Syyskuun viimeinen lauantai, kuukauden viimeinen päivä ja
samalla omalta osalta alkusyksyn viimeinen keikka ennen pakollista taukoa –
Akilla ja Fantasialla tulossa loma ja ennen lomaa sekä heti loman jälkeen ei
nyt vain satu sopivaa keikkaa kohdalle. Suunnaksi siis Revontuli Hankasalmella
ja ei muuta kuin nauttimaan tämän porukan energiasta sekä keräämään sitä
talteen ennen kuin taas kohdattaisiin lokakuun lopussa. Kovin suuri ei
yleisöryntäys paikalla tällä kertaa ollut, hieman kieltämättä ihmetytti se
vähäinen määrä ja myös se, kuinka porukka väheni vähenemistään illan
mittaan. Näin oli muuten myös
tammikuussa kun Aki & Fantasia olivat paikalla edellisen kerran. Keikan
jälkeen siinä Simon kanssa pohdittiin, mahtaako tuossa paikassa olla tapana,
että lähdetään pois kesken illan? Tanssikansan vähyys ei kuitenkaan haitannut,
kaikesta tapahtuneesta (Akin aamuinen hirvikolariin joutuminen) huolimatta
keikka oli sitä taattua laatua.
Viime blogissa saitte lukea pitkästä aikaa tarinaa tutusta
kulkurista ja tytöstä, tässä blogissa viedään tarinaa hieman eteenpäin siitä
mihin viimeksi jäätiin, ennen kuin päästetään heidätkin hieman lomailemaan. Kenties
kohtaamme heidät taas jossain vaiheessa.
Tarinamme alkaa pienoisesta metsäpirtistä, joka toimii
kulkurin ja tytön piilopaikkana. Pienoinen metsäpirtti tuolla jossain, paikka
armahin ja joka kätkee sisälleen muistoja. Nyt kulkurille tarjoutui mahdollisuus
viedä tyttö kultaiseen kulkurin valssiin, siihen mistä hän oli haaveillut
matkoillaan. Vaikka kulkuri oli matkoillaan poikennut kreivien linnoissa ja
häissä, joissa virtasi viini ja samppanja, ne eivät liikuttaneet kulkuria,
koska mieluummin hän halusi astella armaansa kanssa. Siinä valssin pyörteissä aika kului kuin
huomaamatta ja ilta ehti sulkea silmänsä, varjot kulkivat vain vaieten. Kulkuri
muisteli sitä kuinka joskus penkille puiston oli jäänyt vain kukka tytön lähdettyä
ja hän oli vain soittanut kitaralla muistoa laulun. Nyt ei siitä ollut huolta,
sillä hän sai viettää aikaansa tytön kanssa, ennen kuin taas tie kutsuisi häntä
kulkemaan. Hieman kulkuri haikaili
Lappiin ja sen luonnon luomaan outoon taikaan, ruska, joka loistaisi kuin satu,
olisi parhaimmillaan. Tytöstä tuntui että hän ei haluaisi päästä kulkuria
matkaan yksin, vaan esitti vienon pyynnön, ottaisiko kulkuri hänet matkaan
mukaan edes pieneksi hetkeksi, hän haluaisi nähdä huiput vaarojen ja tunturit
jylhät. Kulkuri mietti hetken ja myöntyi, joten heidän matkansa kohti Lapin
outoa taikaa saattoi alkaa. Siinä matkalla kulkuri kertoi tytölle missä
kaikkialla hän oli matkoillaan kulkenut ennen heidän viimeisintä kohtaamistaan.
Rodoksella hän oli piipahtanut pikaisesti ja tavannut siellä erään herra
Sorbasin. Kulkuri oli pyytänyt Sorbasia soittamaan kitaralla kreikkalaisen
laulun ja muutama herbas siinä oli myös tullut kumottua. Tyttö kuunteli kun
kulkuri jatkoi kertomustaan myös taannoisesta Budapestin matkastaan. Se on
paikka jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin, Tonavan rannalla,
Budapestin yössä, oli kulkuri monet kerrat jäänyt haaveilemaan.
Siinä matkalla heidän lähellään liiteli naurulokki, joka sai
kulkurin kertomaan tytölle tarinaa lapsuusystävästään, joka oli aikoinaan
lähtenyt merille. Tuolloin kulkuri oli vanhempiensa käskystä jäänyt
kotirantaan, mutta tuo taivaalla liitelevä albatrossi toi hänelle tuon ystävän
mieleen. Vaikka kulkuri oli vielä nuori, oli hän tuon ystävänsä lähdön jälkeen
istunut kapakassa tuijottaen lasinpohjaa. Siellä hän oli tutustunut
Kateriinaan, jonka lempi oli kuitenkin ollut valhetta. Mutta se oli mennyttä
se, kulkuri kuitenkin muistutti tyttöä siitä, että hän ei itse voi määrätä
kohtaloaan, taas jonain päivänä hän joutuisi lausumaan tytölle taas, ”Vaya con
dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo.” Ehkä aikanaan heidän tiensä taas
kohtaisivat, mutta ennen kuin heidän tiensä taas eroaisivat, he päättivät
nauttia yhteisistä hetkistään. Pikkuhiljaa heidän tiensä oli jo johtanut
tuntureiden juurelle. Eivät ne tunturit
kuitenkaan ihan Alppeihin verrattavia olleet, eikä rinteillä kasvanut
alppitähtiä, mutta silti tuo Lapin kauneus lumosi tytön. Hän pyysi kulkuria olemaan hetken hänen kanssaan
ihan lähekkäin. Aivan sama menisikö
siinä hetki vai viisitoista kesää, kun kulkuri taas lähtisi, hän halusi tuntea
lähellään tuon hehkun viipyvän.
Lapissa kun oltiin, kaksikkomme törmäsi myös Lapinnoitaan,
joka tarjoili heille kummallisen rakkauden drinkin. Alkoi tuntua pientä vipinää
ja silmiin syttyi kipinää, noidan mukaan ne kuuluivat oikeisiin
lemmenoireisiin. Ojanpohjat eivät kuitenkaan kutsuneet drinkin nauttimisen
jälkeen, tie kävi vain kirkkaammaksi ja johdatti kulkurin ja tytön
koivukujalle, jossa koivut tosin olivat vaivaiskoivuja. Kenties siellä vannottaisiin rakkautta
tähtitaivaan alla... Noitaa ei enää tässä vaiheessa tarvittu, joten noidalle
koitti lähdön hetki. Noidasta se oli vaikeaa, mutta hän meni, jääden kuitenkin
kuuntelemaan, kuinka tyttö sanoi kulkurille kuinka hän tahtoisi kommentit ja
kiellot ohittaa ja tahtoisi elää tämän elämän ja heikkoutensa kulkurin
kanssa. Tyttö kyseli myös kulkurilta
oliko tämä kuullut mitään Sörkän laitakatujen katupojista, jotka kerran olivat
ilmaisseet halunsa alkaa kulkureiksi.
Katupojista kulkuri tiesi sen verran, että nämä eivät hänen
kehotuksestaan lähteneet taivaltamaan maita kulkureina, vaan päättäneet sen
sijaan kokeilla miltä elämä tuntuisi merimiehenä. Yhtä lailla siinäkin näkisi
maailmaa, mutta myös moni neito jäisi silti itkemään kaipauksen kyyneliään.
Siinä kahdenkeskisessä hetkessä oli jotain kummaa taikaa,
katseet vaeltelivat vartaloilla, tyttö ja kulkuri tunsivat, että he tekivät
toisilleen niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. He halusivat
viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan, kun tyttö painautui kulkurin syliin, hän
tunsi tämän sykkeen ja tunsi saavansa kaiken.
Kunpa kukaan ei nyt särkisi tunnelmaa, he olivat onnistuneet karkaamaan
yhdessä arjen taa. Olkoon tuo tunne vaikka vain harha, mutta nyt kulkuri oli
tosiaan onnistunut viemään tytön kauas arjen taa, unten maailmaan. Vaikka sillä
hetkellä ei ollutkaan pelkoa kulkurin lähdöstä, tyttö vaistomaisesti pelkäsi
hetkeä jolloin kulkurin askelten äänet katoaisivat ja jäljelle jäisi ikävä –
kenties hän taas joutuisi kirjoittamaan kulkurilleen tummin kyynelin ja
toivomaan, että ehkä hänen viestinsä tavoittaisivat kulkurin ja tämä lukisi ne.
Mutta kuitenkin luottaen hän ottaisi sen, minkä tie hänelle soisi, erot päivien
ja erot viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta, hän tiesi sen, että kun
antaisi paljon, muuta ei tarvittaisi. Viimeistään kun suvituuli soittaisi
oksissa ja linnut soisivat laulunsa ilmoille, soisi jälleen valssi ja kenties
he saisivat viettää enemmän aikaa yhdessä.
Silloin hän näyttäisi kulkurille sen varjoisan penkin ja puun, jossa hän
odotti tätä palaavaksi. Joko silloin voisi vapautuneesti kuiskata, ”Minä
rakastan sua”?
Kulkurin poissa ollessa moni muukin oli yrittänyt kosiskella
tyttöä, kyllä kulkuri sen tiesi. Lapin erämaassa oli hyvä keskustella siitäkin.
Kulkuria kiinnosti lähinnä se, kuinka syvää tuttavuutta tyttö oli tehnyt hänen
tummasilmäisen veljensä kanssa. Tyttö sanoi, että hän oli pitänyt vain hetken
aikaa hauskaa kulkurin veljen kanssa, tietäen että tuo tummasilmäinen vei
kaiken aikaa vain leikiten ja haavoitti hetkessä myös sydämen. Kenties se on
ollut luvatonta miettiä tuota tummasilmäistä, mutta kun kaikkea ei saa tai
sitten se on pirun vaikeaa ja sitten sitä vain kelaa mielessään onko ilmassa
rakkautta, ja jos on, onko se väärää vai oikeaa? Kyllähän Clandestino sen
tiesi, että tyttö tiesi rakkauden olevan oikeaa, jos se vain kohdistuisi
häneen, olihan hänelläkin oma menneisyys kahleenaan, hänet oli tuomittu
kulkemaan, hän vaeltaisi vailla määränpäätä, löytäisikö hän koskaan onnea,
saati paikkaansa, vaikka tuota tyttöä rakastikin ja halusi olla tämän
luona. Clandestino kertoi kuinka hyvä
hänen on ollut tytön lähellä, mutta toivoi, että sillä hetkellä kun hänen
täytyisi taas lähteä, tyttö antaisi hänelle jonkin sanattoman merkin ennen
kyyneleitä, koska hän ei voisi vastustaa niitä kyyneleitä. Jazztyttö tiesi,
että hänen olisi turha surra sitä ettei hänellä jatkuvasti olisi heilaa, sen
kanssa olisi vain opittava elämään, hän voisi unhoittaa huolensa jazzin rytmiin
tai vaikka pistää nokkaansa puuteria ja lähteä humpalle kulkuria
odotellessaan. Kulkurilla ei tietenkään
mitään sitä vastaan, eihän hän voisi tyttöä joka paikkaan mukaansa ottaa, mutta
kunhan tyttö ei vain unohtaisi häntä. Tyttö lupasi, ettei niin kävisi, joten
kulkuri sanoi voivansa käydä matkoillaan kylille päin vihellellen ja hyräillä
siinä, ”Hei, hoi sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta.”
Ennen kuin jatketaan tarinaa eteenpäin, mainittakoon tästä
Jätkänhumpasta se, että kyseinen humppa sai kunnian olla Akin & Fantasian
kuntoiluosuus. Aki sanoi, että porukka on niin tikissä ensi kesänä kuin voi
vain olla. Lavalla pompittiin ylös alas, humpan ja ripaskan askeleita nähtiin
vuorotellen, Jani ja Jouni potkivat toisilleen näkymätöntä jalkapalloa, kitaran
ja basson kaulat näyttivät välillä jääkiekkomailoilta, Jani soitti kitaraa
yhdellä kädellä, Simo steppaili haitarinsa kanssa lavan etureunalle ja antoi
haitarin soida – ”Revi sitä haitaria” kehotuksen saattelemana ja Kimmo
puolestaan nosteli kapuloita vuorotellen ylös ja taas alas, kuulemma ne olivat
kahvakuulaliikkeitä. Jos tämä meno jatkuu läpi syksyn ja talven, niin porukka
on kyllä tosiaan tikissä kesän koittaessa.
Mutta jatketaan vielä Clandestinon ja Jazztytön tarinaa.
Tosin kulkuri sanoi vielä sen, että jos tytöllä olisi joku
toinen hänen takaisin tullessaan ja hän yhä odottaisi tyttöä, se toisi vain
huolta, siksi hän oli päättänyt, että hän ei siinä vaiheessa odottaisi enää,
vaan jatkaisi yksin. Tyttö vannoi, että näin ei todellakaan tulisi käymään, hän
rakasti kulkuria liikaa, eikä tässä vaiheessa voisi ajatellakaan olevansa
kenenkään toisen kanssa. Puhelimen ääni veti heidät arkeen takaisin, tytön
ystävä halusi tietää minne tämä oli oikein kadonnut? Tyttö vastasi, vaikka
tiesi joutuvansa pyörremyrskyn keskukseen, hän tiesi tasan tarkkaan mitkä sanat
hänen ystävänsä valitsisi – hänen täytyisi muuttua, hän ei ole enää mikään
tyttö ja hänen pitäisi lopettaa lapselliset leikkinsä. Mitä? Oliko se muka
lapsellista leikkiä lähteä kulkurin matkaan?
Lapin öisellä taivaalla loisti täysikuu ja vaikka se kiersi vain kylmää
tietänsä yksin, se sai nähdä kulkurin ja tytön rakkauden hetket. Kulkuri oli romanttisella tuulella ja hän
lupasi kevään koittaessa näyttää tytölle Lapin erämaassa olevan lähteen, jossa
saattoi nähdä keijujen karkeloivan ja juuri siitä syystä siellä olisi pieniä valkovuokkoja
sammalmättäällä. Kenties he saattaisivat
kohdata myös Roomassa, siellä Via Venetolla sijaitsevassa Cafe Nerossa, jossa
olivat tavanneet aiemmin ja heittäneet kolikon suihkulähteeseen. Siellä tyttö
oli myös tavannut myös Romeron, joka myöhemmin oli paljastunut Clandestinon
veljeksi. Tyttö kertoi kuinka yöt
valvoessaan, hän oli kaivannut kulkuria ja toivoi tämän voivan ymmärtää sen. Jos tämä oli rakkaustarina, se ei antanut
hänelle rauhaa, eikä hän todellakaan pystynyt unohtamaan kulkuriaan. Yhdessä heistä tuntui siltä, kuin he olisivat
tutkimusmatkaajia tässä maailmassa, karttoja ei tarvittu, he olivat sellaisia
toisilleen, mutta kartoilla oli toki myös tie salaiseen. Ilman saattajaa ei
heistä kumpikaan pystyisi kulkemaan tätä tietä loppuun saakka, pelko ei enää
ohjaisi heitä, vaikka he välillä kulkisivat erillään, toivo johtaisi heidät
lopulta kotiin, oli se sitten missä tahansa.
Tähän päättyi Akin ja Fantasian yhteinen osuus illasta.
Kortteja ei tällä kertaa ollut Akilla jaossa, koska posti ei ollut toimittanut
niitä lisää, mutta jos joku haluaisi ostaa levyn, niin siihen kyllä sitten
nimikirjoituksen saisi. Tosin porukkaa ei enää tässä vaiheessa paljoa paikalla
ollut, muutama kävi halaamassa Akia ja sitten niitä nimmareita kirjoiteltiin
ainakin kalenteriin ja työvuorolistaan, mitä nyt keneltäkin sattui löytymään.
Fantasian oli tarkoitus vielä kahvin hörppäämisen jälkeen soittaa viimeinen
setti, mutta yllättäen paikalla ei näyttänyt enää olevan edes kourallista
tanssipareja, ainoastaan innokkaimmat fanit, joten Fantasia teki päätöksen
jättää viimeisen setin soittamatta, levymusiikki saisi soida loppuun asti, jos
joku vielä halusi tanssia.
Vaikka elävää musiikkia ei enää Akin encorejen jälkeen
kuultu, ei se latistanut illan tunnelmaa. Illasta jäi jälleen kerran hyvät
fiilikset ja energiatankkaus suoritettua. Eiköhän tällä pärjää lokakuun loppuun
saakka kunnes seuraavan kerran kohdataan. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo,
Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava loma, menkää turvassa tien päällä
minne ikinä kuljettekin, olette rakkaita ja tärkeitä 💖
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti