Lavakauden avajaiset osa 2. Paikkana Maaningan Kasino. Suomen kesä näytti parhaita puoliaan. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, haitari soi, ihmiset nauttivat paikasta auringossa, kenelläkään ei ollut kylmä. Mikä ihana ilta! Hetkinen... Jokin ei nyt täsmää. Otetaanpa alku uusiksi. Suomen kesä näytti parhaita puoliaan, todellakin näytti, lämpötila +3! Aurinko ehkä hieman näyttäytyi, kovin paljoa ei myöskään lintujen laulua kuultu. Haitari kyllä soi, mutta kylmä oli, vaikka sitä ei kukaan myöntänytkään. "Ei kai sua palella? Ei. Hyvä, ei muakaan." "Yhtään ei oo kylmä. Ei todellakaan. Hyvin tarkenee." Siinä jotain sananvaihtoa Fantasian poikien kanssa taukojen aikana. Harvemmin kesäkuussa näkee kenenkään kulkevan pipo päässä tai yrittävän lämmittävän käsiään kesken soittamisen, mutta nyt nämäkin on tullut nähtyä. Ihana Suomen kesä!
Yleisö on pyytänyt jatkoa Jazztytön ja Clandestinon tarinalle, mutta vielä ei ole sen aika. Kerrottakoon kuitenkin, että heidän välillään ollut kadonnut yhteys on nähtävästi löytynyt ja he viettävät aikaansa siellä metsäpirtissä, jonne viime tarinassa jäivät. Annetaan heidän nyt kehitellä tarinansa jatko-osaa ennen kuin palaamme siihen. Toki he saattavat vilahtaa tässäkin tarinassa, mutta ei heistä kuitenkaan sen enempää.
Akin ja Fantasian lisäksi paikalla oli toinen yhtye, Sounds of Clouds, jonka kanssa lava ja soittovuorot jaettiin. Fantasian vuoron tullessa saatiin huomata Simon haitarin tehneen viimein comebackin, kesä on siis saapunut. Olihan sitä jo koko pitkä talvi odotettukin - siis haitaria ja ehkä vähän myös sitä kesää, joka antanee vielä hetken aikaa odottaa itseään. Liikkeelle lähdettiin perinteisesti valssilla. Pieniä teknisiä ongelmia oli alkuun havaittavissa, joten ensimmäinen valssi vaihtui lennossa Metsäpirttiin, josta tiemme johti rantakoivun alle. Rantakoivun alla ihailtiin sitten iltaruskoa ja todettin, että "On tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä, käy neitonen..." Jälleen siis joku metsäpirtistä liikkeelle lähtenyt oli menettänyt sydämensä kaukaisen maan neitokaiselle. Iltaruskon jälkeen ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat vaieten. Kaivettiin esille Romanialainen kitara, mutta jouduttin kuitenkin laulamaan varjoissa yksin, koska parvekkeella ei näkynyt sitä kadonnutta ystävää. Sen verran oli viileä ilta, että oli parasta pistää jenkaksi ja suunnata heti ensimmäiseksi saunomaan. Kyllä siinä koleassa kesäkuun illassa lämmin sauna olisi tehnyt hyvää- savusauna ja järven hellä pinta... Järvi kyllä oli, mutta ei saunaa. No, kaikkea ei voi saada. Sen jälkeen olikin sitten hyvä todeta kuinka väliaikaista kaikki on vaan, niin elo ihmisen huolineen ja murheineen kuin myös tuoksu viehkeimmän kauneimman kukkasen. Sitä se kai tämä elämä totta tosiaan on.
Myös maantie odotti jälleen kulkijaansa ja tähtitaivas näytti tietä lähtökäskyn tultua. Kun oltiin kuljettu tietä eteenpäin tähtitaivaan suojissa, antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Joku siellä tiellä tuli vastaan, koska sen kohtaamisen jälkeen tunnettiin sydämessä tuo hullu kiihko rakkauden ja antauduttiin. Koskaan ei siis tiedä mitä vastaan tulee. Aika rauhoittua hetkeksi, mutta ei kuitenkaan kuin kahden kappaleen verran, jotta kylmä ei pääse yllättämään. Luvassa oli hidasta valssia. Ensimmäinen hidas valssi kuultiin instrumentaaliversiona, Kauriinmetsästäjä elokuvasta tuttu Cavatina. Toinen hidas valssi johdatteli meidät muistelemaan jo taakse jäänyttä syksyä ja kyseltiin muistathan syyskuun, silloin loi lehdet tultaan öiden kultaan. Sitten taas aika ottaa vauhtia Fantasian ensimmäisen - ja myös ainoan - bändisetin pääteeksi. Mua aina odottaa lämmin, hellä, pehmoinen. Jos mun kylmä täällä on, hän antaa paisteen auringon... Hyvin osuvasti iltaan valittu kappale. Kyllä varmaan itse kukin olisi kaivannut paikalle jonkun lämpimän, hellän ja pehmoisen antamaan sitä auringon paistetta. Mutta ei, siinä sitä paleltiin, niin lavalla kuin tanssilattian puolella, poikkeuksena tietysti ne, jotka pistivät kappaleen aikana vauhdikkaasti bugaten. Sitten oltiin vielä hetki ihan lähekkäin ennen kuin vaihdettiin esiintyjää. Niin se comebackin tehnyt haitari. Se muuten soi ihan kiitettävästi Fantasian setillä 😉
Sounds of Cloudsin soitettua jälleen oman settinsä oli Akin ensimmäisen setin vuoro, Heti alkuun kumottiin muutamat rakkauden drinkit Koivukujalla. Toivottavasti tämän kertaiset drinksut olivat kuitenkin kunnolla terästettyjä ja lämpimiä, nautitaan ne virkistävät ja kylmät drinkit sitten kun on hieman lämpimämpää. Kun niitä drinkkejä lämpimiksemme Koivukujalla naukkailtiin, nähtiin taivaalla loistava (melkein) täysikuu. Tuo isona ja kirkkaana loistava taivaankappale sai kuuhullut huokailemaan "Tahdon". Kuka tahtoi mitäkin, se olkoon jokaisen oma salaisuus. Jazztyttö saattoi tahtoa kenties jotain kulkuriinsa littyvää ja joukko katupoikia taas jotain muuta. Tuntemamme Jazztyttö ei kuitenkaan ollut illan ainoa jazztyttö, vaan Akin kysyessä onko heitä paikalla, nousi useampi käsi pystyyn sekä yllättäen myös lavalta yksi käsi. Mitä ihmettä? Jouni! "Sä et oo tyttö.", totesi Aki, palauttaen basistimme takaisin maanpinnalle. Mutta jotta kukaan ei illan päätteeksi valittaisi siitä, että vain naisille laulettiin, marssitettiin paikalle myös joukko katupoikia sieltä Sörkän laitakaduilta. Tanssikansan keskuudessa kukaan ei ainakaan ilmoittanut olevansa katupoika, joten ehkä ne olivat sitten tällä kertaa pelkästään Fantasian pojat.
Maaningan Kasinon avajaisviikonlopun ensimmäisen illan esiintyjältä, Laura Voutilaiselta, lainattiin Akin setin ensimmäinen hidas kappale, Kaksi karttaa. Sen myötä matkasivat kaksi tutkimusmatkailijaa maailmaan ja olivat karttoina toisilleen. Kaikkea ei kuitenkaan saa kerralla paljastaa ja kartoilla on oltava myös tie salaiseen. Tuttuna parina tälle kappaleelle tietenkin Saattaja. Joillekin se saattaja voi olla tummasilmäinen, toisille joku muu. Tuohon tummasilmäiseen tulee kuitenkin suhtautua hieman varoen, kyseinen kaveri on kova nimittäin kiusaamaan ja viemään leikiten. Ehkä siinä vaiheessa alkaa miettimään onko se rakkaus väärää vai oikeaa. Muutenkin voi miettiä viime öistä ja sydän voi olla sekaisin. Yö saattaa monestikin olla kummaa aikaa ja etenkin aamuyöstä voi tapahtua kummia, joka pistää miettimään. Mutta ei siitä sen enempää. Paikalla piipahti myös tuttu kulkurimme Clandestino, jonka perässä sulkeutui jokainen portti ja joka kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan. Toivottavasti kenellekään ei kuitenkaan koittanut illan aikana hetki vähän ennen kyyneleitä. Ensimmäinen setti oli siinä ja taas oli aika vaihtaa esiintyjä lavalle. Toinen yhtye sai Akin toimestä nimen "Äänet pilvistä", sillä suomeksi se kuulosti jotenkin mukavammalta. Jos viime kerralla oli tauon aikana kaikki tiet suljettu karkaamisen estämiseksi, oli Aki nyt sanojensa mukaan asennuttanut kaikkiin autoihin rattilukot. Kukaan ei siis edelleenkään pääsisi karkaamaan kesken illan paikalta.Ne, jotka eivät tanssahdelleet toisen yhtyeen tahdissa, suuntasivat kulkunsa kahvioon lämmittelemään kahvikupin ääreen ja odottelemaan Akin toista settiä. Kahviossa oltiin kekseliäitä ja keksittiin yhdelle palelleelle soittajalle hyvä käsien lämmitin, jota tarjoutui myös mahdollisuus kokeilla itsekin. Tyhjä tölkki täyteen kuumaa vettä ja siihen vähän käsipaperia ympärille, jotta sormet eivät pala. Kätevä ja toimiva! Siinä vinkki kaikille, jos jonain viileänä kesäiltana alkaa sormia palella eikä käsineitä tai muuta mahdollisuutta lämmittää sormia ei sillä hetkellä ole.
Toiselle setille lähdettiin sitten vauhdikkaasti humpaten. Jätkä käänsi paitansa nurinpäin, olihan lauantai ja suuntasi kylille viheltäin, laulaen samalla, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta." Tämä jätkä ei kuitenkaan tainnut olla se etelänmerillä seilaava merimies, joka ei voinut olla maissa päivää kauempaa ja jota moni tyttö oli jäänyt oottamaan ja reissuiltansa palailemaan. Tämän merimiehen laivan kannella soi vain Titanic ja hän vain tanssi sopivan tilaisuuden tullen tico ticoa. Aika monta lähdön hetkeä hän oli myös kokenut ja ties kuinka monen neidon kanssa hän oli ehtinyt kietoutua kuun hopeiaiseen viittaan. Ilmankos ei aina mennyt niin kuin piti. Kovin oltiin tällä toisella setillä myös malttamattomia ja huudahdettiin että odota en! Iltaisin ei muistella menneitä, tahdotaan vain nähdä se minkä huominen tuo eteen. Myös sitä Millaa yritettiin kovasti taas muuttaa, mutta kummallinen on tuo tyttö kun ei sitten millään meinaa muuttua eikä uskoa, ettei ole enää mikään tyttö, vaan hänen täytyisi tehdä jotain järkevää ja lopettaa lapselliset leikkinsä. Ilta illan jälkeen Milla vain sortuu samoihin virheisiin.
Elämän haitari soi tällä kertaa aivan kirjaimellisesti. Joskus siitä on tullut vähän vihjailtuakin täällä blogissa, että sen kappaleen voisi soittaa sillä haitarilla ja nyt se sitten soi. Tosin ei kyllä missään sängyn laidalla eikä katulampun loisteessa, ihan vain Simon sylissä Maaningan Kasinon lavalla. Mutta tietysti jos laulun aikana sulkee silmänsä, niin voihan sitä lähteä ajatuksissaan mielikuvitusmatkalle ja kuvitella sen haitarin soivan ihan missä vaan, vaikka nyt siellä sängyn laidalla. Kovasti Aki yritti saada haitarin soimaan myös toisessa cha chaassa, Mä rytmisi tunnen, mutta eipä se soinut. "Soita nyt tää toinenkin. Ai et soita? No ei sitten." Kylmä ilma ilmeisesti verotti myös ajatuksen juoksua sen verran, että ihan kaikkia niitä tässä cha chaassa yleensä kuultuja välihuudahduksia ei tällä kertaa kuultu. Muutama ai jai jai - huuto sieltä kuitenkin kuului.
Illan päätteeksi lähdettiin vielä matkalle Roomaan, jospa kesä olisi siellä pidemmällä kuin Suomessa. Roomassa saavuttiin Via Venetolle ja muisteltiin kuinka Romero oli luvannut, että jos milloin saavut Roomaan kodin löydät luotain mun. Eipä näkynyt Romeroa tälläkään kertaa, Cafe Nerossa vain istuttiin kylmän cappuccinon kanssa ja koetettiin soittaa tälle petturille. Puhelimesta kuitenkin kuului vain "Pronto pronto!" Lopulta päädyttiin toteamaan vain "Arrivederci Rooma!" ja siirryttiin Fantasian esittelyyn. Liikkeelle lähdettiin Jounista, joka on tämän koko porukan aivot - tosin sitä välillä pakostikin keikan aikana pohtii, että siinä jos on porukan aivot, ei ihmekään, että meno on sellaista mitä on 😃 Tämä siis ihan kaikella ystävyydellä ja huumorilla höystettynä todettu, kyllä te tiedätte! Sen jälkeen mies tiukassa nutturassaan (edelleen) kera kahden kapulansa eli Kimmo. Simon kunnia on olla monitoimimies, sellaisen tittelin kaiketi saa kun säveltää, sovittaa, tuottaa, laulaa sekä soittaa koskettimia ja haitaria. Haitari on ollut korjaamolla, kanissa (jotta keikkabussiin saatiin maksettua polttoaineet) ja nyt se saapui sopivasti huollosta mukaan kesän keikoille. "Kattokaa nyt, on se söpö!", totesi Aki. Ei kuitenkaan käynyt selväksi tarkoitettiinko tällä haitaria vai haitarin soittajaa. Jokainen muodostakoon siitä oman mielipiteensä. Omaani en tässä ala paljastamaan, sen tietää kuka tietää. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kitarataiturimme Jani, mies joka on vain pudotettu jostain iloksemme. Välillä kyllä tuntuu, että Jani tosiaan tipahtaa paikalle yllättäen ja todellakin "jostain", jopa välillä silloin kun ei ehkä tarvittaisikaan 😏 Mutta sellainen Jani on. Loppuun vielä Rakkaustarina, joka ei ehkä suo rauhaa milloinkaan ja valvottaa yöt kun toista vain kaipaa. Sellaisia ne rakkaustarinat kenties välillä ovat.Encoreina tällä kertaa rauhallista tunnelmaa, Rakkauden jälkeen ja Kun paljon antaa. Ilta oli Akin ja Fantasian osalta siinä. Hieman keskeneräiseltä se tuntui siinä mielessä, että yleensä on tottunut siihen, että vielä Akin setin jälkeen kuulee yhden Fantasian setin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan kuultu, johtuen siitä, että paikalla oli kaksi esiintyjää ja tanssit loppuivat jo puoli yhdeltä. Mutta näin se vain joskus on. Kotimatkalla Kuopion Abc:llä vessan peilistä bongattu lause sopinee tähän iltaan, "Liian paljon hyvvee on ihanoo
Jälleen kerran kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Kylmyydestä huolimatta sisäisesti lämmin ilta seurassanne. Muutaman halauksen ja kiitosten myötä kotimatkalle ja uutta seikkailua suunnittelemaan. Se saattaa toivon mukaan jo odottaa lähempänä kuin alkuperäinen suunnitelma oli. Katsotaan kuinka käy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti