Kun tarpeeksi kaipaa parasta mahdollista musiikkiterapiaa,
niin silloin sitä n.160km suuntaansa ei ole pitkä matka lähteä Akin ja
Fantasian keikalle, vaikka paikka on täysin tuntematon ja kenties nimestä,
saati sitten sijainnista, päätellen lähinnä keskellä ei mitään. Heituinlahti,
missä se oikein on? Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa, selvä homma! Kesällä
tätä lähtöä ei miettisi yhtään, mutta nyt elettiin kuitenkin jo marraskuun
puoliväliä, keliolosuhteet saattaisivat olla mitä vaan, taivaalta saattaisi tulla
vettä, räntää tai lunta, lämpötila saattaisi olla kovastikin pakkasen puolella
– tai sitten ei. Niinpä lähtö loppujen lopuksi oli sitten melko lailla viime
hetken lähtö, kaksi tuntia ajomatkaa edessä, mutta tällä kertaa keliolosuhteet
sallivat lähdön, joten ei muuta kuin rohkeasti kohti seikkailua ja
Heituinlahden Nuorisoseuraa, joka toimisi illan keikkapaikkana. Paikka tosiaan
oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, vahingossa sinne ei kyllä tulisi
eksyttyä. Ensimmäinen valssi oli jo soinut ja toisen valssin viimeiset sävelet
kaikuivat jo ilmoilla kun sisään pääsi. Tässä vaiheessa iltaa se ensimmäiseksi
soinut valssi oli täysin arvoitus, mutta toisena valssina soi kuitenkin
Kulkurin valssi. Sen verran siitä ehti kuulla omin korvin, että sen tunnisti.
Kun valssit oli soitettu, lähdettiin taivuttelemaan tangoa.
Jani soitteli Romanialaista kitaraa, vaikka joskin aiemmin onkin kerrottu, että
kitara, jolla se soitetaan, ei ole Romaniasta. Puiston penkille oli jäänyt
kukka ja kun varjoissa oli lauleltu ja muisteltu kadonnutta ystävää, oli aika
päästää Simo ihailemaan iltaruskoa. Iltarusko peitti meren kaukaiset rannat ja
siellä jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Kuka tietää,
oliko tuo nainen Karjalan Marjaana, josta äijä vanha Kivennapalainen oli
lausunut silmät kiiluen. Hänen mukaansa kun Karjalasta ottaa naisen, löytää
onnen ikuisen (mutta saako näin savolaisena olla eri mieltä asiasta?).
Karjalasta suunnattiinkin sitten Jounin johdolla kohti Budapestin yötä. Siellä
sitten juotiin maljat Tonavan rannalla ja katseltiin aavaa pustaa. Viulun sävel
soi Czardaan kutsun ja jotenkin se kuitenkin toi mieleen Kööpenhaminan, joka ei
kuitenkaan ollut enää kuin ennen. Ennen tuo kaupunki oli ollut mieltä kiehtova
ja syntinen. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, jouduttiin jälleen kerran
toteamaan. Mutta eikös se Aina Inkeri Ankeinen todennut, ”Onko kaiken aina
pakko muuttua?” Kööpenhaminassa oli
kuitenkin aika muistella hetki Elainea ja sitä puistikkotietä, jossa kahden oli
illoin istuttu. Elainella oli ollut hehkuva katse ja kuumia suudelmiakin oli
vaihdettu. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, niin muistan sinut ain, oma
armas Elaine. 
Joskus kuitenkin on lausuttava hyvästit, niinpä todettiin ”Vaya
con dios mun rakkain” ja toivottiin, että ehkä tiemme aikanaan niin kerran
kohtaa. Hyvästien jälkeen koko Fantasia
päätti ryhtyä kauriinmetsästäjiksi tai siis ei nyt sentään ihan
kirjaimellisesti kuitenkaan, vaan toisena hitaana valssina oli vuorossa
Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu sävelmä Cavatina. Jotta tunnelma ei menisi
liian hempeäksi, otettiin Fantasian ensimmäisen setin päätteeksi vielä jenkat.
Ensimmäisen jenkan myötä lähdettiin Lappiin.
Jossain vaiheessa alkoi kuulostaa siltä, että joku viäräleuka savolainen
oli eksynyt laphiin, sillä ”se on sellaenen seutu ja sellaenen mua, jota ei voi
unhoettaa…”. Hetkinen… Simo, sullahan alkaa olla savonmurre hallussa, kohtahan
myö huastellaan keikan jälekeen savoks! Lapista kohti seuraavaa etappia, hieman
tosiaan sieltä savon kautta koukaten, ja päätepysäkkinä tällä setillä Tampere.
Sieltä lainattiin toinen jenkka, joka kertoi eräänlaisesta välimallin jätkästä.
Toiset olivat fiksuja, toiset tyhmiä, mutta tämä jätkä oli siltä väliltä ja
jotain sopivan kokoista häneltä myös tuntui löytyvän sekä välimallin naamataulu.
Soitettiinpa siinä myös välimallin urkusoolo, ennen kuin vuorossa oli
kahvitauko.
Kun kahvit oli juotu ja välilevyt soineet, oli aika jatkaa
elävällä musiikilla. Masurkalla liikkeelle ja ensin muisteltiin kotiseutua
pohjolassa. Siellä peräpohjolassa oli saatu tuntea talven tuiskutuulet, kesä
lämpöinen ja nähty ruskan taika syksyn saapuessa. Kenties sieltä peräpohjolasta
oli myös kulkija poika aikoinaan matkaan lähtenyt ja muisteli kuinka äiti oli
häntä tuudittanut, liikuttanut ja kiikuttanut. Sinne kehtoon oli lapsuus
jätetty. Masurkan jälkeen jatkettiin vielä hetki rauhallisemmissa tunnelmissa,
vuorossa olivat slow foxit. Ensimmäiseksi Jani kertoi meille tarinaa villistä,
viileestä ja vaarallisesta kissanaisesta. Taivaankappaleetkin sinkosivat pois
radaltaan kun tuo kissanainen käveli viekoittelevin kissanaskelin. Muistipa
Jani mainita myös sen, että kissaa ei koskaan saa silittää vastakarvaan. Taisi
se kissanainen olla melkoinen tapaus, sillä seuraavaksi Simo jatkoi toteamalla
”Haaveissa vainko oot mun” ja jatkoi vielä pohtimista, onks siinä liikaa jos
tunteeni selväksi teen? Sen jälkeen toivottiinkin sitten, että ollaan lähekkäin
me vielä hetki näin ja ettei se toinen menisi siitä viereltä minnekään. Taisi
se toinen olla jokseenkin lämmin, hellä ja pehmoinen, joka antoi myös paisteen
auringon.
Swingin myötä lähdettiinkin sitten matkalle Pohjanmaalle ja
kulkemaan pitkin valtatietä 66. Matkalla vilahtivat ohitse niin Ruovesi ja
Visuvesi, Virrat ja Alavus, Kuortanekin siinä meni kuin huomaamatta kuoppaisella
tiellä. Mutta jos tunnelma on ihan I’m easy, niin mikäs siinä on matkatessa.
Tosin hieman melankolista tunnelmaakin tuolla matkalla koettiin. Ensin soi
tummansininen sävel kun muisteltiin suukkoa kuumaa ja laulun sanoista hävisi
lempi. Sen seurauksena koitti sitten
salattu suru, mutta muita kuitenkin estettiin huomaamasta sitä ja mietittiin,
voiko mies näyttää tätä taakkaa surun. Suru sydämen on kuitenkin loppujen
lopuksi salaisuus. Jotta ei kuitenkaan
liian surumielisiin tunnelmiin vaivuttaisi, soitti Fantasia vielä toisen setin
päätteeksi reippaat polkat. Ensin lähdettiin taittamaan matkaa linjuriauton
kyydillä. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi
kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen.
Linjuriautossa saa nähdä jos jonkinlaista, on miestä ja naista, lasta ja ukkoa,
akkaa, reppua, nyyttiä ja vakkaa. Vaikka linja-autossa on tunnelmaa, voi matka
tietysti myös katketa. Mutta jos on liikkeellä iloisella asenteella ja raitis
huumorin henki kukkii kuten Karjalan pojilla, niin siinä voivat vaikka kaikki
lähteä karkeloihin käsikkäin ja todeta loppuun, että tää on polkan jyskettä.
Sitten olikin vuorossa illan odotetuin hetki (ei siis
mitenkään sillä, että Fantasia olisi jotenkin vähempi arvoinen, eihän ilman
tätä huippu porukkaa näistä illoista tulisi yhtään mitään), Aki saatiin lavalla
ensimmäisen kerran illan aikana ja ei muuta kuin humpalla liikkeelle. Jazztyttö
oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria, lähtenyt tansseihin
ja oli nyt aivan vallattomalla tuulella humpan rytmistä. Jazztytön perässä paikalle kiirehti myös
joukko katupoikia aina sieltä Sörkän laitakaduilta saakka. Kuu nauroi
taivaaltaan kun joku pojista kävi tanssimaan. Niinpä niin, näille katupojille
vain tanssi oli elämää, he lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan.
Liekö se taivaalla naurava kuu ollut täysikuu, joka kiersi kylmää tietänsä niin
yksin, mutta sai kuitenkin nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, samalla
pukien avaruuden loistoon hopeaan. Sen kuun loistaessa saattaa myös keväisin
nähdä keijujen karkeloivan lähteellä ja pienten valkovuokkojen nostavan päätään
sammalmättäällä. Kuka tietää, kenties silloin voi nauttia myös niitä
kummallisia rakkauden drinkkejä, jotka vievät jalat alta ja kirkastavat
ajatukset, riippuen tietysti ihan siitä mitä rakkaudentippoja sinne on
sekoitettu ja ennen kaikkea kuka sen drinkin on sekoittanut ja kenelle. Toki
sieltä voi löytyä niin hurmosta ja kaipuutakin sekä tuskaa makeeta, mutta muut
aineosat saattavat jäädä vain drinkin sekoittajan tietoon. Kun drinkit oli
nautittu, oli aika lähteä matkaan kohti Koivukujaa. Jälleen kerran matkan
varoitettiin olevan kuoppainen. Mutta Aki, tiedoksi kuitenkin, että ei se enää
kovin kuoppainen ole… Koivukujan ainoa kuoppa on paikattu, joten jotain uutta
pitäisi tuohon spiikkaukseen nyt keksiä. Siinä sulle hieman pohdittavaa.
Koivukuja tunnetusti aina johtaa kotiin maailmalta, mutta jos ei aina ihan
sieltä saakka, niin ainakin vähintään keikkareissuilta aamun pikkutunneilla.
Oikein jos viihdyttää ja kiihdyttää, voi tuntea katseen
vaeltavan vartalolla ja tuntea poltteen pakottavan lantiossa, joka vetää
väkisin sitä toista päin. Sitä voi mennä vaikka ihan tainnoksiin, jos menee
toista niin lähelle, että tuntee sykkeen. Tiedä sitten, käykö siinä lopulta
niin, että tuntee karanneensa jonnekin kauas arjen taa ja huomaa siellä olevan
kaiken kauniimpaa kahdestaan? Siellä kaukana arjen takana voi sitten kahden
kartan avulla olla tutkimusmatkaajana ja tutkia löytyisikö niiltä kartoilta kenties
myös tie salaiseen. Siinä on kuitenkin pidettävä huolta siitä, ettei vain koeta
hetki rakkauden jälkeen, sillä niin monta kertaa on kuultu siitä mitä silloin
tapahtuu ja mitä menettää. Sitä saattaa
yllättäen huomata, että on tyhjää pimeää ja vain jossain soi. Sen jälkeen
päästiinkin sitten ensimmäisen setin lopuksi hieman vauhdikkaampiin tunnelmiin,
sillä seuraavat kappaleet olivat vain uineet mukaan Akin ohjelmistoon tässä
jokin aika sitten. Niiden myötä oli lanseerattu myös uusi tanssilaji nimeltään
Riimannin Raikku, mutta millainen tuo tanssilaji sitten oikein on? Eihän sitä
tietenkään voi kertoa, sillä se on salaisuus ja virta vie ja virta tuo tämän
tanssilajin ilta illan jälkeen matkaan mukaan.
Toisen setin alkuun kuunneltiin sitten öljylampun valossa
Clandestinon tarinaa. Yksinäinen mies,
kohtalon kerjäläinen, joka oli tuomittu kulkemaan. Silmätkin olivat aikoinaan
tulta leiskuneet, rakkauteen uponneet ja siinä kylpeneet. Nyt hän vain
kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan, mutta niin kuin ei kukaan häntä, ei
hänen viestejänsä löydä kukaan milloinkaan. Kova on kohtalo tällä kulkurilla,
mutta toivottavasti joskus onni kääntyisi.
Kenties hän on kokenut monta hetkeä vähän ennen kyyneleitä, joutunut
sanomaan kuinka hyvä hänellä on jonkun toisen kanssa ollut ja on vielä sanonut,
ettei voi koskaan enää tulla tämän toisen luokse uudelleen. Herkän aloituksen
jälkeen pistettiin sitten taas vauhtia tansseihin. Vuorossa oli malttamattomien
ihmisten kappale, Odota en. ”Saa soittaa!”, kuului käsky Akin toimesta
Fantasialle ja pojathan soittivat. Kun oli sitten tarpeeksi odotettu ja
kerrottu tosiasiana se, että ei aiota tuhlata toiveisiin turhaa aikaa,
yritettiin jälleen kerran muuttaa tyttöstä nimeltä Milla. Ilta illan jälkeen
sitä on yritetty, mutta kun ei se Milla vain usko millään, ettei ole enää
mikään tyttö ja tarttuu kerta toisensa jälkeen siihen tikkuun lyhyeen. Taitaa
olla aika itsepäinen tapaus. Tämän jälkeen jatkettiin vielä sykkeen
kohottamista humpan muodossa, ensimmäisenä vuorossa se ”humppien humppa”,
Jätkänhumppa. Kovin oli Heituinlahden nuorisoseuralla pieni lava, joten tilaa
hyppiä ja pomppia ei ollut kovinkaan paljoa. Vaikka kyllä lavalla siltikin
riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jos ei muuten, niin Akin toimesta.
Milloin sai pelätä, että siellä kompastutaan johtoihin ja välillä lavan
etureunaan rakennettu aita oli vaarassa kaatua, kun Aki sitä jalallaan
heilutteli ja totesi vain tyypilliseen tapaansa, ”Oho!”, aidan heiluessa
uhkaavasti. Jätkänhumpassa ei tällä kertaa siis nähty kovin vauhdikasta
koreografiaa. Merimies-humpassa lähdettiin sitten pelastamaan myrskyn keskelle
joutunutta merimiestä, joka oli kyllä apujoukkojen saapuessa niin ilahtunut,
että päätti vähän tanssahdella tico ticoa. Haetarsooloakin siellä kovasti Aki
huuteli, mutta eipä sitä kuulunut, ei ollut Simolla haitaria tällä kertaa
lavalla mukana. Jos se olisi ollut, niin sitten siellä lavalla varmastikin
olisi niitä vaarallisia tilanteita ollutkin, niin ihan vain siitä lavan
pienuudesta johtuen siis. En nimittäin jaksa uskoa siihen, että sillä
haitarilla olisi ketään pahoinpidelty...
Humpan jälkeen oli hyvä hetkeksi taas rauhoittaa tahtia ja
ottaa ennen loppurutistusta pari hidasta kappaletta. Ensimmäisenä oli vuorossa
”Kun paljon antaa”. Siinä oli aika antaa ajatuksille hetki aikaa levähtää ja
antaa askeleen vain kiertää lattiaa ja miettiä sitä, että kun antaa paljon ja
jos itsestään luovuttaa jotain, tarvitseeko silloin mitään muuta. Kuitenkin
siinä vaiheessa kannattaa pitää huolta siitä, että jos antaa itsestään osan tai
kaiken ajoittain, ettei se toinen sitten paina ovea kiinni ja poistu sanomatta
sanaakaan. Siinä vaiheessa saattaa käydä sitten niin, että täytyy kirjoittaa
tummin kyynelin ja miettiä miksi sinut kadotin. Toki liekin voi myös sammuttaa
tummin kyynelin, mutta antaa sittenkin anteeksi, jos se toinen toisi kipinää.
Herkän tunnelman jälkeen vielä setin päätteeksi bugit. Ensin lähdettiin
valloittamaan koko maailma yhdessä ja pistettiin kaikki yhdeksän planeettaa
kiertämään meidän käskystä. Todellisuudessa niitä planeettoja on kyllä enää
kahdeksan (Maa, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus),
joten otapa tästä Aki vähän vinkkiä ja muista jatkossa olla ajan tasalla. Tämä
planeettojen oikea lukumäärä kerrottiin aikanaan myös kappaleen alkuperäiselle
esittäjällekin ja loppujen lopuksi hänen keikoillaan kuultiinkin ”kaikki
kahdeksan planeettaa vain meidän käskystä kiertää saa”. Tähän väliin sitten
tuttuun tapaan Fantasian esittely. Basson varresta löytyi tänäkin iltana
porukan pomo ja parrakkain kaveri, Jouni. Rumpujen takana tiukassa nutturassa
kahta kapulaansa heilutteli Kimmo, joka myös vastaa valaistuksesta sekä yleisön
savustamisesta. Seuraavana vuorossa oli se keittiön kaapin nurkasta löytyvä
monitoimikone: säveltäjä, sovittaja, laulun tekijä, laulaja, tuottaja,
kosketinsoittaja, haitaristi sekä ennen kaikkea ihminen, Simo. Vielä viimeisenä
kitaransa kanssa tänne jostain, ties mistä, pudotettu mies Mikkelistä, Jani.
Kun Fantasia oli saatu esiteltyä, kerrottiin vielä tarina rakkaustarinasta,
joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka olisi joskus toisen parina. Tämän
jälkeen kiitos ja kumarrus, Aki & Fantasia kiittävät illasta.
Toki kunnon tanssi-ilta ei ole mitään ilman encoreja.
Raikuvat aplodit, jotta saataisiin Aki takaisin lavalle. Fantasia ei toki
missään vaiheessa edes poistunut lavalta, vaan pojat kokoontuivat piiloon lavan
pimeimpään nurkkaan odottelemaan. Kyllähän se Aki sieltä sitten takaisin
saatiin, herran omien sanojen mukaan hän olisi tullut toki jo aiemminkin, mutta
ei vaan viitsinyt. Niinpä niin, tuota miestä ei voi kyllä ottaa tosissaan, aina
letkauttamassa jotain mitä mieleen juolahtaa. Encoirena kuultiin tällä kertaa
tangot, Lähdön hetki ja Kuun hopeaiseen viittaan. Vielä kuitenkin olisi hetki tanssi-iltaa
jäljellä, joten Fantasia hörppäisi kahvit ja jatkaisi sen jälkeen vielä hetken
tanssi-kansan viihdyttämistä.
Niin se Fantasian kahvitauko… Taisi pojilla olla tässä
vaiheessa iltaa jo erikokoiset kahvikupit, niin eri aikaan jokainen vuorollaan
lavalle ilmestyi. Kun kolme neljästä oli saatu lavalle, selkeäsi jo vähän
pidetty palaveria siitä mitä soitetaan ja montako kappaletta, huomataan, että
yksi puuttuu. Missä on Jouni? Eihän nyt ilman kapellimestaria voida aloittaa.
Kimmo sammuttaa valot ja poistuu lavalta yhdessä Simon ja Janin kanssa. Siis
mitä? Loppuuko tämä ilta tähän? Kolme kaverusta seisovat pimeässä ja kenties
tehdään päätös, että yksi lähtee etsimään kadonnutta lammasta (toimituksen
huomautus: tämä on siis vain oma johtopäätös tilanteesta, lavan toiselta
reunalta ei voinut kuulla, mitä toisella reunalla puhutaan), koska Jani poistuu
paikalta ja tulee sitten hetken päästä takaisin, tosin ilman kadonnutta
lammasta. Saatiinhan se Jounikin loppujen lopuksi paikalle ja Fantasian
viimeinen, neljä kappaletta käsittävä setti saatiin alkamaan.
Iskelmäbiiseillä liikkeelle ja heti alkuun lähdettiin
katselemaan tyttöjä tummentuneeseen iltaan. Vaikka Simo kovasti vannoi
laulaessaan nähneensä ohikulkevan tytön kesäasuisen ja jääneensä yksin
oottamaan, olevansa huoleton ja sitten taas oli ilmestynyt uusi tyttö
näköpiiriin, niin kyllä nyt nähtiin unta tai mielikuvitus pääsi valloilleen,
sillä jos marraskuun puolivälissä näkee tytön kesäasuisen, se ei ainakaan voi
tapahtua ulkona tai sitten ollaan jossain lämpimässä maassa. Mutta menköön nyt
tällä kertaa. Siitä sitten Simo
johdatteli meidät aasinsillan kautta seuraavaan kappaleeseen, ”Janilla on
tänään mukanaan kaksi kitaraa.” Joko arvaatte mikä kappale kuultiin
seuraavaksi? Kaksi kitaraa kuultiin siis seuraavaksi, ”yö hopeainen, yö
satumainen, yö jonka suojaan vie nyt kaipuu polttavainen…”, tosin tällä kertaa
instrumentaaliversiona ja hieno versio olikin! Jos vain saa esittää pienen
toiveen, niin nämä kaksi edellä mainittua kappaletta olisi kyllä mukava kuulla
jatkossakin, sen verran hienot kappaleet ovat kyseessä. Pistäkääpä pojat vinkki
korvan taakse jatkoa ajatellen. Vielä viimeiset valssit ennen kuin tämä
tanssi-ilta oli paketissa. Ensin Jouni kertoi tutun tarinan siitä rajan taakse
jääneestä metsäpirtistä, joka toi mieleen muistot lapsuusvuosista ja jossa
metsätuulten humina soi kehtolauluna. Illan päätteeksi vielä Simo johdatteli
meidät viettämään tummentunutta iltaa tähtien loisteessa laivan skanssiin.
Rauha oli saapunut laivaan (vaikka laivassa ei nyt oltukaan) ja siellä sitten
muisteltiin ja luokses kaipailtiin.
Sellainen tanssi-ilta Heituinlahden Nuorisoseuralla.
Kannatti lähteä ajamaan kaksi tuntia keikalle kohti tuntematonta. Paras
mahdollinen musiikkiterapiatarve tuli täytettyä ja energialataus suoritettua
Akin & Fantasian toimesta. Niin ja se illan ensimmäinen valssi oli muuten ”Tiedä
en kauniimpaa”. Ei muuta kuin kiitokset ja parin tunnin kotimatkalle, pojilla
oli vielä edessä pikaroudaus, matka kohti Lahtea, nukkumaan ja seuraavana
aamuna odottivat sitten joukonserttitreenit. Muuten pojat, oletteko tulleet
ajatelleeksi, että nyt kun tästä sukupuolineutraalisuudesta puhutaan
kaikkialla, niin pitäisikö teidän olla edelläkävijöitä musiikkimaailman
puolella ja muuttaa vähän kappaleiden nimiä, kuten nyt vaikka Jazzhenkilö,
Katuhenkilöiden laulu, Henkilönhumppa, Merihenkilö, Välimallin henkilö,
Kissahenkilö jne…😄 Tämä idea on sitten ihan vapaasti käytettävissä jos siltä
tuntuu.
Kiitos vielä kerran Heituinlahden illasta Aki, Simo, Jani,
Jouni ja Kimmo! Nähdään joulukonsertin merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti