Metsälinna, Ristiina 23.7.2017

Sunnuntai ja tanssit Ristiinan Metsälinnassa. Paikalla sunnuntaitansseissa mukavasti porukkaa, pienet sadekuurot ennen tansseja eivät haitanneet tunnelmaa, lavalla ainakin oli lämmin. Voiko muuta odottaakaan kun Aki & Fantasia pistivät taas kerran parastaan. Tämä keikka sisälsi sanonnan mukaisesti jotain uutta - sitten viime kerran myös Simo on siirtynyt soittamaan seisaaltaan, jotain vanhaa - tuttuja kappaleita illan ohjelmistossa, jotain lainattua - Akin setissä yksi uusi lainakappale ja jotain sinistä - tai no, oikeastaan aika paljonkin. Nämä siis olivat illan eväät, joilla lähdettiin kulkemaan musiikillista matkaa aina Fantasian ensimmäisistä valsseista Akin kahden setin kautta Fantasian viimeisiin valsseihin ja vielä yhteen encoreen.

Omalta osalta tämä oli nyt ensimmäinen keikka, jota koski uusi sääntö kuvauksen suhteen. Mutta kun osaa asennoitua oikein, siitäkään ei syntynyt ongelmaa. Kuten keikkakuvasivustolta huomaatte, sitä ehti aivan hyvin ottamaan kuvia ja sitten keskittymään keikasta nautiskeluun. Ei siis hätää, kuvia nähdään jatkossakin ilahduttamassa myös tätä blogia. Mutta sitten itse tämän kertaiseen tarinaan. Tällä kertaa saatte jälleen lukea jatkoa kulkurin ja tytön tarinaan. Viime blogista muistanette, että he tapasivat siellä kaukomaan yössä ja palasivat laivalla takaisin Suomeen. Lähdetään siis kuulostelemaan missä mennään nyt.

Tarinamme alkaa sieltä tutun rantakoivun alta. Kulkuri ja tyttö palasivat jälleen sen tutun koivun luo. Koivun, jonka alla oli istuttu yhdessä ja erikseen, haaveiltu, uskottu surut, kaipuut ja ikävät. Siinä koivun luona seisoi paikallaan yhä tuo pienoinen metsäpirtti, pirtti, joka kätki sisäänsä myös monia muistoja, olivathan tyttö ja kulkuri viettäneet siellä yhdessä aikaansa. Sinne he suuntasivat kulkunsa myös nyt. Siellä metsäpirtissä kulkurimme kertoi tarinaa Uralista, missä hän oli tuttuun tapaan viettänyt aikaansa kasakoiden kanssa leiritulten loisteessa. Tuolla hänen mieleensä oli muistunut sorja, sinisilmäinen tyttö Mikkelistä, jonka nimi ei ollut jäänyt hänelle mieleen. Hän tunsi tuon tytön vain tietyllä nimellä, sillä millä mekin hänet tunnemme. Mutta miksi kulkuristamme oli aikanaan tullut kulkuri? Tyttöjen tähden hän oli tälle tielle lähtenyt, yksin voimaton on alla auringon, se onnen vain löytää tai kestää kohtalon. Ei ollut aikanaan onnea löytynyt, vaan kulkurimme oli lähtenyt taivaltamaan pientä polkua metsän halki kultaisen kuun loisteessa. Mutta olisiko nyt vihdoinkin kulkurin aika onnelle? Kulkuri kaivoi esille kitaransa, tuon Romanialaisen ja alkoi soitella sitä, samalla laulaen tytölle, "Kaukana jossain onnenmaa odottaa meitä saa. Yhdessä kerran kahden vaan sinne kuljetaan..." Alkaa vaikuttaa siltä, että kulkurimme on kohta mennyttä miestä.

Mutta kuten aina, kulkurin on jatkettava matkaansa, nyt hän vain toki ottaisi tytön mukaansa. Hypättiin siis linjuriauton kyytiin, ihan silläkin uhalla, että matka voisi katketa kesken kaiken. Linjuriautossa oli matkalla myös lasta ja ukkoa, akkaa, mutta eihän se vielä tietenkään riitä! Matkaan tarttui mukaan myös joukko reiluja Karjalan poikia. Aikansa tuossa joukossa matkustettuaan kulkuri ja tyttö päättivät jäädä kyydistä pois ja jatkaa matkaansa kahdestaan. He muistelivat erästä syyskuuta, jolloin he myös olivat viettäneet aikaansa yhdessä. Kulkuri kertoi kuinka kaukana kulkiessaan hän oli sulkenut nuo muistot syömmeensä. Kauriitakin hän oli matkoillaan metsästänyt, mutta nyt ei sitäkään tarvittaisi, olihan hän jälleen löytänyt kaipaamansa tytön, tuon tytön, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Mitään muuta hän ei kaipaisikaan kuin olla nyt hetkisen lähekkäin tyttönsä kanssa.

Aikansa kuljettuaan kulkuri ja tyttö päätyivät työn luo. Siellä tyttö sekoitteli kulkurilleen melkoisia rakkauden drinkkejä, niitä sellaisia jotka saavat mielen keveäksi. Ehkä ne drinkit saattavat jossain tapauksessa viedä jalat alta, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa. Matka jatkui pitkin Koivukujaa täysikuun loisteessa kohti salaperäistä lähdettä, sinne missä keijut karkeloivat ja josta saattoi löytää valkovuokkoja. Siellä kulkuri todellakin taisi joutua Jazztytön pauloihin, koska hän alkoi unelmoida. "Hei hoi, sä jätkän oma kulta, sun lempesi on tulta!" Tyttö kuitenkin siinä hieman rauhoitteli kulkuriaan, olihan tämä kuitenkin ollut poissa jonkin aikaa ja eiväthän he edes kovin hyvin tunteneet toisiaan. Kummallakin oli vielä omat salaisuutensa, vaikka heidän polkunsa oli jo monta kertaa kohdanneet. Monta kertaa kulkuri oli lähtenyt omalle matkalleen ja tyttö oli vain joutunut toteamaan, kun äänet askeltesi pois häviää, vain tahdoin sydämesi, en enempää. Tummin kyynelin hän oli kulkurilleen kirjoittanut, mutta oliko noita viestejä koskaan luettu - sitä hän pohti. Kulkuri vain vaikeni. Paljon tyttö oli itsestään antanut, ehkä osan, ehkä kaikki ajoittain. Vain yhtä hän pyysi nyt kulkuriltaan, että tämä veisi hänet nyt kauas arjen taa, kenties siellä olisi kaikki kauniimpaa. Hän halusi tuntea sen saman rytmin kuin eilisiltana ja lukea huulilta sen tutun vimman. Clandestino ei tiennyt mitä sanoa, hän huokaisi hiljaa. Tyttö pelkäsi pienen ohikiitävän hetken ajan olisiko tämä nyt hetki vähän ennen kyyneleitä?

Tässä välissä pieni tauko, jonka jälkeen jatketaan Akin toisen setin kappaleilla ja kerrotaan tarinaa taas eteenpäin. Miten kulkurille ja tytölle oikein tässä tarinassa käy? Eroavatko he vai jatkuuko heidän tarinansa vielä toisellakin setillä ja mikä on tilanne illan päättyessä? Se selviää kun luette blogin loppuun saakka.

Jossain taustalla kuitenkin kummitteli se kiusaava tummasilmäinen, tuo joka aina vain vie leikkien. Aina kun kulkurin ja tytön tarina nytkähti hieman eteenpäin, jostain tuo tummasilmäinen saapui sotkemaan asioita. Mutta kuitenkin rakkaus tuota tummasilmästä kohtaan oli väärää ja kulkuria kohtaan taas oikeaa - vai oliko sittenkäään? Kaikki alkoi siis siitä, että tuo kulkuri oli pyytänyt tytöltä tulta, mutta ei sitten kuitenkaan soittanut - saati vastannut viesteihin, joita tyttö oli kulkurilleen lähettänyt. Mikä siis neuvoksi? Kuinka monta kertaa lähdön hetkellä olikaan lausuttu tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan...

Kulkurin ja tytön taival vei heidät myös tänä iltana Sörkän laitakaduille, kenties siellä nähtiin pollari ja tavattiin herroja ja narreja sekä vain vihelleltiin yhdessä niiden tuttujen katupoikien kanssa. Sen tyttö kuitenkin tiesi, että kulkuri oli vähän kuin merimies, moni tyttö oli kenties jäänyt oottamaan kulkuria tämän matkoilta, monen naisen sydämen oli kulkuri valloittanut tähän astisilla reissuillaan. Kuinka moni tyttö oli tuolle kulkurille todennut, odota en, en aio toiveisiin tuhlata aikaa. Kulkuri puolestaan todennut monelle tapaamalleen tytölle, että sun täytyy muuttuu, sun elämältä suunta puuttuu ja sä et oo mikään tyttö enää. Mikä tämä juttu nyt kulkurin ja tytön välillä oikein oli? Selvästi he viihtyivät toistensa seurassa, mutta väärinkäsityksiä tuntui olevan nyt ilmassa puolin ja toisin. Oli kuitenkin selvää, että molemmilla oli omat salaisuutensa ja he molemmat tiesivät sen, että ei kaikkea kuitenkaan voi kerralla paljastaa ja kartoilta voi löytyä tie salaiseen. Voisiko heistä kuitenkin sittenkin tulla toisilleen saattajia tällä elämän matkalla? Kuka tietää, kenties he voisivat valloittaa yhdessä koko maailman. Tahdonvoimalle voi siirtää esteet tieltänsä pois, kaiken voi voittaa uskolla ja olla onnellinen. Jonkinlainen rakkaustarina tämä kulkurin ja tytön tarina kenties saattaa olla, suoko se milloinkaan rauhaa vai ei.  Mutta ehkä tässäkin tarinassa pätee se, että emme koskaan saata tietää, emme koskaan aavistaa, kuka meidät kerran jättää, kuka toivoo ja rakastaa vaan. Nuoruus kuitenkin on seikkailu suunnaton, uinailevan, salatuimman se paljastaa.

Kun näistä pienistä väärinkäsityksistä oli selvitty, oli aika jatkaa taas eteenpäin. Kulkuri päätti näyttää tytölle sen saunan, jonne hän oli kerran aiemmin Lapissa ollessaan tiensä löytänyt. Suomalaisia kun tässä kuitenkin ollaan, niin kyllähän se oli ihan selkeä juttu, että sauna se on suomalaisen paras paikka. Tämä sauna siis sijaitsi erämaajärven rannalla ja siellä saunoessa oli hyvä ihailla myös revontulia. Kulkuri kertoili tarinaansa lapsuudestaan, kotiseudustaan pohjolassa, siellä missä hän oli saanut kokea talven tuiskutuulet sekä kesän lämpöisen. Sinne hän tahtoisi vielä mennä, muutenkin kuin unelmissaan. Ei kulkurin tie helppoa ole, sillä ei kulkijan latu kultaa lie, se tuskan tie yöhön vie. Mutta nyt kulkurin tielle oli tullut tuo punatukkainen tyttö, jonka kanssa oli hyvä ihailla iltaruskoa, Kun hän oli nähnyt tuon tytön seisovan siellä missä he olivat ensi kertaa kohdanneet, oli tuntunut siltä kuin koko talo olisi rokannut. Hetkittäin kulkurista tuntui, että tuo tyttö oli kuin kukkanen alppien rinteiden, kestät jään ja tuulen. Jotenkin hän halusi osoittaa tuolle tytölle, että tämä oli hänelle tärkeä, joten hän päätti poimia tytölleen niittykukkasia, sillä kulkurille ruusut olisivat liian hienoja. Taisi tuo tyttö olla kuitenkin varsinainen kissanainen, sekoittanut kulkurin pään. Villi ja viilee ja vaarallinen.

Sellainen tarina saatiin siis aikaan Ristiinan illasta. Olihan se muutenkin melkoinen ilta. Keijujen karkeloihin oli eksynyt sekaan joku Keijo (liekö sama Keijo, jonka on joskus kerrottu olevan Keuruulta?). Kun Aki kehotti ottamaan toverin lähelle, lavalta kuului kysymys, "Missä on Igor?". No, ehkä tässä ei kuitenkaan sitä venäläistä toveria tarkoitettu, niin lähellä itärajaa ei kuitenkaan oltu. Illan aikana ilmassa kaikui cha chaan kuumien rytmien aikana huudahduksia ainakin "Las Palmas" ja "Canaria" - liekö tämä epävakainen Suomen kesä saanut Fantasian pojat kaipaamaan vähän lämpimämpään? Millasta kuultiin sensuroitu versio, olihan paikalla Akin sanojen mukaan toukkia. Aki pyysi Jounia piippaamaan kirosanan aikana, joten Jouni teki työtä käskettyä. "...se makaa alasti ja nukkuu ja mä mietin kuka *PIIIP* tuo on...". Simo tosiaan oli nyt siirtynyt soittamaan seisaaltaan ja oli ilo seurata miten Simo oikein kunnolla jammaili "Väärää oikeaa" - biisin alussa ja muutenkin antoi mennä. Parempi näin, ainakin omasta mielestäni, älkää siis enää antako sitä penkkiä Simolle sinne koskettimien taakse. Hilpeyttä herätti myös yllättäen lavan edustalta löytyneet pikkuhousut, jotka saivat pohtimaan, oliko jollekin kenties tullut kuuma kesken illan vai ollaanko tässä jo lähdössä Frederik-linjalle ja pikkuhousuja alkaa lennellä lavalle? Mitä ihmettä? Sanonta, väki vähenee ja pidot paranee, piti paikkaansa tälläkin kertaa. Se vähäinen tanssikansa, joka viimeisten valssien aikaan oli vielä paikalla, päätti tapauttaa Fantasialle vielä niin vimmatusti, että se oli pojillakin encoren paikka.

Tänä kesänä tämän porukan keikoille on tullut ajettua edestakaismatkaa jo 2567km ja vielä on luvassa useampikin keikkamatka kesän aikana. Mikäs siinä on ajellessa, kun tietää mikä perillä odottaa ja miten hyvän fiiliksen keikalta saa ja voi lähteä hymy huulilla kotimatkalle. Monestikaan sitä ei osaa sanoa keikan jälkeen kuin kiitos ja halata, mutta kun tietää että se riittää. Iso kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Uudet seikkailut odottavat jo melkein nurkan takana, nähdään siis piakkoin!

Nurmaan lava, Mäntyharju 12.7.2017

Mäntyharju oli jo mielessäin Keuruun illan jälkeen. Lähtisikö vai ei, pitkä ei olisi matka, mutta... Kaksi miestä ja kuusi sanaa, kun kysyin pitäisikö tulla Mäntyharjulle. "No, hei! Suomiviihde - tanssit." sekä "Tule, tule." Helposti olen yli puhuttavissa, kun nämä kaksi (nimeltä mainitsematonta) avaavat suunsa. Keskiviikko aamu. Vettä sataa taivaan täydeltä ja se vain yltyy ja yltyy...jatkuu ja jatkuu. Loppuuko se koskaan? Pakko sen on jossain vaiheessa loppua tai ainakin rauhoittua, joten pienellä varoitusajalla matkaan, ei kesäsade haittaa ja onhan lavalla sentään katto pään päällä! Matkalla kyseltiin säätilaa Mäntyharjulla, siellä kuulemma paistaa aurinko. Hyvä homma, ei tarvitse kääntyä takaisin kun ei ne kumisaappaatkaan tulleet matkaan. Hieman ennen Mäntyharjua yllätti vielä kunnon kaatosade, mutta lavan lähestyessä se aurinko siellä taivaalla tosiaankin paistoi. Ilma tosin oli kuuman kostean hikinen ja ensimmäistä kertaa tänä kesänä kavereita riitti - siis niitä pieniä, korvan juuressa iniseviä siivekkäitä.

Vaikka sitä kuinka yrittää ehtiä paikalle ajoissa, niin joskus vain sää- ja liikenneolosuhteet eivät ole samaa mieltä kellon kanssa ja kun paikalle sitten vihdoin ehti, oli ensimmäinen valssi jo soinut ja toisesta valssista kuuli juuri ja juuri ilmoille kajahtavat viimeiset sanat ja sävelet. Se, mikä ensimmäinen valssi oli, ei ole tiedossa, sitä ei yksikään pikkulintu ole tähän hetkeen mennessä laulanut. Toisena valssina kuitenkin kuului soivan "Kerran viel", sen verran sieltä lopusta tosiaan ehti kuulla.Mutta lähdetään siitä huolimatta kuljettamaan tarinaa eteenpäin ja katsotaan minne tämänkertainen matkamme vie.

Fantasian pojat olivat lähteneet matkalle tangon toiseen kotimaahan, Uruguayhin, jossa hiljaa yössä soivat La Cumparsitan sävelet ja iltaruskoon peittyivät meren kaukaiset rannat. Hiljaa, joka ainoa ilta, sitä kaihoten katson ja vaivun unelmaan. Mutta mitä ihmettä? Vaikutti siltä, että joku matkalaisistamme saapui paikalle vasta seuraavana aamuna, koska Jani kyseli kovasti "Missä yösi vietitkään?" Kuka oikein oli eksynyt muualle? Vastaus siihen saatiin pian, kun Jouni kertoi "Yöhön Budapestin huumaavaan kauan sitten jäin haaveilemaan. Yössä Budapestin unohdin arjen harmaan kun sut kohtasin...." Vai nin, että siellä sitten olit. Se sitten selittääkin kaiken, koska Simo totesi, että ilmankos viime yönä oli hiljaista, täällä oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.Mutta kuka siellä Budapestissä oikein oli kohdattu kun sinne oli jääty haaveilemaan? Katerina! Ai jai jai... Yksi suukkonen vain ja Katerina, tuo yön ruusu taisi sen jälkeen kadota Tonavan rannoille. Sen jälkeen Simo alkoi tunnelmoida, on kuutamo, yö ja mä tunnen sen kun kaipaus käy yllä kattojen, heitän viestin sun vastaajaan, mut katkonaisen nauhan kuulla saan...Rauhoitutaanpa nyt hetkeksi, päätti Jani ja käski matkalaiset saunaan. Kyllähän nyt suomalainen sen saunan löytää vaikka mistä, onhan se sentään suomalaisen paras paikka! Saunaan eksyi myös eräs välimallin jätkä, joka kertoi kuinka toiset on fiksuja, toiset on tyhmiä, mutta hän on siltä ja väliltä. Tässä välissä taitaa olla aika hengähtää hetki, palata takaisin Mäntyharjulle ja siirtyä pihalle itikoiden syötäväksi ja hörpätä kuppi kahvia, jonka jälkeen voidaan taas jatkaa mielikuvitusmatkaamme.



Käsittääkseni olimme todellisuudessa Etelä-Savossa, mutta hetkittäin alkoi epäilyttää onko Mäntyharju sittenkin muuttunut ruotsinkieliseksi alueeksi? Fantasian ensimmäisellä setillä lavalta oli jo kerran kuulunut "Tack så mycket" ja sitten vielä pihalla tervehdittiin ensin sanomalla "God afton!" ja heti perään "Hej!". Anteeksi kuinka? "Me vietetään kaikki vapaa-aika Ruotsin puolella", oli selitys asialle. Sak ett klara! Mennään tällä.

Sitten taas mentiin ja matkamme jatkuu. Taisimme edelleen olla Uruguayssä, ainakaan kukaan ei ole vielä tehnyt selväksi onko matka jatkunut eteenpäin. Tuolla Uruguayn yössä oli hyvä olla lähekkäin, vaikka vain ihan hetken verran, vierees sun mä hiljaa painauduin. Selväksi ei tosin käynyt kuka matkallamme mukana olleista sai seuraa ihan lähelleen. Tosin Simolle oli käynyt tällä matkalla vähän hassusti, jostain yllätti sadekuuro ja mies jäi ihan yksin sateeseen ja huomasi maiseman muuttuneen. Mutta ei hätää, nurkan takaa kurvasi paikalle linja-auto, jossa koko muu seurue oli jo kyydissä, koska linja-autossa on tunnelmaa. Kyseisestä linja-autosta löytyi myös joukko Karjalan poikia, jotka oli poimittu kyytiin jo vähän aiemmin. Mitä ihmettä, tien varressa kyytiin liftasi kissanainen! Jani totesi tuolle kissanaiselle "Sä oot villi ja viilee ja vaarallinen..." Simo jatkoi, "Kaikki tytöt eivät ala enkeleiltä tuntumaan, mutta sinä olet jotain..." Jouni ja Kimmo olivat hiljaa ja miettivät mitä matkallamme mahtaa tapahtua seuraavaksi. Meno alkoi muuttua melkoisen vauhdikkaaksi ja autoradiosta alkoi kuulua Beatlesiä. "Close your eyes and I'll kiss you. Tomorrow I'll miss you." Ei muuta kuin auto parkkiin tien sivuun ja hetkeksi hyppimään jiven tahtiin. Siinä tanssahtelun lomassa alkoi Jouni muistella syyskuuta, mitä lie silloin tapahtunut. Siihen Kimmo totesi Jounille, että etkö muista, silloinhan oltiin kauriinmetsästäjiä? Ai niin, niinhän se olikin! Linja-autossa voi matka katketa, joten koitti takaisinpaluu. Olemme siis taas lähtöpisteessämme Uruguayssa. Siellä sitten jollekin tuli yllättäen mieleen silmät tummat, jotka eivät koskaan suo rauhaa ja vaikka kuljetaan ääriin maailmojen, nähdään aina vain nuo silmät.

Lähtöpisteeseen oli siis palattu. Kun kuljettiin taas tuttuja katuja pitkin, huomattiin myös Akin saapuneen paikalle. Siellä Aki istui täysikuun loistaessa taivaalla ja harmitteli, kuinka ei etsinnästään huolimatta ollut löytänyt valkovuokkoja. Mutta ei Akin tarvinnut olla yksin muiden seikkaillessa ties missä, mukanaan hän oli tuonut Jazztytön ja joukon katupoikia Sörkän laitakaduilta. Jazztyttö ilmeisesti etsi kulkuriaan, joka kenties oli jo Uruguayssa ja nuo katupojat olivat lähteneet vihellellen pollaria pakoon. Matkalla he olivat vihellelleet tytön akkunaan, Jazztyttö peilasi otsatukkansa ja tarjosi rakkauden kummalliset drinkit ja niin tämä porukka, Aki mukaan lukien, aloitti matkansa Koivukujalta. Tälle matkalle ei tarvittu lainkaan saattajaa, sillä jostain Aki oli kaivanut esille kaksi karttaa, jotka tällä kertaa riittivät viemään perille saakka, tiesihän tämä porukka jo matkalle lähtiessään minne täytyi suunnata, jotta jo aiemmin matkaan lähteneet Fantasian pojat löytyisivät.

Nyt kun koko matkaseurue oli vihdoin ja viimein kasassa, todettiin että matka oli vienyt meidät kaikki kauas arjen taa. Siinä sitten pyydeltiin puolin ja toisin, että älä särje tunnelmaa. Jotain kummaa väreilyä oli myös ilmassa, tuttu rytmi, kenties sydämen, herätti Jazztytön huomion ja hän kuiskasi hiljaa, "Mä rytmisi tunnen...". Clandestino! Totta se oli, myös kulkurimme oli matkallaan päätynyt Uruguayn yöhön, jossa hän istui öljylampun luona. Jazztyttö ja Clandestino kohtasivat yllättäen toisensa, kenties hieman hämmentyneinäkin. Koitti hetki vähän ennen kyyneleitä, mutta tällä kertaa ne olivat onnenkyyneleitä, olihan heidän viime kohtaamisestaan kulunut aikaa ja kulkuri oli jatkanut matkaansa yksin. Siinä he nyt katselivat toisiansa, kyynel kiilsi kummankin poskella ja toiset vain seurasivat sivusta heidän jälleen näkemistään. Annetaan siis heille aikaa kahdestaan, jätetään tyttö kulkurinsa kainaloon ja jatketaan eteenpäin.

Aiemmin muisteltiin niitä tummia silmiä, joilta ei saatu rauhaa edes maailman äärissä. Kuka oikein omistaa nuo silmät, onko hän se salaperäinen tummasilmäinen, tuo joka katsoi silmiin ja haavoitti hetkessä sydämen kuin leikkien. Ei, se ei ole Jazztyttö eikä se ole Clandestino, kummallakaan heistä ei ole tummia silmiä. Siinä sitä sitten pohdittiin jonkin aikaa ja mietiskeltiin onko tuo tytön ja kulkurin rakkaus nyt väärää vai oikeaa? Aki sanoi, että jos siinä ei ole mitään rikollista, niin ihan oikeaa se on. Sitten joku kuitenkin totesi, että hei, nyt muuten on lähdön hetki! Meidänhän piti jättää nuo kaksi toisensa löytänyttä ihan kahdestaan ja jatkaa matkaamme. Siinä hetkessä kuitenkin kuultiin vielä kuinka kulkurimme kuiskasi tytölle, "Eksyneen kun löysit ja jäit viereen istumaan, niin alkoi elämä tää uudestaan. Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun..." Enempää ei kukaan kuullut, sillä Aki alkoi johdattaa joukkoa eteenpäin.

Kenties tuo tytön ja kulkurin kohtaaminen sai muidenkin unelmat heräämään ja joukosta alkoi kuulua laulua, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta. Oi joi sun lempesi on tulta." Ihmekö tuo, nythän oltiin kaukaisessa maassa, jossa meri on suuri ja niin rauhaton. Ollaan vähän niin kuin merimiehet, ei voida maissa, tai no tässä tapauksessa varmaankin keikkapaikalla, olla päivää kauempaa. "Hetkinen? Aki, oliko meille myyty keikka tänne Uruguayhin, vai miksi me täällä oikein ollaan?", kysyi joku Fantasian pojista. Ilmassa alkoi olla pientä hermostuneisuutta, kuinka kauan tämä matka nyt oikein kestää? Sitten joku jo huudahti, "Odota en! Sen minkä huominen eteeni tuo, sen tahdon nähdä vain!" Siinä eteenpäin kulkiessa soi jollakin puhelin. Kiivasta sananvaihtoa hetki ja muut jo kyselivät, kuka siellä oikein soitti? "Mutsi. Se soitti kertoakseen, miten kiva ois jos joskus kävisin. Mut se veisais vain sen saman virren, se on kuultu monta kertaa ennenkin."

Seurue päätyi sitten pieneen hämyiseen ja savuiseen kahvilaan, pöytien väli ei ollut pitkä, viereiseen pöytään nähtiin. Kenties siellä oli joku tuttu kasvo jollekin, joku, joka jakoi pöydän toisen kanssa. Yllättäen yksi seurueestamme lähestyi tuota pöytää ja kysyi kohteliaasti, "Saanko minäkin liittyä seuraan?" Siinä muut katselivat hämmentyneinä ja yrittävät saada tätä kohteliaasti käyttäytyvää miespuolista matkalaistamme siirtymään sivumpaan. "Psst. Etkö näe, että tämä on nyt sinulle selvästi hetki rakkauden jälkeen. Anna olla ja tule tänne meidän pöytäämme. Nyt on tullut aika antaa ajatusten levähtää, yksi syttyy, toinen sammuu häviää. Tilaamasi cappuccino on jo ihan kylmä, tätä menoa saat kohta istua pöydässä yksin." Siinä sitten tosin yritettiin selittää toimia siellä, että "Rakkaustarina ei se anna rauhaa, oot vain mielessäin, vain sun parina oon mä yhä näin, sen tietää sisimpäin." Kenties tämä matkaseurueeseen kuuluva henkilö tunsi itsensä jotenkin rakkaudessa haavoitetuksi ja tyytyi katselemaan kaihoisasti sinne toiseen pöytään ja kuiskasi, "Niin kauas kuin voit mennä, niin lähde nopeaan..." Muut lohduttivat tätä rakkaudessa pettynyttä toteamalla, "Nuoriahan tässä vielä ollaan, katsos, nuoruus on seikkailu suunnaton!"

Matkalta alettiin pikkuhiljaa kuitenkin kaivata kotiin, joten seurue alkoi pakkailla tavaroitaan ja valmistautua lähtöön. Jani huokaili, "Jos saisin, jos mä saisin taas olla siellä, käydä riemuiten pihatiellä, kotiportista sinne mennen..." Satamassa matkalaisia odotti laiva, ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan.  Laiva irtosi satamasta ja Simo seisoi vielä hetken sen kannella todeten, "Vihdoinkin, rauha on saapunut laivaan ja iltataivahan tähtien alla mä sulle laulelen." Kun sitten vihdoin ja viimein smatkalaisemme saapuivat kotisatamaan, oli jo lauantai-ilta. Ennen kotiinmenoa kierrettiin vielä ravintolan kautta, juhlittiin hieman, otettiin muutama olut ja mentiin kotiin nukkumaan. Joku maksoi taksin, koska herrasmiehet tekee niin.

Sellainen matka siis saatiin aikaan Mäntyharjun illasta. Koska tämä oli Fantasian osalta itselleni 70:s keikka, kaappasin pojat vielä yhteiskuvaan. Ollaanko sisällä vai ulkona? Mennään ulos, tosin siellä sataa vettä. Kappas, ei sadakaan. Seisotaan hetki lavalle vievällä ovella. Olisiko sittenkin parempi paikka pihan puolella? No, mennään sinne. Riviin järjesty. Allekirjoittanut etsi paikkaansa, jos vaikka tähän Jounin ja Simon väliin. Ei käy. Mene keskelle, sinne Simon ja Kimmon väliin. Selvä, sinne sitten. Aki pistää vielä lusikkansa tähän soppaan, nappaa itselleen tuolin ja on kuin ohjaaja konsanaan, antaen ohjeita valokuvaajalla ja kuvattaville. Saatiinhan se kuva sitten lopulta.

Kiitos taas kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Vielä on kesää jäljellä, joten seuraavia kesätansseja odotellessa!

Keurusselkä, Keuruu 10.7.2017

Keurusselkä ja maanantaitanssit. Kerrankos sitä uusi viikko aloitetaan keikkamatkalla kohti Keuruuta. Lämmin kesäilta ja Keurusselän 2-vuotisjuhlatanssit. Yleisöä paikalla mukavasti ja esiintymässä tietysti Aki & Fantasia. Samalla siinä vähän kuin pystyi juhlimaan Akin 2-vuotistaiteilijajuhlaa, kellon viisareiden näyttäessä puolta yötä ja päivän kääntyessä 11.7. puolelle, tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Aki sai päähänsä tangokuninkaan kruunun Seinäjoella. Tuplajuhlat siis.



Tanssit käyntiin klo.20 Fantasian toimesta, Akin ensimmäisen setin aika olisi sitten klo.22. Valssilla liikkeelle. "Ilmojen halki käy lentäjän tie, ylitse maan ja veen....On uljasta yksin liitää, yllä pilvien..." Siinä ilmojen halki liidellessä oli hyvä katsella sitä tuttua rantakoivua. Kauan oli taas kulunut aikaa siitä, kun sen alla oli istuttu haaveillen ja kenties muisteltu sitä Elainea ja mietiskeltiin vieläköhän Elaine muistaisi sen puistikkotien, missä oli istuttu kahden illoin ain... Kauaa ei Elainea kuitenkaan ehditty muistella, kun matkamme johti Kööpenhaminaan. Kööpenhaminassa vierailusta oli kulunut jo pitkä aika, taisi olla vuosi viiskytkuus kun siellä oli edellisen kerran käyty Hakkaraisen Masan kanssa. Tuolloin tivolista oli kaikunut blues ja paikka oli mieltä kiehtova ja syntinen. Ei ollut Kööpenhamina enää kuin ennen. Koska nuoruuttaan ei voi elää enää uudelleen, täytyy vain muistella kuinka hänet kohtasin ja sain suukon kuuman. Taustalla soi enää vain tummansininen sävel, sillä kun erotaan mitä jäljelle jää on vain sävel kaihoisin....

Kenties tuo muistelujen kohde oli tyttö nimeltä Maria, joka oli saari meressäin ja polte veressäin, sillä Marialle kerrottiin myös kuinka kauniiksi teet maailman, osa oot mun huomistain ja että paikkasi on ain, uskothan, Maria, sielussain. Toki siinä sitten vähän myös kyseltiin että missä sitä oikein yösi vietitkään, et sä ollut yksinäin, tuot en uskokaan. Aivan hetkisen istuit vieressäin, mut silloinkin sä katsoit muihin päin. Et tainnut kyllä olla lainkaan selvinpäin. Vai oliko kenties käynyt niin, että tyttöset nimeltään Sanni ja Marleena olivat sekoittaneet tuon tukkipojan pään? Lautalta löytyi nimittäin pienoinen kahvila, jossa oli kahviteltu päivin ja illoin, keksien varsiin piirretty nimiä tyttöjen, monta niistä oli jäänyt unhoon, mutta nämä tyttöset olivat aivan toista - nimet säilyisivät aina muistoissa. Lautalta jatkettiin matkaa eteenpäin, kuunneltiin kuinka Romanialainen kitara soi ja samalla ihailtiin taivaalla loistavaa iltaruskoa. Iltaruskon loisteessa oli lämmennyt myös sauna, joten ei muuta kuin saunomaan, sillä saunan puhdas tuoksu se on parfyymeista parhain. Saunan jälkeen suunnattiin vielä hetkeksi Lappiin, se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa.


Tauon paikka, levymusiikki soimaan hetkeksi ennen kuin taas jatkettaisiin matkaa. Luvassa olisi siis vielä toinen setti Fantasialta.

