Kukonhiekka, Saarijärvi 23.9.2017

Syyskuinen lauantai helli meitä päivällä auringonpaisteella, eikä iltakaan siitä huonommaksi jäänyt. Auton (joka on jo tässä välissä ehtinyt vaihtua Peugeotista Volkswageniin) keula kohti Saarijärven Kukonhiekkaa, jossa tanssi-illan tarjosivat Aki & Fantasia sekä Kyösti & Varjokuva. Matkaan pitää aina välillä mahtua jokin mutka, tällä kertaa tietyö, joka vei välillä uskoa siihen ehtiikö paikalle ennen ensimmäistä valssia vai ei, Fantasia kuitenkin aloittaisi illan klo.20.00. Onni oli kuitenkin myötä ja paikalla juuri ajoissa. Ennen kuin Fantasia aloitti oman settinsä, pojilla vaikutti olevan pieni palaverin paikka sen suhteen millä valssilla lähdettäisiin liikkeelle. "Mitä me ei soitettu eilen?" Aloitusvalssi saatiin päätettyä ja ei muuta kuin lavalle.

Pitkään aikaan ei ole kuultu sitä, mitä kulkurille ja tytölle kuuluu, joten tässä blogissa voitaisiin kertoa taas heidän tarinaansa.

Vaikka syksy oli jo saapunut, koivussa oli vielä lehdet, ei enää pelkästään vihreät, vaan seassa jo ruskan värejä. Rantakoivun alla seisoi tuttu hahmo, hieman reissuillaan rähjääntynyt kulkurimme, partakin oli kasvanut, hän ei ollut se sama siloposki kuin mitä viimeksi hänet nähdessämme oli ollut. Kulkuri oli taas joutunut jättämään tyttönsä kun levoton veri veti häntä matkoilleen. Siltä koivulta kulkuri pyysi, ettei tämä kertoisi kellekään hänen jääneen ikävään. Tähtinen taivas ja kuutamoyö olivat monesti olleet kulkurin tien viittana hänen kulkiessaan, välillä hän oli pistänyt maantiellä tanssiksi, lempinyt kaipaamaansa tyttöä salaa ja kenties toivonut, että saisi houkuteltua tämän kultaiseen kulkurin valssiin. Kulkuri oli taas matkoillaan kierrellyt maailman äärissä, mutta tytön silmät eivät olleet suoneet hänelle rauhaa. Vaikka nuo silmät eivät olleetkaan tummat niin kuin syksyinen yö, ne olivat katsoneet häntä täynnä kyyneleitä syyttäen, kun hän oli matkalleen lähtenyt - taas kerran. Budapestin yössä kulkuri oli puolestaan muistellut sitä hetkeä, jolloin tuo tyttö oli ryöstänyt häneltä suukon salaa ja miettinyt, kävisikö tässä nyt niin, että hurma tuo ei enää palaisi? Kerran matkallaan kulkurimme oli myös eksynyt Lappiin, hänen rinnastaan ei haihtunut Lapin maan outo taika, siellä vaellellessaan hän oli lauleskellut yksin varjoissa ja soitellut kitaraansa. Oliko hänelle jäänyt muistoksi vain laulu?

Välillä kulkuristamme oli tuntunut, että hän oli jo mokannut liian monta kertaa, mutta hänestä tuntui siltä kuin tuo hänen kaipaamansa tyttö oli vähän niin kuin extrapallo hänen elämänsä pelissä. Onni ei ollut sattumaa, siitäkin huolimatta, että hän oli luottanut viisauteen ja oli päättänyt aikoinaan olla antautumatta kuin hullu rakkauteen, mutta sitten hän oli kohdannut tuon tytön ja tuntenut sydämessään tuon hullun kiihkon rakkauden. Monet syyskuiset päivät olivat jääneet kulkurimme mieleen, auringon paistaessa lehdet tuntuivat lyövän tultaan. Vaikka hän kulkikin kaukana, hän sulki nuo muistot sydämeensä. Siinä hetkessä kulkuri alkoi taas vaipua unelmiinsa, hän uneksi kauriista, joka oli liian nopea metsästettäväksi, vähän kuten hänen kaipaamansa tyttö, niin kaunis, kaunis hänen silmissään. Kun hän oli tytön nähnyt, oli aurinko kullannut taivaan. Pian kulkuri kuitenkin havahtui unelmistaan, sillä jokin kirveli hänen silmiään. Kuin huomaamattaan hän oli päätynyt savusaunaan, erämaajärven rannalle. Hän tunsi sielunsa uudistuvan savusaunan löylyissä ja tuijotellessaan järven hellää pintaa. Vaikka hän edelleen oli Lapissa ja tiesi tuon paikan olevan sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, silti hän kuitenkin kaipasi jonnekin toisaalle.

Jos kulkuri kaipasi matkoillaan tyttöä, niin mitä mahtoikaan kuulua tytölle sillä välin? Katsotaan antaisiko Akin setit siihen vastusta.

Tokihan tyttökin kaipasi kulkuria. Siinä kaivatessaan hän mietti, oliko hänen viime kerralla sekoittamansa rakkauden drinkki ollut liian vahva? Vaikka siihen oli sekoitettu hurmosta, kaihoa, tuskaa makeeta ja laitettu vielä jäitäkin sekaan, oliko se säikäyttänyt kulkurin ja pakahduttanut tämän sielun? Mitä ihmettä Koivukujalla oli tapahtunut, koska kulkuri oli taas kadonnut matkoilleen, ei ollut auttanut edes se, että vaikealla lähdön hetkellä oli lausuttu "Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun, tahdon kommentit ja kiellot ohittaa." Siitäkin huolimatta jokin oli saanut kulkurin lähtemään. Olivatko kulkurin lähtöön kenties syynä nuo Sörkän laitakatujen katupojat, jotka olivat kerran aiemmin kertoneet kulkurille ihailevansa tämän elämäntapaa ja ilmoittaneet kiinnostuksensa ryhtyä kulkureiksi? Tyttö pudisti tuon ajatuksen hyvin äkkiä päästään. Ei, ei se voisi siitä johtua. Hän mietti taas kulkuriaan ja sitä, missä tämä mahtaisi olla. Kenties kulkuri oli luonteeltaan kuin merimies, merimies ei viihtynyt maissa päivää kauempaa, niin kulkuri vastaavasti ei viihtynyt samassa paikassa kovin kauaa. Kuinka monta tyttöä kulkuri oli hurmannut matkoillaan ja kuinka moni tyttö olisi jäänyt häntä oottamaan, reissultansa palailemaan? Tyttö ei voinut tuolle ajatukselleen mitään.

Ikävä ja kaipuu kulkuria kohtaan oli kova. Jokin kulkurissa oli sellaista mikä veti tyttöä väkisin tätä päin. Tyttö muisteli kuinka kulkurin katse oli vaeltanut hänen vartalollaan ja kuinka tuo vetovoima oli vienyt lähes tainnoksiin. Voi kuinka tyttö kaipasikaan sitä, että he saisivat taas viihdyttää toisiaan ja karata yhdessä kauas arjen taa. Kyllä hän sen tiesi, että siellä oli kaikki kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkisi tunnelmaa. Kuinka monta kertaa kulkurin lähdön jälkeen tyttö olikaan tälle kirjoittanut tummin kyynelin. Kulkuri oli lähtenyt sanaakaan sanomatta, painanut vain oven kiinni. Tyttö mietti oliko hän loukannut kulkuria jotenkin? Hän kyllä antaisi anteeksi, jos kulkuri vain tulisi takaisin. Siinä vaiheessa hetki oli äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää. Jos antaisi paljon ja luovuttaisi jotain itsestään, tarvittaisiinko muuta? Kulkurin katoaminen matkoilleen tuntui edelleen vaivaavan tyttöä, edes kulkurin tummasilmäinen veli ei tiennyt mitään, kiusoitteli vain leikiten. Tyttö kelasi mielessään oliko tässä nyt jonkinlaista rakkautta ilmassa, miksi kulkurin veli oli tuollainen kuin oli? Hän ei antaisi itselleen lupaa rakastua tuohon mieheen. Se rakkaus olisi väärää, ei suinkaan oikeaa. Oikeaa rakkautta hän tunsi kulkuriaan kohtaan.

Jokin oli saanut Clandestinon kuitenkin nyt palaamaan takaisin tutuille kulmille, sinne missä hän ajatteli tytön olevan. Kun hän oli lähtynyt, tytön silmät olivat olleet kyynelissä, hän oli kuitenkin toivonut, että vähän ennen niitä kyyneleitä tyttö olisi kääntänyt päänsä pois, jotta hän ei olisi niitä nähnyt. Hyvästelyyn oli jäänyt liian vähän aikaa, hän oli vain lähtenyt. Nyt Clandestino oli Jazztytön oven takana. Hän mietti uskaltaisiko hän koputtaa oveen? Mitä Jazztyttö ajatetlisi kun hän ilmestyisi pitkän ajan jälkeen tämän ovelle? Voisiko hän vain todeta, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta! Oi joi, jos suukon saan mä sulta!" Olisiko tyttö mennyt eteenpäin ja unohtanut hänet? Jos näin olisi, miksi tyttö ei ollut sanonut hänelle hänen tehdessä lähtöä, "Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa". Eihän toki Jazztyttö ollut mikään tyttö enää, ei kannattanut jättää kaikkea sen lyhyen tikun varaan. Ehkä heidän kummankin pitäisi muuttua.

Aikansa rohkautta kerättyään Clandestino uskaltautui koputtamaan Jazztytön oveen. Ovi avautui ja tyttö ilahtui kovasti kulkurin näkemisestä. Ilon kyyneleet nousivat kummankin silmiin. Kumpikin oli turhaan jännittänyt jälleen näkemistä. Iltaa valaisi taivaalla loistava täysikuu, mutta koska oli jo syksy, pieniä valkovuokkoja ei enää tytön pihalla ollut, niitä he olivat kesällä yhdessä ihailleet. Tyttö huomasi kulkurin mukanaan tuoman haitarin ja pyysi soittamaan sitä, "Soita vaan, kuuntelen sinua, auki vaan, vedä auki vaan palkeet elämän haitarin." Niinpä kulkuri istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa hiljaa, tyttö katsoi ikkunasta sumuisia katuja ja pyysi kulkuria soittamaan vielä vähän aikaa, hän tahtoisi tanssia. Hän tunsi tuon rytmin ja aikoi surutta syödä kulkurinsa huulilta tuon suloisimman vimman. Ohimennen siinä mainittiin myös tuo Clandestinon tummasilmäinen veli, Romero, jolta Jazztyttö oli myös Clandestinoa kysellyt. Tosin puhelimesta oli aina vain kuulunut tuttuun tapaan, "Pronto, pronto!". Nyt he kuitenkin olivat taas yhdessä, Clandestino ja Jazztyttö. Kulkuri kertoi kuinka hän oli kaukana täältä ollessaan tien päällä kaivannut tytön viereen. Tyttö puolestaan sanoi miten välillä hänen kyynelistään oli kertynyt haihtumatonta usvaa. Kummallekaan heistä heidän jonkinlainen rakkaustarina ei ollut antanut rauhaa.

Siinä hetkessä tuntui siltä, että molemmat olivat tehneet tunteistaan kirjaa, kirjaa jonka toinen saisi lukea. Kenties he voisivat kirjoittaa siihen kirjaan lopun yhdessä. Ainakin he olivat taas valmiita lähtemään tutkimusmatkalle maailmaan yhdessä, toinen toiselleen karttoina ja saattajana, ilman saattajaa ei täällä kukaan pystyisi kulkemaan.

He molemmat kuitenkin tiesivät, ettei tämä yhteinen aika taas kestäisi kauaa. Clandestino oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän roolin. Vaikka kuinka hän toivoi, ettei tyttö rakastuisi häneen, hän ei tahtoisi satuttaa, sillä ennemmin tai myöhemmin tähtitaivas näyttäisi taas tietä kulkurin matkalla kohti tuntematonta. Jazztyttö katsoi Clandestinoa ja kysyi, "Miksi sytytitkään roihun riehumaan, silloin aikanaan? Kiihkeyttä kuumaa, hullutta huumaa, sait mut tuntemaan. Miksi pois ei mee hurja polte pohjaton?" Kulkurin mielestä tyttö oli melkoinen kissanainen, tämä sekoitti hänen päänsä, teki suorastaan kahjoksi ja tuntui kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. Mutta kaikki tytöt eivät kuitenkaan osanneet villitä hänen vaistojaan, hän oli hengittänyt Jazztytön parfyymin ja tyttö toi hänen mieleensä tiikerin. Hän oli aivan myyty mies.

Nyt kun heillä kuitenkin oli tämä hetki, he päättivät käyttää sen olemalla vielä hetken lähekkäin, painautua hiljaa toistensa viereen. Kulkuri tunsi sylissään lämpimän hehkun. Enempää ei sillä hetkellä voinut toivoa kuin että toinen jäisi siihen viereen. Miten monta kertaa yksin sateessa seisoessaan kulkuri olikaan kaivannut tätä hetkeä. Oli tuntunut siltä kuin tuo suuri kaipuu olisi suistanut tieltään itkumuurin. Aivan kuin sademies olisi tuonut tullessaan kaiken sen sateen ja sen mukana uineet menneisyyden haamut, päiväuniensa avulla hän oli kuitenkin selvinnyt, ajatellut aurinkoa ja sitä, että saisi taas jossain vaiheessa olla tyttönsä luona. Kaipuuta oli kuitenkin ollut kaunista kantaa, niin kaipuuta tyttöä kuin kotiaan kohtaan. Kulkuri toivoi, että kunpa hän joskus taas saisi palata myös lapsuuden maisemiin, kävellä kotiportista kuin lapsena ennen. Ehkä jonain päivänä se päivä vielä koittaisi ja hän saisi palata lapsuuden kotiinsa, kenties tuo tyttö mukanaan. Sitä ennen hän kuitenkin viettäisi hetket, jotka malttoi paikallaan pysyä, tuon kovasti kaipaamansa tytön kanssa. Heidän pakopaikkansa oli tuo pienoinen metsäpirtti, siellä he saivat olla kahdestaan, metsätuulten humina kehtolaulunaan.

Sellainen ilta Kukonhiekassa. Tunnelma oli lämmin ja tanssikansaa runsaasti paikalla, kaksi kovaa kuningasta veti kyllä kirjaimellisesti tuvan täyteen. Yleisöä riitti mukavasti viimeiseen valssiin saakka, vaikka vähitellen väki vähenikin. Kiitos Aki & Fantasia - Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, veditte taas kerran aivan huikean keikan! Tosin voiko teiltä muuta odottaakaan? No ei. Nähdään taas!