nyt se ei nauranut, mutta viheltämisen jaloa taitoa opetettiin niin herroille kuin narreille ja jos nyt jossakin nähtiin pollari, vihelleltiin vain. Suurista seteleistä ei välitetty, annettiin vain toisten talletella ne ja kaikille elämän vastoinkäymisille oli hyvä todeta vain so what ja jatkaa eteenpäin. Nimittäin elämä tää on surkeaa jos stressiä kantamaan ihminen jää. Tosin tuon lauseen toteaminen ei välttämättä auta siinä vaiheessa jos koittaa hetki rakkauden jälkeen. Silloin on vain tyhjää ja pimeää ja jossain soi. Niinpä niin, jos saa selvin sanoin kuulla olevansa se entinen ja vieläpä eksyy samaan ravintolaan vain nähdäkseen kuinka toinen pyytää aivan toista ihmistä tanssimaan, voi nähdä seuraavaan hetkeen ja siihen kuinka uusi ihminen uskoo tuon toisen sanoihin. Kuinka sitä sitten voisi tällaiselta tilanteelta välttyä? Ehkä siihen auttaisi se, että antaisi paljon, sillä muuta ei kenties tarvittaisi lainkaan, luovuttaisi itsestään ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Päättäisi myös sen, että ero päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa ja ottaisi luottaen sen, minkä tie suo.

Tähän väliin tauko ja jälleen hieman visailua. Harri-hylje saapui viihdyttämään lapsia tanssilattialle siksi aikaa kun aikuiset saivat halutessaan osallistua elokuvavisaan. Helppo homma, seurueemme ajatteli ja päätti osallistua. No, ei se nyt niin helppoa ollutkaan, arvauksen puolelle se meni aivan täysin kun elokuvien tunnusmusiikeista oli kysymys. Liikaa vaihtoehtoja tai sitten aivan vääriä elokuvia. Onneksi kuitenkin tähän visaan ei osallistuttu nimellä, vaan kapulan numerolla, sillä näin ollen kukaan ei saanut tietää joukkueemme olevan ensimmäinen – jos siis listaa luettiin lopusta alkuun. Jos voittajajoukkue sai 121 plus pistettä, meidän joukkue komeili viimeisenä 121:llä miinus pisteellä. Koska risteilystä on nyt kulunut jo tovi, tämän uskaltaa tunnustaa. Kenties osallistumme jatkossa vain iskelmävisaan.

Toiselle setille lähdettiin elämän haitarin tahdittamana – tosin vain kuvainnollisesti, sillä se kaivattu Simon haitari ei vieläkään ole tehnyt paluuta. Myöhemmin saatiin sitten kuulla haitarin olleen jo pidemmän aikaa kanissa. Muistaakseni se on ollut siellä aiemminkin, silloin oli keikkabussiin tarvittu polttoainetta ja haitari oli pantattu siitä syystä. Toistaiseksi on kuitenkin arvoitus mikä tämänkertainen syy on. Olisiko tippikuppi haitarin takaisin saamiseksi ratkaisu? Siihen vaan lavan reunalle vaikka tyhjä pahvimuki ja siihen voisi sitten tanssikansa pudottaa haluamansa määrän kolikoita, jos haluavat haitarin takaisin. Idea siis vapaasti käytössä Aki ja pojat! Mutta jäädään odottelemaan kuinka käy. Kun sitä elämän haitaria oli aika soiteltu siinä sängyn laidalla, niin ettei maanantai pääse alkamaan, lähdettiin karkumatkalle kauas arjen taa. Siellä arjen takana taivaalla loisti täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Tuossa kesäyössä myös pienet valkovuokot nostivat vihdoin päätään, kun valta lumen ja jään oli vihdoin murtunut. Sirkkain viulutkin soivat, kun keijut karkeloivat lähteellä. Toisaalta jos oli nautittu kummallinen rakkauden drinkki, oli se saattanut viedä jalat alta ja ne keijutkin saattoivat olla pelkkää harhaa…

Drinkkien nauttimisen jälkeen otettiin suunnaksi Koivukuja. Tuttuun tapaan Koivukuja johti kotiin maailmalta, mutta silti siellä koitti hetki vähän ennen kyyneleitä. Hyvästelyyn jäi vain vähän aikaa, mutta silti siinä ehdittiin kertoa kuinka hyvä mulla on lähelläsi ollutkaan, mutta oli vielä sanottava etten luokses tulla voi enää uudelleen. Kuitenkin jostain kaukaa kumpusi ajatus siitä, että jos luotasi joutuisin pois, eksyisin reunalle maan, mitä syytä mun elääkään ois, turhaa on päiväni vaan. Sydänkin vaipuisi ikävään ja siivet taipuisivat surusta jos ei rakkautes täyttäis mua. Tuntui kuin toinen olisi kuunvalo ja itse siihen valoon hakeutuva yöperhonen. Kun tarpeeksi oli hempeilty ja keikka alkoi jo uhkaavasti lähestyä loppuaan, oli aika lähteä valloittamaan koko maailma. Tiedä sitten, oliko se edellisenä iltana laulettu kohtalo, joka maailman valloituksessa soitti sen, minkä sen tahdottiin soittavan? Kuitenkin keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä koitti – Akin sanojen mukaan – maailmankaikkeuden, universumin sekä kaikkien yhdeksän planeetan parhaimman orkesterin eli Fantasian esittely. Toki Fantasia oli esitelty jo edellisenä iltana, mutta kuten sanonta kuuluu, kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisenä esittelyvuorossa oli basson varresta löytyvä, porukan parrakkain sekä myös porukkaa johtava Jouni. Seuraavaksi koskettimien takaa löytyi varsinainen monitoimikone, joka koskettimien lisäksi soittaa haitaria, laulaa, säveltää, sovittaa ja vielä tuottaa musiikkia, Simo. Rumpujen takana tiukassa nutturassaan kahta kapulaansa heilutteli tälläkin kertaa Kimmo, joka maissa ollessa myös vastaa porukan valaisemisesta ja savustamisesta. Viimeisenä lavan toisesta reunasta löytyi kitaransa kanssa Jani, joka on Akin sanojen mukaan kaikkien lasten unelmaisä.

Fantasian saatua arvoisensa esittely, ehdittiin vielä pitkästä aikaa tehdä pikainen matka Roomaan.  Via Veneto ja paikkana Cafe Nero. Edessä kylmä cappuccino ja yritys soittaa Romerolle. Kuitenkin sieltä puhelimen toisesta päästä kuului vain ”Pronto, pronto!”, joten oli aika heittää kolikko suihkulähteeseen, todeta ”Arrivederci Rooma” ja lähteä. Tähän päättyivät tämän risteilyn meritanssit, mutta aikaa oli kuitenkin yhdelle encorelle. Encorena saatiin kuulla Katujen kuningatar, joka siis jossain vaiheessa julkaistaan sinkkuna. Keikoilla kuultava versio mukailee kuuleman mukaan aika paljon sitä, millainen levytetty versio tulee olemaan. Kappalehan on siis se, mistä kaikki Akin kohdalla kolme vuotta sitten alkoi tangomarkkinoiden karsinnassa. Silloin kappale oli sovitettu tangoksi, mutta sellainen se ei kuitenkaan nyt tule olemaan.

Tanssien jälkeen napattiin vielä ensin koko porukan ryhmäkuva ja sitten vielä kaksi kolmesta matkaseurueestamme halusi kuvaan tämän loistavan porukan kanssa. Yhteiskuvien jälkeen oli vielä aika kiittää Akia ja Fantasian poikia hienosta risteilystä. Iskelmäkeskiviikko meritansseineen alkoi olla ohitse ja Turun satama lähestyi. Kaiken kaikkiaan hieno reissu kokonaisuudessaan. Kiitoksia ei voi koskaan antaa liikaa, joten kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt voidaan aloittaa se varsinainen kesäkausi tanssilavoineen ja kenties se haitarikin vielä sieltä saadaan mukaan kesälavoille kaikkien iloksi.

Hojo Hojo, Tuusniemi 12.5.2018

Kesä ja lavatanssit. Tänä vuonna oli reilut parikymmentä astetta lämpimämpää kuin viime vuonna kun tanssilavakausi aloitettiin Akin ja Fantasian tahtiin Tuusniemen Hojo Hojossa. Mekon sai vihdoin kaivaa vaatekaapin kätköistä esille ja niin oli tehnyt moni muukin. Aurinko jaksoi lämmittää vielä illallakin siihen malliin, että lämmitintä ei lavalla tarvittu. Toisena esiintyjänä näissä tansseissa oli Akin tangoveli Benjamin Enroth Veijarit yhtyeensä kanssa. Kolme vuotta siihen meni ennen kuin nämä veljekset saatiin samalle keikalle, mutta toistaiseksi ei ainakaan saatu nähdä yhteisesiintymistä tai kuulla yhteistä duettoa, mutta kuka tietää mitä nämä tangoveljet vielä tulevaisuudessa keksivät. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, vaan lähdetään kulkemaan tanssi-illan matkaa tuttuun tapaan Akin ja Fantasian matkassa.

Tanssi-ilta aloitettiin Fantasian tahdittamana. Kesäistä iltaa lähdettiin viettämään Saimaan saareen, jossa sijaitsevaan pikkuiseen torppaansa Nestori Miikkulainen oli kutsunut. Torppansa portailla Miikkulainen soitteli huuliharppuaan ja norppa, joka oli suunnistanut aallon alla soittajan luo, nousi pinnalle pärskähtäen. Koskaan ei oltu tanssittu Nestorin häitä, vaan maailma oli houkuttanut pois morsion. Miikkulainen totesikin kuinka hän ja norppa olivat molemmat kuin vanhoja poikia viiksekkäitä, kummallakaan heistä ei ollut morsianta. Illan aurinko kultasi jo maan ja loi punerrusta metsän puille. Päivä oli mennyt ja valkovuokot painoivat päänsä. Kaikki tämä sai mieleen yön toukokuun, siinä vaiheessa mieleen hiipi ajatus, ”Tiedä en kauniimpaa”. Muisteltiin myös sitä, kuinka äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät kiiluen, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen”. Kauan oli sitten etsitty ja kauas kuljettu, kunnes oli löytynyt Karjalan Marjaana, joka oli sitten sieltä Karjalasta kotiin kannettu ja toivottu siellä viihtyvän. Itsestä oli annettu kaikki ja saatu vielä enemmän.

Joku toinen puolestaan mietiskeli kovasti tyttöä nimeltään Marie, joka oli herkistänyt sydämen, mutta jota ei vielä voinut lempiä, mut ei empiäkään. Kovasti huokailtiin vain Marie, Marie ja toivottiin kovasti, ”Jos vain saan Marien, hän on mulle morsian, ellei vaan hän pääse toisen kanssa karkaamaan.” Melkoisesti oli tuo tyttö tainnut pään sekoittaa, koska sai vannomaan kuinka ”Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.” Taivaalla lentävä tähtikin sai ajattelemaan tätä rakkauden kohdetta ja sitä, että jos pois toisien luota mä lähden, sun luotasi lähtisi en. Kuitenkin toinen oli mennyt pois ja rakkaudesta oli jäljellä vain hiekkaa, sitä pölynvalkoista. Jotenkin ymmärrettiin nyt, että onnea ei saa jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa. Jäinen kylmyys oli rinnassa kun unesta todeksi uneksimasta heräsi.

Auttaisiko maalaismaisema tähän rakkaan kaipuuseen? Siellä maitoautokin tosin myöhästyi vartin ja jossain vihelteli yksinäinen pyy. Pojat poimivat kastematoja ja vanhus kulki hiljaa ohi kirkkomaan. Jossain joku huusi ”Jihaa” ja kun sitä maalaismaisemaa katsottiin, ymmärrettiin miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa, sillä maalaismaisemaa ei vain saattanut unohtaa. Ehkä siellä kävisi kuten kylän konstaapelille, joka oli saapunut nuorikon kera pappilaan, sitä antautuisi kuin hullu rakkauteen. Sitten vain kaipaisi sen toisen luokse, koska kohdatessa oli tunnettu sydämessä tuo hullu kiihko rakkauden ja antauduttu. Tulli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Heilautettiin kättä linjuriauton tullen ja hypättiin kyytiin. Vaikka rakkaus jättää ja lempikin pettää, niin linjuriauto vaan ei hylkää kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Niinpä niin, linja-autossa oli tunnelmaa vaikka matka saattaisikin katketa.

Mutta matkan katkeaminen tuskin haittaa, jos matkaseuralaisiksi on saatu reippaita Karjalan poikia. He olivat reiluja poikia, joilla oli oikea luonnonlaatu ja meininki. Siihen kun lisätään vielä raitis huumorin henki, niin siitäpä riitti toisillekin joitain murusia jos on surusia, sillä näiden poikien kanssa murheet pantiin puoliksi. Jostain heräsi kaipuu Alppien rinteille, Sound of Musicin maisemiin. Siellä rinteillä kukki viattomuuden kukka, hentoinen ja valkoinen Edelweiss. Tuo kukka oli nuorten sydänten kukka ja siltä saisi uskon uuden. Siitä ajatuksesta saatiin uskoa tulevaan sen verran, että uskallettiin jo vannoa, ”Vuoksesi sun, maailma on kaunis, vuoksesi sun.”

Musiikillinen matkamme jatkui kun koitti Akin ensimmäisen setin vuoro. Nyt kun se onni oli löydetty, niin se talletettiin kätköön sydämen, se omistettiin yksin ja siitä ei muille kerrottu. No miksi? Koska se on salaisuus. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon siitä saan. Mutta sen mitä tuo huominen, ei tahdota kuitenkaan tietää, vaan ollaan tänään onnellisia. Se saattaa tuoda tullessaan myös kaipuun kun hohde kuutamon tuo joen pintaan välkkeen luo ja kaipuu polttava täyttää taas mielen.  Virta vie, virta tuo ja jos en enää sua mä nää, on meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaa meidät niiden luo. Joskus on kuitenkin lähdettävä, varsinkin jos tietää, että vain unta me nähtiin ja lämpö mennyt ei meitä johtanut tähtiin. Siinä vaiheessa on lähdön hetki tää vaikein, mutta jään silti luoksesi sun ja yön sävel haikein se soi mun sielussain. Kenties siinä vaiheessa muistojen peili heijasti jotain sellaista mikä sillä hetkellä sai jäämään. Vai oliko sekenties Jazztyttö, joka siihen peiliin katsoi, pisti nokkaansa puuteria, peilasi otsatukkansa, eikä surrut vaikkei ollutkaan heilaa. Mutta sentään humpanjytke sai ihan vallattomaksi ja houkutteli mukaansa myös joukon katupoikia. Nämä pojat olivat aivan vallattomia, he lauloivat ja tanssivat missö ja milloinka vaan. Viheltämisen taidonkin he halusivat opettaa sekä herroille että narreille.

Kenties juuri jonkun näistä katupojista oli äiti laittanut matkaan ja sanonut laula laulujais vain. Sitten kun oli nähnyt rahan jäljessä toisten juoksevan, oli vain jäänyt itse laulamaan laulujaan. Päätös oli selkeä, ”Annan toisten mä talletella suuret setelit, ne multa pitkät vain saa.” Asenne oli selkeästi  so what. Mitä sitten vaikka kämppä lähti alta, rengaskin räjähti ja luottotiedot menetettiin. Murheitahan tässä elämässä riittää, mutta ei muuta kuin eteenpäin. Yllättäen huomattiin, että jonkun toisen katse vaelteli vartalossain ja itse liikkui lähemmäs tätä toista. Kumma poltekin pakotti lantiossa ja tuntui että mennään lähes tainnoksiin. Sitä vain halusi viihdyttää ja sua kiihdyttää sekä tehdä sitä milloin vaan. Toivottiin, ettei se toinen särkisi tunnelmaa vaan antaisi lämmän kuljettaa. Tunne harha olkoon vaan, onko totta ollenkaan, kanssas hetken kauniin saan, vie kauas arjen taa. Kun sitten oltiin päästy sinne arjen taakse, huomattiin että oltiin päädytty vuoteen -77 ja tavattiin siellä katujen kuningatar. Hän oli kuningatar särkyneiden sydänten. Tuo salaperäinen nainen ojensi käyttöön kaksi karttaa, joiden avulla hän sanoi olevan avuksi tutkimusmatkalle maailmaan. Oli jälleen aika jatkaa matkaa…

Tutkimusmatkalla saattoi myös kohdata kaikenlaista, kenties jossain vaiheessa myös hetken vähän ennen kyyneleitä. Mutta kuitenkin näiden tähtien alla uskottiin, että rakkaus on laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Kysyttiin milloin rakastat mut vahvaksi, sillä sydämeeni on kirjattu nimesi. Sitä toista odotellessa oli hyvä aika nauttia kummallinen rakkauden drinkki. Se drinkki vei vääjäämättä jalat alta, mutta ajatus kulki kirkkaasti ja huomattiin kulkevamme kuoppaista ja roudan vaurioittamaa tietä kohti Koivukujaa. Onneksi määränpää oli heti Koivukujan alkupäässä ja päästiin vannomaan rakkautta suurempaa ja kuka tietää, sormuskin saatettiin antaa tähtitaivaan alla – tai sitten ei. Saattoi nimittäin koittaa hetki rakkauden jälkeen, jos kaikki ei mennyt ihan putkeen. Mutta mitä tulee rakkauden jälkeen? Erilaisia tarinoita siitä on saattanut kuulla, jos on ollut korva tarkkana kuulolla, mutta tällä kertaa todettiin yksinkertaisesti, että uusi rakkaus. Kun sitten sille uudelle rakkaudelle antaa paljon, ei muuta tarvitsekaan lain ja samalla voi luovuttaa myös jotain itsestään.

Jonkin verran täytyy myös olla malttamaton ja todeta, ”Odota en”. Toiveisiin on turha tuhlata aikaa, iltaisin ei muistella menneitä, sillä sen minkä huominen eteen tuo, se vain tahdotaan nähdä eikä tartuta siihen tikkuun lyhimpään kuten Milla tekee kerta kerran jälkeen. Vaikka kuinka Millaa yrittää muuttaa, se ei tunnu onnistuvan. Millan täytyisi tehdä selkeästi jotain järkevää ja lopettaa lapselliset leikkinsä, kuten se, että aina sieltä sängystä löytyy se alaston mies, joka ei ole se sadun prinssi johon on tulisesti rakastuttu. Mitä se järkevä tekeminen sitten olisi? Voisiko sitä vaikka valloittaa koko maailman ja laittaa ne yhdeksän planeettaa – vaikka siis oikeastihan niitä on enää kahdeksan – kiertämään meidän tahtiin? Silloinhan keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten, kuu saisi aina nauraa tähtien tanssittaessa sitä ja paiste polttavan auringon vain meidän tunteemme voima ois. Siitä voisi kehittyä eräänlainen rakkaustarina, joka ei antaisi rauhaa milloinkaan. Silloin voisi ihastella taivaalla loistavaa täysikuuta, sitä öisen taivaan suurinta ihmettä ja jos toinen olisi kaukana, voisi kuulta pyytää peittämään tuo kaipauksen kohde suudelmin ja kertomaan kuinka paljon rakastaa. Aivan lopuksi matkamme kulki vielä aavan meren tuolle puolen, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa ja huolet huomisen saavat siellä jäädä unholaan. Musiikillinen matkamme tänä kesäisenä iltana johti meidät satumaahan.

Näin saatiin kesän lavakausi avattua. Kahdesta esiintyjästä johtuen ei Fantasialta kuultu kuin yksi bändisetti, molemmat artisti esittivät kaksi settiä ja molemmille bändeille jäi yksi setti, toiselle aloitus ja toiselle lopetus. Tanssikansaa oli kesäisenä lauantai-iltana runsain määrin liikenteessä, vaikka samaan aikaan Suomi kisasi Euroviisujen finaalissa ja pelasi MM-jääkiekkoa Kanadaa vastaan. Illan molemmat esiintyjät pistivät parastaan ja hauskoilta hetkiltä ei vältytty. Välillä tuntui, että koko joukko oli saanut melkoisen auringonpistoksen – ainakin jos otetaan huomioon kaikki ”jihaa”, ”ugh” ja ”houjou houjou” huudahdukset tai se, että ensin Aki laulaa polvillaan, jonka jälkeen kyljellään nojaten lavan reunaan. Kesä on selvästi saapunut. Kiitos illasta Aki ja universumin sekä maailmankaikkeuden paras Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Tästä on hyvä aloittaa kesän keikat. Niin ja se haitari tosiaan voisi jo tehdä sen paluun…