Talvikauden
ensimmäiset tanssit Kuopiossa Hotelli IsoValkeisella tanssittiin lauantaina
juuri ennen talviaikaan siirtymistä. Halloween-juhlien viikonloppu, mutta
paikalla ei kuitenkaan sen kummemmin näkynyt noitia, piruja, zombieita tai
mitään muutakaan Halloweeniin liittyvää. Tanssikansaa oli paikalla runsain
määrin, tunnelma oli kuuma ja hikinen, niin tanssilattialla kuin lavan
puolellakin. 1,5 vuotta sitten Akin ja Fantasian yhteinen taival oli alkanut
juuri tästä paikasta, joten nyt pojilla oli edessä vähän kuin ”paluu
rikospaikalle”. Kunnon tanssi-ilta siitä saatiin aikaiseksi, mutta vaikka
tosiaan mitään Halloween teemaa ei näissä tansseissa nähtykään, silti
tämänkertaisen blogitekstin tarina etenee kauhuteemalla aiheeseen liittyen. Tästä alkaa Clandestinon painajainen 
Tuttu kulkurimme oli taas jälleen tien päällä, hän oli
kulkenut ja kulkenut, mutta päätti nyt poiketa tervehtimässä isäänsä, tuota
lentäjää, jonka poika hän oli. Hänen
isänsä ei ollut kuitenkaan paikalla kulkurimme saavuttua, joten hän jäi
paikalle odottelemaan ja istahti kiitotien päähän ihailemaan villiä voimaa.
Kuitenkin uni alkoi painaa ja hän nukahti hallien varjoon ja alkoi nähdä
kerosiinin katkuista unta… Siinä unessa hän palasi lapsuuteensa kesiin, niihin
aurinkoisiin päiviin, joita hän oli viettänyt äitinsä Leilan lempeässä huomassa.
Siinä lapsuudenkotinsa pihanurmella maatessaan hän näki taivaalla liitelevän
naurulokin ja kuuli äitinsä sanovan kuinka tuo albatrossi olisi joku päivä
hänen sielunsa, joka liitelisi taivaan sinessä lepäämättä… koskaan. Siinä
vaiheessa uni alkoi muuttua painajaiseksi.
Oli päivä tai synkkä yö, mutta joka tapauksessa oli pimeää. Joku kuiski hänelle, että sä muistatko viel
puistikkotien, missä kahden istuimme silloin illoin ain. Kuka tuo kuiskija kulkurimme
korvaan oikein mahtoi olla? Etkö tunne minua, ääni pimeässä kuiskasi, olen oma
armas Elaine. Painajainen tuntui vain pahenevan, omasta mielestään kulkuri oli
jo aikoja sitten heittänyt hyvästit tuolle naiselle, mutta ääni vain jatkoi,
suudelman kuumas tunnen mä viel huulillain. Kulkuri pinkaisi unessaan juoksuun
ja hengitti raskaasti. Hän saapui veden äärelle, istahti siihen ja alkoi
miettiä onnenmaata, sitä paikkaa siellä jossain kaukana, jonne hän oli joskus
luvannut tyttönsä viedä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tuo onnenmaa ei
odottaisi heitä, veden pintakin näytti synkältä ja pinta väreili
uhkaavasti. Kulkuri päätti lähteä pois
veden ääreltä, tiedä vaikka se saisi hänen painajaisensa loppumaan. Mutta ei,
varjot kulkivat vaieten, kulkurimme seisoi yksin varjoissa ja alkoi laulaa
(niin kyllähän hän myös laulaa osaa) soitellen samalla Romaniasta mukaan
tarttunutta kitaraansa, mutta parvekkeella ei kuitenkaan näkynyt ketään.
Kävisikö tässä nyt niin, että hänelle jäisi muistoksi vain laulu ja läheisen
puiston penkille verenpunainen kukka?
Yhtäkkiä hän törmäsi kreikkalaisen näköiseen mieheen.
Sorbas! Mitä tuo mies oikein teki kulkurimme painajaisessa? Sorbas kertoi
tulleensa töihin, soittajaksi, mutta täällä pohjolassa oli vain kylmiä pitkiä
öitä. Tämä paikkahan on jo itsessään painajainen, hän tuumasi kulkurille ja
tempaisi tämän mukaansa laivaan. Laiva kuljetti kulkurimme Sorbaksen seurassa
aina Budapestin yöhön saakka, jossa tuo kreikkalainen hylkäsi kulkurin Tonavan
rannalle. Ranta peittyi kukkiin, ne tuoksuivat huumaavilta, ne olivat edelleen
niitä verenpunaisia kukkia, juuri sellaisia kuin aiemmin oli puiston penkille
jäänyt. Kulkurin silmissä vilisi tanssijoita, viulut soivat, yö oli huumaava ja
tuntui kuin painajainen ei loppuisi koskaan. Hiljalleen kulkurimme alkoi
ymmärtää, että hän ei voisi itse määrätä kohtalostaan ja kuuli kuinka sanat,
”Vaya con dios mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo”, soivat hiljaa jossain.
Jotenkin ääni, joka nuo sanat lausui, kuulosti tutulta ja vielä kun samainen
ääni kuiskasi kysellen, muistathan silloin kun syyskuisin illoin… alkoi kulkurimme miettiä olisiko tämä painajainen kuitenkin muuttumassa
toisenlaiseksi uneksi, sillä ääni kuulosti erehdyttävästi hänen kaipaamansa
tytön ääneltä. Mutta ei, painajainen vain jatkui! Yllättäen kulkuri huomasi
olevansa taas tien päällä ja tien vieressä näkyi numero 66. Hetken hän mietti
oliko hän nyt joutunut Yhdysvaltoihin ja kulkisiko hänen reittinsä nyt road
sixtysixiä pitkin Chicagosta aina Santa
Monicaan saakka? Näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän oli jotenkin tietämättään
päätynyt takaisin Suomeen ja ihan kotimaiselle valtatielle kuuskytkuus. Tie oli
kuoppainen ja surkea, ei sitä ollut helppo kulkea. Kuitenkin hän vain hoki
itsekseen, "I’m fine, I’m fine…" Mutta miksi ihmeessä englanniksi, Suomessahan
tässä oltiin. Silkkaa painajaista oli nyt kulkurin uni.
Yllättäen jostain kulkurillemme tarjottiin kummallinen
drinkki, ei, se ei todellakaan ollut mikään rakkauden drinkki, se maistui ja
näytti kummalliselta. Kuitenkin rakkauden drinkin tapaan se vei vääjäämättä
kulkurilta jalat alta. Kulkuri maisteli drinkkiä, siinä ei ollut tietoakaan
hurmoksesta saati kaihosta eikä siinä maistunut edes makea tuska. Päinvastoin,
siinä maistui vodka ja tomaattimehu – hemmetti sentään, joku tarjosi nyt
kulkurillemme Bloody Maryn! Koska tämäkin drinkki vaikutti niin, että tie
jalkojen alla kävi kummallisen kirkkaaksi, päätyi kulkurimme taas tuttuun
osoitteeseen Koivukujalle. Koivukuja näytti Halloween-yönä kummalliselta,
koivujen lehdet olivat kellastuneet, ne putoilivat jo puista maahan, paljaat
oksat huojuivat tuulessa - oli pimeää tähtitaivaasta huolimatta. Kulkuri
suunnisti tuulessa kohti Jazztytön kotiovea, toki hän toivoi tytön odottavan
häntä, näinhän he olivat viimeksi erotessaan sopineet. Kulkuri odotti näkevänsä
tytön peilin edessä puuteroimassa nenäänsä ja peilaamassa otsatukkaansa. Hän
oli aikeissa koputtaa oveen, mutta juuri sillä hetkellä hän huomasi oveen
kiinnitetyn hyytävän viestin: ”En jaksanut enää odottaa, lähdin sen kuuluisan
merimiehen matkaan. Itkin perääsi kaipuun kyyneleitä, en halunnut olla yksi
niistä lukuisista tytöistä joka on jäänyt sinua kaipaamaan. Tiedäthän, ei
merimies voi maissa olla päivää kauempaa, kun jossain – piru vie – laiva
odottaa. En tiennyt koska palaat. Hyvästi!” Nyt kulkurista alkoi tuntua, että
hänet on petetty ja pahasti. Miksi tyttö ei ollut odottanut häntä? Kyllähän sen
tiesi, että lähdön hetki on monesti ollut vaikea, mutta että näin vaikea!
Olisiko hänen pitänyt huomata, että jotakin oli muuttunut? Mikään ei ollut
viitannut siihen. Kulkuri katseli pimeälle yötaivaalle, jossa loisti täysikuu.
Jokin siinä hetkessä kylmäsi kulkurimme selkäpiitä. 
Yhtäkkiä kulkuri tunsi jotain tai jonkun liikkuvan
lähellään. Menneisyyden haamutko ne siellä pahensivat hänen painajaistaan? Ne tulivat yhä lähemmäksi ja joku painautui
kulkuria vasten niin, että tuo hahmo tunsi jo hänen kiihtyvän sydämen
sykkeensä. Kuka tai mikä se oikein oli? Salaperäinen ääni vain kuiski kuinka
halusi kiihdyttää ja viihdyttää, tehdä sitä milloin vain. Kulkuri oli mennä jo
lähes tainnoksiin, vaikka kaikki oli pelkkää painajaista. Tosin ei hän tiennyt
sitä, koska yhä edelleen hän nukkui lentokonehallin varjossa. Tuo salaperäinen
häneen kiinni painautunut jatkoi kuiskimistaan ja yritti houkutella kulkuriamme
matkalle kauas arjen taakse. Kulkuri yritti vastustella ja vastustella, kaikin
tavoin hän yritti päästä eroon tuosta häneen kiinnipainautuneesta hahmosta, oli
se sitten mikä tahansa hänen menneisyyden haamuistaan, siitä oli päästävä
eroon! Tuo haamu vain jatkoi houkuttelemistaan, älä särje tunnelmaa vaan anna
lämmön koskettaa. Olkoon tämä tunne harhaa tai vaikka tämä ei olisikaan totta,
niin lähde lähde, kuiski tuo haamu vain yhä edelleen. Mitä tuo haamu oikein
halusi? Miksi se ei jättänyt häntä rauhaan? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen
tämän painajaismaisen hetken? Haamu alkoi nauraa pelottavaan sävyyn ja naurun
lomassa puhui siitä, kuinka oli nähnyt aikanaan kulkurin ravintolan pöydässä
toisen naisen kanssa, nähnyt kuinka kulkuri oli pyytänyt tuon toisen kanssaan
tanssimaan, hän tiesi kuitenkin enemmän – tuo toinen uskoisi kaikki ne sanat
mitä kulkuri tulisi kertomaan ja unelmoisi kenties tulevaisuudessa.
Pirullisesti nauraen kulkurin menneisyyden haamu yritti saada selville, joko
tuolle toiselle oli koittanut se hetki rakkauden jälkeen, jolloin kaikesta
huolimatta kaikki oli mennyttä. Kuinka paljon itsestään tuo toinen oli
mahdollisesti kulkurille luovuttanut ja antanut, kenties kaiken vai sittenkin
vain osan? Kulkuri alkoi olla kauhuissaan, mitä ihmettä oikein tapahtui ja
miten tähän oli oikein päädytty? Hän halusi tehdä tilit selviksi tuon
menneisyyden haamun kanssa, kuka tämä sitten olikaan. ”Kuka sinä oikein olet ja
mitä sinä minusta haluat?” kulkuri päätti kysyä. ”Se on salaisuus”, naurahti
tuo salaperäinen ja katosi pimeään yöhön yhtä nopeasti kuin oli paikalle
saapunutkin. Tunnelma oli yhä edelleen pelottava, puut huojuivat tuulessa,
kuutamon hohde loi joen pintaan välkkeen ja muistot Jazztytöstä alkoivat
täyttää kulkurin mielen. Virta vei ja virta toi, jopa yksinäinen ajopuu
ajelehti virtaa pitkin ja kulkuri mietti että mitä jos hän ei enää näkisikään
tyttöään, mitä sitten tapahtuisi?
Painajaismaisessa yössä kulkuri jatkoi taivaltamistaan joen
viertä pitkin. Yllättäen hän pysähtyi säpsähtäen, näkivätkö hänen silmänsä
oikein? Oliko hänen kaipaamansa tyttö joen vastarannalla? Jotenkin tyttö näytti
vastustamattomalta, aivan uudenlaiselta naiselta. Kulkuri yritti huutaa työn
perään, mutta hänen suustaan tuli ulos vain omituisia sanoja peräjälkeen, ” Humma
la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop.” Mitä ihmettä
nämä sanat oikein tarkoittivat? Kulkuri jähmettyi paikoilleen, joka sai hänen
tyttönsä huutamaan vain, ”Odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin mä
tuhlata aikaa!” Niin tyttö oli taas kadonnut
ja Clandestino seisoi virtaavan joen rannalla jälleen yksin. Hän otti käsiinsä
kaarnan palasen ja päätti kirjoittaa sen reunaan kaipauksensa ja pudotti sen
villivirtaan. Mutta löytäisikö kukaan koskaan hänen viestejään. Vähän ennen
kyyneleitä Clandestino mietti sitä, että löytäisikö kukaan myöskään häntä?
Painajaismainen yö vain tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän vaelteli katuja pitkin
ja hetken hän jo ajatteli olevansa Sörkän laitakaupungissa katupoikana, nähden
poliiseja kaikkialla. jahtasivatko ne häntä? Yhtäkkiä kadun kulman takaa alkoi kuulua
viheltelyä ja joukko tukkijätkiä ilmestyi kulkurin näkökenttään. Tukkijätkät
laulelivat mennessään, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on
tulta!” Se sai kulkurin kaipaamaan tyttöä yhä enemmän ja hänen päässään kävi jo
ajatus, oliko tyttö kadonnut joen rannalta sittenkin jonkun jätkän mukaan sen
pirullisen merimiehen sijaan?
Kulkurin painajaismainen uni vain jatkui ja jatkui, vaikutti
siltä, että uni ei loppuisi kovinkaan pian. Jostain ilmestyi paikalle
tummasilmäinen, jonka silmissä oli kuitenkin jotain outoa. Kulkuri vastasi
tuohon outoon katseeseen, vaikka hän ymmärsi tuon tummasilmäisen vievän häntä
vain leikiten. Hän oli aivan voimaton. Yllättäen tuo tummasilmäinen pyysi
häneltä tulta, Clandestino kaivoi zipponsa esille, ihmetellen samalla kuinka se
oli mahdollista, ei hän edes polttanut! Ilmassa väreili jotain kiellettyä ja
makealta tuntuvaa. Oliko se väärää vai oikeaa? Sisimmässään hän tiesi tämän
olevan väärää, mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen, tässä alkoi olla jo
kielletyn rakkauden makua. Tummasilmäinen ojensi kulkurillemme kaksi karttaa,
toinen johdattaisi kulkurin kohti väärää ja toinen kohti oikeaa. Tummat
kyyneleet nousivat kulkurin silmiin ja hän alkoi miettiä miksi oli menettänyt
tyttönsä ja miksi hän oikeastaan oli joutunut tähän painajaismaiseen
tilanteeseen, jossa hänen täytyisi valita oikean ja väärän väliltä? Se sattui
hänen tunteisiinsa, hän oli vain tahtonut tyttönsä sydämen, ei enempää. Aivan kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi,
kulkurin italialainen veli, Romero, ilmestyi paikalle aivan kutsumatta. Toki
kulkuri kyseli veljeltään, oliko tämä nähnyt hänen tyttöään. Ei mennyt
kauaakaan kun Clandestino sai hyytävän vastauksen veljeltään. Jazztyttö oli
viimeksi nähty Via Venetolla, Cafe Nerossa nautiskelemassa kylmää cappuccinoa.
Sieltä Romero oli tytön matkaansa poiminut ja vienyt salaiseen paikkaan. Mutta
minne, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ilkeästi naureskellen hän vain totesi
kulkurillemme, ”Arrivederci!” ja katosi synkkään yöhön, viimeisinä sanoinaan
vielä kuinka tämä olisi nyt alku hänen ja Jazztytön rakkaustarinalle, tarina
joka ei koskaan tulisi antamaan rauhaa Clandestinolle. Mikä painajainen tästä
vielä muodostuisikaan? Kulkuri tunsi nyt olonsa hyvin haavoitetuksi, miten nuo
kaksi voisivat tehdä tämän hänelle? Hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän
haluaisi unohtaa päivän jolloin hän syntyi. Hän vain halusi Romeron lähtevän
nopeasti ja menevän niin kauaksi kuin vain tämä voisi. Tilanne oli suorastaan
painajaismainen. Epätoivo alkoi hiipiä
hänen mieleensä loputtoman pitkässä yössä, jossa sade alkoi piiskata kasvoja ja
tuulen ulvonta vain yltyi yltymistään. Vaikka hänelle oli sanottu nuoruuden
olevan seikkailu ja kehotettu kokeilemaan ja yllättymään, ei hän aivan tätä
ollut odottanut. Miksi ihmeessä kaikki oli kääntynyt päälaelleen?
Kulkuri ei voinut enää muuta kuin muistella sitä, kuinka
hänen kaipaamansa tyttö oli aikoinaan sekoittanut hänen päänsä ja tehnyt hänet
suorastaan kahjoksi, kun tyttö oli kävellyt hänen ohitseen keinuvin kissanaskelin.
Vaarallisen kissanaisen muistelun lomassa kulkuri kaivoi taas esille
savukkeensa, vaikka aivan hyvin hän tiesi ettei todellakaan polttanut. Mitä oikein
oli meneillään? Yhtäkkiä kulkuri kuitenkin säpsähti hereille, yltä päältä
kylmän hien peitossa. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi missä hän
todellisuudessa oli. Ei tietoakaan menneisyyden haamuista tai muista oudoista
henkilöistä. Kaikki saattoi olla vain unta. Hän nousi ylös, huokaisi
helpotuksesta ja päätti lähteä matkaan, jotta voisi taas saapua paikkaan aikaan
odotetun. Vaikka hän ei tiennyt milloin tie veisi määränpäähän, mutta sen hän
tiesi ettei hänen koskaan tarvitsi kysyä tytöltään, ”Haaveissa vainko oot mun”.
Kaikki oli ollut vain silkkaa painajaista – vai oliko sittenkään?
Todellisuudessahan kukaan ei siis oikeasti nähnyt mitään painajaista, eikä tunnelma ollut mitenkään outo. Akin & Fantasian tämän kertainen ohjelmisto ja Halloween vain innoittivat teemaan sopivaan tarinaan. Talvikausi on nyt siis avattu, vaikka Kuopiossa ei lauantaina kovin talviselta näyttänytkään. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä illasta. Nähdään taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti