Tällä kertaa matka suuntautui Itämeren aalloille,
keikkapaikkana Silja Europa ja Ocean Club. Aki ja Fantasia keinuivat aalloilla
Helsingin ja Tallinnan välillä kaksi risteilyä, itse hyppäsin matkaan mukaan
toiselle lähdölle. Kaikkea voi aina sattua kun tämä tyttö risteilylle lähtee,
kummasti jotain aina jää matkasta pois – ei, se ei ollut passi (tosin kerran
sekin on jäänyt kotiin), vaan jotain aika oleellista matkan kannalta, nimittäin
pankkikortti. Kaikesta huolimatta tilanteesta selvittiin, tosin vähän
kuittailuja tuli kuultua tästä unohduksesta, ”Hanna, sä alat oppia!” ja
”Onneksi laivaan pääsee ilman pankkikorttia!”. Mutta se vain kuuluu asiaan.
Risteilykansaa ei tällä kertaa ollut mitenkään runsain määrin liikenteessä,
mutta siltikin tunnelma tansseissa oli kuuma ja erittäin lämmin.
Viime blogin tarinassa tuttu kulkurimme joutui Halloweenin
vuoksi painajaisen piinaamaksi, joten olisikohan nyt aika kertoa tarinalle
jatko sen suhteen kuinka kulkurimme mahtoi tästä selvitä. Vieläkö painajainen
kummitteli mielessä vai olivatko asiat saaneet paremman käänteen?
Painajaisen jälkeen kulkurimme oli tuntenut olonsa hieman
yksinäiseksi, sielu oli piirtänyt hänen silmiinsä tuon yksinäisyyden. Hän ei
pystynyt peittämään sitä katseestaan ja tuntui siltä, että taivaalta oli valo
kadonnut hetkeksi. Kuitenkin tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan ja
kimmelsivät kuin alumiinitähdet. Tähtitaivas kuunteli häntä kun hän huusi
ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton? Hän mietti kuinka tuo tyttö,
jota hän kaipasi, oli sytyttänyt roihun riehumaan silloin aikanaan? Tuuli soi
metsissä hiljaa ja kulkuri kaipasi tyttönsä luokse. Hän ei tiennyt kauniimpaa,
kenties huomenna hän olisi taas tyttönsä luona. Kulkurin veri veti häntä
kuitenkin kulkemaan, silmät kostuivat kyynelistä, hän mietti veisikö tyttönsä
Tallinnaan, kenties Tallinnan illoissa heillä olisi aikaa toisilleen. Olisiko
tuo paikka heidän onnenmaansa, josta he olivat veden ääressä istuessaan. Eihän
se nyt kovin kaukana ollut, mutta sinne he voisivat kuitenkin kahdestaan mennä.
Kulkuri päätti hengähtää hetken ja seisahti alle kuiskivan puun katsomaan
kulkua kuun rakas aatoksissain. Hän kaivoi kitaransa esille ja soitteli sillä
hetkisen, laulellen yksin varjoissa, ennen kuin jatkoi taas matkaansa.
Kuin huomaamatta kulkurin tie kulki jälleen painajaisesta
tuttua valtatietä nro 66. Vaikka se oli kuoppainen, ei sen taivaltaminen tällä
kertaa tuntunut painajaiselta. Hän tunsi olevansa aivan ”fine” ja ”okay”. Hän
mietti kulkiessaan kaikkia niitä hetkiä, joita oli saanut viettää tyttönsä
kanssa. Tumma hiljaisuus ja yön silkki pehmeä, yksikään ei tuolloin nähnyt eikä
kuullut heitä. Silloin oli vain kuiskattu toiselle, ”jää aivan lähellein, ei
rakkaus yötä pelkää”, oli tuntunut kuin alku tää vois olla kaiken kauniin, alku
johon loppua löydy ei. Vaikka heidän tiensä olivat aina välillä eronneet. Siinä
kun kulkuri odotteli sitä, että kohtaisi taas tyttönsä, hän törmäsi matkallaan
ulkomailta saapuneeseen kollegaansa, jonka kanssa puhe vaihtui
englanninkieliseksi. Tällä toisellakin
kulkurilla oli omat naishuolensa, joten hän kertoi kulkurillemme seuraavaa,
”Last night I said these words to my girl. I know you never even try, girl. Please please me, like I please you.” Kulkurimme
kuunteli ymmärtäväisenä ja keskustelu jatkui siitä kuinka matkoilla aina
kaipasi sitä tiettyä tyttöä, ”Ain't got nothing but love, babe. Eight days a week. Love you every day, girl. Always on my mind”,
ja kääntyi sitten siihen miltä tuntui palata matkoilta sen oman tytön luokse. ”It's been a hard day's night, I should be
sleeping like a log. But when I get home to you I find the things that you do. Will
make me feel alright.” Sellaista se kulkurien elämä oli, välillä veri veti
kulkemaan tien päälle, mutta siltikin, ”And then while I'm away, I'll send
all my loving to you.” Kulkurien oli kuitenkin lähdettävä omille teilleen,
mutta vielä ennen kuin heidän polkunsa erkanivat, kulkurimme lohdutti toista
kulkuria sanomalla, ”She loves you.”
Toisaalla tyttö odotteli kulkuriaan saapuvaksi. Hän päätti
odotellessaan nautiskella rakkauden drinkin. Baarimikko tarjosi hänelle
Cosmopolitanin, siinä maistui niin hurmos, kaiho ja hieman myös makea tuska.
Drinkkiä nautiskellessa tytön mielessä kävi, että jotain hän taisi unohtaa
kotiinsa Koivukujalle. Ehkä hän oli liikaa ihaillut kellastuneita koivun lehtiä
tähtitaivaan alla, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, hän ajatteli ja heitti
ajatuksen mielestään, jatkaen drinkin nautiskelemista. Odottavan aika oli kuitenkin pitkä ja
kulkuriaan odotellessa Jazztyttö kaivoi laukustaan peilin ja pisti nokkaansa
hieman puuteria ja peilasi otsatukkaansa, olihan hänen näytettävä hyvältä
kulkurin saapuessa. Siinä odotellessa hän katseli ohi kiirehtiviä merimiehiä,
jokaista odotti laiva jossain, myrskyä uhmaten noiden merimiesten laivat
kyntäisivät maailman meriä. Kenties jossain noilla merimiehillä odotti joku
neito, joka kaipasi ja itki kaipuun kyyneleitä. Siinä vaiheessa tyttöä alkoi
kuitenkin hieman jo hermostuttaa, lähdön hetki alkoi olla käsillä, mutta
kulkuria ei vielä näkynyt. Oliko jokin muuttunut, jotain mitä hänen olisi
pitänyt huomata? Tyttö tiesi, että hänen edellisen illan viesti oli tavoittanut
kulkurin ja tänään heidän piti nähdä. Taivaalla loisti öisen taivaan ihme,
täysikuu, kun tyttö katseli sataman ikkunasta ulos, etsien katsellaan kulkuria.
Hän toivoi, että tuo mystinen täysikuu voisi kertoa kulkurille kuinka paljon
tyttö tuota kulkuria rakasti.
Yllättäen tytön valtasi tunne, että jonkun katse vaelteli
hänen vartalollaan ja jokin veti häntä tuota katsojaa päin. Tyttö käänsi
katsettaan ja näki tutun kulkurin seisovan sataman baarin ovella hymyilevänä. Tyttö
kiirehti kulkurin luokse, painautui tätä vasten ja tunsi kulkurin sykkeen.
Tyttö tunsi saavansa kaiken kulkurinsa sylissä, kenties tänä yönä he voisivat
myös hieman viihdyttää toisiaan. Kulkuri rutisti tyttöä lujasti ja kuiskasi
tälle, kuinka he karkaisivat nyt kahdestaan kauas arjen taa, kukaan ei voisi
särkeä tunnelmaa. Ei koittaisi edes
hetkeä rakkauden jälkeen eikä pelkoa siitä, että työntäisi toisen jonkun toisen
syliin. Hetki oli hiljainen ja äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää, ero
päivien ja ero viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta. Joskus oli annettava paljon ja luovutettava
jotain itsestään, jos vain voisi. Kulkurista tuntui, että tyttö sai hänet
uskomaan uuteen elämään ja loi pohjan hänen elämäänsä. Tämän tunteen hän
tallettaisi kätköön sydämen, eikä kertoisi siitä muille. Kellä onni on sen
piilottakoon. Tytön mielenkiinto heräsi ja hän kysyi kulkurilta mitä tällä oikein
oli mielessään? Kulkuri vain hymyili salaperäisesti, ”Se on salaisuus.” Ennen
kuin kulkuri ja tyttö astuivat laivaan, he pysähtyivät hetkeksi pienen joen
äärelle, joka virtasi lähellä satamaa. Kuun hohde loi joen pintaan välkkeen ja
he katselivat kuinka virta vei ja virta toi, virran laineet olivat täynnä
elämää.
Clandestino päätti pudottaa viestinsä virran vietäväksi,
sitä löytäisikö joku hänen viestinsä tai mitä hän siihen kirjoitti, ei hän
suostunut kertomaan. Vaikka Clandestino oli luotu kulkemaan ja hän kenties
vaelsi vailla määränpäätä, tällä kertaa hänen suuntansa oli selvä ja hänen
rinnallaan kulki tyttö, jota hän rakasti ja aina kulkiessaan kaipasi. Häntä
saatettiin luulla yksinäiseksi mieheksi ja kohtalon kerjäläiseksi, sillä joskus
hänen silmäkulmassaan kiilsi kyynel, mutta vähän ennen kyyneleitä hän oli
oppinut kääntämään päänsä pois, jotta kukaan ei niitä näkisi. Mutta nyt oli
tilanne toinen. Monesti kulkiessaan hän
oli aina välillä pysähtynyt huilaamaan ja unelmoinut kuinka toivoi saavansa
suukon omalta kullaltaan. Joskus lauantaisin oli pitänyt kääntää paitakin nurinpäin
ja käydä vihellellen kylille päin. Katupojilta hän oli oppinut viheltämisen
taidon ja saapunut kerran viheltelemään tytön ikkunan alle. Se oli ollut kevät
ja pienet valkovuokot olivat juuri nostaneet sammalmättäällään päätään. Nyt
kuitenkin he olivat taas työn kanssa yhdessä, tyttö tunsi kulkurin tuoksun
ihollaan eikä kaivannut lainkaan järkeä, heillä oli edessään kokonainen
rakkauden yö.
Kulkuri käänsi hetkeksi huomionsa muualle, jonka huomasi
kadottaneensa tytön. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut, minne tyttö oli
mennyt? Kai tyttö sentään vielä samassa laivassa kuitenkin oli? Hetken
ympärilleen katseltuaan kulkuri päätti kysyä oliko joku nähnyt tyttöä. Joku
vastasi kulkurillemme, ”I saw her standing there.” Toden totta, tyttö odotteli
kulkuriaan tanssiin tanssilattian lähettyvillä ja pyysi hänet tanssiin.
Kävisikö niin, että seuraavana aamuna kulkuri voisi vain todeta, ”We danced
through the night, and we held
each other tight.” Kulkurin pää oli jo aivan pyörällä, hän tuskin tiesi
missä oli ja hän totesikin, ”House is rockin!”.
Kun kulkuri palasi tanssin jälkeen takaisin todellisuuteen, hän tunsi
lähellään tyttönsä, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Hän
totesi tuon tytön olevan vain ”mun rakkaimpain ja ainoain” ja toivoi, että he
voisivat olla vielä hetkisen lähekkäin, sillä hetkellä kulkuri ei voinut toivoa
enempää. Tyttö päätti kuitenkin hieman
kiusoitella kulkuriaan, irrottautui hetkeksi tämän syleilystä ja käveli
poispäin kiusoittelevin ja keinuvin kissanaskelin. Kulkurista alkoi tuntua että
tuo villi ja viilee nainen härnäsi häntä ja sotki hänen systeeminsä.
Vaarallista elämää. Tyttö jatkoi kiusoittelua ja heitti ilmaan kysymyksen, ”Mut
onks siinä jotain liikaa, jos tunteeni selviksi teen? Vai haaveissa vainko oot
mun?”
Kulkuri alkoi olla jo aivan sekaisin, tyttöhän oli melkoinen
tapaus. Meno oli hetkittäin jo kuin villissä lännessä, enää paikalta puuttui
vain Pecos Bill, joka ratsastaisi paikalle myrskytuulen lailla uljaalla ratsullaan
Extrapallolla. Tosin se ei kuitenkaan ollut mahdollista, olivathan tyttö ja
kulkuri tällä hetkellä laivassa. Jokin siinä yön huumassa sai kulkurin
vertauskuvallisesti vertaamaan tyttöä salaperäiseen yön ruusuun. Tyttö päätti
pyytää kulkurin mukaansa elein viettelevin ja lupasi tälle yön ihmeellisen. Kun
kerran tähän leikkiin oli ryhdytty, sen seuraukset täytyisi vain kummankin
kestää. Koska tunnelma oli kuuma,
päättivät he siirtyä hetkeksi laivan kannalle. Oli kuutamo yö ja he molemmat
tunsivat kaipauksen ja sen kuinka kuu heitä valvotti. Kumpikin myönsi sen
tosiasian, että välillä he tunsivat olevansa kuin kuu ja maa, erossa
toisistaan, erossa rakkaastaan. Siinä tilanteessa oli vain pakko
todeta, ” This thing called love I just can't handle it, this thing called love
I must get round to it. I ain't ready. Crazy little thing called
love.” 
Jostain laivan baarista alkoivat
kaikua jiven rytmit, tyttö nappasi kulkuriaan kädestä kiinni ja johdatti tämän
taas kohti tanssilattiaa. Kenties oli aika hieman pomppia jiven tahtiin. Tanssi
jatkui ja orkesterin solisti lauloi, ” It's not unusual to be loved by anyone…”
Kulkurin mielestä tyttö näytti tänä iltana erittäin hyvännäköiseltä ja hän
laittoi merkille kuinka muutkin miehet katsoivat tätä pitkään. Hän tiesi
kuitenkin, että pystyisi muuttamaan tilanteen edukseen. Oli yksi toive, jonka
hän tytölle päätti siinä hetkessä esittää ja hän päätti vain kuiskata sen. ”Ota
lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen. Anna hyväilyjä kaipaavalle,
uni suloinen ja lämpöinen.” Oli aivan
hiljaista, oli sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen. Ainoa ajatus siinä hetkessä oli vain kuuleeko
yö, kuuleeko taivas, tähtivyö? Kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaisi,
olisi uusi aamu.
Uuden aamun koittaessa kulkuri otti esille haitarinsa, istui
sängyn laidalle ja alkoi soittaa. Tyttö katsoi ikkunasta ulos satamaan ja näki
sumuun verhoutuneet kadut. Hän pyysi kulkuria soittamaan vielä hetken aikaa ja
vetämään elämän haitarin palkeet auki, sillä hän tunsi tuon rytmin ja sen
kutsun kuuman. Hän ei kaivannut syytä antautua sille vähän vain. Jazztyttö tiesi, kuinka kulkuri oli monesti
unelmoinut saavansa häneltä suukon, joten hän päätti yllättää sillä kulkurin,
joka meni hieman hämilleen ja totesi, ”Oi joi, sä jätkän oma kulta!” Siinä he
hetken mietiskelivät edellistä yötä ja sitä kuinka heistä oli tuntunut kuin he
olisivat kietoutuneet kahdestaan kuun hopeaiseen viittaan täysikuun loistaessa
öisellä merellä. Tähdet olivat
tuikkineet taivaalla, mutta kulkurista oli tuntunut siltä, että tyttö voisi
hymyllään himmentää loisteen tähtien, koska tällä oli se jokin. Vaikka tyttö ei ollutkaan tummasilmäinen, oli
aikanaan tytön ensi katse saanut kulkurin sydämen laulamaan ja hän oli
vastannut tuohon katseeseen.
Kun he vihdoin olivat poistuneet laivasta sumuisille
kaduille, päättivät he lähteä tutkimaan kaupunkia. He nappasivat matkaan mukaan
kaksi karttaa, joiden avulla he, kaksi tutkimusmatkaajaa, suunnistivat
eteenpäin. Kuka tietää, kenties niiltä kartoilta löytyisi tie myös salaiseen. Heillä oli tämä hetki, kukaan ei tietäisi
miten kauan se tällä kertaa kestäisi, ennen kuin kulkuri jälleen painaisi taas
oven kiinni sanomatta sanaakaan ja hänen askeliensa äänet häviäisivät pois.
Kirjoittaisiko tyttö silloin taas viestejä kulkurilleen tummin kyynelin? Hän ei voisi unelmoida loppuun jos he
eroaisivat, tää kaikki olisi kesken jos kulkuri taas lähtisi. Sitä ei
kuitenkaan kannattanut sillä hetkellä murehtia. Heistä molemmista tuntui kuin
juuri nyt he voisivat yhdessä valloittaa koko maailman, kaikki planeetat
kiertäisivät heidän käskystään, paiste polttavan auringon olisi heidän
tunteensa voima, tuuli tuivertaisi kun saisi heiltä luvan siihen ja keskipiste
kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten.
He tiesivät tämän juttunsa olevan sellainen rakkaustarina, joka ei
antaisi heille rauhaa. Oli valvottu öitä toista kaivatessa ja toisen viereen
kaivattu yön usvaa silmissä. Kaiken
tämän keskellä he tiesivät kuitenkin olevansa jonkin verran myös haavoitettuja.
Se että rakastaa, ei muuta pysyvää.
Sellainen tarina tällä kertaa risteilyllä kuulluista
kappaleista saatiin aikaan. Vaikka illalla tanssin pyörteissä nähtiin laivan
tanssilattialla useampikin pari, päivätanssit eivät houkutelleet paikalle
läheskään yhtä paljon porukkaa. Toki ei se menoa haitannut, kun väki vähenee,
pidot paranee. Ei se määrä, vaan se laatu. Paikalla olleet ainakin tietävät
kuinka hyvä meno päivätansseissa saatiin aikaan ja encoren myötä mentiin vielä
yliajallekin. Laiva alkoi jo lähestyä Helsingin satamaa, mutta aikaa oli kuin
olikin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Sen jälkeen vielä koko porukalle
pikaiset kiitokset ja muutamat halaukset. Tästä reissusta täytyi ammentaa
sisimpään kaikki mahdollinen, koska seuraavaan kohtaamiseen saatetaan päivien
sijasta laskea tällä kertaa viikkoja. Kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani,
Jouni ja Kimmo! Erityismaininnan ja isot kädet ansaitsee tästä risteilystä
Fantasia – huippuluokan orkesteri, joka ei hyydy yllättävässä tilanteessa, vaan
vetää homman kotiin rautaisella ammattitaidolla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti