Kukonhiekka, Saarijärvi 23.9.2017

Syyskuinen lauantai helli meitä päivällä auringonpaisteella, eikä iltakaan siitä huonommaksi jäänyt. Auton (joka on jo tässä välissä ehtinyt vaihtua Peugeotista Volkswageniin) keula kohti Saarijärven Kukonhiekkaa, jossa tanssi-illan tarjosivat Aki & Fantasia sekä Kyösti & Varjokuva. Matkaan pitää aina välillä mahtua jokin mutka, tällä kertaa tietyö, joka vei välillä uskoa siihen ehtiikö paikalle ennen ensimmäistä valssia vai ei, Fantasia kuitenkin aloittaisi illan klo.20.00. Onni oli kuitenkin myötä ja paikalla juuri ajoissa. Ennen kuin Fantasia aloitti oman settinsä, pojilla vaikutti olevan pieni palaverin paikka sen suhteen millä valssilla lähdettäisiin liikkeelle. "Mitä me ei soitettu eilen?" Aloitusvalssi saatiin päätettyä ja ei muuta kuin lavalle.

Pitkään aikaan ei ole kuultu sitä, mitä kulkurille ja tytölle kuuluu, joten tässä blogissa voitaisiin kertoa taas heidän tarinaansa.

Vaikka syksy oli jo saapunut, koivussa oli vielä lehdet, ei enää pelkästään vihreät, vaan seassa jo ruskan värejä. Rantakoivun alla seisoi tuttu hahmo, hieman reissuillaan rähjääntynyt kulkurimme, partakin oli kasvanut, hän ei ollut se sama siloposki kuin mitä viimeksi hänet nähdessämme oli ollut. Kulkuri oli taas joutunut jättämään tyttönsä kun levoton veri veti häntä matkoilleen. Siltä koivulta kulkuri pyysi, ettei tämä kertoisi kellekään hänen jääneen ikävään. Tähtinen taivas ja kuutamoyö olivat monesti olleet kulkurin tien viittana hänen kulkiessaan, välillä hän oli pistänyt maantiellä tanssiksi, lempinyt kaipaamaansa tyttöä salaa ja kenties toivonut, että saisi houkuteltua tämän kultaiseen kulkurin valssiin. Kulkuri oli taas matkoillaan kierrellyt maailman äärissä, mutta tytön silmät eivät olleet suoneet hänelle rauhaa. Vaikka nuo silmät eivät olleetkaan tummat niin kuin syksyinen yö, ne olivat katsoneet häntä täynnä kyyneleitä syyttäen, kun hän oli matkalleen lähtenyt - taas kerran. Budapestin yössä kulkuri oli puolestaan muistellut sitä hetkeä, jolloin tuo tyttö oli ryöstänyt häneltä suukon salaa ja miettinyt, kävisikö tässä nyt niin, että hurma tuo ei enää palaisi? Kerran matkallaan kulkurimme oli myös eksynyt Lappiin, hänen rinnastaan ei haihtunut Lapin maan outo taika, siellä vaellellessaan hän oli lauleskellut yksin varjoissa ja soitellut kitaraansa. Oliko hänelle jäänyt muistoksi vain laulu?

Välillä kulkuristamme oli tuntunut, että hän oli jo mokannut liian monta kertaa, mutta hänestä tuntui siltä kuin tuo hänen kaipaamansa tyttö oli vähän niin kuin extrapallo hänen elämänsä pelissä. Onni ei ollut sattumaa, siitäkin huolimatta, että hän oli luottanut viisauteen ja oli päättänyt aikoinaan olla antautumatta kuin hullu rakkauteen, mutta sitten hän oli kohdannut tuon tytön ja tuntenut sydämessään tuon hullun kiihkon rakkauden. Monet syyskuiset päivät olivat jääneet kulkurimme mieleen, auringon paistaessa lehdet tuntuivat lyövän tultaan. Vaikka hän kulkikin kaukana, hän sulki nuo muistot sydämeensä. Siinä hetkessä kulkuri alkoi taas vaipua unelmiinsa, hän uneksi kauriista, joka oli liian nopea metsästettäväksi, vähän kuten hänen kaipaamansa tyttö, niin kaunis, kaunis hänen silmissään. Kun hän oli tytön nähnyt, oli aurinko kullannut taivaan. Pian kulkuri kuitenkin havahtui unelmistaan, sillä jokin kirveli hänen silmiään. Kuin huomaamattaan hän oli päätynyt savusaunaan, erämaajärven rannalle. Hän tunsi sielunsa uudistuvan savusaunan löylyissä ja tuijotellessaan järven hellää pintaa. Vaikka hän edelleen oli Lapissa ja tiesi tuon paikan olevan sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, silti hän kuitenkin kaipasi jonnekin toisaalle.

Jos kulkuri kaipasi matkoillaan tyttöä, niin mitä mahtoikaan kuulua tytölle sillä välin? Katsotaan antaisiko Akin setit siihen vastusta.

Tokihan tyttökin kaipasi kulkuria. Siinä kaivatessaan hän mietti, oliko hänen viime kerralla sekoittamansa rakkauden drinkki ollut liian vahva? Vaikka siihen oli sekoitettu hurmosta, kaihoa, tuskaa makeeta ja laitettu vielä jäitäkin sekaan, oliko se säikäyttänyt kulkurin ja pakahduttanut tämän sielun? Mitä ihmettä Koivukujalla oli tapahtunut, koska kulkuri oli taas kadonnut matkoilleen, ei ollut auttanut edes se, että vaikealla lähdön hetkellä oli lausuttu "Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa." Siitäkin huolimatta jokin oli saanut kulkurin lähtemään. Olivatko kulkurin lähtöön kenties syynä nuo Sörkän laitakatujen katupojat, jotka olivat kerran aiemmin kertoneet kulkurille ihailevansa tämän elämäntapaa ja ilmoittaneet kiinnostuksensa ryhtyä kulkureiksi? Tyttö pudisti tuon ajatuksen hyvin äkkiä päästään. Ei, ei se voisi siitä johtua. Hän mietti taas kulkuriaan ja sitä, missä tämä mahtaisi olla. Kenties kulkuri oli luonteeltaan kuin merimies, merimies ei viihtynyt maissa päivää kauempaa, niin kulkuri vastaavasti ei viihtynyt samassa paikassa kovin kauaa. Kuinka monta tyttöä kulkuri oli hurmannut matkoillaan ja kuinka moni tyttö olisi jäänyt häntä oottamaan, reissultansa palailemaan? Tyttö ei voinut tuolle ajatukselleen mitään.

Ikävä ja kaipuu kulkuria kohtaan oli kova. Jokin kulkurissa oli sellaista mikä veti tyttöä väkisin tätä päin. Tyttö muisteli kuinka kulkurin katse oli vaeltanut hänen vartalollaan ja kuinka tuo vetovoima oli vienyt lähes tainnoksiin. Voi kuinka tyttö kaipasikaan sitä, että he saisivat taas viihdyttää toisiaan ja karata yhdessä kauas arjen taa. Kyllä hän sen tiesi, että siellä oli kaikki kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkisi tunnelmaa. Kuinka monta kertaa kulkurin lähdön jälkeen tyttö olikaan tälle kirjoittanut tummin kyynelin. Kulkuri oli lähtenyt sanaakaan sanomatta, painanut vain oven kiinni. Tyttö mietti oliko hän loukannut kulkuria jotenkin? Hän kyllä antaisi anteeksi, jos kulkuri vain tulisi takaisin. Siinä vaiheessa hetki oli äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää. Jos antaisi paljon ja luovuttaisi jotain itsestään, tarvittaisiinko muuta? Kulkurin katoaminen matkoilleen tuntui edelleen vaivaavan tyttöä, edes kulkurin tummasilmäinen veli ei tiennyt mitään, kiusoitteli vain leikiten. Tyttö kelasi mielessään oliko tässä nyt jonkinlaista rakkautta ilmassa, miksi kulkurin veli oli tuollainen kuin oli? Hän ei antaisi itselleen lupaa rakastua tuohon mieheen. Se rakkaus olisi väärää, ei suinkaan oikeaa. Oikeaa rakkautta hän tunsi kulkuriaan kohtaan.

Jokin oli saanut Clandestinon kuitenkin nyt palaamaan takaisin tutuille kulmille, sinne missä hän ajatteli tytön olevan. Kun hän oli lähtynyt, tytön silmät olivat olleet kyynelissä, hän oli kuitenkin toivonut, että vähän ennen niitä kyyneleitä tyttö olisi kääntänyt päänsä pois, jotta hän ei olisi niitä nähnyt. Hyvästelyyn oli jäänyt liian vähän aikaa, hän oli vain lähtenyt. Nyt Clandestino oli Jazztytön oven takana. Hän mietti uskaltaisiko hän koputtaa oveen? Mitä Jazztyttö ajatetlisi kun hän ilmestyisi pitkän ajan jälkeen tämän ovelle? Voisiko hän vain todeta, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta! Oi joi, jos suukon saan mä sulta!" Olisiko tyttö mennyt eteenpäin ja unohtanut hänet? Jos näin olisi, miksi tyttö ei ollut sanonut hänelle hänen tehdessä lähtöä, "Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa". Eihän toki Jazztyttö ollut mikään tyttö enää, ei kannattanut jättää kaikkea sen lyhyen tikun varaan. Ehkä heidän kummankin pitäisi muuttua.

Aikansa rohkautta kerättyään Clandestino uskaltautui koputtamaan Jazztytön oveen. Ovi avautui ja tyttö ilahtui kovasti kulkurin näkemisestä. Ilon kyyneleet nousivat kummankin silmiin. Kumpikin oli turhaan jännittänyt jälleen näkemistä. Iltaa valaisi taivaalla loistava täysikuu, mutta koska oli jo syksy, pieniä valkovuokkoja ei enää tytön pihalla ollut, niitä he olivat kesällä yhdessä ihailleet. Tyttö huomasi kulkurin mukanaan tuoman haitarin ja pyysi soittamaan sitä, "Soita vaan, kuuntelen sinua, auki vaan, vedä auki vaan palkeet elämän haitarin." Niinpä kulkuri istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa hiljaa, tyttö katsoi ikkunasta sumuisia katuja ja pyysi kulkuria soittamaan vielä vähän aikaa, hän tahtoisi tanssia. Hän tunsi tuon rytmin ja aikoi surutta syödä kulkurinsa huulilta tuon suloisimman vimman. Ohimennen siinä mainittiin myös tuo Clandestinon tummasilmäinen veli, Romero, jolta Jazztyttö oli myös Clandestinoa kysellyt. Tosin puhelimesta oli aina vain kuulunut tuttuun tapaan, "Pronto, pronto!". Nyt he kuitenkin olivat taas yhdessä, Clandestino ja Jazztyttö. Kulkuri kertoi kuinka hän oli kaukana täältä ollessaan tien päällä kaivannut tytön viereen. Tyttö puolestaan sanoi miten välillä hänen kyynelistään oli kertynyt haihtumatonta usvaa. Kummallekaan heistä heidän jonkinlainen rakkaustarina ei ollut antanut rauhaa.

Siinä hetkessä tuntui siltä, että molemmat olivat tehneet tunteistaan kirjaa, kirjaa jonka toinen saisi lukea. Kenties he voisivat kirjoittaa siihen kirjaan lopun yhdessä. Ainakin he olivat taas valmiita lähtemään tutkimusmatkalle maailmaan yhdessä, toinen toiselleen karttoina ja saattajana, ilman saattajaa ei täällä kukaan pystyisi kulkemaan.

He molemmat kuitenkin tiesivät, ettei tämä yhteinen aika taas kestäisi kauaa. Clandestino oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän roolin. Vaikka kuinka hän toivoi, ettei tyttö rakastuisi häneen, hän ei tahtoisi satuttaa, sillä ennemmin tai myöhemmin tähtitaivas näyttäisi taas tietä kulkurin matkalla kohti tuntematonta. Jazztyttö katsoi Clandestinoa ja kysyi, "Miksi sytytitkään roihun riehumaan, silloin aikanaan? Kiihkeyttä kuumaa, hullutta huumaa, sait mut tuntemaan. Miksi pois ei mee hurja polte pohjaton?" Kulkurin mielestä tyttö oli melkoinen kissanainen, tämä sekoitti hänen päänsä, teki suorastaan kahjoksi ja tuntui kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. Mutta kaikki tytöt eivät kuitenkaan osanneet villitä hänen vaistojaan, hän oli hengittänyt Jazztytön parfyymin ja tyttö toi hänen mieleensä tiikerin. Hän oli aivan myyty mies.

Nyt kun heillä kuitenkin oli tämä hetki, he päättivät käyttää sen olemalla vielä hetken lähekkäin, painautua hiljaa toistensa viereen. Kulkuri tunsi sylissään lämpimän hehkun. Enempää ei sillä hetkellä voinut toivoa kuin että toinen jäisi siihen viereen. Miten monta kertaa yksin sateessa seisoessaan kulkuri olikaan kaivannut tätä hetkeä. Oli tuntunut siltä kuin tuo suuri kaipuu olisi suistanut tieltään itkumuurin. Aivan kuin sademies olisi tuonut tullessaan kaiken sen sateen ja sen mukana uineet menneisyyden haamut, päiväuniensa avulla hän oli kuitenkin selvinnyt, ajatellut aurinkoa ja sitä, että saisi taas jossain vaiheessa olla tyttönsä luona. Kaipuuta oli kuitenkin ollut kaunista kantaa, niin kaipuuta tyttöä kuin kotiaan kohtaan. Kulkuri toivoi, että kunpa hän joskus taas saisi palata myös lapsuuden maisemiin, kävellä kotiportista kuin lapsena ennen. Ehkä jonain päivänä se päivä vielä koittaisi ja hän saisi palata lapsuuden kotiinsa, kenties tuo tyttö mukanaan. Sitä ennen hän kuitenkin viettäisi hetket, jotka malttoi paikallaan pysyä, tuon kovasti kaipaamansa tytön kanssa. Heidän pakopaikkansa oli tuo pienoinen metsäpirtti, siellä he saivat olla kahdestaan, metsätuulten humina kehtolaulunaan.

Sellainen ilta Kukonhiekassa. Tunnelma oli lämmin ja tanssikansaa runsaasti paikalla, kaksi kovaa kuningasta veti kyllä kirjaimellisesti tuvan täyteen. Yleisöä riitti mukavasti viimeiseen valssiin saakka, vaikka vähitellen väki vähenikin. Kiitos Aki & Fantasia - Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, veditte taas kerran aivan huikean keikan! Tosin voiko teiltä muuta odottaakaan? No ei. Nähdään taas!

Hojo Hojo, Tuusniemi 9.9.2017

Syyskuun toinen lauantai ja syyskauden avajaistanssit Hojo Hojossa Tuusniemellä, joten sinne siis katsastamaan millainen meno saataisiin aikaan kun lavan jakaisivat Aki & Fantasia sekä Eija Kantola & Omega. Ulkona sateinen syyssää, mutta sisällä lämmin, suorastaan kuuma. Tanssikansaa paikalla kiitettävästi, tosin osa taas katosi kesken illan ja loppuillasta parketilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä pareja, mutta sen ei annettu iltaa häiritä. Aki & Fantasia olivat olleet kuluneen viikon Lapissa keikkailemassa ja TyHyilemässä, vieläkö virtaa riittäisi, vai joko kone hyytyisi?


Ilta aloitettiin Omegan tahdittamana ja kun he olivat osuuteensa hoitaneet, oli Fantasian vuoro astella lavalle aloittamaan ilta omalta osaltaan. Liikkeelle lähdettiin hitaalla valssilla. Heti alkuun kyseltiin muistathan syyskuun? Kenties siinä muisteltiin menneiden vuosien syyskuuta ja muita syksyn kuukausia, tämän vuoden syyskuuta on eletty vasta sen verran vähän aikaa, ettei siinä vielä ole paljoa muisteltavaa. Parina tuttuun tapaan Cavatina, elokuvasta Kauriinmetsästäjä. Sen jälkeen lähdettiinkin cha chaan kuumien rytmien pyörteisiin. Hojo Hojon tanssi-iltaan oli tiensä löytänyt myös kaukaa Kuubasta saapunut yön ruusu. Kenties hän oli lähtenyt pakoon hurrikaania tai sitten tempautunut hurrikaanin mukana aina Tuusniemelle saakka. Kuitenkin tuo nainen oli melkoinen viettelijätär, joka pyysi miehen mukaansa, antoi yön unohtumattoman, mutta katosi kuitenkin aamun tullen. Se sai miehen kyselemään,"Sä rakastatko mua laisinkaan, sen milloin tietää mä saan?" Vastaus oli aina vain salaperäinen, "Quizas, quizas, quizas...". Taisi olla melkonen polte rinnassa tuon naisen vuoksi, koska jopa ääneen huudettiin miksi pois ei mee hurja polte pohjaton ja muisteltiin kuinka kiihkeyttä kuumaa hulluuttaa huumaa sait mut tuntemaan. Nähtävästi ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin antautua kuin hullu rakkauteen.

Koska tosiaan mennyt viikko oli vietetty Lapissa, mikä sopisikaan iltaan paremmin kuin Lapin tango? Pakko taas todeta, että pitänee lopettaa ääneen ajattelu tai ajattelu ylipäätään, koska Fantasiassa selkeästi joku (Simo jo toistamiseen) osaa lukea ajatuksia. Kuinka ollakaan, jotenkin kyseinen tango oli aiemmin päivällä jostain tullut mieleeni ja olin sitä itsekseni hyräillyt ja sitten se tulee illan aikana. Mutta mikäs siinä, kaunis tangohan se on. Kun Lapin luonto oli luonut outoa taikaansa, oli aika kaivaa esille Romanialainen kitara ja laulaa sekä soitella sillä varjoissa, yksin, ja muistella samalla kadonnutta ystävää. Tuo kitara soitti muistoja hiljaa, kuiskaten. Kun tangot oli taivuteltu, oli aika pistää polkaksi. Jälleen kerran linja-auton todettiin olevan maantien ässä ja tunnelmaakin sen kyydissä on, täytyy kuitenkin muistaa, että silläkin autolla on ajettava varovasti, vaikka tie olisi suora ja mäkiä olisi matkan varrella. Kun vielä heilauttaa kättään auton tullen, voi päästä kyytiin ja sekaan mahtuu vaikkapa joukko iloisia Karjalan poikia. Kuka tietää, kun linja-autossa voi paikoitellen olla tiivis tunnelma, niin vierustoveriksi voi päätyä joku joka on lämmin, hellä, pehmoinen ja jolle voi sitten vihjailevasti todeta, "ollaan lähekkäin..."

Fantasia ansaitulle tauolle ja lavalle Eija Kantola Omegansa kera. Jos nyt jotain Eijan setistä lyhyesti jotain tiivistäisi, niin tuttuja kappaleita vuosien varrelta, kuten myös lainattuja lauluja. Eija kertoili, että he olivat Akin kanssa laskeskelleet kuinka monta keikkaa Eija on vuosien aikana (v.1992 lähtien) tehnyt ja tulleet tulokseen, että n.4500.

Eijan setin jälkeen oli sitten Akin ensimmäisen setin vuoro. Humpalla liikkeelle ja katupojat paikalle. Kyllähän niitä katupoikia paikalla ainakin lavalla tuntui olevan, eivät kyllä tanssineet, eivätkä vihellelleet, mutta lauloivat kyllä senkin edestä. Myös tänä iltana läheisen järven rantaan oli rantautunut maailman meriä kierrellyt merimies, jonka laiva oli ilmeisesti harhautunut pahasti reitiltään, sillä merta ei ollut lähimaillakaan. Se ei kuitenkaan estänyt tuota merimiestä tanssimasta tico ticoa. Kenties häntä jäätäisiin kaipaamaan myös tältä reissulta, mutta ainakin jo hänen aikaisemmin tapaamansa tyttöjen kaipuun kyyneleet olivat tällä kertaa jo aika tavalla kuivahtaneet, kovin suuria kyyneleitä ei nyt jaksettu vuodattaa. Oli siis tullut aika lähdön hetken, siitäkin huolimatta, että joku kenties vielä viime hetkellä yritti saada toista jäämään kuiskaamalla kuinka tahtoisi jakaa valon sekä pimeän sen toisen kanssa. Jos kuitenkin jääminen lähtemisen sijaan houkutteli enemmän, oli parasta nautiskella huolella sekoitetttu rakkauden drinkki, jossa oli täysi mitta hurmosta, kaksi tippaa kaihoa ja saman verran tuskaa makeeta. Sitten vielä jäitä sekaan ja siinä se sitten on - kummallinen rakkauden drinkki nimittäin. Sen juotua on parasta solmia kengännauhat ja ottaa suunnaksi Koivukuja, joka johdattaakin sitten kotiin maailmalta ja jossa voi vannoa rakkautta suurimpaa.

Kun alkuillasta oli tunnettu poltetta rinnassa, niin nyt se polte oli jo siirtynyt lantiolle saakka ja alkoi vetää väkisin toista kohti, katsottiin sitä seuralaista ja lausuttiin, "Mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää aina yhä uudelleen, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo, joka hetki yhteyteen." Tuntui siltä kuin olisi karattu sinne kauas arjen taa, missä kaikki on ainakin laulun sanojen mukaan kauniimpaa. Mutta riskinsä siinäkin tietysti on. Kun sieltä arjen takaa palataan takaisin arkeen, saattaa tulla hetki jolloin täytyy ottaa esille kynä ja paperia ja kirjoittaa toiselle tummin kyynelin, kysyen miksi sinut kadotin. Oliko se toinen kenties painanut oven kiinni eikä sanonut sanaakaan? Mutta joskus niillä tummilla kyynelillä kirjoittaminen voi kuitenkin auttaa, sillä jos paljon antaa (vaikka sitten rekkalasteittain), sillä erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa, vaan luottaen pitää ottaa se, minkä tie suo. Jossain tapauksessa on hyvä myös todeta, että odota en, eikä muistella iltaisin menneitä, nimittäin jos saa vain yhden katseen, ei pidä yksin jäädä odottelemaan. Varovainen kannattaa silti olla, jotta ei käy kuten Millalle, jonka sänkyyn on päätynyt alaston mies ja aamulla herätessä miettii kukas helvetti tuo oikein on? Tuliko taas kerran tartuttua siihen tikkuun lyhimpään ja siksi saa kuulla sen saman virren siitä, kuinka täytyisi muuttua - koska ei ole enää mikään tyttö, aina uudestaan.

Tähän väliin taas Eijan & Omegan mittainen tauko ennen Akin toista settiä. Toki Akin toisen setin alkuun mahtui myös arvonta, josta jo illan alussa muistuteltiin, että muistakaa käydä osallistumassa arvontaan, hyvät on palkinnot. Tosin tähän arvontaan osallistumisen kyllä jätti väliin, palkintoina olleet vapaaliput Hojo Hojon tansseihin eivät houkutelleet niin paljoa tällä kertaa, taitavat nimittäin nuo syksyn keikka/tanssireissut suuntautua mahdollisuuksien mukaan syystä tai toisesta sinne missä Aki & Fantasia kulloinkin ovat...

Toinen setti aloitettiin taivuttelemalla tangoa. Täysikuu oli puolessa välissä viikkoa loistanut öisen taivaan suurena ihmeenä, joten kyllä siitä nyt vielä aivan hyvin pystyi laulamaan. Tämä täysikuu on sen verta ihmeellinen, että sen loistaessa kukkivat vielä valkovuokotkin ja keijut karkeloivat lähteellä. Oikeasti niitä valkovuokkojen ilmestymistä sinne sammalmättäälle saadaan odotella vielä koko edessä olevan talven ajan, mutta eiköhän se kevät sieltä aikanaan koita ja valkovuokot sen myötä. Täysikuuta kyllä tosin saadaan ihailla joka kuukausi. Sen jälkeen katseltiin kovasti läsnäolijoiden silmiä, löytyisikö joukosta ketään tummasilmäistä? Siniset, siniharmaat, sinivihreät, vihreät ja kenties ne tummatkin silmät löytyivät joukosta kummasta ja oli aika antaa sen tummasilmäisen kiusoitella ja viedä leikiten. Ei anneta sen kuitenkaan olla tuon tummasilmäisen yksinoikeus kiusoitella ja saada sydämen laulamaan, sallittakoon se myös kaikille muillekin, nimittäin se ensi katse miltä tahansa silmiltä voi saada sen sydämen laulamaan rakkaudesta, vaikka sitten vain pienen suloisen hetken. Silmien värillä ei varmaankaan ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun toteaa sille toiselle "se jokin sinulla on", koska hymyllä voi saada aikaan kaiken sen, himmentää voi myös loisteen tähtien, koska sädehtivät silmät tuovat kevään.

Koitti se hetki illasta jolloin jazztyttöjen oli aika antaa itsensä ilmi. Vaikka jazztytöllä ei olisikaan sitä heilaa, ei tyttö sitä murehtinut, pisti puuteria nokkaansa, peilasi otsatukkansa ja totesi humpan rytmin saavan aivan vallattomaksi. Humpan rytmiin antautui myös eräskin jätkä, joka uitti puut ja kuittaisi tilit eeltäpäin, olihan nimittäin lauantai, jolloin paidan sai kääntää nurinpäin ja käydä kylille viheltäin. Siinä samalla se jätkä mietti, että jokohan sille tytölleen ostaisi kihlat kun syksykin on jo koittanut? Häitä voisi sitten tanssi vaikka viikon verran. Humpan jälkeen rauhoituttiin hetkeksi ja otettiin esille kaksi karttaa ja suunnistettiin tutkimusmatkalle syksyiseen yöhön. Kartoilta saattoi löytää tien salaiseen ja matkalta tarttua mukaan myös saattaja. Sen saattajan kanssa kuljettiin aina Roomaan saakka, heitettiin kolikko suihkulähteeseen ja istahdettiin Cafe Neroon Via Venetolla. Cappuccino ehti jo jäähtyä kun yritettiin tavoitella saattajaa, joka oli matkalla todennut, "Jos milloin saavut Roomaan, kodin löydät luotain mun". Puhelin kyllä hälytti ja kun vihdoin joku vastasi ja vastaajalle huudahdettiin, "Ciao Romero!", puhelimen toisesta päästä kuului vain, "Pronto, pronto!". Se oli sitten Arrideverci Rooma ja vuorossa oli Fantasian esittely. Ensimmäisenä lavan toisesta reunasta löytyi bassonsa kera porukan parrakkain kaveri, joka myös laulaa aina välillä, Jouni. Rumpujen takana kompista vastasi Kimmo tiukassa nutturassaan, kera kahden kapulansa, mies joka oli myös vastuussa valaistuksesta ja ihmisten savustamisesta. Monitoimikone joka soittaa koskettimia ja haitaria. lisäksi myös laulaa, sovittaa, säveltää ja tuottaa, mutta ennenkaikkea on ihminen, Simo. Sitten vielä Jani, joka on pudotettu sieltä jostain, mistä muilla ei ole mitään tietoa, onko kenties olemassa jokin planeetta, jossa miehet soittavat kitaraa ja laulavat? Sitä jäätiin pohdiskelemaan siinä samalla kun koitti illan viimeinen kappale, kertomus siitä rakkaustarinasta, joka ei edelleenkään anna rauhaa.

Tottahan toki iltaan kuuluu vielä encoret. Aki ja Fantasia takaisin lavalle ja vähän kyselyä siitä, mitä kenties haluttaisiin kuulla. Tangoon päädyttiin ja mikä sopisikaan paremmin rakkaustarinan jälkeen kuin kertomus rakkauden yöstä, yöstä, jossa vain tuokio riittää, jos vain yönsä saa jakaa sen toisen kanssa. Siinä samalla voi myös kietoutua kuun hopeaiseen viittaan ja antaa sen toisen viedä mukanaan tähtiharsoon tuikkivaan ja jäädä vain syliin, eikä lähteä pois milloinkaan.

Ilta alkoi jo kääntyä loppua kohti, väki väheni, mutta vielä oli aikaa Omegan ja Fantasian jakaa viimeiset hetket tästä tanssi-illasta. Ensin Omega soitti oman osuutensa pois päiväjärjestyksestä, jonka jälkeen Fantasialle jäi vielä hetki aika viihdyttää jäljellä olevaa tanssikansaa tangoilla ja valsseilla. Ensin lähdettiin kauan Uruguayhin, jossa kaikuivat La Cumparsitan tahdit. Toki jos mielikuvitusmatkaa ei jaksettu tehdä sinne saakka, vaihtoehtona oli matkata ajatuksissaan kesään ja tangomarkkinoille, sillä tunnetaanhan tuo edellä mainittu tango myös nimellä Hiljaa yössä. Siinä yössä etsiskeltiin myös Onnenmaata, se maa on jossain kaukana ja yhä edelleen se odottaa sitä, että sinne päästään joskus kahdestaan. Koska ei ole tietoa milloin sinne onnenmaahan pääsee, sitä hetkeä voi odotella pienoisessa metsäpirtissä syysiltojen pimentyessä ja laulella samalla lapsuuden laaksoista illan suudellessa maata. Näihin säveliin päättyi niin Fantasian osuus kuin tanssi-iltakin. Pikaiset kiitokset Fantasialle, paljoa ei siinä ehditty muuta, sillä järjestysmiehillä oli jo kiire sulkea ovet tanssisalin puolelle. Joten ei muuta kuin seuraavaan kertaan.

Sellaiset syyskauden avajaiset siis Hojo Hojossa. Hieman ehkä jäi harmittamaan se, että järjestysmiehillä oli kiire sulkea ovet, toisaalta sen kyllä ymmärsi, alkoihan kello jo lähennellä kahta ja paikka menisi kiinni. Kaikesta huolimatta kuitenkin onnistunut ilta ja taas yksi keikka muistoineen lisää muistojen arkistoon. Kiitos jälleen kerran illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nähdään taas pian.

Punainen Kukko, Pori 1.9.2017

Syyskuu saapui ja sen myötä syksyn keikat. Syyskiertue Akin & Fantasian keikoille aloitettin heti kuukauden vaihduttua Porista, olihan tätä reissua jo melkein kuukausi suunniteltu, mutta ei siitä pahemmin hiiskuttu etukäteen - tällä kertaa tehtäisiin yllätyshyökkäys keikalle. Tosin Akille kyllä vihjattiin etukäteen ja vannotettiin olemaan hiljaa, tämä yllätys ei saa paljastua ennen aikojaan. Siinä uskossa sitä sitten oltiin illan loppuun saakka, vaikka oletettavasti näimme kaksi etäisesti tutun näköistä henkilöä  saapumassa hotellille, uskoimme että eiväthän he nyt meitä ehtineet nähdä... Ei tietenkään, naiset osaavat liikkua nopeasti piiloon. Niinpä niin, kuinkas sitten oikein kävikään? Ei mennä vielä asioiden edelle, kaikki selviää aikanaan.

Keikkapaikkana Ravintola Punainen Kukko, kuvaamisen kannalta erittäin haastava paikka, mutta muuten Porin VPK:n juhlahuoneistossa toimiva ravintola tarjosi hienot puitteet keikalle. Vuosi sitten lokakuussa keikan jälkeen erään Fantasian jäsenen toimesta lausutut sanat, "Täällä on vähän erilaisempaa porukkaa kuin muualla", osoittautuivat todeksi jälleen kerran illan kääntyessä yöksi. Jos alkuillasta ei paljoa porukkaa paikalla ollut, sitä kyllä riitti myöhemmin, enemmän tai vähemmän erilaista porukkaa. Tanssit käyntiin klo.22.45 Fantasian setillä. Heti alkuun katseltiin kimmeltäviä tähtiä, "Juuri vähän ennen, ennen kuin ne katoaa, tähdet vielä hetken loistaa yöhön valoaan ja kuin alumiinitähdet, ne jää kimmeltämään." Alumiinitähtien loisteessa olikin sitten hyvä hetki antautua kuin hullu rakkauteen. Kun vauhtiin kerran oli päästy, lähdettiin seuraavaksi hieman länkkäritunnelmiin. "Bang bang, olet vainaa!", huuteli Pecos Bill ratsastaessaan halki Texasin uljaalla ratsullaan, joka kenties oli nimeltään Extrapallo.

Kun oli ensin pistetty vauhtia tanssijalkoihin, oli aika rauhoittua hetkeksi. Podettiin hetki salattua surua. Sydän vaikeroi, mutta sen ääni vaiennettiin sillä suru sydämen se on salaisuus. Vaikka kaikki haaveet haihtuvat yksi kerrallaan ja niistä saa enää himmeitä muistoja, silti jaksettiin muistella sitä, kun oli haettu hetken lämpöä yöhön harmaaseen. Silloin oli kuiskattu, "Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen, tee se hellästi kuin kaipaavalle, jätä aamuun muisto lämpöinen..." Oliko kenties vietetty yö sen kuubalaisen yön ruusun kanssa, joka katosi aina aamun tullen? Toisena cha chaana vedettiinkin sitten illan ensimmäinen ässä hihasta, saimme nimittäin kuulla Santanan tutuksi tekemän "Smooth"-kappaleen. "Give me your heart, make it real or else forget about it." Melkoinen ässä Fantasialta, uskaltaisikohan esittää toiveen, että sen kuulisi taas joskus jossain...? Tässä kappaleessa nimittäin kitarasoolot näyttelevät aika suurta osaa ja kun Jani pääsee vauhtiin kitaransa kanssa, ei voi kuin nauttia tulkinnasta. Tämän tulkinnan jälkeen vielä kyseltiin kuuleeko yö, ennen kuin siirryttiin tauolle.

Edelleen vielä tässä vaiheessa iltaa jaksoimme uskoa, että paikalle saapumisemme oli yllätys....

Kun sitten saatiin Aki lavalle ensimmäiselle setilleen lähdettiin heti muuttamaan Millaa. Milla, jota on yritetty muuttaa koko kesä, ei ainakaan näin syksyn aluksi halunnut muuttua millään, tuo tyttö tarttui edelleen siihen tikkuun lyhimpään, vaikka se ei todellakaan johda mihinkään. Niinpä hän vain totesi, että odota en, se aivan turhaa on, päätti olla muuttumatta ja katosi saman tien Porin yöhön. Sinne meni siis Milla, mutta paikalle ryntäsi samalla oven avauksella joukko katupoikia, jotka totesivat, että herrat ja narrit eivät viheltele, mutta jos joskus matkalla kohdataan pollari, niin silloin sitten kyllä vihelletään. Kun nyt kerran Porissa oltiin, ei merenrannallekaan ollut pitkä matka, joten kyllä sitä nyt ainakin yksi merimies mukaan karkeloihin mahtuu. Tämä merimies oli päättänyt valloittaa koko maailman. Hän oli seilannut jo ties missä, tanssinut välillä hieman tico ticoa, tavannut matkallaan monia tyttösiä, niitäkin joiden sydämen se ketku roomalainen Romero oli vienyt.



Koska lämpöinen syyssää oli hellinyt meitä päivän ajan, oliko tuo ihme, että katse vaelteli vartalolla ja liikuttiin lähemmäksi toista. Lantiossa pakottava polte veti väkisin sinua päin. Siinä saattoi vain todeta, "Mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää, tehdä sitä milloin vaan..." Lähes tainnoksiinhan siinä mentiin. Viime kerran jälkeen kappale oli saanut hieman uutta twistiä (silloin se oli ensiesitys), saa nähdä mihin suuntaan tämä kappale syksyn aikana vielä kehittyykään. Sen jälkeen oli hyvä lähteä matkalle kauas arjen taa. Sitähän nämä Akin ja Fantasian keikat ovat parhaimmillaan, näillä keikoilla saa paeta arkea, riisua aistit hunnuistaan ja etsiä vielä kauniimpaa. Siellä arjen takana voi myös nautiskella niitä rakkauden drinkkejä, jos uskaltaa, sillä ne voivat käydä kummasti jalkoihin ja lisäksi voivat aiheuttaa myös muita sivuvaikutuksia. Vain jos olet tällaisen drinkin nauttinut, saatat tietää sivuoireet ja sen, kuinka niistä sivuoireista saa kuulla vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen. Kun drinkit oli saatu kumottua, oli aika suunnistaa kohti Koivukujaa. Vaikka kuinka sitä rakkautta vannottiin, saattoi kuitenkin koittaa hetki rakkauden jälkeen ja sen yhteydessähän voi tapahtua sitten vaikka mitä, tosin bändiltä siitä ei saa kysyä, mutta kyllä siihenkin on joskus saatu vastaus (rakkauden jälkeen menee ainakin talo ja auto). Mutta jos kuitenkin antaa paljon, osan tai kaiken, voidaanko sen jälkeen jatkaa kuin hetkeä rakkauden jälkeen ei olisi tullutkaan?

Tauon jälkeen olikin sitten aika kysellä vihjailevasti, "Jos vielä oot vapaa...?" Lähellä sinua voi  potea vieroitusoireita ja vaikka se toinen on siinä lähellä, voi silti kuitenkin olla kaukana, mielessä ajatus, että ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa. Varsinkin jos sillä toisella on "se jokin", ei kannata alkaa muuttamaan toista, varsinkaan jos sun läsnäolosi vain tärkein on ja vaikka muitten mielestä olisit mahdoton. Monesti hymyllä voi saada aikaan kaiken sen ja jos oikein alkaa pohtia onko se rakkaus väärää vai oikeaa, kannattaa muistaa että on olemassa vain oikeanlaista rakkautta, vaikka se kuinka pistäisi ja polttaisi. Kun kerran se rakkaus sitten on oikeaa, voi sen toisen kanssa lähteä tutkimusmatkalle maailmaan, ottaa mukaansa kaksi karttaa, niiltä voi kenties löytyä tie myös salaiseen. Joskus kuitenkin täytyy myös kirjoittaa tunteistaan ja sammuttaa liekki tummin kyynelin, mutta anteeksi voi kuitenkin antaa jos toinen toisi kuitenkin sitä kipinää.

Hempeilyt sikseen ja pistetään vielä vähän vauhtia koneeseen ennen kuin toinen setti ja ilta Akin osalta olisi ohitse. Tummasilmäinen pääsi taas kiusaamaan ja viemään vain leikiten. Tosin omisti sitä minkä väriset silmät tahansa, voi sitä silti kiusoitella toista, sitähän ei kukaan estä - eikä kiellä. Sen jälkeen laitettiinkin taas pitkästä aikaa leijat lentämään yli vuorten kera kauneimpien lauseiden. Kun leijat sitten lentäisivät yli vuorten, kaikki kansat saisivat lukea niistä rakkauden. Kaupungissa oli jo yö, mutta silti ei nähty tähtiä (nyt siis voimme olettaa, että ne illan alussa loistaneet alumiinitähdet olivat jo sammuneet), jotenkin oli päädytty puistoon ja yllättäen se toinen seisoi edessä täynnä toivoa ja silmät kertoivat eläköön elämä! Siinä oli sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä oli kertonut. Olen onnellinen kun sun seuraasi jäin, kenties tässä olisi ainesta jonkinlaiseen rakkaustarinaan?

Toki ennen encoreja kahden viimeisen kappaleen välissä kuultiin ja nähtiin tuttuun tapaan Fantasian esittely. Tällä kertaa se kuitenkin sisälsi yhden poikkeuksen, nimittäin onnittelulaulun. Simo vietti perjantaina synttäreitään, joten esittelyn lomassa kajautettiin ilmoille paljon onnea vaan. Encoreina Porin illassa kuultiin sitten Pyydä vain ja Haavoitettu. Tokihan ilta ei vielä tähän päättynyt, luvassa olisi vielä Akin sanojen mukaan "myllytystä Fantasian toimesta". Siinä sitten Akin kanssa jutellessa mainittiin, että nähtiin muuten teidät kun tulitte hotellille... "Ei me olla hotellilla käyty...", totesi Aki ja toki siinä sitten iloittiin, että ei meitä sitten ole nähty, mutta Aki jatkoi, "Simo ja Jouni kyllä kävi kun tulivat aikaisemmin." No niin, ne todellakin sitten olivat Simo ja Jouni jotka nähtiin aiemmin illalla, mutta olivatko nämä kaksi kaveria nähneet meidät, siitä pitäisi vielä ottaa selvää...

Fantasian viimeinen setti aloitettiin kysymällä, "Tuntisitko mun ääneni muiden joukosta? Tuntisitko mun nimeni sanomatta? Olisinko sinulle vain joku ihminen? Vai yksi ja ainoa, ainutkertainen?" Kysyjälle vaan tiedoksi, tuntisin kyllä äänesi muiden joukosta, mutta ei siitä sen enempää. Sitten illan toinen ässä sieltä hihasta esille. Simply Redin tunnetuksi tekemä kappale "Stars". Tämä oli myös sitä harvinaista herkkua, jota harvemmin kuulee. "I wanna fall from stars. Straight into you arms. I, I feel you. I hope you comprehend." Jos tämä kappale oli suuressa suosiossa v.1991 sen ilmestyttyä, niin seuraavaksi kuullut nuorisomusiikin helmet olivat sitten suuressa suosiossa jokunen kymmenen vuotta aiemmin, nimittäin 1960-luvulla. Joko arvaatte mitä saatiin kuulla? Tietenkin Beatles-potpuri. Lontoosta takaisin Suomeen ja Tampereelle, mistä lainattiin seuraava kappale. Pitkä kuuma kesä. Tuota tuota, kesä kyllä meni jo, se ei ollut pitkä eikä kuuma, mutta voisiko tämä olla toive ensi kesälle? Sitten vielä viimeinen hidas, ennen kuin myös Fantasia laittaisi pillit pussiin tältä illalta. Ilta päättyi läheisiin tunnelmiin kun todettiin kuinka tämä voisi olla alku kaiken kauniin, alku johon loppua löydy ei. Porin tanssikansalta ei enää ylimääräisiä aplodeja kuultu, joten ei encorea Fantasian toimesta tällä kertaa.

Niin, mites sen yllätyksen ja paljastumisen kanssa sitten oikein kävikään? Pitäähän asiaan saada selvyys, joten kysytäänpä sitten vaikka Simolta nähtiinkö meidät. "Kävitte kuulemma Jounin kanssa hotellilla? - Juu käytiin. - Näittekö meidät? - Kyllä nähtiin, menitte muuten aika nopeasti. Siinä se yllätys sitten paljastui, melkein onnistui loppumetreille asti pysymään salassa." Se siitä yllätyksestä sitten, kiinni jäätiin, mutta ei voi mitään, kenties parempi onni seuraavalla kerralla kun tämä porukka päätetään yllättää.

Sellainen syksyn aloitus siis Porissa. Jälleen kerran onnistunut ilta ja paljon jäi taas hetkiä ja sanoja muistoihin talletettavaksi. Sieltä niitä on hyvä kaivaa esille synkkinä syksyiltoina seuraavia keikkoja odotellessa. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, te teitte sen taas kerran. Tunne, joka jää näiltä keikoilta, on sellainen jota ei voi sanoin kuvailla, se pitää vain tuntea 💗 Aki, oli mukava törmätä vielä aamupalalla, harmi vain että Fantasian pojat olivat vielä nukkumassa, ties miten korkealentoisiksi jutut olisivat suuremmalla porukalla lähteneet. Voi niitä katseita naapuripöydistä kun jutut saivat uuden ulottuvuuden ja naurua riitti. Mutta hei, rahalla saa, lottovoittoa edelleen odotellessa... 😂 Nähdään taas pian!