Vaikka kesä on vasta alussa, tuli vastaan jälleen uusi tuttavuus keikkapaikoissa - Mäntymäen lava Orimattilassa. Alkuperäinen reissukaveri ei päässyt matkaan mukaan, mutta koska mieli teki jälleen Akin ja Fantasian keikalle, ei auttanut muu kuin ylipuhua toinen reissukaveri matkaan mukaan, sen verran pidempi matka, niin kyllä seuraa on hyvä olla olemassa. Tällä kertaa ilma oli lämmin, mitä nyt välillä pieniä sadekuuroja (mutta nehän kuuluvat kesään), mutta muuten nämä sunnuntaiset kesäkauden avajaiset saatiin viettää kesäisissä tunnelmissa. Tuskin kukaan paleli eikä kenenkään hengitys höyrynnyt laulaessa. Matka tuli taitettua lähinnä kellon kanssa kilpaa, ensin myöhästyi lähtö ja sitten sunnuntairuuhka yllätti matkalla. Mielessä kävi jo, että ehtiikö tässä perille lainkaan ja jos ehtii, niin missä vaiheessa? Kuitenkin ajomatkaa oli noin kolme tuntia suuntaansa. Kun sitten vihdoin ja viimein sai auton tanssipaikan parkkiin ja suuntasi lippuluukulle, toisen valssin viimeiset tahdit kaikuivat jo ilmassa. No niin, näin siinä sitten kävi. Valssit olivat ja menivät. Mitä lie soitettu...
Kun sitten lavan sisälle pääsi, kajahtivat jo humpan ensitahdit ja ilmoille heitettiin Janin toimesta kysymys: "Missä yösi vietitkään?" Jaahas, että heti aletaan utelemaan. Ihan kuulkaa kotona olin, mutta entäpä missäs muuten itse olitte? Kovasti Simo ainakin väitti porukan olleen Uralissa, mutta totuus taisi kuitenkin olla toisenlainen. Nyt kun kuitenkin sinne Uraliin oli päästy, oli siellä hetki aikaa leiritulien loisteessa muistella yhteisiä hetkiä Katerinan kanssa. Ne hetket olivat kuitenkin ohimeneviä, kun taivaalla vapaana liitelevä albatrossi sai aikaan sen, että ilmoille kiiri tummansininen sävel ja se toi mieleen toisen naisen Anna-Liisan. Tuli kuitenkin aika jatkaa matkaa Uralista ja paikalle kurvasi linjuriauto, tuo maantien ässä. Siinä sitten heilautettiin vain kättä auton tullen ja saatiin kyyti. Mutta linja-autossa voi kuitenkin se matka katketa yllättäen, mutta eihän siinä mitään, etenkään jos matkaseurana on joukko Karjalan poikia. Voidaanhan sitä pistää vaikka vähän polkaksi! Polkan jälkeen tuli aika rauhoittua hitaalle valssille. "Olet mielessäni näin, saavuit illoin. Kun sä lähdit ystäväin, lausuin silloin. Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo..." Parina tuttuun tapaan Kauriinmetsästäjä-elokuvan teema, Cavatina. Vielä ennen ensimmäistä taukoa pari vauhdikasta buggia, löydettiin se lämmin, hellä, pehmoinen jonka kanssa oltiin lähekkäin - vaikka sitten sen tauon ajan.
Kun tauko oli vietetty ja kahvit juotu, ei muuta kuin sunnuntai-saunaan, onhan se kuitenkin saunajenkan mukaan suomalaisen paras paikka. Saunoahan voi missä vaan, vaikka sitten Lapissa tai vaihtoehtoisesti pistää jenkaksi, ihan miten vaan. Ei sinne Lappiinkaan voi ainiaaksi jäädä, maantie odottaa ja tähtitaivas saa taas näyttää tietä kun on aika lähteä. Kenties siihenkin lähtöön on syynsä, varsinkin jos on antautunut kuin hullu rakkauteen. Vaikka sitä siinä vaiheessa saattaa tuntea olevansa kuin narri, mutta sen rakkaan kanssa voi sitten kuitenkin ihailla iltaruskoa. Tosin koskaan ei voi tietää milloin toinen kuiskaa "Adios Muchatos". Näitä jäähyväisiä ei kuitenkaan jääty kovin kauaksi aikaa murehtimaan, pistettiin vain vauhtia koneeseen ja rokattiin kellon ympäri, välillä hyppien jiven tahtiin. Siinä rokatessa ja jiveä hyppiessä huomattiin yllättäen että oltiin saavuttu kotiseudulle, mutta kenenkähän kotiseudulla sitä oikein lopulta mahdettiin olla, kun paikalla oli yllättäen kulkuri, joka tanssi omaa masurkkaansa, Oliko tämä kulkurin masurkka sen tuntemamme kulkurin, Clandestinon, oma masurkka ja olimmeko saapuneet hänen kotiseudulleen?
Fantasian lämmiteltyä tanssikansaa parin setin verran, oli Akin aika saapua paikalle. Ei muuta kuin humpalla liikkeelle! Koska olimme siis ilmeisesti päätyneet edellisen setin lopuksi kulkurimme kotiseudulle, ei ollut ihme, että Jazztyttö nähtiin paikalla jo heti ensimmäisen setin alussa. Meidän tuntemamme jazztyttö ei kauaa paikalla viihtynyt, tunnetustihan hän viettää edelleen aikaansa kulkurinsa kanssa, mutta muut jazztytöiksi itseään kutsuvat koettivat kovasti hurmata tällä kertaa niitä tukkilaisjätkiä siellä korkealla kunnahalla jossa hongat huminoi, kirves paukkaa ja pokasaha soi. Taisi olla täysikuun aika ja se johdatti meidät kohti rakkauden yötä. Rakkauden yössä saattoi kenties joku kohdata tummasilmäisen ja sen seurauksena pohtia mites tähän tilanteeseen oikein päädyttiinkään, onko tässä nyt ilmassa rakkautta, väärää vai sittenkin oikeaa. Kahden kartan ja saattajan avulla jatkoimme matkaamme. Seuraavaksi vastaamme saapui vastustamaton, uudenlainen nainen, perässään joukko gigoloita. Tosin tämä vastustamaton nainen tarjosi seuransa vain yhdeksi illaksi ja joutui näin ollen tuottamaan pettymyksen näille gigoloille. Aki kyllä totesi, että jokainen saa itse päättää kuka voisi Fantasiasta olla se gigolo. Siinä sitten muutama hieman varttuneempi naispuolinen henkilö kovasti kuiskutteli tietävänsä kuka se bändin gigolo oikein on. Ei sitä kyllä kuiskutteluksi voine loppupeleissä kutsua, sillä aivan selvästi kyllä kuuli kenelle tämä kunnia tällä kertaa meni - Kimmolle. Kimmo sai siis kunnian olla Fantasian gigolo, mutta hei, odota en, joten pistäkääpä pojat taas soitto soimaan ja laulu raikumaan. Odota en houkutteli pikaisesti paikalle myös Clandestinon katsomaan millainen meno paikalla oli. Saattoi siinä kenties myös käydä niin, että joku ei kenties edes muistanut Clandestinon kasvoja, mutta tunsi hänen ihonsa tuoksun...
Tauon jälkeen illan arvonnan aika. Vapaalippuja tansseihin (jotka ovat voimassa kuulemma vain silloin kun Aki ja Fantasia ovat kyseisessä paikassa esiintymässä), majoituslahjakortti, pipo, levy... Tunnelmasta ei puuttunut kuin laulu, "Kun arvontalaulu raikaa, on arvonnan aika..." Sitä jotenkin odotti, mutta ei sitä kuitenkaan kuultu. No, ehkä haitarilla soitettu fanfaari korvasi sen. Kun kaikki palkinnot saatiin arvottua, muutama jouduttiin arpomaan uudelleen koska voittajia ei näkynyt ei kuulunut, päästiin taas jatkamaan tansseja.
"Suvituuli kun oksissa soittaa, linnut ilmoille laulunsa suo. Kukat kauniit taas puhkeaa kukkaan, kesä kaiken sen tullessaan tuo..." Näin aloitettiin toinen setti valssilla. Kesäinen suvivalssi sopi kerrankin tunnelmaan ja koskaa kesähän on tunnetusti rakkauden aikaa, siitä oli hyvä jatkaa, "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän enemmän se tarkoittaa, minä rakastan sua..." Valssien jälkeen oli hyvä siirtyä taivuttelemaan tunnelmallista tangoa. Tarjolla oli vanhaa ja uutta. Ensin valkovuokot nostivat päätään talven jälkeen ja kuuntelivat sammalmättäällä kun metsätuuli humisi puissa. Valkovuokkoja katsellessa voi hyvinkin löytää sen eksyneen ja jäädä siihen viereen istumaan ja kertoa kuinka tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Ikuisesti sinun, ikuisesti minun, ikuisesti tahdon sinut vaan.
Kun aikamme oli tahdottu, kuka mitäkin, oli aika antaa taas elämän haitarin soida aivan kirjaimellisesti. Se on kuulemma ranskalainen tapa soittaa sängyn laidalla, vaikka toki laulun mukaan se on keksitty päästä omasta. "Soita vaan, kuuntelen sinua. Soita vaan niin maanantai ei pääse alkamaan..." Voi kun se olisikin noin yksinkertaista! Kuuntelisi vain elämän haitarin soittoa sunnuntaisin, niin maanantai ei alkaisi lainkaan. Olisiko sitten vain ikuinen sunnuntai? Minne muut viikonpäivät katoavat? Mutta ei pohdita sitä sen enempää, jätetään elämän haitari soimaan sinne sängynlaidalle katulampun loisteeseen ja jatketaan lanteiden pyörittelyä toisella cha chaalla.
Esta es la ultima noche eli mä rytmisi tunnen. Ai caramba mikä cha cha tämä on! Tässä jos missä saa lantio pyöriä oikein kunnolla, on sen verran kuumat rytmit kyseessä. Sen sykkeessä sulan, enkä kaipaa muuta, annan tulen polttaa poveain.... Cha chaan pyörteissä tulee helposti jano, joten ei muuta kuin nauttimaan muutamat rakkauden drinkit. Rakkauden drinkkejä nauttiessa taisi soida taustalla myös se elämän haitari. Drinkkien nauttimisen jälkeen solmittiin kengännauhat ja ei muuta kuin kohti Koivukujaa. Kuulemma matka olisi kuoppainen - no, ehkä tuohon matkalle saattaa jokunen kuoppa tiessä osua, mutta ei niistä kannata välittää, ainakaan jos Koivukujalla soi kitara kun sinne vihdoinkin päästiin. Siellä sitten myös kerrottiin tarinaa siitä mitä tapahtuu rakkauden jälkeen, oli vain tyhjää pimeää ja jossain soi... Askel kiersi vain lattiaa harhaten, tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten. Mutta erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa, kun paljon antaa muuta ei tarvitse lain. Otettiin luottaen vastaan se, minkä tie mulle suo. Ilta alkoi kuitenkin jo kääntyä loppua kohti, mutta vielä oli aika lähteä pukille vai oliko se sittenkin bugille? Oli aika valloittaa koko maailma. Tahdonvoimalla siirrettiin kaikki esteet tieltämme pois, piirrettiin kaikki uusiksi, aurinko kiersi maata ja kuu nauroi, tähtien tanssittaessa sitä ja kaikkeuden keskipiste oli tunne pienten ihmisten. Kenties sekin on omanlaisensa rauhaa antamaton rakkaustarina.
Buggien välissä tuttuun tapaan tietenkin myös Fantasian esittely. Aloitetaan taas Jounista. Niiden kaikkien tuttujen juttujen lisäksi Akin oli tarkoitus kertoa vaikka mitä mukavaa Jounista, sen piti olla maksettu mainos, mutta eihän se sitten mieleen tullut, joten nauruksi meni sekin esittely. Rumpujen takana kahden kapulansa kanssa tietysti Kimmo, edelleenkin siinä tiukassa nutturassaan. Seuraavaksi monitoimimiehemme - laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, sovittaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi eli muutenkin mukava mies, Simo. Jani kera kitaransa oli taas vain pudotettu jostain kaikkien iloksi, Aki oli laittanut merkille kuinka Janin kitarasoolojen aikana eturivin naiset ovat ihan heikkoina. Mitenkään tuota kitaraa väheksymättä tai niitä naisia, jotka sen soidessa menevät heikoiksi, niin taitaa se kuitenkin olla allekirjoittaneella ihan joku muu soitin, joka saa heikoksi... Jokainen meistä menköön siis heikoksi ihan mistä tahansa soittimesta, pääasia olkoon nyt se, että musiikki koskettaa edes jollain tavalla kuulijaansa, menee se sitten vaikka selkäpiitä pitkin tai aiheuttaa kylmiä väreitä. Silloin voi sanoa (ainakin omalla kohdalla) että illan musiikillinen anti on onnistunut.
Vaikka Aki lausuikin jo kiitokset itsensä ja Fantasian puolesta, se porukka joka vielä paikalla oli, ei suostunut vielä päättämään iltaa Akin osalta. Taputuksia ja taputuksi, jotta saisimme kuulla vielä jotain. Aki oli jo ehtinyt takahuoneeseen, mutta Fantasian pojat jäivät vielä lavalle. Mitäs sitä turhaan poistumaan, kuitenkin sitä vielä encoret esitetään.
Omalta osaltaan Aki halusi jättää yleisön rauhallisiin tunnelmiin trioli-musiikilla. Ensimmäisenä encorena Haavoitettu. "Emme koskaan saata tietää, emme koskaan aavistaa, kuka meidät kerran jättää, kuka toivoo ja rakastaa vaan. Siis nosta minut maasta ja auta jaloilleen, sillä kohta sinä itse, saatat pelätä kaivata taas." Näissä laulun sanoissa on mietittävää meille jokaiselle. Toisena ja viimeisenä encorena Nuoruus on seikkailu, jonka Aki esitti tuttuun tapaan pelkästään Simon säestämänä. Ei tämä kaunis kappale muita soittimia kaipaakaan. Jotenkin se vain toimii tällaisena riisuttuna versiona. Sitä vain pysähtyy enemmän kuuntelemaan kappaleen sanoja ja sanomaa. "Nuoruus on seikkailu suunnaton. Kokeile vain, hämmästy vain sä maailmaa...."
Tanssi-ilta alkoi jo olla loppua vaille valmis. Aikaa ei olisi enää kuin Fantasian osalta viimeisille valsseille. Valssien myötä kuljettiin pitkin kuunsiltaa sinne tuttuun metsäpirttiin. Metsäpirtin aikana Simo päätti tulla haitarinsa kera lavan etureunalle soittamaan, tosin pieniä ongelmia taisi matkan varrella olla ennen kuin siihen pääsi. Kovaa pauketta ainakin kuului ja johtoja piti selvitellä. Taisi siinä Jounilla laulun sanatkin muuttua matkan varrella: "Tuo metsäpirtti pienoinen mun haitaristain häviää..." Mutta alkuvaikeuksien jälkeen se haitari kyllä soi hienosti siinä lavan edessä. Harmi vain niiden kannalta, jotka lähtivät kesken illan pois, mistä jäivätkään paitsi. Oliko tämä nyt se lunastettu lupaus huhtikuiselta Keuruun keikalta, jolloin näimme lavan reunalla istumassa Akin, Janin ja Jounin, jonka seurauksena Aki ihmetteli missä Simo ja Kimmo olivat, kun näitä ei lavan reunalla näkynyt. Tuolloin Simo taisi luvata että seuraavalla kerralla, joten oliko tämä nyt se kerta? Kimmon saapumista lavan reunalle soittamaan odotellessa... Ai niin, ne ensimmäiset kuulematta jääneet valssit. Kyllähän nekin sitten loppujen lopuksi selvisivät. Tanssi-illan ensimmäiset valssit olivat olleet Metsäkukkia ja Lentäjän poika. Vaikka näitä ei siis itse kuullutkaan, löytyy sentään joku, jolta ne voi kysyä. Ei siis jäänyt tämäkään blogi vajavaiseksi illan aikana kuultujen kappaleiden osalta.Sellainen sunnuntai-ilta siis Orimattilassa. Kilometrejä kertyi yhteensä tälle keikkamatkalle 450. Melkoinen matka siis. Kaikki ajetut kilometrit ovat kuitenkin sen arvoisia. Avoimin mielin vain seikkailemaan kun tietää mikä perillä odottaa. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt luvassa humppavapaa viikonloppu kunnes seikkailu jatkuu taas juhannusaattona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti