IsoValkeinen, Kuopio 28.10.2017

Talvikauden ensimmäiset tanssit Kuopiossa Hotelli IsoValkeisella tanssittiin lauantaina juuri ennen talviaikaan siirtymistä. Halloween-juhlien viikonloppu, mutta paikalla ei kuitenkaan sen kummemmin näkynyt noitia, piruja, zombieita tai mitään muutakaan Halloweeniin liittyvää. Tanssikansaa oli paikalla runsain määrin, tunnelma oli kuuma ja hikinen, niin tanssilattialla kuin lavan puolellakin. 1,5 vuotta sitten Akin ja Fantasian yhteinen taival oli alkanut juuri tästä paikasta, joten nyt pojilla oli edessä vähän kuin ”paluu rikospaikalle”. Kunnon tanssi-ilta siitä saatiin aikaiseksi, mutta vaikka tosiaan mitään Halloween teemaa ei näissä tansseissa nähtykään, silti tämänkertaisen blogitekstin tarina etenee kauhuteemalla aiheeseen liittyen. Tästä alkaa Clandestinon painajainen 

Tuttu kulkurimme oli taas jälleen tien päällä, hän oli kulkenut ja kulkenut, mutta päätti nyt poiketa tervehtimässä isäänsä, tuota lentäjää, jonka poika hän oli.  Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan paikalla kulkurimme saavuttua, joten hän jäi paikalle odottelemaan ja istahti kiitotien päähän ihailemaan villiä voimaa. Kuitenkin uni alkoi painaa ja hän nukahti hallien varjoon ja alkoi nähdä kerosiinin katkuista unta… Siinä unessa hän palasi lapsuuteensa kesiin, niihin aurinkoisiin päiviin, joita hän oli viettänyt äitinsä Leilan lempeässä huomassa. Siinä lapsuudenkotinsa pihanurmella maatessaan hän näki taivaalla liitelevän naurulokin ja kuuli äitinsä sanovan kuinka tuo albatrossi olisi joku päivä hänen sielunsa, joka liitelisi taivaan sinessä lepäämättä… koskaan. Siinä vaiheessa uni alkoi muuttua painajaiseksi.  Oli päivä tai synkkä yö, mutta joka tapauksessa oli pimeää.  Joku kuiski hänelle, että sä muistatko viel puistikkotien, missä kahden istuimme silloin illoin ain. Kuka tuo kuiskija kulkurimme korvaan oikein mahtoi olla? Etkö tunne minua, ääni pimeässä kuiskasi, olen oma armas Elaine. Painajainen tuntui vain pahenevan, omasta mielestään kulkuri oli jo aikoja sitten heittänyt hyvästit tuolle naiselle, mutta ääni vain jatkoi, suudelman kuumas tunnen mä viel huulillain. Kulkuri pinkaisi unessaan juoksuun ja hengitti raskaasti. Hän saapui veden äärelle, istahti siihen ja alkoi miettiä onnenmaata, sitä paikkaa siellä jossain kaukana, jonne hän oli joskus luvannut tyttönsä viedä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tuo onnenmaa ei odottaisi heitä, veden pintakin näytti synkältä ja pinta väreili uhkaavasti.  Kulkuri päätti lähteä pois veden ääreltä, tiedä vaikka se saisi hänen painajaisensa loppumaan. Mutta ei, varjot kulkivat vaieten, kulkurimme seisoi yksin varjoissa ja alkoi laulaa (niin kyllähän hän myös laulaa osaa) soitellen samalla Romaniasta mukaan tarttunutta kitaraansa, mutta parvekkeella ei kuitenkaan näkynyt ketään. Kävisikö tässä nyt niin, että hänelle jäisi muistoksi vain laulu ja läheisen puiston penkille verenpunainen kukka?

Yhtäkkiä hän törmäsi kreikkalaisen näköiseen mieheen. Sorbas! Mitä tuo mies oikein teki kulkurimme painajaisessa? Sorbas kertoi tulleensa töihin, soittajaksi, mutta täällä pohjolassa oli vain kylmiä pitkiä öitä. Tämä paikkahan on jo itsessään painajainen, hän tuumasi kulkurille ja tempaisi tämän mukaansa laivaan. Laiva kuljetti kulkurimme Sorbaksen seurassa aina Budapestin yöhön saakka, jossa tuo kreikkalainen hylkäsi kulkurin Tonavan rannalle. Ranta peittyi kukkiin, ne tuoksuivat huumaavilta, ne olivat edelleen niitä verenpunaisia kukkia, juuri sellaisia kuin aiemmin oli puiston penkille jäänyt. Kulkurin silmissä vilisi tanssijoita, viulut soivat, yö oli huumaava ja tuntui kuin painajainen ei loppuisi koskaan. Hiljalleen kulkurimme alkoi ymmärtää, että hän ei voisi itse määrätä kohtalostaan ja kuuli kuinka sanat, ”Vaya con dios mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo”, soivat hiljaa jossain. Jotenkin ääni, joka nuo sanat lausui, kuulosti tutulta ja vielä kun samainen ääni kuiskasi kysellen, muistathan silloin kun syyskuisin illoin… alkoi kulkurimme miettiä olisiko tämä painajainen kuitenkin muuttumassa toisenlaiseksi uneksi, sillä ääni kuulosti erehdyttävästi hänen kaipaamansa tytön ääneltä. Mutta ei, painajainen vain jatkui! Yllättäen kulkuri huomasi olevansa taas tien päällä ja tien vieressä näkyi numero 66. Hetken hän mietti oliko hän nyt joutunut Yhdysvaltoihin ja kulkisiko hänen reittinsä nyt road sixtysixiä  pitkin Chicagosta aina Santa Monicaan saakka? Näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän oli jotenkin tietämättään päätynyt takaisin Suomeen ja ihan kotimaiselle valtatielle kuuskytkuus. Tie oli kuoppainen ja surkea, ei sitä ollut helppo kulkea. Kuitenkin hän vain hoki itsekseen, "I’m fine, I’m fine…" Mutta miksi ihmeessä englanniksi, Suomessahan tässä oltiin. Silkkaa painajaista oli nyt kulkurin uni.

Yllättäen jostain kulkurillemme tarjottiin kummallinen drinkki, ei, se ei todellakaan ollut mikään rakkauden drinkki, se maistui ja näytti kummalliselta. Kuitenkin rakkauden drinkin tapaan se vei vääjäämättä kulkurilta jalat alta. Kulkuri maisteli drinkkiä, siinä ei ollut tietoakaan hurmoksesta saati kaihosta eikä siinä maistunut edes makea tuska. Päinvastoin, siinä maistui vodka ja tomaattimehu – hemmetti sentään, joku tarjosi nyt kulkurillemme Bloody Maryn! Koska tämäkin drinkki vaikutti niin, että tie jalkojen alla kävi kummallisen kirkkaaksi, päätyi kulkurimme taas tuttuun osoitteeseen Koivukujalle. Koivukuja näytti Halloween-yönä kummalliselta, koivujen lehdet olivat kellastuneet, ne putoilivat jo puista maahan, paljaat oksat huojuivat tuulessa - oli pimeää tähtitaivaasta huolimatta. Kulkuri suunnisti tuulessa kohti Jazztytön kotiovea, toki hän toivoi tytön odottavan häntä, näinhän he olivat viimeksi erotessaan sopineet. Kulkuri odotti näkevänsä tytön peilin edessä puuteroimassa nenäänsä ja peilaamassa otsatukkaansa. Hän oli aikeissa koputtaa oveen, mutta juuri sillä hetkellä hän huomasi oveen kiinnitetyn hyytävän viestin: ”En jaksanut enää odottaa, lähdin sen kuuluisan merimiehen matkaan. Itkin perääsi kaipuun kyyneleitä, en halunnut olla yksi niistä lukuisista tytöistä joka on jäänyt sinua kaipaamaan. Tiedäthän, ei merimies voi maissa olla päivää kauempaa, kun jossain – piru vie – laiva odottaa. En tiennyt koska palaat. Hyvästi!” Nyt kulkurista alkoi tuntua, että hänet on petetty ja pahasti. Miksi tyttö ei ollut odottanut häntä? Kyllähän sen tiesi, että lähdön hetki on monesti ollut vaikea, mutta että näin vaikea! Olisiko hänen pitänyt huomata, että jotakin oli muuttunut? Mikään ei ollut viitannut siihen. Kulkuri katseli pimeälle yötaivaalle, jossa loisti täysikuu. Jokin siinä hetkessä kylmäsi kulkurimme selkäpiitä. 

Yhtäkkiä kulkuri tunsi jotain tai jonkun liikkuvan lähellään. Menneisyyden haamutko ne siellä pahensivat hänen painajaistaan?  Ne tulivat yhä lähemmäksi ja joku painautui kulkuria vasten niin, että tuo hahmo tunsi jo hänen kiihtyvän sydämen sykkeensä. Kuka tai mikä se oikein oli? Salaperäinen ääni vain kuiski kuinka halusi kiihdyttää ja viihdyttää, tehdä sitä milloin vain. Kulkuri oli mennä jo lähes tainnoksiin, vaikka kaikki oli pelkkää painajaista. Tosin ei hän tiennyt sitä, koska yhä edelleen hän nukkui lentokonehallin varjossa. Tuo salaperäinen häneen kiinni painautunut jatkoi kuiskimistaan ja yritti houkutella kulkuriamme matkalle kauas arjen taakse. Kulkuri yritti vastustella ja vastustella, kaikin tavoin hän yritti päästä eroon tuosta häneen kiinnipainautuneesta hahmosta, oli se sitten mikä tahansa hänen menneisyyden haamuistaan, siitä oli päästävä eroon! Tuo haamu vain jatkoi houkuttelemistaan, älä särje tunnelmaa vaan anna lämmön koskettaa. Olkoon tämä tunne harhaa tai vaikka tämä ei olisikaan totta, niin lähde lähde, kuiski tuo haamu vain yhä edelleen. Mitä tuo haamu oikein halusi? Miksi se ei jättänyt häntä rauhaan? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän painajaismaisen hetken? Haamu alkoi nauraa pelottavaan sävyyn ja naurun lomassa puhui siitä, kuinka oli nähnyt aikanaan kulkurin ravintolan pöydässä toisen naisen kanssa, nähnyt kuinka kulkuri oli pyytänyt tuon toisen kanssaan tanssimaan, hän tiesi kuitenkin enemmän – tuo toinen uskoisi kaikki ne sanat mitä kulkuri tulisi kertomaan ja unelmoisi kenties tulevaisuudessa. Pirullisesti nauraen kulkurin menneisyyden haamu yritti saada selville, joko tuolle toiselle oli koittanut se hetki rakkauden jälkeen, jolloin kaikesta huolimatta kaikki oli mennyttä. Kuinka paljon itsestään tuo toinen oli mahdollisesti kulkurille luovuttanut ja antanut, kenties kaiken vai sittenkin vain osan? Kulkuri alkoi olla kauhuissaan, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten tähän oli oikein päädytty? Hän halusi tehdä tilit selviksi tuon menneisyyden haamun kanssa, kuka tämä sitten olikaan. ”Kuka sinä oikein olet ja mitä sinä minusta haluat?” kulkuri päätti kysyä. ”Se on salaisuus”, naurahti tuo salaperäinen ja katosi pimeään yöhön yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin. Tunnelma oli yhä edelleen pelottava, puut huojuivat tuulessa, kuutamon hohde loi joen pintaan välkkeen ja muistot Jazztytöstä alkoivat täyttää kulkurin mielen. Virta vei ja virta toi, jopa yksinäinen ajopuu ajelehti virtaa pitkin ja kulkuri mietti että mitä jos hän ei enää näkisikään tyttöään, mitä sitten tapahtuisi?

Painajaismaisessa yössä kulkuri jatkoi taivaltamistaan joen viertä pitkin. Yllättäen hän pysähtyi säpsähtäen, näkivätkö hänen silmänsä oikein? Oliko hänen kaipaamansa tyttö joen vastarannalla? Jotenkin tyttö näytti vastustamattomalta, aivan uudenlaiselta naiselta. Kulkuri yritti huutaa työn perään, mutta hänen suustaan tuli ulos vain omituisia sanoja peräjälkeen, ” Humma la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop.” Mitä ihmettä nämä sanat oikein tarkoittivat? Kulkuri jähmettyi paikoilleen, joka sai hänen tyttönsä huutamaan vain, ”Odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa!”  Niin tyttö oli taas kadonnut ja Clandestino seisoi virtaavan joen rannalla jälleen yksin. Hän otti käsiinsä kaarnan palasen ja päätti kirjoittaa sen reunaan kaipauksensa ja pudotti sen villivirtaan. Mutta löytäisikö kukaan koskaan hänen viestejään. Vähän ennen kyyneleitä Clandestino mietti sitä, että löytäisikö kukaan myöskään häntä? Painajaismainen yö vain tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän vaelteli katuja pitkin ja hetken hän jo ajatteli olevansa Sörkän laitakaupungissa katupoikana, nähden poliiseja kaikkialla. jahtasivatko ne häntä?  Yhtäkkiä kadun kulman takaa alkoi kuulua viheltelyä ja joukko tukkijätkiä ilmestyi kulkurin näkökenttään. Tukkijätkät laulelivat mennessään, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!” Se sai kulkurin kaipaamaan tyttöä yhä enemmän ja hänen päässään kävi jo ajatus, oliko tyttö kadonnut joen rannalta sittenkin jonkun jätkän mukaan sen pirullisen merimiehen sijaan?

Kulkurin painajaismainen uni vain jatkui ja jatkui, vaikutti siltä, että uni ei loppuisi kovinkaan pian. Jostain ilmestyi paikalle tummasilmäinen, jonka silmissä oli kuitenkin jotain outoa. Kulkuri vastasi tuohon outoon katseeseen, vaikka hän ymmärsi tuon tummasilmäisen vievän häntä vain leikiten. Hän oli aivan voimaton. Yllättäen tuo tummasilmäinen pyysi häneltä tulta, Clandestino kaivoi zipponsa esille, ihmetellen samalla kuinka se oli mahdollista, ei hän edes polttanut! Ilmassa väreili jotain kiellettyä ja makealta tuntuvaa. Oliko se väärää vai oikeaa? Sisimmässään hän tiesi tämän olevan väärää, mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen, tässä alkoi olla jo kielletyn rakkauden makua. Tummasilmäinen ojensi kulkurillemme kaksi karttaa, toinen johdattaisi kulkurin kohti väärää ja toinen kohti oikeaa. Tummat kyyneleet nousivat kulkurin silmiin ja hän alkoi miettiä miksi oli menettänyt tyttönsä ja miksi hän oikeastaan oli joutunut tähän painajaismaiseen tilanteeseen, jossa hänen täytyisi valita oikean ja väärän väliltä? Se sattui hänen tunteisiinsa, hän oli vain tahtonut tyttönsä sydämen, ei enempää.  Aivan kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, kulkurin italialainen veli, Romero, ilmestyi paikalle aivan kutsumatta. Toki kulkuri kyseli veljeltään, oliko tämä nähnyt hänen tyttöään. Ei mennyt kauaakaan kun Clandestino sai hyytävän vastauksen veljeltään. Jazztyttö oli viimeksi nähty Via Venetolla, Cafe Nerossa nautiskelemassa kylmää cappuccinoa. Sieltä Romero oli tytön matkaansa poiminut ja vienyt salaiseen paikkaan. Mutta minne, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ilkeästi naureskellen hän vain totesi kulkurillemme, ”Arrivederci!” ja katosi synkkään yöhön, viimeisinä sanoinaan vielä kuinka tämä olisi nyt alku hänen ja Jazztytön rakkaustarinalle, tarina joka ei koskaan tulisi antamaan rauhaa Clandestinolle. Mikä painajainen tästä vielä muodostuisikaan? Kulkuri tunsi nyt olonsa hyvin haavoitetuksi, miten nuo kaksi voisivat tehdä tämän hänelle? Hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän haluaisi unohtaa päivän jolloin hän syntyi. Hän vain halusi Romeron lähtevän nopeasti ja menevän niin kauaksi kuin vain tämä voisi. Tilanne oli suorastaan painajaismainen.  Epätoivo alkoi hiipiä hänen mieleensä loputtoman pitkässä yössä, jossa sade alkoi piiskata kasvoja ja tuulen ulvonta vain yltyi yltymistään. Vaikka hänelle oli sanottu nuoruuden olevan seikkailu ja kehotettu kokeilemaan ja yllättymään, ei hän aivan tätä ollut odottanut. Miksi ihmeessä kaikki oli kääntynyt päälaelleen?

Kulkuri ei voinut enää muuta kuin muistella sitä, kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli aikoinaan sekoittanut hänen päänsä ja tehnyt hänet suorastaan kahjoksi, kun tyttö oli kävellyt hänen ohitseen keinuvin kissanaskelin. Vaarallisen kissanaisen muistelun lomassa kulkuri kaivoi taas esille savukkeensa, vaikka aivan hyvin hän tiesi ettei todellakaan polttanut. Mitä oikein oli meneillään? Yhtäkkiä kulkuri kuitenkin säpsähti hereille, yltä päältä kylmän hien peitossa. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi missä hän todellisuudessa oli. Ei tietoakaan menneisyyden haamuista tai muista oudoista henkilöistä. Kaikki saattoi olla vain unta. Hän nousi ylös, huokaisi helpotuksesta ja päätti lähteä matkaan, jotta voisi taas saapua paikkaan aikaan odotetun. Vaikka hän ei tiennyt milloin tie veisi määränpäähän, mutta sen hän tiesi ettei hänen koskaan tarvitsi kysyä tytöltään, ”Haaveissa vainko oot mun”. Kaikki oli ollut vain silkkaa painajaista – vai oliko sittenkään?

Todellisuudessahan kukaan ei siis oikeasti nähnyt mitään painajaista, eikä tunnelma ollut mitenkään outo. Akin & Fantasian tämän kertainen ohjelmisto ja Halloween vain innoittivat teemaan sopivaan tarinaan. Talvikausi on nyt siis avattu, vaikka Kuopiossa ei lauantaina kovin talviselta näyttänytkään. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä illasta. Nähdään taas!

Revontuli, Hankasalmi 30.9.2017

Syyskuun viimeinen lauantai, kuukauden viimeinen päivä ja samalla omalta osalta alkusyksyn viimeinen keikka ennen pakollista taukoa – Akilla ja Fantasialla tulossa loma ja ennen lomaa sekä heti loman jälkeen ei nyt vain satu sopivaa keikkaa kohdalle. Suunnaksi siis Revontuli Hankasalmella ja ei muuta kuin nauttimaan tämän porukan energiasta sekä keräämään sitä talteen ennen kuin taas kohdattaisiin lokakuun lopussa. Kovin suuri ei yleisöryntäys paikalla tällä kertaa ollut, hieman kieltämättä ihmetytti se vähäinen määrä ja myös se, kuinka porukka väheni vähenemistään illan mittaan.  Näin oli muuten myös tammikuussa kun Aki & Fantasia olivat paikalla edellisen kerran. Keikan jälkeen siinä Simon kanssa pohdittiin, mahtaako tuossa paikassa olla tapana, että lähdetään pois kesken illan? Tanssikansan vähyys ei kuitenkaan haitannut, kaikesta tapahtuneesta (Akin aamuinen hirvikolariin joutuminen) huolimatta keikka oli sitä taattua laatua.

Viime blogissa saitte lukea pitkästä aikaa tarinaa tutusta kulkurista ja tytöstä, tässä blogissa viedään tarinaa hieman eteenpäin siitä mihin viimeksi jäätiin, ennen kuin päästetään heidätkin hieman lomailemaan. Kenties kohtaamme heidät taas jossain vaiheessa.

Tarinamme alkaa pienoisesta metsäpirtistä, joka toimii kulkurin ja tytön piilopaikkana. Pienoinen metsäpirtti tuolla jossain, paikka armahin ja joka kätkee sisälleen muistoja. Nyt kulkurille tarjoutui mahdollisuus viedä tyttö kultaiseen kulkurin valssiin, siihen mistä hän oli haaveillut matkoillaan. Vaikka kulkuri oli matkoillaan poikennut kreivien linnoissa ja häissä, joissa virtasi viini ja samppanja, ne eivät liikuttaneet kulkuria, koska mieluummin hän halusi astella armaansa kanssa.  Siinä valssin pyörteissä aika kului kuin huomaamatta ja ilta ehti sulkea silmänsä, varjot kulkivat vain vaieten. Kulkuri muisteli sitä kuinka joskus penkille puiston oli jäänyt vain kukka tytön lähdettyä ja hän oli vain soittanut kitaralla muistoa laulun. Nyt ei siitä ollut huolta, sillä hän sai viettää aikaansa tytön kanssa, ennen kuin taas tie kutsuisi häntä kulkemaan.  Hieman kulkuri haikaili Lappiin ja sen luonnon luomaan outoon taikaan, ruska, joka loistaisi kuin satu, olisi parhaimmillaan. Tytöstä tuntui että hän ei haluaisi päästä kulkuria matkaan yksin, vaan esitti vienon pyynnön, ottaisiko kulkuri hänet matkaan mukaan edes pieneksi hetkeksi, hän haluaisi nähdä huiput vaarojen ja tunturit jylhät. Kulkuri mietti hetken ja myöntyi, joten heidän matkansa kohti Lapin outoa taikaa saattoi alkaa. Siinä matkalla kulkuri kertoi tytölle missä kaikkialla hän oli matkoillaan kulkenut ennen heidän viimeisintä kohtaamistaan. Rodoksella hän oli piipahtanut pikaisesti ja tavannut siellä erään herra Sorbasin. Kulkuri oli pyytänyt Sorbasia soittamaan kitaralla kreikkalaisen laulun ja muutama herbas siinä oli myös tullut kumottua. Tyttö kuunteli kun kulkuri jatkoi kertomustaan myös taannoisesta Budapestin matkastaan. Se on paikka jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin, Tonavan rannalla, Budapestin yössä, oli kulkuri monet kerrat jäänyt haaveilemaan.

Siinä matkalla heidän lähellään liiteli naurulokki, joka sai kulkurin kertomaan tytölle tarinaa lapsuusystävästään, joka oli aikoinaan lähtenyt merille. Tuolloin kulkuri oli vanhempiensa käskystä jäänyt kotirantaan, mutta tuo taivaalla liitelevä albatrossi toi hänelle tuon ystävän mieleen. Vaikka kulkuri oli vielä nuori, oli hän tuon ystävänsä lähdön jälkeen istunut kapakassa tuijottaen lasinpohjaa. Siellä hän oli tutustunut Kateriinaan, jonka lempi oli kuitenkin ollut valhetta. Mutta se oli mennyttä se, kulkuri kuitenkin muistutti tyttöä siitä, että hän ei itse voi määrätä kohtaloaan, taas jonain päivänä hän joutuisi lausumaan tytölle taas, ”Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo.” Ehkä aikanaan heidän tiensä taas kohtaisivat, mutta ennen kuin heidän tiensä taas eroaisivat, he päättivät nauttia yhteisistä hetkistään. Pikkuhiljaa heidän tiensä oli jo johtanut tuntureiden juurelle.  Eivät ne tunturit kuitenkaan ihan Alppeihin verrattavia olleet, eikä rinteillä kasvanut alppitähtiä, mutta silti tuo Lapin kauneus lumosi tytön.  Hän pyysi kulkuria olemaan hetken hänen kanssaan ihan lähekkäin.  Aivan sama menisikö siinä hetki vai viisitoista kesää, kun kulkuri taas lähtisi, hän halusi tuntea lähellään tuon hehkun viipyvän.

Lapissa kun oltiin, kaksikkomme törmäsi myös Lapinnoitaan, joka tarjoili heille kummallisen rakkauden drinkin. Alkoi tuntua pientä vipinää ja silmiin syttyi kipinää, noidan mukaan ne kuuluivat oikeisiin lemmenoireisiin. Ojanpohjat eivät kuitenkaan kutsuneet drinkin nauttimisen jälkeen, tie kävi vain kirkkaammaksi ja johdatti kulkurin ja tytön koivukujalle, jossa koivut tosin olivat vaivaiskoivuja.  Kenties siellä vannottaisiin rakkautta tähtitaivaan alla... Noitaa ei enää tässä vaiheessa tarvittu, joten noidalle koitti lähdön hetki. Noidasta se oli vaikeaa, mutta hän meni, jääden kuitenkin kuuntelemaan, kuinka tyttö sanoi kulkurille kuinka hän tahtoisi kommentit ja kiellot ohittaa ja tahtoisi elää tämän elämän ja heikkoutensa kulkurin kanssa.  Tyttö kyseli myös kulkurilta oliko tämä kuullut mitään Sörkän laitakatujen katupojista, jotka kerran olivat ilmaisseet halunsa alkaa kulkureiksi.  Katupojista kulkuri tiesi sen verran, että nämä eivät hänen kehotuksestaan lähteneet taivaltamaan maita kulkureina, vaan päättäneet sen sijaan kokeilla miltä elämä tuntuisi merimiehenä. Yhtä lailla siinäkin näkisi maailmaa, mutta myös moni neito jäisi silti itkemään kaipauksen kyyneliään.

 Siinä kahdenkeskisessä hetkessä oli jotain kummaa taikaa, katseet vaeltelivat vartaloilla, tyttö ja kulkuri tunsivat, että he tekivät toisilleen niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. He halusivat viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan, kun tyttö painautui kulkurin syliin, hän tunsi tämän sykkeen ja tunsi saavansa kaiken.  Kunpa kukaan ei nyt särkisi tunnelmaa, he olivat onnistuneet karkaamaan yhdessä arjen taa. Olkoon tuo tunne vaikka vain harha, mutta nyt kulkuri oli tosiaan onnistunut viemään tytön kauas arjen taa, unten maailmaan. Vaikka sillä hetkellä ei ollutkaan pelkoa kulkurin lähdöstä, tyttö vaistomaisesti pelkäsi hetkeä jolloin kulkurin askelten äänet katoaisivat ja jäljelle jäisi ikävä – kenties hän taas joutuisi kirjoittamaan kulkurilleen tummin kyynelin ja toivomaan, että ehkä hänen viestinsä tavoittaisivat kulkurin ja tämä lukisi ne. Mutta kuitenkin luottaen hän ottaisi sen, minkä tie hänelle soisi, erot päivien ja erot viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta, hän tiesi sen, että kun antaisi paljon, muuta ei tarvittaisi. Viimeistään kun suvituuli soittaisi oksissa ja linnut soisivat laulunsa ilmoille, soisi jälleen valssi ja kenties he saisivat viettää enemmän aikaa yhdessä.  Silloin hän näyttäisi kulkurille sen varjoisan penkin ja puun, jossa hän odotti tätä palaavaksi. Joko silloin voisi vapautuneesti kuiskata, ”Minä rakastan sua”?

Kulkurin poissa ollessa moni muukin oli yrittänyt kosiskella tyttöä, kyllä kulkuri sen tiesi. Lapin erämaassa oli hyvä keskustella siitäkin. Kulkuria kiinnosti lähinnä se, kuinka syvää tuttavuutta tyttö oli tehnyt hänen tummasilmäisen veljensä kanssa. Tyttö sanoi, että hän oli pitänyt vain hetken aikaa hauskaa kulkurin veljen kanssa, tietäen että tuo tummasilmäinen vei kaiken aikaa vain leikiten ja haavoitti hetkessä myös sydämen. Kenties se on ollut luvatonta miettiä tuota tummasilmäistä, mutta kun kaikkea ei saa tai sitten se on pirun vaikeaa ja sitten sitä vain kelaa mielessään onko ilmassa rakkautta, ja jos on, onko se väärää vai oikeaa? Kyllähän Clandestino sen tiesi, että tyttö tiesi rakkauden olevan oikeaa, jos se vain kohdistuisi häneen, olihan hänelläkin oma menneisyys kahleenaan, hänet oli tuomittu kulkemaan, hän vaeltaisi vailla määränpäätä, löytäisikö hän koskaan onnea, saati paikkaansa, vaikka tuota tyttöä rakastikin ja halusi olla tämän luona.  Clandestino kertoi kuinka hyvä hänen on ollut tytön lähellä, mutta toivoi, että sillä hetkellä kun hänen täytyisi taas lähteä, tyttö antaisi hänelle jonkin sanattoman merkin ennen kyyneleitä, koska hän ei voisi vastustaa niitä kyyneleitä. Jazztyttö tiesi, että hänen olisi turha surra sitä ettei hänellä jatkuvasti olisi heilaa, sen kanssa olisi vain opittava elämään, hän voisi unhoittaa huolensa jazzin rytmiin tai vaikka pistää nokkaansa puuteria ja lähteä humpalle kulkuria odotellessaan.  Kulkurilla ei tietenkään mitään sitä vastaan, eihän hän voisi tyttöä joka paikkaan mukaansa ottaa, mutta kunhan tyttö ei vain unohtaisi häntä. Tyttö lupasi, ettei niin kävisi, joten kulkuri sanoi voivansa käydä matkoillaan kylille päin vihellellen ja hyräillä siinä, ”Hei, hoi sä jätkän oma kulta. Oi, joi sun lempesi on tulta.”

Ennen kuin jatketaan tarinaa eteenpäin, mainittakoon tästä Jätkänhumpasta se, että kyseinen humppa sai kunnian olla Akin & Fantasian kuntoiluosuus. Aki sanoi, että porukka on niin tikissä ensi kesänä kuin voi vain olla. Lavalla pompittiin ylös alas, humpan ja ripaskan askeleita nähtiin vuorotellen, Jani ja Jouni potkivat toisilleen näkymätöntä jalkapalloa, kitaran ja basson kaulat näyttivät välillä jääkiekkomailoilta, Jani soitti kitaraa yhdellä kädellä, Simo steppaili haitarinsa kanssa lavan etureunalle ja antoi haitarin soida – ”Revi sitä haitaria” kehotuksen saattelemana ja Kimmo puolestaan nosteli kapuloita vuorotellen ylös ja taas alas, kuulemma ne olivat kahvakuulaliikkeitä. Jos tämä meno jatkuu läpi syksyn ja talven, niin porukka on kyllä tosiaan tikissä kesän koittaessa.

Mutta jatketaan vielä Clandestinon ja Jazztytön tarinaa.

Tosin kulkuri sanoi vielä sen, että jos tytöllä olisi joku toinen hänen takaisin tullessaan ja hän yhä odottaisi tyttöä, se toisi vain huolta, siksi hän oli päättänyt, että hän ei siinä vaiheessa odottaisi enää, vaan jatkaisi yksin. Tyttö vannoi, että näin ei todellakaan tulisi käymään, hän rakasti kulkuria liikaa, eikä tässä vaiheessa voisi ajatellakaan olevansa kenenkään toisen kanssa. Puhelimen ääni veti heidät arkeen takaisin, tytön ystävä halusi tietää minne tämä oli oikein kadonnut? Tyttö vastasi, vaikka tiesi joutuvansa pyörremyrskyn keskukseen, hän tiesi tasan tarkkaan mitkä sanat hänen ystävänsä valitsisi – hänen täytyisi muuttua, hän ei ole enää mikään tyttö ja hänen pitäisi lopettaa lapselliset leikkinsä. Mitä? Oliko se muka lapsellista leikkiä lähteä kulkurin matkaan?  Lapin öisellä taivaalla loisti täysikuu ja vaikka se kiersi vain kylmää tietänsä yksin, se sai nähdä kulkurin ja tytön rakkauden hetket.  Kulkuri oli romanttisella tuulella ja hän lupasi kevään koittaessa näyttää tytölle Lapin erämaassa olevan lähteen, jossa saattoi nähdä keijujen karkeloivan ja juuri siitä syystä siellä olisi pieniä valkovuokkoja sammalmättäällä.  Kenties he saattaisivat kohdata myös Roomassa, siellä Via Venetolla sijaitsevassa Cafe Nerossa, jossa olivat tavanneet aiemmin ja heittäneet kolikon suihkulähteeseen. Siellä tyttö oli myös tavannut myös Romeron, joka myöhemmin oli paljastunut Clandestinon veljeksi.  Tyttö kertoi kuinka yöt valvoessaan, hän oli kaivannut kulkuria ja toivoi tämän voivan ymmärtää sen.  Jos tämä oli rakkaustarina, se ei antanut hänelle rauhaa, eikä hän todellakaan pystynyt unohtamaan kulkuriaan.  Yhdessä heistä tuntui siltä, kuin he olisivat tutkimusmatkaajia tässä maailmassa, karttoja ei tarvittu, he olivat sellaisia toisilleen, mutta kartoilla oli toki myös tie salaiseen. Ilman saattajaa ei heistä kumpikaan pystyisi kulkemaan tätä tietä loppuun saakka, pelko ei enää ohjaisi heitä, vaikka he välillä kulkisivat erillään, toivo johtaisi heidät lopulta kotiin, oli se sitten missä tahansa.

Tähän päättyi Akin ja Fantasian yhteinen osuus illasta. Kortteja ei tällä kertaa ollut Akilla jaossa, koska posti ei ollut toimittanut niitä lisää, mutta jos joku haluaisi ostaa levyn, niin siihen kyllä sitten nimikirjoituksen saisi. Tosin porukkaa ei enää tässä vaiheessa paljoa paikalla ollut, muutama kävi halaamassa Akia ja sitten niitä nimmareita kirjoiteltiin ainakin kalenteriin ja työvuorolistaan, mitä nyt keneltäkin sattui löytymään. Fantasian oli tarkoitus vielä kahvin hörppäämisen jälkeen soittaa viimeinen setti, mutta yllättäen paikalla ei näyttänyt enää olevan edes kourallista tanssipareja, ainoastaan innokkaimmat fanit, joten Fantasia teki päätöksen jättää viimeisen setin soittamatta, levymusiikki saisi soida loppuun asti, jos joku vielä halusi tanssia.

Vaikka elävää musiikkia ei enää Akin encorejen jälkeen kuultu, ei se latistanut illan tunnelmaa. Illasta jäi jälleen kerran hyvät fiilikset ja energiatankkaus suoritettua. Eiköhän tällä pärjää lokakuun loppuun saakka kunnes seuraavan kerran kohdataan. Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava loma, menkää turvassa tien päällä minne ikinä kuljettekin, olette rakkaita ja tärkeitä 💖