Hojo Hojo, Tuusniemi 23.6.2017

Juhannusaatto ja Tuusniemi Hojo Hojo. Ilma ei ollut tällä kertaa mitenkään kesäisen lämmin, mutta onneksi ei kuitenkaan satanut eikä pakkastakaan ollut, aurinko pilkisti välillä pilvien takaa. Se hyvä puoli siinä ainakin oli, ettei itikoita pahemmin ollut kiusana. Tällä kertaa oltiin paikalla hyvissä ajoin ennen tanssien alkua, joten parkkipaikalla ehdittiin nauttia takakonttikahvit kera juhannusrieskan ja harjoitella jo valmiiksi illan maailmanennätysyritystä varten hula-hula tanssia. Samalla saatiin kuunnella poikien harjoituksia, kovasti siellä tunnuttiin harjoiteltavan kahta kappaletta, Sama takki eri mies ja Aikuisten oikein, joista ensimmäinen sitten kuultiinkin illan aikana.

Portit aukesivat klo.19.45 ja ei muuta kuin odottelemaan tanssien alkua. Kello lähenteli jo 20:tä, arvuuteltiin moneltakohan Fantasia alkaisi soittamaan, kun ei ainakaan vielä levymusiikki soi. Kenties 20.15? Vai 20.30? Aikaa kului ja mitään ei tapahtunut...kunnes Jouni kiirehtii lavalle laittamaan levymusiikit soimaan. "Anteeksi, mä unohdin teidät ihan kokonaan!" No, oikei Jouni, saat tämän kerran anteeksi, kunhan tämä ei toistu jatkossa. Levymusiikki siis soi, kenties aloitus olisi sitten klo.21. Odotellaan.

Siinä odotellessa huomataan sivusilmällä jonkin smurffijengin hiippailevan ikkunan takana, siellä vilahtaa jotain sinistä ja valkoista (joka osoittautuu myöhemmin vaaleanpunaiseksi). Ei vaan hetkinen, siellähän on Kimmo, Jani ja Jouni, Aki mukaan lukien. Minne tämä porukka on menossa ja missä ihmeessä on Simo? Nou hätä, kohta Simo sieltä harppoo myös paikalle. Smurffijengi paljastui siis Fantasiaksi uusissa, tyylikkäissä sinisissä puvuissaan ja asettuu koivun alle Akin kuvattavaksi. Myös paparazzi ikkunan takana kaivaa puhelimensa esille ja nappaa ohessa nähtävän tilannekuvan (kuva julkaistu tässä blogissa Akin luvalla). Kuvasta herää kysymys, mitä ihmettä Simo näkee maassa? Kohta puoliin ilmestyykin facebookiin Akin ottama kuva pojista saatetekstillä, "Kun ite pukee, tietää mitä saa." Hetkinen, kun ite pukee? Onko Aki siis pukenut kaikille Fantasian pojille vaatteet päälle? Paita päälle ja paidan napit kiinni, jätetääs nyt ylin nappi paidasta kuitenkin auki, housut jalkaan (kai te osaatte itse vetää vetoketjun kiinni ja laittaa myös housun napin kiinni?), sukat, kengät jalkaan ja kengännauhat kiinni, sitten vielä viimeiseksi takki päälle. No niin, valmista tuli! Kyllähän siinä nyt aikaa menee kun neljä aikuista miestä pitää Akin itse pukea. Pojat valmiina, kuvaus ja sitten estradille.


Hmm... Olisikohan nyt näin juhannuksen kunniaksi aika kertoa jatkoa Jazztytön ja Clandestino-kulkurin tarinaa taas eteenpäin, onhan sitä jo pyydettykin. Annetaan siis Fantasian aloittaa tämä tarina.

Tarina alkaa rantakoivun alta. Siellä he istuivat, Jazztyttö ja Clandestino. Clandestino kuiskasi tytölle, "Sinun silmäsi kauniit katsoi niin taivahan tähtösiin." Siinä tuli rantakoivulle uskottua niin surut kuin kaipuut. Koivun luota löytyi metsäkukkia ja tien onnelaan tunnettiin taas löytyneen. Hymyillen tietäen, katseet yhtyvät nyt. Kulkuri kertoi taannoisesta matkastaan Uraliin, tuonne vuoristorantain syvyyksiin, siellä voi kuuleman mukaan vanhan kasakankin silmät tummat kostua kyyneliin. Siellä leiritulten loisteessa oli kulkurimme haaveillut onnenmaasta, jonne kulkisi kerran kahdestaan Jazztytön kanssa. "Istuisit kanssain ääreen veen ja katselisit pintaa sen.", hän sanoi. "Romanialainen kitara loisi tunnelmaa, vierelläni oisi lämmin hellä pehmoinen ja siinä sitten oltaisiin vielä hetki näin lähekkäin.

Muistathan sen syyskuun, jolloin kohtasimme yhdessä Cavatinan, tuon salaperäisen kauriinmetsästäjän? Kulkuri jatkoi tarinaansa siitä kuinka oli aina matkoillaan kaivannut Suomeen ja saunaan, sillä saunatta ei suomalainen ole suomalainen (toim.huom. Nähtävästi kulkurimme paljastui Clandestino-nimestään huolimatta suomalaiseksi. No, syntyperästä ei voi koskaan tietää... Mitähän mahtaa kulkuristamme vielä paljastuakaan?). Niinpä hän oli vetäissyt saunan jälkeen muutamat jenkat Lapissa, revontulten loisteessa ja lähtenyt sitten etsimään Jazztyttöä.

Ennen kuin jatkamme tarinaa eteenpäin, oli vuorossa Hula-hula tanssin maailmanennätysyritys. Ei muuta kuin Robinin Hula Hula soimaan ja porukka tanssimaan. Tyyli oli vapaa, kunhan tanssitaan. Akia ja Fantasian poikia ei näkynyt tanssilattian puolella tanssimassa, Aki näytti kuvaavan tanssimista ja pojat seisoskelivat lavalla, odottaen, että koska saadaan taas soittaa. Olisivat nyt edes vähän tanssahdelleet siellä, eivätkä pelkästään katselleet ja hymyilleet. Tosin kyllä näytti hetken siltä, että Simon haitari olisi halunnut tanssia Simon sylissä. Voidaanko yksi haitari laskea mukaan maailmanennätysyrityksen tavoittelun osallistujamäärään? Ei kai sitä oltu missään kiellettykään.


Tanssin jälkeen oli Akin aika astua lavalle ensimmäistä kertaa illan aikana ja tarinamme saa jatkua...

Koivukuja oli johtanut kotiin maailmalta ja kenties muutama kummallinen rakkauden drinkki oli siinä matkalla tullut nautittua. Jazztyttö sanoi kulkurille, "Muistatko ne yöt illat elokuun, kun taivaalla loisti täysikuu?". Kulkuri vastasi Jazztytölle, "Oi, joi sun lempesi on tulta, voi voi, jos suukon saan mä sulta..." Tyttö mietti hetken ja sanoi sitten, "Sä sanoit sen hiljaa, kuin kuiskaus maan koskettanut ois oudolla voimallaan, teit lauseista purjeen ja katseestas veen, tuuli nousee kun tuun syliis sun" ja jatkoi, "Ootko joutunut pysähtymään vaikka se sattuu, vain yksi toive sun mielessä. Eikä sun tartte miettii enää, ootko yksin vaik et sä nää, mistä uusi päivä annetaan." Siinä heidän kulkiessaan, kulkuri pysähtyi, osoitti puun juurella olevaa penkkiä ja sanoi, "Näätkö tuon varjoisan penkin ja puun, siinä mä sinua ain oottelin, mut tää päivä meidät yhdistää, sun luokses nyt mä jään." Mutta yllättäen Jazztyttö totesi siihen, "Odota en, sun täytyy muuttuu, sun elämältäs suunta puuttuu, sä aina tartut tikkuun lyhimpään, se ei johda mihinkään!" Kulkuri meni hieman hiljaiseksi, joten hörpätään tässä välissä kahvit ja annetaan kulkurimme hetken aikaa miettiä noita Jazztytön sanoja.


Tauon aikana kulkuri oli kerännyt rohkeutta ja sanoi, "Älä särje tunnelmaa, vaan anna lämmön koskettaa, sillä mä rytmisi tunnen ja annan tulen polttaa poveain. Kanssas hetken kauniin saan, vie kauas arjen taa. Vaikka minulla on yhä tämä sama takki, olen silti eri mies kuin ennen. Päätin tähän hetkeen tarttua, monta kertaa mä mokasin, mua johdateltiin, liian helposti mä taivuin." Jazztyttö ymmärsi mitä kulkuri ajoi takaa. Hän sanoi, "Vaikka ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa, niin silti tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, vain tuokio onnea riittää, tämän yön sinun kanssasi jaan." Kulkuri kuitenkin jatkoi, "Mites se tummasilmäinen, joka kiusoitteli sinua poissaollessani? Oliko se väärää vai oikeaa? Se satuttaa. Mä vaan kelaan onko ilmassa rakkautta. Kokonaan mä en haluaisi muuttuu, Mut mä nään, oikein tään vihdoin teen..." Siinä kun kumpikin asiaa tahoillaan hieman pohdiskeli, ei heille koittanut hetkeä rakkauden jälkeen, sillä kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Yhdessä he päättivät todeta tuolle tummasilmäiselle, "Ciao Romero, mene vain takaisin sinne Roomaan, sillä tämä meidän rakkaustarinamme ei anna meille rauhaa. Sinulle koittaa lähdön hetki ja me kietoudumme kahdestaan kuun hopeaiseen viittaan."


Ei kai tämä tarina nyt tähän pääty? Ei sentään, hoidetaan tässä välissä Fantasian esittely ja annetaan sitten sen jälkeen Fantasian kuljettaa tarina tällä erää loppuun saakka.

Tuttuja kasvojahan sieltä Fantasiasta yhä edelleen löytyy. Ensimmäisenä esittelyvuorossa oli bändin aivoiksikin kutsuttu, mukava tyyppi, soittelee bassoa, laulaakin ja toimii vielä autonkuljettajana. "Ai mää vai?", kuului välissä. No, Jounihan tämä mukava tyyppi on. Monien ilmeiden mies, sen sai taas kerran todeta. Välillä kun ei tiedä pitäisikö tämä mies ottaa vakavasti vai ei? Jounin vierestä löytyi sitten mies kera kahden kapulan ja tiukka nuttura niskassaan. Komppi on kohdallaan illan aikana tämän miehen ansiosta ja valojakin hän säätelee illan mittaan. Kukas hän sitten oikein onkaan? Tietenkin mies Toivakasta eli Kimmo.

Seuraavaksi siirryttiinkin monitoimiosastolle. Koskettimet ja haitari sekä laulu kuuluvat tämän, myöskin mukavaksi kutsutun tyypin keikkailtoihin. Lisäksi hän tuottaa, sovittaa, säveltää ja kaiken tämän lisäksi toimii myös tarvittaessa autokuskina. Espoolainen urkuri eli siis tunnetummin Simo. Vieläköhän mahtaisi löytyä jotain muutakin tehtävää tälle monitoimimiehelle? Sitä jäädään odottelemaan. Sitten viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, Pohjanmaalta Savoon tiputettu mies, joka soittaa kitaraa, aina välillä myös huuliharppua ja laulaakin siinä välissä. Akin sanojen mukaan miehestä tuli tuon pudotuksen myötä sellainen kuin hän on. Tämän pudotuksen on siis kokenut Jani.

Pienen tauon jälkeen Fantasia vielä hetkeksi lavalle ja tarinamme Clandestinosta ja Jazztytöstä voidaan kertoa nyt tältä kerralta loppuun saakka.

Kulkuristamme alkaa paljastua uusia puolia. Tosin emme vielä tiedä, kuinka hän on päätynyt kulkuriksi, mutta ehkä sekin paljastuu aikanaan. Hän kuitenkin ihaili villiä voimaa ja oli nöyristä lapsista nöyrin ja paljasti olevansa lentäjän poika. Hänen äitinsä nimi oli Leila, jolla oli ruusun hohde poskillaan ja hurma huulillaan. Jazztyttö katseli Clandestinoa ihmeissään, mitä tuo mies oikein puhuu? Onko iltarusko sekoittanut miehen pään? Vai ovatko kulkurin ajatukset jo Seinäjoen Tangomarkkinoilla ja La Cumparsitan tahdeissa? Sitten oltiinkin jo ihan hiljaa yössä ja kulkuri ojensi tytölle jostain löytämänsä yön ruusun. On kuutamo, yö ja molemmat tunsivat sen kun kaipaus kävi yllä kattojen. He tunsivat olevansa kuin kuu ja maa, erossa toisistaan. Kulkuri kuiskasi tytölle, "Olet kuin edelweiss, kukkanen hentoinen, uskon sain sulta uuden..." Siinä hetkessä oli jotain taikaa, mutta kulkurimme olisi nyt kuitenkin jatkettava matkaansa hetkiseksi, tällä kertaa yksin. Hän lausui Jazztytölle, "Anna sydämesi vaan sua tielläs johtaa, ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa. Jos muistot jotakin myös sulle antaa, me voimme ehkä alkaa uudelleen. Jos vielä takaisin sun kaipuu kantaa, on meillä mahdollisuus onnenaikaan entiseen. Itse määrätä en voi mä kohtaloain. Vaya con dios, mun rakkain..." Niin he sitten joutuivat eroamaan, ehkä hieman haikeissakin tunnelmissa, mutta luottaen kumminkin siihen, että heidän tiensä kohtaisivat taas jonkin ajan kuluttua ja tarina saisi taas jatkua.

Sellaiset juhannusaatontanssit ne siis olivat Hojo Hojossa. Aki ja Fantasia antoivat jälleen kaikkensa. Tässä kun nyt on vähän reilun vuoden tämän porukan yhteisiä keikkoja tullut kierrettyä (kiitos siitä kuuluu sille, joka vähän niin kuin ylipuhui tulemaan edes kerran katsomaan ja kuuntelemaan), niin on ollut ilo seurata miten porukan yhteistyö on hioutunut saumattomasti yhteen ja miten se tunne sieltä lavalta välittyy yleisöön.Kaikki annetaan, mutta ei todellakaan turhaan. Uudet ihmiset tuntuvat löytävän tiensä keikoille ja itseäkin alkaa hymyilyttämään kun sivukorvalla kuulee niitä ihastuttavia kommentteja ja reaktioita Akista ja Fantasiasta.

Iso kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo - te teitte sen taas, saatte mut ihastumaan ja tykkäämään teistä kerta kerran jälkeen enemmän! Kertaakaan ei ole tähän mennessä tarvinnut pettyä, ei siis myöskään nyt. Tänä kesänä, toukokuusta alkaen aina nyt juhannukseen saakka, auton mittariin on kertynyt ajettuja kilometrejä teidän keikoillenne jo 1799km. Mikä mahtaa olla lukema kesän lopussa? Kuinkahan tässä nyt oikein malttaa odottaa seuraavaa seikkailua, kun yleensä se seuraava on ollut jo ihan ensimmäisen nurkan takana? Nyt pitää malttaa mielensä pari viikkoa ja vilkaista ensin muutaman tyhjän nurkan taakse, ennen kuin se seuraava seikkailu vastaan tulee. Loppujen lopuksi se on vain hetkinen ja sitten kohtaamme jälleen.

Mäntymäen lava, Orimattila 11.6.2017

Vaikka kesä on vasta alussa, tuli vastaan jälleen uusi tuttavuus keikkapaikoissa - Mäntymäen lava Orimattilassa. Alkuperäinen reissukaveri ei päässyt matkaan mukaan, mutta koska mieli teki jälleen Akin ja Fantasian keikalle, ei auttanut muu kuin ylipuhua toinen reissukaveri matkaan mukaan, sen verran pidempi matka, niin kyllä seuraa on hyvä olla olemassa. Tällä kertaa ilma oli lämmin, mitä nyt välillä pieniä sadekuuroja (mutta nehän kuuluvat kesään), mutta muuten nämä sunnuntaiset kesäkauden avajaiset saatiin viettää kesäisissä tunnelmissa. Tuskin kukaan paleli eikä kenenkään hengitys höyrynnyt laulaessa. Matka tuli taitettua lähinnä kellon kanssa kilpaa, ensin myöhästyi lähtö ja sitten sunnuntairuuhka yllätti matkalla. Mielessä kävi jo, että ehtiikö tässä perille lainkaan ja jos ehtii, niin missä vaiheessa? Kuitenkin ajomatkaa oli noin kolme tuntia suuntaansa. Kun sitten vihdoin ja viimein sai auton tanssipaikan parkkiin ja suuntasi lippuluukulle, toisen valssin viimeiset tahdit kaikuivat jo ilmassa. No niin, näin siinä sitten kävi. Valssit olivat ja menivät. Mitä lie soitettu...

Kun sitten lavan sisälle pääsi, kajahtivat jo humpan ensitahdit ja ilmoille heitettiin Janin toimesta kysymys: "Missä yösi vietitkään?" Jaahas, että heti aletaan utelemaan. Ihan kuulkaa kotona olin, mutta entäpä missäs muuten itse olitte? Kovasti Simo ainakin väitti porukan olleen Uralissa, mutta totuus taisi kuitenkin olla toisenlainen. Nyt kun kuitenkin sinne Uraliin oli päästy, oli siellä hetki aikaa leiritulien loisteessa muistella yhteisiä hetkiä Katerinan kanssa. Ne hetket olivat kuitenkin ohimeneviä, kun taivaalla vapaana liitelevä albatrossi sai aikaan sen, että ilmoille kiiri tummansininen sävel ja se toi mieleen toisen naisen Anna-Liisan. Tuli kuitenkin aika jatkaa matkaa Uralista ja paikalle kurvasi linjuriauto, tuo maantien ässä. Siinä sitten heilautettiin vain kättä auton tullen ja saatiin kyyti. Mutta linja-autossa voi kuitenkin se matka katketa yllättäen, mutta eihän siinä mitään, etenkään jos matkaseurana on joukko Karjalan poikia. Voidaanhan sitä pistää vaikka vähän polkaksi! Polkan jälkeen tuli aika rauhoittua hitaalle valssille. "Olet mielessäni näin, saavuit illoin. Kun sä lähdit ystäväin, lausuin silloin. Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo..." Parina tuttuun tapaan Kauriinmetsästäjä-elokuvan teema, Cavatina. Vielä ennen ensimmäistä taukoa pari vauhdikasta buggia, löydettiin se lämmin, hellä, pehmoinen jonka kanssa oltiin lähekkäin - vaikka sitten sen tauon ajan.

Kun tauko oli vietetty ja kahvit juotu, ei muuta kuin sunnuntai-saunaan, onhan se kuitenkin saunajenkan mukaan suomalaisen paras paikka. Saunoahan voi missä vaan, vaikka sitten Lapissa tai vaihtoehtoisesti pistää jenkaksi, ihan miten vaan. Ei sinne Lappiinkaan voi ainiaaksi jäädä, maantie odottaa ja tähtitaivas saa taas näyttää tietä kun on aika lähteä. Kenties siihenkin lähtöön on syynsä, varsinkin jos on antautunut kuin hullu rakkauteen. Vaikka sitä siinä vaiheessa saattaa tuntea olevansa kuin narri, mutta sen rakkaan kanssa voi sitten kuitenkin ihailla iltaruskoa. Tosin koskaan ei voi tietää milloin toinen kuiskaa "Adios Muchatos". Näitä jäähyväisiä ei kuitenkaan jääty kovin kauaksi aikaa murehtimaan, pistettiin vain vauhtia koneeseen ja rokattiin kellon ympäri, välillä hyppien jiven tahtiin. Siinä rokatessa ja jiveä hyppiessä huomattiin yllättäen että oltiin saavuttu kotiseudulle, mutta kenenkähän kotiseudulla sitä oikein lopulta mahdettiin olla, kun paikalla oli yllättäen kulkuri, joka tanssi omaa masurkkaansa, Oliko tämä kulkurin masurkka sen tuntemamme kulkurin, Clandestinon, oma masurkka ja olimmeko saapuneet hänen kotiseudulleen?


Fantasian lämmiteltyä tanssikansaa parin setin verran, oli Akin aika saapua paikalle. Ei muuta kuin humpalla liikkeelle! Koska olimme siis ilmeisesti päätyneet edellisen setin lopuksi kulkurimme kotiseudulle, ei ollut ihme, että Jazztyttö nähtiin paikalla jo heti ensimmäisen setin alussa. Meidän tuntemamme jazztyttö ei kauaa paikalla viihtynyt, tunnetustihan hän viettää edelleen aikaansa kulkurinsa kanssa, mutta muut jazztytöiksi itseään kutsuvat koettivat kovasti hurmata tällä kertaa niitä tukkilaisjätkiä siellä korkealla kunnahalla jossa hongat huminoi, kirves paukkaa ja pokasaha soi. Taisi olla täysikuun aika ja se johdatti meidät kohti rakkauden yötä. Rakkauden yössä saattoi kenties joku kohdata tummasilmäisen ja sen seurauksena pohtia mites tähän tilanteeseen oikein päädyttiinkään, onko tässä nyt ilmassa rakkautta, väärää vai sittenkin oikeaa. Kahden kartan ja saattajan avulla jatkoimme matkaamme. Seuraavaksi vastaamme saapui vastustamaton, uudenlainen nainen, perässään joukko gigoloita. Tosin tämä vastustamaton nainen tarjosi seuransa vain yhdeksi illaksi ja joutui näin ollen tuottamaan pettymyksen näille gigoloille. Aki kyllä totesi, että jokainen saa itse päättää kuka voisi Fantasiasta olla se gigolo. Siinä sitten muutama hieman varttuneempi naispuolinen henkilö kovasti kuiskutteli tietävänsä kuka se bändin gigolo oikein on. Ei sitä kyllä kuiskutteluksi voine loppupeleissä kutsua, sillä aivan selvästi kyllä kuuli kenelle tämä kunnia tällä kertaa meni - Kimmolle. Kimmo sai siis kunnian olla Fantasian gigolo, mutta hei, odota en, joten pistäkääpä pojat taas soitto soimaan ja laulu raikumaan. Odota en houkutteli pikaisesti paikalle myös Clandestinon katsomaan millainen meno paikalla oli. Saattoi siinä kenties myös käydä niin, että joku ei kenties edes muistanut Clandestinon kasvoja, mutta tunsi hänen ihonsa tuoksun...

Tauon jälkeen illan arvonnan aika. Vapaalippuja tansseihin (jotka ovat voimassa kuulemma vain silloin kun Aki ja Fantasia ovat kyseisessä paikassa esiintymässä), majoituslahjakortti, pipo, levy... Tunnelmasta ei puuttunut kuin laulu, "Kun arvontalaulu raikaa, on arvonnan aika..." Sitä jotenkin odotti, mutta ei sitä kuitenkaan kuultu. No, ehkä haitarilla soitettu fanfaari korvasi sen. Kun kaikki palkinnot saatiin arvottua, muutama jouduttiin arpomaan uudelleen koska voittajia ei näkynyt ei kuulunut, päästiin taas jatkamaan tansseja.

"Suvituuli kun oksissa soittaa, linnut ilmoille laulunsa suo. Kukat kauniit taas puhkeaa kukkaan, kesä kaiken sen tullessaan tuo..." Näin aloitettiin toinen setti valssilla. Kesäinen suvivalssi sopi kerrankin tunnelmaan ja koskaa kesähän on tunnetusti rakkauden aikaa, siitä oli hyvä jatkaa, "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän enemmän se tarkoittaa, minä rakastan sua..." Valssien jälkeen oli hyvä siirtyä taivuttelemaan tunnelmallista tangoa. Tarjolla oli vanhaa ja uutta. Ensin valkovuokot nostivat päätään talven jälkeen ja kuuntelivat sammalmättäällä kun metsätuuli humisi puissa. Valkovuokkoja katsellessa voi hyvinkin löytää sen eksyneen ja jäädä siihen viereen istumaan ja kertoa kuinka tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Ikuisesti sinun, ikuisesti minun, ikuisesti tahdon sinut vaan.


Kun aikamme oli tahdottu, kuka mitäkin, oli aika antaa taas elämän haitarin soida aivan kirjaimellisesti. Se on kuulemma ranskalainen tapa soittaa sängyn laidalla, vaikka toki laulun mukaan se on keksitty päästä omasta. "Soita vaan, kuuntelen sinua. Soita vaan niin maanantai ei pääse alkamaan..." Voi kun se olisikin noin yksinkertaista! Kuuntelisi vain elämän haitarin soittoa sunnuntaisin, niin maanantai ei alkaisi lainkaan. Olisiko sitten vain ikuinen sunnuntai? Minne muut viikonpäivät katoavat? Mutta ei pohdita sitä sen enempää, jätetään elämän haitari soimaan sinne sängynlaidalle katulampun loisteeseen ja jatketaan lanteiden pyörittelyä toisella cha chaalla.

Esta es la ultima noche eli mä rytmisi tunnen. Ai caramba mikä cha cha tämä on! Tässä jos missä saa lantio pyöriä oikein kunnolla, on sen verran kuumat rytmit kyseessä. Sen sykkeessä sulan, enkä kaipaa muuta, annan tulen polttaa poveain.... Cha chaan pyörteissä tulee helposti jano, joten ei muuta kuin nauttimaan muutamat rakkauden drinkit. Rakkauden drinkkejä nauttiessa taisi soida taustalla myös se elämän haitari. Drinkkien nauttimisen jälkeen solmittiin kengännauhat ja ei muuta kuin kohti Koivukujaa. Kuulemma matka olisi kuoppainen - no, ehkä tuohon matkalle saattaa jokunen kuoppa tiessä osua, mutta ei niistä kannata välittää, ainakaan jos Koivukujalla soi kitara kun sinne vihdoinkin päästiin. Siellä sitten myös kerrottiin tarinaa siitä mitä tapahtuu rakkauden jälkeen, oli vain tyhjää pimeää ja jossain soi... Askel kiersi vain lattiaa harhaten, tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten. Mutta erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa, kun paljon antaa muuta ei tarvitse lain. Otettiin luottaen vastaan se, minkä tie mulle suo. Ilta alkoi kuitenkin jo kääntyä loppua kohti, mutta vielä oli aika lähteä pukille vai oliko se sittenkin bugille? Oli aika valloittaa koko maailma. Tahdonvoimalla siirrettiin kaikki esteet tieltämme pois, piirrettiin kaikki uusiksi, aurinko kiersi maata ja kuu nauroi, tähtien tanssittaessa sitä ja kaikkeuden keskipiste oli tunne pienten ihmisten. Kenties sekin on omanlaisensa rauhaa antamaton rakkaustarina.


Buggien välissä tuttuun tapaan tietenkin myös Fantasian esittely. Aloitetaan taas Jounista. Niiden kaikkien tuttujen juttujen lisäksi Akin oli tarkoitus kertoa vaikka mitä mukavaa Jounista, sen piti olla maksettu mainos, mutta eihän se sitten mieleen tullut, joten nauruksi meni sekin esittely. Rumpujen takana kahden kapulansa kanssa tietysti Kimmo, edelleenkin siinä tiukassa nutturassaan. Seuraavaksi monitoimimiehemme - laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, sovittaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi eli muutenkin mukava mies, Simo. Jani kera kitaransa oli taas vain pudotettu jostain kaikkien iloksi, Aki oli laittanut merkille kuinka Janin kitarasoolojen aikana eturivin naiset ovat ihan heikkoina. Mitenkään tuota kitaraa väheksymättä tai niitä naisia, jotka sen soidessa menevät heikoiksi, niin taitaa se kuitenkin olla allekirjoittaneella ihan joku muu soitin, joka saa heikoksi... Jokainen meistä menköön siis heikoksi ihan mistä tahansa soittimesta, pääasia olkoon nyt se, että musiikki koskettaa edes jollain tavalla kuulijaansa, menee se sitten vaikka selkäpiitä pitkin tai aiheuttaa kylmiä väreitä. Silloin voi sanoa (ainakin omalla kohdalla) että illan musiikillinen anti on onnistunut.

Vaikka Aki lausuikin jo kiitokset itsensä ja Fantasian puolesta, se porukka joka vielä paikalla oli, ei suostunut vielä päättämään iltaa Akin osalta. Taputuksia ja taputuksi, jotta saisimme kuulla vielä jotain. Aki oli jo ehtinyt takahuoneeseen, mutta Fantasian pojat jäivät vielä lavalle. Mitäs sitä turhaan poistumaan, kuitenkin sitä vielä encoret esitetään.

Omalta osaltaan Aki halusi jättää yleisön rauhallisiin tunnelmiin trioli-musiikilla. Ensimmäisenä encorena Haavoitettu. "Emme koskaan saata tietää, emme koskaan aavistaa, kuka meidät kerran jättää, kuka toivoo ja rakastaa vaan. Siis nosta minut maasta ja auta jaloilleen, sillä kohta sinä itse, saatat pelätä kaivata taas." Näissä laulun sanoissa on mietittävää meille jokaiselle. Toisena ja viimeisenä encorena Nuoruus on seikkailu, jonka Aki esitti tuttuun tapaan pelkästään Simon säestämänä. Ei tämä kaunis kappale muita soittimia kaipaakaan. Jotenkin se vain toimii tällaisena riisuttuna versiona. Sitä vain pysähtyy enemmän kuuntelemaan kappaleen sanoja ja sanomaa. "Nuoruus on seikkailu suunnaton. Kokeile vain, hämmästy vain sä maailmaa...."

Tanssi-ilta alkoi jo olla loppua vaille valmis. Aikaa ei olisi enää kuin Fantasian osalta viimeisille valsseille. Valssien myötä kuljettiin pitkin kuunsiltaa sinne tuttuun metsäpirttiin. Metsäpirtin aikana Simo päätti tulla haitarinsa kera lavan etureunalle soittamaan, tosin pieniä ongelmia taisi matkan varrella olla ennen kuin siihen pääsi. Kovaa pauketta ainakin kuului ja johtoja piti selvitellä. Taisi siinä Jounilla laulun sanatkin muuttua matkan varrella: "Tuo metsäpirtti pienoinen mun haitaristain häviää..." Mutta alkuvaikeuksien jälkeen se haitari kyllä soi hienosti siinä lavan edessä. Harmi vain  niiden kannalta, jotka lähtivät kesken illan pois, mistä jäivätkään paitsi. Oliko tämä nyt se lunastettu lupaus huhtikuiselta Keuruun keikalta, jolloin näimme lavan reunalla istumassa Akin, Janin ja Jounin, jonka seurauksena Aki ihmetteli missä Simo ja Kimmo olivat, kun näitä ei lavan reunalla näkynyt. Tuolloin Simo taisi luvata että seuraavalla kerralla, joten oliko tämä nyt se kerta? Kimmon saapumista lavan reunalle soittamaan odotellessa... Ai niin, ne ensimmäiset kuulematta jääneet valssit. Kyllähän nekin sitten loppujen lopuksi selvisivät. Tanssi-illan ensimmäiset valssit olivat olleet Metsäkukkia ja Lentäjän poika. Vaikka näitä ei siis itse kuullutkaan, löytyy sentään joku, jolta ne voi kysyä. Ei siis jäänyt tämäkään blogi vajavaiseksi illan aikana kuultujen kappaleiden osalta.

Sellainen sunnuntai-ilta siis Orimattilassa. Kilometrejä kertyi yhteensä tälle keikkamatkalle 450. Melkoinen matka siis. Kaikki ajetut kilometrit ovat kuitenkin sen arvoisia. Avoimin mielin vain seikkailemaan kun tietää mikä perillä odottaa. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt luvassa humppavapaa viikonloppu kunnes seikkailu jatkuu taas juhannusaattona.

Maaningan Kasino, Maaninka 3.6.2017

Lavakauden avajaiset osa 2. Paikkana Maaningan Kasino. Suomen kesä näytti parhaita puoliaan. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, haitari soi, ihmiset nauttivat paikasta auringossa, kenelläkään ei ollut kylmä. Mikä ihana ilta! Hetkinen... Jokin ei nyt täsmää. Otetaanpa alku uusiksi. Suomen kesä näytti parhaita puoliaan, todellakin näytti, lämpötila +3! Aurinko ehkä hieman näyttäytyi, kovin paljoa ei myöskään lintujen laulua kuultu. Haitari kyllä soi, mutta kylmä oli, vaikka sitä ei kukaan myöntänytkään. "Ei kai sua palella? Ei. Hyvä, ei muakaan." "Yhtään ei oo kylmä. Ei todellakaan. Hyvin tarkenee." Siinä jotain sananvaihtoa Fantasian poikien kanssa taukojen aikana. Harvemmin kesäkuussa näkee kenenkään kulkevan pipo päässä tai yrittävän lämmittävän käsiään kesken soittamisen, mutta nyt nämäkin on tullut nähtyä. Ihana Suomen kesä!

Yleisö on pyytänyt jatkoa Jazztytön ja Clandestinon tarinalle, mutta vielä ei ole sen aika. Kerrottakoon kuitenkin, että heidän välillään ollut kadonnut yhteys on nähtävästi löytynyt ja he viettävät aikaansa siellä metsäpirtissä, jonne viime tarinassa jäivät. Annetaan heidän nyt kehitellä tarinansa jatko-osaa ennen kuin palaamme siihen. Toki he saattavat vilahtaa tässäkin tarinassa, mutta ei heistä kuitenkaan sen enempää.

Akin ja Fantasian lisäksi paikalla oli toinen yhtye, Sounds of Clouds, jonka kanssa lava ja soittovuorot jaettiin. Fantasian vuoron tullessa saatiin huomata Simon haitarin tehneen viimein comebackin, kesä on siis saapunut. Olihan sitä jo koko pitkä talvi odotettukin - siis haitaria ja ehkä vähän myös sitä kesää, joka antanee vielä hetken aikaa odottaa itseään. Liikkeelle lähdettiin perinteisesti valssilla. Pieniä teknisiä ongelmia oli alkuun havaittavissa, joten ensimmäinen valssi vaihtui lennossa Metsäpirttiin, josta tiemme johti rantakoivun alle. Rantakoivun alla ihailtiin sitten iltaruskoa ja todettin, että "On tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä, käy neitonen..." Jälleen siis joku metsäpirtistä liikkeelle lähtenyt oli menettänyt sydämensä kaukaisen maan neitokaiselle. Iltaruskon jälkeen ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat vaieten. Kaivettiin esille Romanialainen kitara, mutta jouduttin kuitenkin laulamaan varjoissa yksin, koska parvekkeella ei näkynyt sitä kadonnutta ystävää. Sen verran oli viileä ilta, että oli parasta pistää jenkaksi ja suunnata heti ensimmäiseksi saunomaan. Kyllä siinä koleassa kesäkuun illassa lämmin sauna olisi tehnyt hyvää- savusauna ja järven hellä pinta... Järvi kyllä oli, mutta ei saunaa. No, kaikkea ei voi saada. Sen jälkeen olikin sitten hyvä todeta kuinka väliaikaista kaikki on vaan, niin elo ihmisen huolineen ja murheineen kuin myös tuoksu viehkeimmän kauneimman kukkasen. Sitä se kai tämä elämä totta tosiaan on.


Myös maantie odotti jälleen kulkijaansa ja tähtitaivas näytti tietä lähtökäskyn tultua. Kun oltiin kuljettu tietä eteenpäin tähtitaivaan suojissa, antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Joku siellä tiellä tuli vastaan, koska sen kohtaamisen jälkeen tunnettiin sydämessä tuo hullu kiihko rakkauden ja antauduttiin. Koskaan ei siis tiedä mitä vastaan tulee. Aika rauhoittua hetkeksi, mutta ei kuitenkaan kuin kahden kappaleen verran, jotta kylmä ei pääse yllättämään. Luvassa oli hidasta valssia. Ensimmäinen hidas valssi kuultiin instrumentaaliversiona, Kauriinmetsästäjä elokuvasta tuttu Cavatina. Toinen hidas valssi johdatteli meidät muistelemaan jo taakse jäänyttä syksyä ja kyseltiin muistathan syyskuun, silloin loi lehdet tultaan öiden kultaan. Sitten taas aika ottaa vauhtia Fantasian ensimmäisen - ja myös ainoan - bändisetin pääteeksi. Mua aina odottaa lämmin, hellä, pehmoinen. Jos mun kylmä täällä on, hän antaa paisteen auringon... Hyvin osuvasti iltaan valittu kappale. Kyllä varmaan itse kukin olisi kaivannut paikalle jonkun lämpimän, hellän ja pehmoisen antamaan sitä auringon paistetta. Mutta ei, siinä sitä paleltiin, niin lavalla kuin tanssilattian puolella, poikkeuksena tietysti ne, jotka pistivät kappaleen aikana vauhdikkaasti bugaten. Sitten oltiin vielä hetki ihan lähekkäin ennen kuin vaihdettiin esiintyjää. Niin se comebackin tehnyt haitari. Se muuten soi ihan kiitettävästi Fantasian setillä 😉

Sounds of Cloudsin soitettua jälleen oman settinsä oli Akin ensimmäisen setin vuoro, Heti alkuun kumottiin muutamat rakkauden drinkit Koivukujalla. Toivottavasti tämän kertaiset drinksut olivat kuitenkin kunnolla terästettyjä ja lämpimiä, nautitaan ne virkistävät ja kylmät drinkit sitten kun on hieman lämpimämpää. Kun niitä drinkkejä lämpimiksemme Koivukujalla naukkailtiin, nähtiin taivaalla loistava (melkein) täysikuu. Tuo isona ja kirkkaana loistava taivaankappale sai kuuhullut huokailemaan "Tahdon". Kuka tahtoi mitäkin, se olkoon jokaisen oma salaisuus. Jazztyttö saattoi tahtoa kenties jotain kulkuriinsa littyvää ja joukko katupoikia taas jotain muuta. Tuntemamme Jazztyttö ei kuitenkaan ollut illan ainoa jazztyttö, vaan Akin kysyessä onko heitä paikalla, nousi useampi käsi pystyyn sekä yllättäen myös lavalta yksi käsi. Mitä ihmettä? Jouni! "Sä et oo tyttö.", totesi Aki, palauttaen basistimme takaisin maanpinnalle. Mutta jotta kukaan ei illan päätteeksi valittaisi siitä, että vain naisille laulettiin, marssitettiin paikalle myös joukko katupoikia sieltä Sörkän laitakaduilta. Tanssikansan keskuudessa kukaan ei ainakaan ilmoittanut olevansa katupoika, joten ehkä ne olivat sitten tällä kertaa pelkästään Fantasian pojat.

Maaningan Kasinon avajaisviikonlopun ensimmäisen illan esiintyjältä, Laura Voutilaiselta, lainattiin Akin setin ensimmäinen hidas kappale, Kaksi karttaa. Sen myötä matkasivat kaksi tutkimusmatkailijaa maailmaan ja olivat karttoina toisilleen. Kaikkea ei kuitenkaan saa kerralla paljastaa ja kartoilla on oltava myös tie salaiseen. Tuttuna parina tälle kappaleelle tietenkin Saattaja. Joillekin se saattaja voi olla tummasilmäinen, toisille joku muu. Tuohon tummasilmäiseen tulee kuitenkin suhtautua hieman varoen, kyseinen kaveri on kova nimittäin kiusaamaan ja viemään leikiten. Ehkä siinä vaiheessa alkaa miettimään onko se rakkaus väärää vai oikeaa. Muutenkin voi miettiä viime öistä ja sydän voi olla sekaisin. Yö saattaa monestikin olla kummaa aikaa ja etenkin aamuyöstä voi tapahtua kummia, joka pistää miettimään. Mutta ei siitä sen enempää. Paikalla piipahti myös tuttu kulkurimme Clandestino, jonka perässä sulkeutui jokainen portti ja joka kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan. Toivottavasti kenellekään ei kuitenkaan koittanut illan aikana hetki vähän ennen kyyneleitä. Ensimmäinen setti oli siinä ja taas oli aika vaihtaa esiintyjä lavalle. Toinen yhtye sai Akin toimestä nimen "Äänet pilvistä", sillä suomeksi se kuulosti jotenkin mukavammalta. Jos viime kerralla oli tauon aikana kaikki tiet suljettu karkaamisen estämiseksi, oli Aki nyt sanojensa mukaan asennuttanut kaikkiin autoihin rattilukot. Kukaan ei siis edelleenkään pääsisi karkaamaan kesken illan paikalta.

Ne, jotka eivät tanssahdelleet toisen yhtyeen tahdissa, suuntasivat kulkunsa kahvioon lämmittelemään kahvikupin ääreen ja odottelemaan Akin toista settiä. Kahviossa oltiin kekseliäitä ja keksittiin yhdelle palelleelle soittajalle hyvä käsien lämmitin, jota tarjoutui myös mahdollisuus kokeilla itsekin. Tyhjä tölkki täyteen kuumaa vettä ja siihen vähän käsipaperia ympärille, jotta sormet eivät pala. Kätevä ja toimiva! Siinä vinkki kaikille, jos jonain viileänä kesäiltana alkaa sormia palella eikä käsineitä tai muuta mahdollisuutta lämmittää sormia ei sillä hetkellä ole.

Toiselle setille lähdettiin sitten vauhdikkaasti humpaten. Jätkä käänsi paitansa nurinpäin, olihan lauantai ja suuntasi kylille viheltäin, laulaen samalla, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta." Tämä jätkä ei kuitenkaan tainnut olla se etelänmerillä seilaava merimies, joka ei voinut olla maissa päivää kauempaa ja jota moni tyttö oli jäänyt oottamaan ja reissuiltansa palailemaan. Tämän merimiehen laivan kannella soi vain Titanic ja hän vain tanssi sopivan tilaisuuden tullen tico ticoa. Aika monta lähdön hetkeä hän oli myös kokenut ja ties kuinka monen neidon kanssa hän oli ehtinyt kietoutua kuun hopeiaiseen viittaan. Ilmankos ei aina mennyt niin kuin piti. Kovin oltiin tällä toisella setillä myös malttamattomia ja huudahdettiin että odota en! Iltaisin ei muistella menneitä, tahdotaan vain nähdä se minkä huominen tuo eteen. Myös sitä Millaa yritettiin kovasti taas muuttaa, mutta kummallinen on tuo tyttö kun ei sitten millään meinaa muuttua eikä uskoa, ettei ole enää mikään tyttö, vaan hänen täytyisi tehdä jotain järkevää ja lopettaa lapselliset leikkinsä. Ilta illan jälkeen Milla vain sortuu samoihin virheisiin.

Elämän haitari soi tällä kertaa aivan kirjaimellisesti. Joskus siitä on tullut vähän vihjailtuakin täällä blogissa, että sen kappaleen voisi soittaa sillä haitarilla ja nyt se sitten soi. Tosin ei kyllä missään sängyn laidalla eikä katulampun loisteessa, ihan vain Simon sylissä Maaningan Kasinon lavalla. Mutta tietysti jos laulun aikana sulkee silmänsä, niin voihan sitä lähteä ajatuksissaan mielikuvitusmatkalle ja kuvitella sen haitarin soivan ihan missä vaan, vaikka nyt siellä sängyn laidalla. Kovasti Aki yritti saada haitarin soimaan myös toisessa cha chaassa, Mä rytmisi tunnen, mutta eipä se soinut. "Soita nyt tää toinenkin. Ai et soita? No ei sitten." Kylmä ilma ilmeisesti verotti myös ajatuksen juoksua sen verran, että ihan kaikkia niitä tässä cha chaassa yleensä kuultuja välihuudahduksia ei tällä kertaa kuultu. Muutama ai jai jai - huuto sieltä kuitenkin kuului.

Illan päätteeksi lähdettiin vielä matkalle Roomaan, jospa kesä olisi siellä pidemmällä kuin Suomessa. Roomassa saavuttiin Via Venetolle ja muisteltiin kuinka Romero oli luvannut, että jos milloin saavut Roomaan kodin löydät luotain mun. Eipä näkynyt Romeroa tälläkään kertaa, Cafe Nerossa vain istuttiin kylmän cappuccinon kanssa ja koetettiin soittaa tälle petturille. Puhelimesta kuitenkin kuului vain "Pronto pronto!" Lopulta päädyttiin toteamaan vain "Arrivederci Rooma!" ja siirryttiin Fantasian esittelyyn. Liikkeelle lähdettiin Jounista, joka on tämän koko porukan aivot - tosin sitä välillä pakostikin keikan aikana pohtii, että siinä jos on porukan aivot, ei ihmekään, että meno on sellaista mitä on 😃 Tämä siis ihan kaikella ystävyydellä ja huumorilla höystettynä todettu, kyllä te tiedätte! Sen jälkeen mies tiukassa nutturassaan (edelleen) kera kahden kapulansa eli Kimmo. Simon kunnia on olla monitoimimies, sellaisen tittelin kaiketi saa kun säveltää, sovittaa, tuottaa, laulaa sekä soittaa koskettimia ja haitaria. Haitari on ollut korjaamolla, kanissa (jotta keikkabussiin saatiin maksettua polttoaineet) ja nyt se saapui sopivasti huollosta mukaan kesän keikoille. "Kattokaa nyt, on se söpö!", totesi Aki. Ei kuitenkaan käynyt selväksi tarkoitettiinko tällä haitaria vai haitarin soittajaa. Jokainen muodostakoon siitä oman mielipiteensä. Omaani en tässä ala paljastamaan, sen tietää kuka tietää. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kitarataiturimme Jani, mies joka on vain pudotettu jostain iloksemme. Välillä kyllä tuntuu, että Jani tosiaan tipahtaa paikalle yllättäen ja todellakin "jostain", jopa välillä silloin kun ei ehkä tarvittaisikaan 😏 Mutta sellainen Jani on. Loppuun vielä Rakkaustarina, joka ei ehkä suo rauhaa milloinkaan ja valvottaa yöt kun toista vain kaipaa. Sellaisia ne rakkaustarinat kenties välillä ovat.

Encoreina tällä kertaa rauhallista tunnelmaa, Rakkauden jälkeen ja Kun paljon antaa. Ilta oli Akin ja Fantasian osalta siinä. Hieman keskeneräiseltä se tuntui siinä mielessä, että yleensä on tottunut siihen, että vielä Akin setin jälkeen kuulee yhden Fantasian setin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan kuultu, johtuen siitä, että paikalla oli kaksi esiintyjää ja tanssit loppuivat jo puoli yhdeltä. Mutta näin se vain joskus on. Kotimatkalla Kuopion Abc:llä vessan peilistä bongattu lause sopinee tähän iltaan, "Liian paljon hyvvee on ihanoo

Jälleen kerran kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Kylmyydestä huolimatta sisäisesti lämmin ilta seurassanne. Muutaman halauksen ja kiitosten myötä kotimatkalle ja uutta seikkailua suunnittelemaan. Se saattaa toivon mukaan jo odottaa lähempänä kuin alkuperäinen suunnitelma oli. Katsotaan kuinka käy!