Metsälinna, Ristiina 23.7.2017

Sunnuntai ja tanssit Ristiinan Metsälinnassa. Paikalla sunnuntaitansseissa mukavasti porukkaa, pienet sadekuurot ennen tansseja eivät haitanneet tunnelmaa, lavalla ainakin oli lämmin. Voiko muuta odottaakaan kun Aki & Fantasia pistivät taas kerran parastaan. Tämä keikka sisälsi sanonnan mukaisesti jotain uutta - sitten viime kerran myös Simo on siirtynyt soittamaan seisaaltaan, jotain vanhaa - tuttuja kappaleita illan ohjelmistossa, jotain lainattua - Akin setissä yksi uusi lainakappale ja jotain sinistä - tai no, oikeastaan aika paljonkin. Nämä siis olivat illan eväät, joilla lähdettiin kulkemaan musiikillista matkaa aina Fantasian ensimmäisistä valsseista Akin kahden setin kautta Fantasian viimeisiin valsseihin ja vielä yhteen encoreen.

Omalta osalta tämä oli nyt ensimmäinen keikka, jota koski uusi sääntö kuvauksen suhteen. Mutta kun osaa asennoitua oikein, siitäkään ei syntynyt ongelmaa. Kuten keikkakuvasivustolta huomaatte, sitä ehti aivan hyvin ottamaan kuvia ja sitten keskittymään keikasta nautiskeluun. Ei siis hätää, kuvia nähdään jatkossakin ilahduttamassa myös tätä blogia. Mutta sitten itse tämän kertaiseen tarinaan. Tällä kertaa saatte jälleen lukea jatkoa kulkurin ja tytön tarinaan. Viime blogista muistanette, että he tapasivat siellä kaukomaan yössä ja palasivat laivalla takaisin Suomeen. Lähdetään siis kuulostelemaan missä mennään nyt.

Tarinamme alkaa sieltä tutun rantakoivun alta. Kulkuri ja tyttö palasivat jälleen sen tutun koivun luo. Koivun, jonka alla oli istuttu yhdessä ja erikseen, haaveiltu, uskottu surut, kaipuut ja ikävät. Siinä koivun luona seisoi paikallaan yhä tuo pienoinen metsäpirtti, pirtti, joka kätki sisäänsä myös monia muistoja, olivathan tyttö ja kulkuri viettäneet siellä yhdessä aikaansa. Sinne he suuntasivat kulkunsa myös nyt. Siellä metsäpirtissä kulkurimme kertoi tarinaa Uralista, missä hän oli tuttuun tapaan viettänyt aikaansa kasakoiden kanssa leiritulten loisteessa. Tuolla hänen mieleensä oli muistunut sorja, sinisilmäinen tyttö Mikkelistä, jonka nimi ei ollut jäänyt hänelle mieleen. Hän tunsi tuon tytön vain tietyllä nimellä, sillä millä mekin hänet tunnemme. Mutta miksi kulkuristamme oli aikanaan tullut kulkuri? Tyttöjen tähden hän oli tälle tielle lähtenyt, yksin voimaton on alla auringon, se onnen vain löytää tai kestää kohtalon. Ei ollut aikanaan onnea löytynyt, vaan kulkurimme oli lähtenyt taivaltamaan pientä polkua metsän halki kultaisen kuun loisteessa. Mutta olisiko nyt vihdoinkin kulkurin aika onnelle? Kulkuri kaivoi esille kitaransa, tuon Romanialaisen ja alkoi soitella sitä, samalla laulaen tytölle, "Kaukana jossain onnenmaa odottaa meitä saa. Yhdessä kerran kahden vaan sinne kuljetaan..." Alkaa vaikuttaa siltä, että kulkurimme on kohta mennyttä miestä.

Mutta kuten aina, kulkurin on jatkettava matkaansa, nyt hän vain toki ottaisi tytön mukaansa. Hypättiin siis linjuriauton kyytiin, ihan silläkin uhalla, että matka voisi katketa kesken kaiken. Linjuriautossa oli matkalla myös lasta ja ukkoa, akkaa, mutta eihän se vielä tietenkään riitä! Matkaan tarttui mukaan myös joukko reiluja Karjalan poikia. Aikansa tuossa joukossa matkustettuaan kulkuri ja tyttö päättivät jäädä kyydistä pois ja jatkaa matkaansa kahdestaan. He muistelivat erästä syyskuuta, jolloin he myös olivat viettäneet aikaansa yhdessä. Kulkuri kertoi kuinka kaukana kulkiessaan hän oli sulkenut nuo muistot syömmeensä. Kauriitakin hän oli matkoillaan metsästänyt, mutta nyt ei sitäkään tarvittaisi, olihan hän jälleen löytänyt kaipaamansa tytön, tuon tytön, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Mitään muuta hän ei kaipaisikaan kuin olla nyt hetkisen lähekkäin tyttönsä kanssa.

Aikansa kuljettuaan kulkuri ja tyttö päätyivät työn luo. Siellä tyttö sekoitteli kulkurilleen melkoisia rakkauden drinkkejä, niitä sellaisia jotka saavat mielen keveäksi. Ehkä ne drinkit saattavat jossain tapauksessa viedä jalat alta, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa. Matka jatkui pitkin Koivukujaa täysikuun loisteessa kohti salaperäistä lähdettä, sinne missä keijut karkeloivat ja josta saattoi löytää valkovuokkoja. Siellä kulkuri todellakin taisi joutua Jazztytön pauloihin, koska hän alkoi unelmoida. "Hei hoi, sä jätkän oma kulta, sun lempesi on tulta!" Tyttö kuitenkin siinä hieman rauhoitteli kulkuriaan, olihan tämä kuitenkin ollut poissa jonkin aikaa ja eiväthän he edes kovin hyvin tunteneet toisiaan. Kummallakin oli vielä omat salaisuutensa, vaikka heidän polkunsa oli jo monta kertaa kohdanneet. Monta kertaa kulkuri oli lähtenyt omalle matkalleen ja tyttö oli vain joutunut toteamaan, kun äänet askeltesi pois häviää, vain tahdoin sydämesi, en enempää. Tummin kyynelin hän oli kulkurilleen kirjoittanut, mutta oliko noita viestejä koskaan luettu - sitä hän pohti. Kulkuri vain vaikeni. Paljon tyttö oli itsestään antanut, ehkä osan, ehkä kaikki ajoittain. Vain yhtä hän pyysi nyt kulkuriltaan, että tämä veisi hänet nyt kauas arjen taa, kenties siellä olisi kaikki kauniimpaa. Hän halusi tuntea sen saman rytmin kuin eilisiltana ja lukea huulilta sen tutun vimman. Clandestino ei tiennyt mitä sanoa, hän huokaisi hiljaa. Tyttö pelkäsi pienen ohikiitävän hetken ajan olisiko tämä nyt hetki vähän ennen kyyneleitä?

Tässä välissä pieni tauko, jonka jälkeen jatketaan Akin toisen setin kappaleilla ja kerrotaan tarinaa taas eteenpäin. Miten kulkurille ja tytölle oikein tässä tarinassa käy? Eroavatko he vai jatkuuko heidän tarinansa vielä toisellakin setillä ja mikä on tilanne illan päättyessä? Se selviää kun luette blogin loppuun saakka.

Jossain taustalla kuitenkin kummitteli se kiusaava tummasilmäinen, tuo joka aina vain vie leikkien. Aina kun kulkurin ja tytön tarina nytkähti hieman eteenpäin, jostain tuo tummasilmäinen saapui sotkemaan asioita. Mutta kuitenkin rakkaus tuota tummasilmästä kohtaan oli väärää ja kulkuria kohtaan taas oikeaa - vai oliko sittenkäään? Kaikki alkoi siis siitä, että tuo kulkuri oli pyytänyt tytöltä tulta, mutta ei sitten kuitenkaan soittanut - saati vastannut viesteihin, joita tyttö oli kulkurilleen lähettänyt. Mikä siis neuvoksi? Kuinka monta kertaa lähdön hetkellä olikaan lausuttu tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan...

Kulkurin ja tytön taival vei heidät myös tänä iltana Sörkän laitakaduille, kenties siellä nähtiin pollari ja tavattiin herroja ja narreja sekä vain vihelleltiin yhdessä niiden tuttujen katupoikien kanssa. Sen tyttö kuitenkin tiesi, että kulkuri oli vähän kuin merimies, moni tyttö oli kenties jäänyt oottamaan kulkuria tämän matkoilta, monen naisen sydämen oli kulkuri valloittanut tähän astisilla reissuillaan. Kuinka moni tyttö oli tuolle kulkurille todennut, odota en, en aio toiveisiin tuhlata aikaa. Kulkuri puolestaan todennut monelle tapaamalleen tytölle, että sun täytyy muuttuu, sun elämältä suunta puuttuu ja sä et oo mikään tyttö enää. Mikä tämä juttu nyt kulkurin ja tytön välillä oikein oli? Selvästi he viihtyivät toistensa seurassa, mutta väärinkäsityksiä tuntui olevan nyt ilmassa puolin ja toisin. Oli kuitenkin selvää, että molemmilla oli omat salaisuutensa ja he molemmat tiesivät sen, että ei kaikkea kuitenkaan voi kerralla paljastaa ja kartoilta voi löytyä tie salaiseen. Voisiko heistä kuitenkin sittenkin tulla toisilleen saattajia tällä elämän matkalla? Kuka tietää, kenties he voisivat valloittaa yhdessä koko maailman. Tahdonvoimalle voi siirtää esteet tieltänsä pois, kaiken voi voittaa uskolla ja olla onnellinen. Jonkinlainen rakkaustarina tämä kulkurin ja tytön tarina kenties saattaa olla, suoko se milloinkaan rauhaa vai ei.  Mutta ehkä tässäkin tarinassa pätee se, että emme koskaan saata tietää, emme koskaan aavistaa, kuka meidät kerran jättää, kuka toivoo ja rakastaa vaan. Nuoruus kuitenkin on seikkailu suunnaton, uinailevan, salatuimman se paljastaa.

Kun näistä pienistä väärinkäsityksistä oli selvitty, oli aika jatkaa taas eteenpäin. Kulkuri päätti näyttää tytölle sen saunan, jonne hän oli kerran aiemmin Lapissa ollessaan tiensä löytänyt. Suomalaisia kun tässä kuitenkin ollaan, niin kyllähän se oli ihan selkeä juttu, että sauna se on suomalaisen paras paikka. Tämä sauna siis sijaitsi erämaajärven rannalla ja siellä saunoessa oli hyvä ihailla myös revontulia. Kulkuri kertoili tarinaansa lapsuudestaan, kotiseudustaan pohjolassa, siellä missä hän oli saanut kokea talven tuiskutuulet sekä kesän lämpöisen. Sinne hän tahtoisi vielä mennä, muutenkin kuin unelmissaan. Ei kulkurin tie helppoa ole, sillä ei kulkijan latu kultaa lie, se tuskan tie yöhön vie. Mutta nyt kulkurin tielle oli tullut tuo punatukkainen tyttö, jonka kanssa oli hyvä ihailla iltaruskoa, Kun hän oli nähnyt tuon tytön seisovan siellä missä he olivat ensi kertaa kohdanneet, oli tuntunut siltä kuin koko talo olisi rokannut. Hetkittäin kulkurista tuntui, että tuo tyttö oli kuin kukkanen alppien rinteiden, kestät jään ja tuulen. Jotenkin hän halusi osoittaa tuolle tytölle, että tämä oli hänelle tärkeä, joten hän päätti poimia tytölleen niittykukkasia, sillä kulkurille ruusut olisivat liian hienoja. Taisi tuo tyttö olla kuitenkin varsinainen kissanainen, sekoittanut kulkurin pään. Villi ja viilee ja vaarallinen.

Sellainen tarina saatiin siis aikaan Ristiinan illasta. Olihan se muutenkin melkoinen ilta. Keijujen karkeloihin oli eksynyt sekaan joku Keijo (liekö sama Keijo, jonka on joskus kerrottu olevan Keuruulta?). Kun Aki kehotti ottamaan toverin lähelle, lavalta kuului kysymys, "Missä on Igor?". No, ehkä tässä ei kuitenkaan sitä venäläistä toveria tarkoitettu, niin lähellä itärajaa ei kuitenkaan oltu. Illan aikana ilmassa kaikui cha chaan kuumien rytmien aikana huudahduksia ainakin "Las Palmas" ja "Canaria" - liekö tämä epävakainen Suomen kesä saanut Fantasian pojat kaipaamaan vähän lämpimämpään? Millasta kuultiin sensuroitu versio, olihan paikalla Akin sanojen mukaan toukkia. Aki pyysi Jounia piippaamaan kirosanan aikana, joten Jouni teki työtä käskettyä. "...se makaa alasti ja nukkuu ja mä mietin kuka *PIIIP* tuo on...". Simo tosiaan oli nyt siirtynyt soittamaan seisaaltaan ja oli ilo seurata miten Simo oikein kunnolla jammaili "Väärää oikeaa" - biisin alussa ja muutenkin antoi mennä. Parempi näin, ainakin omasta mielestäni, älkää siis enää antako sitä penkkiä Simolle sinne koskettimien taakse. Hilpeyttä herätti myös yllättäen lavan edustalta löytyneet pikkuhousut, jotka saivat pohtimaan, oliko jollekin kenties tullut kuuma kesken illan vai ollaanko tässä jo lähdössä Frederik-linjalle ja pikkuhousuja alkaa lennellä lavalle? Mitä ihmettä? Sanonta, väki vähenee ja pidot paranee, piti paikkaansa tälläkin kertaa. Se vähäinen tanssikansa, joka viimeisten valssien aikaan oli vielä paikalla, päätti tapauttaa Fantasialle vielä niin vimmatusti, että se oli pojillakin encoren paikka.

Tänä kesänä tämän porukan keikoille on tullut ajettua edestakaismatkaa jo 2567km ja vielä on luvassa useampikin keikkamatka kesän aikana. Mikäs siinä on ajellessa, kun tietää mikä perillä odottaa ja miten hyvän fiiliksen keikalta saa ja voi lähteä hymy huulilla kotimatkalle. Monestikaan sitä ei osaa sanoa keikan jälkeen kuin kiitos ja halata, mutta kun tietää että se riittää. Iso kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Uudet seikkailut odottavat jo melkein nurkan takana, nähdään siis piakkoin!