Lapista matkamme jatkui kohti Tennesseetä. Tennesseessä kohdattiinkin sitten neitonen nimeltä Rebecca. Kauaa ei kuitenkaan Rebeccan kanssa ehditty viettää aikaa, oli aika mennä, kuului lähtökäsky ja tähtitaivaan annettiin näyttää tietä matkalla, jossa antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Siinä samalla ehdittiin kuitenkin muistelemaan syyskuuta, niitä päiviä jolloin tuuli hiljaa tuuti viljaa. Niillä viljapelloilla oli kenties ollut myös kauriita ja kauriinmetsästäjiä, joukossaan myös se tuttu kaveri Pecos Bill, joka oli pelannut pelinsä melkein tilttiin ja tunsi olonsa ihan extrapalloksi. Huh huh, meno alkaa olla jo sen verran kovaa tällä matkalle, että eiköhän rauhoituta hetkeksi, ettei ihan täysin hyydytä kuumassa kesäillassa. Ihan ensimmäiseksi pyydettiin kovasti että ota lähellesi. Vaikka laulussa pyydetäänkin, että ota lähellesi peiton alle, niin ei nyt kuitenkaan vielä ollut aika karata nukkumaan, iltahan oli vasta puolessa. Sylissä voi pitää suudellen muutenkin ja antaa niitä hyväilyjä kaipaavalle, kuitenkin niin, ettei sitten illan päätteeksi tarvitsisi potea sitä salattua surua ja miettiä voiko mies näyttää tätä taakkaa surun, vaikka suru sydämen lopulta onkin vain salaisuus. Näihin läheisiin tunnelmiin Fantasia jätti tanssikansan toisen settinsä jälkeen. Oli taas aika siirtyä tauolle, kuivaamaan hikeä ja huolehtimaan hetkeksi nestetasapainosta.

Sitten koitti illan H-hetki eli Aki lavalle. Tangolla lähdettiin liikkeelle ja erittäin ajankohtainen tango kuultiin heti alkuun - nimittäin Täysikuu. Sellainenhan siellä taivaalla vielä maanantai-iltana täytenä loisti, tuo ihme suurin öisen taivahan. Sen loisteessa oli hyvä ihailla valkovuokkoja ja katsella kuinka keijut karkeloivat lähteellä ja kuunnella kesäyössä sirkkojen viulujen soitantaa. Kenties juuri sieltä lähteeltä paikalle illan tansseihin olivat tiensä löytäneet myös illan Jazztytöt kukkamekoissaan ja liehuvine helmoineen. Turha oli surra, jos heilaa ei ollut, vessassa pystyi pistämään puuteria nokkaansa ja peilaamaan otsatukkansa, kenties joku paikalla olleista katupojista kelpaisi seuraksi, ties vaikka illan päätteeksi tie veisi kohti Sörkän laitakatuja ja jos pollari nähtäisiin, sitten vain vihelleltäisiin. Sieltä Sörkän laitakaduilta saattaisi myös löytyä paikka, jossa voisi nautiskella rakkauden drinkkejä, sellaisia joiden nauttimisen jälkeen tie olisi vain kevyt kulkea ja johdattelisi kohti Koivukujaa.

Tosin koskaan ei voi tietää mistä se Koivukuja milloinkin löytyy, joten mukaan kannattaakin muistaa ottaa vähintään kaksi karttaa ja tuolle tutkimusmatkalle maailmaan kaipaa kenties mukaansa myös saattajan. Drinkin nauttimisen jälkeen voi nimittäin olla niin kevyt olotila ja kirkas mieli, ettei matkaan uskalla lähteä yksin. Jos oikein mukava saattaja on saatu mukaan, voi häneltä kenties pyytää että vie kauas arjen taa ja kuiskata siihen vielä, että mä rytmisi tunnen - oli se sitten sydämen rytmi tai joku muu, sen voi jokainen itse päättää. Jos tuon matkan jälkeen vielä oot vapaa, voi sille saattajalleen sanoa että tule vaan ja sun kai saan. Voi nauraa vaikka silmät kyyneliin. Kuitenkin on sitten hyvä muistaa ettei kukaan ketään koskaan saa mielensä mukaiseksi muuttaa, annetaan sen toisen olla sellainen kuin on, niin hyvä siitä tulee.

Tauon jälkeen oli arpajaisten vuoro. Palkintona oli niin lahjakortteja Keurusselälle, kuin tanssilippujakin. Voittajia ei tahtonut millään löytyä tai sitten lipun numero osoittautui vääräksi, joten arvonta vain venyi ja venyi. Pientä hermostumista alkoi olla jo ilmassa. Tanssit päättyisivät klo.00.30 ja vielä oli Akin toinen setti kuulematta, kenties myös illan perinteisesti päättävät viimeiset valssit, jotka Fantasia vielä soittaisi. Mennäänkö tässä jatkoajalle vai miten tämä ilta oikein saadaan päätökseen? Vihdoin ja viimein kun palkinnot oli jaettu, yksi puhekin siinä lyhyesti pidetty ja Keurusselälle onnittelulaulu laulettu, saatiin tanssit taas jatkumaan.

Heti toisen setin alkuun paikalle saapui salaperäinen tummasilmäinen, juuri se, jonka tiedettiin vain kiusaavan ja vievän leikiten. Tummasilmäinen pyysi vain tulta ja siitä se sitten alkoi, nimittäin pohtiminen onko rakkaus väärää vai oikeaa. Kuten Aki on aiemminkin todennut, jos rakkaudessa ei ole mitään rikollista, se ei voi olla kuin oikeaa. Muistetaan siis tämä vaikka sillä lähdön hetkellä, etenkin silloin jos on huomattu että jokin muuttui, siitäkin huolimatta että tahtoo valon sekä pimeän jakaa sen toisen kanssa ja tahtoo sekä kommentit ja kiellot ohittaa. Jos toinen on tuonut tarkoituksen valheelliseen maailmaan, ei sitä vastaan kannata kapinoida - antaa mennä vain, eikä turhaan miettiä onko se nyt oikeaa vai väärää - siis se rakkaus. Tekee vaikka niin kuin se tukkijätkä jätkän humpassa, kääntää lauantaina paidan nurinpäin ja käy kylille viheltäin. Toki pitää sitten myös varoa sitä, ettei käy kuin sille yhdelle merimiehelle, joka syömmet naisien hurmas laulullaan ja jota on moni tyttö jäänyt oottamaan ja neito itkenyt kaipauksen kyyneliään. Siinä vaiheessa on kuitenkin varmaan parempi todeta että odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin tuhlata aikaa. Paitsi jos nyt sattumoisin itse olet nimeltäsi Milla, siinä tapauksessa sinun itse täytyy muuttua, koska tartut aina sihen tikkuun lyhimpään ja kenties elämältäsi puuttuu myös suunta. Istut kenties siellä kahvilassa yksin selkä ulko-ovelle päin, kahvila sijaitseekin Roomassa ja on nimeltään Cafe Nero. Pöydässäsi on vain kylmä cappuccino, yrität soittaa Romerolle (oliko se Romero mies sängyssäsi, mies jonka selkään oli tatuoitu Jack Nicholson?), mutta puhelimesta kuuluu vain "Pronto, pronto!". Lopuksi joudut vain toteamaan, että kaukana täällä jälleen tien päällä yksin vain ajelen ja sun viereesi vaan mä kaivata saan, on tunteeni entinen. Niinpä niin, siinä onkin miettimistä kuinka tähän tilanteeseen oikein päädyttiin....

Kun kahden viimeisen kappaleen välissä oli esitelty Fantasia tuttuun tyyliinsä, Jouni kelpo kaverina, Kimmo kahden kapulansa kanssa, Simo monitoimimiehenä ja Jani kaiken ikäisten naisten päiväunena, kaikuivat ilmoille Akin toisen setin viimeiset sävelet. Vielä kuitenkin oli vuorossa encoret. Ensimmäisenä saateltiin matkalle tuttu kulkurimme Clandestino. Saappaiden pohjiin painautuivat hiekanjyvät, aurinko nousi, vaikka kaikki muu kuoli, vain mustan salaisuuden, taas yhden aamun uuden, ne Clandestino omistaa... Kuten aiemmin on kerrottu, melkoisia salaisuuksia Clandestinosta on jo pikku hiljaa alkanut paljastua, saa nähdä mitä kulkurimme tarinasta on jatkossa kerrottavana. Ehkä siinä saattoi sitten vielä koittaa hetki vähän ennen kyyneleitä, olihan ilta Akin osalta tällä erää siinä.

Sitten nimmarikortteja halukkaille, kuulumisien vaihtoa, halauksia (hikisiä)... Levyjä sai myös toki ostaa, jos nyt sattuisi olemaan niin, että sellaista ei levyhyllystä vielä löydy.

Koska kello lähestyi jo uhkaavasti sitä hetkeä, jolloin tanssit loppuisivat, Fantasian tehtäväksi jäi vielä soittaa viimeiset valssit. Ensimmäisenä viimeisistä valsseista Simo johdatteli meidät Saimaalle, sinne saareen, jossa oli pikkuinen torppa ja jossa asusteli Nestori Miikkulainen ja lepokivellä hänen ystävänsä norppa, molemmat vanhoja poikia viiksekkäitä. (Nestori Miikkulainen on muuten aivan todellinen henkilö, vaikka ei tämän laulun esikuva ollutkaan.)

Vielä toinen valssi, jonka jälkeen ilta olisi sitten siinä. Jani tulkitsi meille kauniin valssin nimeltään Laaksojen laulu. Siinä sitä kappaleen kestoa ei niin tullut ajateltua, ehkä vähän ihmeteltyä sen lyhyyttä, mutta myöhemmin sitten selvisi syykin. Ajan säästämiseksi oli valssia hieman lyhennetty ja mm. välisoitot jätetty kokonaan pois. "On muistot mukanain, missä kuljen vain, kulkuri matkallain." Näihin sanoihin päättyi ilta, päivä oli pulkassa, kiitos ja hyvää yötä.

Vielä pari pikaista juttutuokiota ja yksi halaus,
sitten ei muuta kuin täysikuun loisteessa kotimatkalle. Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja tämän illan jälkeen oli kasassa pyöreät 30. Hieman reilu vuosi tullut kierreltyä tämän porukan perässä ja päivääkään en yhä edelleenkään vaihtaisi pois, niin paljon on tullut nähtyä ja koettua. FantasiAki vain hitsautuu yhteen entistä tiiviimmin koko ajan ja aina löytyy jotain uutta twistiä ilta illan jälkeen. Aivan kuin Fantasia olisi noussut tässä vuoden aikana uuteen kukoistukseen, mitenkään tietenkään aikaisempia vuosia vähättelemättä. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo kaikesta tähän astisesta, te olette kyllä mahtava jengi. Ei muuta kuin katse kohti uusia seikkailuja, niitä odottaakin tässä kesän aikana vielä useampi, ajokilometrejä tämän Keuruun keikan jälkeen tänä kesänä auton mittariin on kertynyt jo 2095. Elokuun lopussa voitaneen sitten kertoa kesän osalta lopullinen lukema. Kun Keuruulla tämän porukan hyvästeli, ei vielä osannut varmuudella sanoa odottaisiko uusi seikkailu jo ihan nurkan takana vai pitäisikö ensin katsoa parin tyhjän nurkan taakse. Siitä lisää seuraavassa blogissa, jonka lupaan teille luettavaksi päivän parin sisällä.