Heituinlahden Nuorisoseura, Heituinlahti 18.11.2017

Kun tarpeeksi kaipaa parasta mahdollista musiikkiterapiaa, niin silloin sitä n.160km suuntaansa ei ole pitkä matka lähteä Akin ja Fantasian keikalle, vaikka paikka on täysin tuntematon ja kenties nimestä, saati sitten sijainnista, päätellen lähinnä keskellä ei mitään. Heituinlahti, missä se oikein on? Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa, selvä homma! Kesällä tätä lähtöä ei miettisi yhtään, mutta nyt elettiin kuitenkin jo marraskuun puoliväliä, keliolosuhteet saattaisivat olla mitä vaan, taivaalta saattaisi tulla vettä, räntää tai lunta, lämpötila saattaisi olla kovastikin pakkasen puolella – tai sitten ei. Niinpä lähtö loppujen lopuksi oli sitten melko lailla viime hetken lähtö, kaksi tuntia ajomatkaa edessä, mutta tällä kertaa keliolosuhteet sallivat lähdön, joten ei muuta kuin rohkeasti kohti seikkailua ja Heituinlahden Nuorisoseuraa, joka toimisi illan keikkapaikkana. Paikka tosiaan oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, vahingossa sinne ei kyllä tulisi eksyttyä. Ensimmäinen valssi oli jo soinut ja toisen valssin viimeiset sävelet kaikuivat jo ilmoilla kun sisään pääsi. Tässä vaiheessa iltaa se ensimmäiseksi soinut valssi oli täysin arvoitus, mutta toisena valssina soi kuitenkin Kulkurin valssi. Sen verran siitä ehti kuulla omin korvin, että sen tunnisti.

Kun valssit oli soitettu, lähdettiin taivuttelemaan tangoa. Jani soitteli Romanialaista kitaraa, vaikka joskin aiemmin onkin kerrottu, että kitara, jolla se soitetaan, ei ole Romaniasta. Puiston penkille oli jäänyt kukka ja kun varjoissa oli lauleltu ja muisteltu kadonnutta ystävää, oli aika päästää Simo ihailemaan iltaruskoa. Iltarusko peitti meren kaukaiset rannat ja siellä jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Kuka tietää, oliko tuo nainen Karjalan Marjaana, josta äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät kiiluen. Hänen mukaansa kun Karjalasta ottaa naisen, löytää onnen ikuisen (mutta saako näin savolaisena olla eri mieltä asiasta?). Karjalasta suunnattiinkin sitten Jounin johdolla kohti Budapestin yötä. Siellä sitten juotiin maljat Tonavan rannalla ja katseltiin aavaa pustaa. Viulun sävel soi Czardaan kutsun ja jotenkin se kuitenkin toi mieleen Kööpenhaminan, joka ei kuitenkaan ollut enää kuin ennen. Ennen tuo kaupunki oli ollut mieltä kiehtova ja syntinen. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, jouduttiin jälleen kerran toteamaan. Mutta eikös se Aina Inkeri Ankeinen todennut, ”Onko kaiken aina pakko muuttua?”  Kööpenhaminassa oli kuitenkin aika muistella hetki Elainea ja sitä puistikkotietä, jossa kahden oli illoin istuttu. Elainella oli ollut hehkuva katse ja kuumia suudelmiakin oli vaihdettu. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, niin muistan sinut ain, oma armas Elaine. 

Joskus kuitenkin on lausuttava hyvästit, niinpä todettiin ”Vaya con dios mun rakkain” ja toivottiin, että ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa.  Hyvästien jälkeen koko Fantasia päätti ryhtyä kauriinmetsästäjiksi tai siis ei nyt sentään ihan kirjaimellisesti kuitenkaan, vaan toisena hitaana valssina oli vuorossa Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu sävelmä Cavatina. Jotta tunnelma ei menisi liian hempeäksi, otettiin Fantasian ensimmäisen setin päätteeksi vielä jenkat. Ensimmäisen jenkan myötä lähdettiin Lappiin.  Jossain vaiheessa alkoi kuulostaa siltä, että joku viäräleuka savolainen oli eksynyt laphiin, sillä ”se on sellaenen seutu ja sellaenen mua, jota ei voi unhoettaa…”. Hetkinen… Simo, sullahan alkaa olla savonmurre hallussa, kohtahan myö huastellaan keikan jälekeen savoks! Lapista kohti seuraavaa etappia, hieman tosiaan sieltä savon kautta koukaten, ja päätepysäkkinä tällä setillä Tampere. Sieltä lainattiin toinen jenkka, joka kertoi eräänlaisesta välimallin jätkästä. Toiset olivat fiksuja, toiset tyhmiä, mutta tämä jätkä oli siltä väliltä ja jotain sopivan kokoista häneltä myös tuntui löytyvän sekä välimallin naamataulu. Soitettiinpa siinä myös välimallin urkusoolo, ennen kuin vuorossa oli kahvitauko.

Kun kahvit oli juotu ja välilevyt soineet, oli aika jatkaa elävällä musiikilla. Masurkalla liikkeelle ja ensin muisteltiin kotiseutua pohjolassa. Siellä peräpohjolassa oli saatu tuntea talven tuiskutuulet, kesä lämpöinen ja nähty ruskan taika syksyn saapuessa. Kenties sieltä peräpohjolasta oli myös kulkija poika aikoinaan matkaan lähtenyt ja muisteli kuinka äiti oli häntä tuudittanut, liikuttanut ja kiikuttanut. Sinne kehtoon oli lapsuus jätetty. Masurkan jälkeen jatkettiin vielä hetki rauhallisemmissa tunnelmissa, vuorossa olivat slow foxit. Ensimmäiseksi Jani kertoi meille tarinaa villistä, viileestä ja vaarallisesta kissanaisesta. Taivaankappaleetkin sinkosivat pois radaltaan kun tuo kissanainen käveli viekoittelevin kissanaskelin. Muistipa Jani mainita myös sen, että kissaa ei koskaan saa silittää vastakarvaan. Taisi se kissanainen olla melkoinen tapaus, sillä seuraavaksi Simo jatkoi toteamalla ”Haaveissa vainko oot mun” ja jatkoi vielä pohtimista, onks siinä liikaa jos tunteeni selväksi teen? Sen jälkeen toivottiinkin sitten, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin ja ettei se toinen menisi siitä viereltä minnekään. Taisi se toinen olla jokseenkin lämmin, hellä ja pehmoinen, joka antoi myös paisteen auringon.

Swingin myötä lähdettiinkin sitten matkalle Pohjanmaalle ja kulkemaan pitkin valtatietä 66. Matkalla vilahtivat ohitse niin Ruovesi ja Visuvesi, Virrat ja Alavus, Kuortanekin siinä meni kuin huomaamatta kuoppaisella tiellä. Mutta jos tunnelma on ihan I’m easy, niin mikäs siinä on matkatessa. Tosin hieman melankolista tunnelmaakin tuolla matkalla koettiin. Ensin soi tummansininen sävel kun muisteltiin suukkoa kuumaa ja laulun sanoista hävisi lempi.  Sen seurauksena koitti sitten salattu suru, mutta muita kuitenkin estettiin huomaamasta sitä ja mietittiin, voiko mies näyttää tätä taakkaa surun. Suru sydämen on kuitenkin loppujen lopuksi salaisuus.  Jotta ei kuitenkaan liian surumielisiin tunnelmiin vaivuttaisi, soitti Fantasia vielä toisen setin päätteeksi reippaat polkat. Ensin lähdettiin taittamaan matkaa linjuriauton kyydillä. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Linjuriautossa saa nähdä jos jonkinlaista, on miestä ja naista, lasta ja ukkoa, akkaa, reppua, nyyttiä ja vakkaa. Vaikka linja-autossa on tunnelmaa, voi matka tietysti myös katketa. Mutta jos on liikkeellä iloisella asenteella ja raitis huumorin henki kukkii kuten Karjalan pojilla, niin siinä voivat vaikka kaikki lähteä karkeloihin käsikkäin ja todeta loppuun, että tää on polkan jyskettä.

Sitten olikin vuorossa illan odotetuin hetki (ei siis mitenkään sillä, että Fantasia olisi jotenkin vähempi arvoinen, eihän ilman tätä huippu porukkaa näistä illoista tulisi yhtään mitään), Aki saatiin lavalla ensimmäisen kerran illan aikana ja ei muuta kuin humpalla liikkeelle. Jazztyttö oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria, lähtenyt tansseihin ja oli nyt aivan vallattomalla tuulella humpan rytmistä.  Jazztytön perässä paikalle kiirehti myös joukko katupoikia aina sieltä Sörkän laitakaduilta saakka. Kuu nauroi taivaaltaan kun joku pojista kävi tanssimaan. Niinpä niin, näille katupojille vain tanssi oli elämää, he lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan. Liekö se taivaalla naurava kuu ollut täysikuu, joka kiersi kylmää tietänsä niin yksin, mutta sai kuitenkin nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, samalla pukien avaruuden loistoon hopeaan. Sen kuun loistaessa saattaa myös keväisin nähdä keijujen karkeloivan lähteellä ja pienten valkovuokkojen nostavan päätään sammalmättäällä. Kuka tietää, kenties silloin voi nauttia myös niitä kummallisia rakkauden drinkkejä, jotka vievät jalat alta ja kirkastavat ajatukset, riippuen tietysti ihan siitä mitä rakkaudentippoja sinne on sekoitettu ja ennen kaikkea kuka sen drinkin on sekoittanut ja kenelle. Toki sieltä voi löytyä niin hurmosta ja kaipuutakin sekä tuskaa makeeta, mutta muut aineosat saattavat jäädä vain drinkin sekoittajan tietoon. Kun drinkit oli nautittu, oli aika lähteä matkaan kohti Koivukujaa. Jälleen kerran matkan varoitettiin olevan kuoppainen. Mutta Aki, tiedoksi kuitenkin, että ei se enää kovin kuoppainen ole… Koivukujan ainoa kuoppa on paikattu, joten jotain uutta pitäisi tuohon spiikkaukseen nyt keksiä. Siinä sulle hieman pohdittavaa. Koivukuja tunnetusti aina johtaa kotiin maailmalta, mutta jos ei aina ihan sieltä saakka, niin ainakin vähintään keikkareissuilta aamun pikkutunneilla.

Oikein jos viihdyttää ja kiihdyttää, voi tuntea katseen vaeltavan vartalolla ja tuntea poltteen pakottavan lantiossa, joka vetää väkisin sitä toista päin. Sitä voi mennä vaikka ihan tainnoksiin, jos menee toista niin lähelle, että tuntee sykkeen. Tiedä sitten, käykö siinä lopulta niin, että tuntee karanneensa jonnekin kauas arjen taa ja huomaa siellä olevan kaiken kauniimpaa kahdestaan? Siellä kaukana arjen takana voi sitten kahden kartan avulla olla tutkimusmatkaajana ja tutkia löytyisikö niiltä kartoilta kenties myös tie salaiseen. Siinä on kuitenkin pidettävä huolta siitä, ettei vain koeta hetki rakkauden jälkeen, sillä niin monta kertaa on kuultu siitä mitä silloin tapahtuu ja mitä menettää.  Sitä saattaa yllättäen huomata, että on tyhjää pimeää ja vain jossain soi. Sen jälkeen päästiinkin sitten ensimmäisen setin lopuksi hieman vauhdikkaampiin tunnelmiin, sillä seuraavat kappaleet olivat vain uineet mukaan Akin ohjelmistoon tässä jokin aika sitten. Niiden myötä oli lanseerattu myös uusi tanssilaji nimeltään Riimannin Raikku, mutta millainen tuo tanssilaji sitten oikein on? Eihän sitä tietenkään voi kertoa, sillä se on salaisuus ja virta vie ja virta tuo tämän tanssilajin ilta illan jälkeen matkaan mukaan.

Toisen setin alkuun kuunneltiin sitten öljylampun valossa Clandestinon tarinaa.  Yksinäinen mies, kohtalon kerjäläinen, joka oli tuomittu kulkemaan. Silmätkin olivat aikoinaan tulta leiskuneet, rakkauteen uponneet ja siinä kylpeneet. Nyt hän vain kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan, mutta niin kuin ei kukaan häntä, ei hänen viestejänsä löydä kukaan milloinkaan. Kova on kohtalo tällä kulkurilla, mutta toivottavasti joskus onni kääntyisi.  Kenties hän on kokenut monta hetkeä vähän ennen kyyneleitä, joutunut sanomaan kuinka hyvä hänellä on jonkun toisen kanssa ollut ja on vielä sanonut, ettei voi koskaan enää tulla tämän toisen luokse uudelleen. Herkän aloituksen jälkeen pistettiin sitten taas vauhtia tansseihin. Vuorossa oli malttamattomien ihmisten kappale, Odota en. ”Saa soittaa!”, kuului käsky Akin toimesta Fantasialle ja pojathan soittivat. Kun oli sitten tarpeeksi odotettu ja kerrottu tosiasiana se, että ei aiota tuhlata toiveisiin turhaa aikaa, yritettiin jälleen kerran muuttaa tyttöstä nimeltä Milla. Ilta illan jälkeen sitä on yritetty, mutta kun ei se Milla vain usko millään, ettei ole enää mikään tyttö ja tarttuu kerta toisensa jälkeen siihen tikkuun lyhyeen. Taitaa olla aika itsepäinen tapaus. Tämän jälkeen jatkettiin vielä sykkeen kohottamista humpan muodossa, ensimmäisenä vuorossa se ”humppien humppa”, Jätkänhumppa. Kovin oli Heituinlahden nuorisoseuralla pieni lava, joten tilaa hyppiä ja pomppia ei ollut kovinkaan paljoa. Vaikka kyllä lavalla siltikin riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jos ei muuten, niin Akin toimesta. Milloin sai pelätä, että siellä kompastutaan johtoihin ja välillä lavan etureunaan rakennettu aita oli vaarassa kaatua, kun Aki sitä jalallaan heilutteli ja totesi vain tyypilliseen tapaansa, ”Oho!”, aidan heiluessa uhkaavasti. Jätkänhumpassa ei tällä kertaa siis nähty kovin vauhdikasta koreografiaa. Merimies-humpassa lähdettiin sitten pelastamaan myrskyn keskelle joutunutta merimiestä, joka oli kyllä apujoukkojen saapuessa niin ilahtunut, että päätti vähän tanssahdella tico ticoa. Haetarsooloakin siellä kovasti Aki huuteli, mutta eipä sitä kuulunut, ei ollut Simolla haitaria tällä kertaa lavalla mukana. Jos se olisi ollut, niin sitten siellä lavalla varmastikin olisi niitä vaarallisia tilanteita ollutkin, niin ihan vain siitä lavan pienuudesta johtuen siis. En nimittäin jaksa uskoa siihen, että sillä haitarilla olisi ketään pahoinpidelty...

Humpan jälkeen oli hyvä hetkeksi taas rauhoittaa tahtia ja ottaa ennen loppurutistusta pari hidasta kappaletta. Ensimmäisenä oli vuorossa ”Kun paljon antaa”. Siinä oli aika antaa ajatuksille hetki aikaa levähtää ja antaa askeleen vain kiertää lattiaa ja miettiä sitä, että kun antaa paljon ja jos itsestään luovuttaa jotain, tarvitseeko silloin mitään muuta. Kuitenkin siinä vaiheessa kannattaa pitää huolta siitä, että jos antaa itsestään osan tai kaiken ajoittain, ettei se toinen sitten paina ovea kiinni ja poistu sanomatta sanaakaan. Siinä vaiheessa saattaa käydä sitten niin, että täytyy kirjoittaa tummin kyynelin ja miettiä miksi sinut kadotin. Toki liekin voi myös sammuttaa tummin kyynelin, mutta antaa sittenkin anteeksi, jos se toinen toisi kipinää. Herkän tunnelman jälkeen vielä setin päätteeksi bugit. Ensin lähdettiin valloittamaan koko maailma yhdessä ja pistettiin kaikki yhdeksän planeettaa kiertämään meidän käskystä. Todellisuudessa niitä planeettoja on kyllä enää kahdeksan (Maa, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus), joten otapa tästä Aki vähän vinkkiä ja muista jatkossa olla ajan tasalla. Tämä planeettojen oikea lukumäärä kerrottiin aikanaan myös kappaleen alkuperäiselle esittäjällekin ja loppujen lopuksi hänen keikoillaan kuultiinkin ”kaikki kahdeksan planeettaa vain meidän käskystä kiertää saa”. Tähän väliin sitten tuttuun tapaan Fantasian esittely. Basson varresta löytyi tänäkin iltana porukan pomo ja parrakkain kaveri, Jouni. Rumpujen takana tiukassa nutturassa kahta kapulaansa heilutteli Kimmo, joka myös vastaa valaistuksesta sekä yleisön savustamisesta. Seuraavana vuorossa oli se keittiön kaapin nurkasta löytyvä monitoimikone: säveltäjä, sovittaja, laulun tekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi sekä ennen kaikkea ihminen, Simo. Vielä viimeisenä kitaransa kanssa tänne jostain, ties mistä, pudotettu mies Mikkelistä, Jani. Kun Fantasia oli saatu esiteltyä, kerrottiin vielä tarina rakkaustarinasta, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka olisi joskus toisen parina. Tämän jälkeen kiitos ja kumarrus, Aki & Fantasia kiittävät illasta.

Toki kunnon tanssi-ilta ei ole mitään ilman encoreja. Raikuvat aplodit, jotta saataisiin Aki takaisin lavalle. Fantasia ei toki missään vaiheessa edes poistunut lavalta, vaan pojat kokoontuivat piiloon lavan pimeimpään nurkkaan odottelemaan. Kyllähän se Aki sieltä sitten takaisin saatiin, herran omien sanojen mukaan hän olisi tullut toki jo aiemminkin, mutta ei vaan viitsinyt. Niinpä niin, tuota miestä ei voi kyllä ottaa tosissaan, aina letkauttamassa jotain mitä mieleen juolahtaa. Encoirena kuultiin tällä kertaa tangot, Lähdön hetki ja Kuun hopeaiseen viittaan.  Vielä kuitenkin olisi hetki tanssi-iltaa jäljellä, joten Fantasia hörppäisi kahvit ja jatkaisi sen jälkeen vielä hetken tanssi-kansan viihdyttämistä.

Niin se Fantasian kahvitauko… Taisi pojilla olla tässä vaiheessa iltaa jo erikokoiset kahvikupit, niin eri aikaan jokainen vuorollaan lavalle ilmestyi. Kun kolme neljästä oli saatu lavalle, selkeäsi jo vähän pidetty palaveria siitä mitä soitetaan ja montako kappaletta, huomataan, että yksi puuttuu. Missä on Jouni? Eihän nyt ilman kapellimestaria voida aloittaa. Kimmo sammuttaa valot ja poistuu lavalta yhdessä Simon ja Janin kanssa. Siis mitä? Loppuuko tämä ilta tähän? Kolme kaverusta seisovat pimeässä ja kenties tehdään päätös, että yksi lähtee etsimään kadonnutta lammasta (toimituksen huomautus: tämä on siis vain oma johtopäätös tilanteesta, lavan toiselta reunalta ei voinut kuulla, mitä toisella reunalla puhutaan), koska Jani poistuu paikalta ja tulee sitten hetken päästä takaisin, tosin ilman kadonnutta lammasta. Saatiinhan se Jounikin loppujen lopuksi paikalle ja Fantasian viimeinen, neljä kappaletta käsittävä setti saatiin alkamaan.

Iskelmäbiiseillä liikkeelle ja heti alkuun lähdettiin katselemaan tyttöjä tummentuneeseen iltaan. Vaikka Simo kovasti vannoi laulaessaan nähneensä ohikulkevan tytön kesäasuisen ja jääneensä yksin oottamaan, olevansa huoleton ja sitten taas oli ilmestynyt uusi tyttö näköpiiriin, niin kyllä nyt nähtiin unta tai mielikuvitus pääsi valloilleen, sillä jos marraskuun puolivälissä näkee tytön kesäasuisen, se ei ainakaan voi tapahtua ulkona tai sitten ollaan jossain lämpimässä maassa. Mutta menköön nyt tällä kertaa.  Siitä sitten Simo johdatteli meidät aasinsillan kautta seuraavaan kappaleeseen, ”Janilla on tänään mukanaan kaksi kitaraa.” Joko arvaatte mikä kappale kuultiin seuraavaksi? Kaksi kitaraa kuultiin siis seuraavaksi, ”yö hopeainen, yö satumainen, yö jonka suojaan vie nyt kaipuu polttavainen…”, tosin tällä kertaa instrumentaaliversiona ja hieno versio olikin! Jos vain saa esittää pienen toiveen, niin nämä kaksi edellä mainittua kappaletta olisi kyllä mukava kuulla jatkossakin, sen verran hienot kappaleet ovat kyseessä. Pistäkääpä pojat vinkki korvan taakse jatkoa ajatellen. Vielä viimeiset valssit ennen kuin tämä tanssi-ilta oli paketissa. Ensin Jouni kertoi tutun tarinan siitä rajan taakse jääneestä metsäpirtistä, joka toi mieleen muistot lapsuusvuosista ja jossa metsätuulten humina soi kehtolauluna. Illan päätteeksi vielä Simo johdatteli meidät viettämään tummentunutta iltaa tähtien loisteessa laivan skanssiin. Rauha oli saapunut laivaan (vaikka laivassa ei nyt oltukaan) ja siellä sitten muisteltiin ja luokses kaipailtiin.

Sellainen tanssi-ilta Heituinlahden Nuorisoseuralla. Kannatti lähteä ajamaan kaksi tuntia keikalle kohti tuntematonta. Paras mahdollinen musiikkiterapiatarve tuli täytettyä ja energialataus suoritettua Akin & Fantasian toimesta. Niin ja se illan ensimmäinen valssi oli muuten ”Tiedä en kauniimpaa”. Ei muuta kuin kiitokset ja parin tunnin kotimatkalle, pojilla oli vielä edessä pikaroudaus, matka kohti Lahtea, nukkumaan ja seuraavana aamuna odottivat sitten joukonserttitreenit. Muuten pojat, oletteko tulleet ajatelleeksi, että nyt kun tästä sukupuolineutraalisuudesta puhutaan kaikkialla, niin pitäisikö teidän olla edelläkävijöitä musiikkimaailman puolella ja muuttaa vähän kappaleiden nimiä, kuten nyt vaikka Jazzhenkilö, Katuhenkilöiden laulu, Henkilönhumppa, Merihenkilö, Välimallin henkilö, Kissahenkilö jne…😄 Tämä idea on sitten ihan vapaasti käytettävissä jos siltä tuntuu.  

Kiitos vielä kerran Heituinlahden illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nähdään joulukonsertin merkeissä.

Silja Europa, Helsinki-Tallinna-Helsinki 1.-2.11.2017

Tällä kertaa matka suuntautui Itämeren aalloille, keikkapaikkana Silja Europa ja Ocean Club. Aki ja Fantasia keinuivat aalloilla Helsingin ja Tallinnan välillä kaksi risteilyä, itse hyppäsin matkaan mukaan toiselle lähdölle. Kaikkea voi aina sattua kun tämä tyttö risteilylle lähtee, kummasti jotain aina jää matkasta pois – ei, se ei ollut passi (tosin kerran sekin on jäänyt kotiin), vaan jotain aika oleellista matkan kannalta, nimittäin pankkikortti. Kaikesta huolimatta tilanteesta selvittiin, tosin vähän kuittailuja tuli kuultua tästä unohduksesta, ”Hanna, sä alat oppia!” ja ”Onneksi laivaan pääsee ilman pankkikorttia!”. Mutta se vain kuuluu asiaan. Risteilykansaa ei tällä kertaa ollut mitenkään runsain määrin liikenteessä, mutta siltikin tunnelma tansseissa oli kuuma ja erittäin lämmin.

Viime blogin tarinassa tuttu kulkurimme joutui Halloweenin vuoksi painajaisen piinaamaksi, joten olisikohan nyt aika kertoa tarinalle jatko sen suhteen kuinka kulkurimme mahtoi tästä selvitä. Vieläkö painajainen kummitteli mielessä vai olivatko asiat saaneet paremman käänteen?

Painajaisen jälkeen kulkurimme oli tuntenut olonsa hieman yksinäiseksi, sielu oli piirtänyt hänen silmiinsä tuon yksinäisyyden. Hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan ja tuntui siltä, että taivaalta oli valo kadonnut hetkeksi. Kuitenkin tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan ja kimmelsivät kuin alumiinitähdet. Tähtitaivas kuunteli häntä kun hän huusi ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton? Hän mietti kuinka tuo tyttö, jota hän kaipasi, oli sytyttänyt roihun riehumaan silloin aikanaan? Tuuli soi metsissä hiljaa ja kulkuri kaipasi tyttönsä luokse. Hän ei tiennyt kauniimpaa, kenties huomenna hän olisi taas tyttönsä luona. Kulkurin veri veti häntä kuitenkin kulkemaan, silmät kostuivat kyynelistä, hän mietti veisikö tyttönsä Tallinnaan, kenties Tallinnan illoissa heillä olisi aikaa toisilleen. Olisiko tuo paikka heidän onnenmaansa, josta he olivat veden ääressä istuessaan. Eihän se nyt kovin kaukana ollut, mutta sinne he voisivat kuitenkin kahdestaan mennä. Kulkuri päätti hengähtää hetken ja seisahti alle kuiskivan puun katsomaan kulkua kuun rakas aatoksissain. Hän kaivoi kitaransa esille ja soitteli sillä hetkisen, laulellen yksin varjoissa, ennen kuin jatkoi taas matkaansa.

Kuin huomaamatta kulkurin tie kulki jälleen painajaisesta tuttua valtatietä nro 66. Vaikka se oli kuoppainen, ei sen taivaltaminen tällä kertaa tuntunut painajaiselta. Hän tunsi olevansa aivan ”fine” ja ”okay”. Hän mietti kulkiessaan kaikkia niitä hetkiä, joita oli saanut viettää tyttönsä kanssa. Tumma hiljaisuus ja yön silkki pehmeä, yksikään ei tuolloin nähnyt eikä kuullut heitä. Silloin oli vain kuiskattu toiselle, ”jää aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää”, oli tuntunut kuin alku tää vois olla kaiken kauniin, alku johon loppua löydy ei. Vaikka heidän tiensä olivat aina välillä eronneet. Siinä kun kulkuri odotteli sitä, että kohtaisi taas tyttönsä, hän törmäsi matkallaan ulkomailta saapuneeseen kollegaansa, jonka kanssa puhe vaihtui englanninkieliseksi.  Tällä toisellakin kulkurilla oli omat naishuolensa, joten hän kertoi kulkurillemme seuraavaa, ”Last night I said these words to my girl. I know you never even try, girl. Please please me, like I please you.” Kulkurimme kuunteli ymmärtäväisenä ja keskustelu jatkui siitä kuinka matkoilla aina kaipasi sitä tiettyä tyttöä, ”Ain't got nothing but love, babe. Eight days a week.  Love you every day, girl. Always on my mind”, ja kääntyi sitten siihen miltä tuntui palata matkoilta sen oman tytön luokse.  ”It's been a hard day's night, I should be sleeping like a log. But when I get home to you I find the things that you do. Will make me feel alright.” Sellaista se kulkurien elämä oli, välillä veri veti kulkemaan tien päälle, mutta siltikin, ”And then while I'm away, I'll send all my loving to you.” Kulkurien oli kuitenkin lähdettävä omille teilleen, mutta vielä ennen kuin heidän polkunsa erkanivat, kulkurimme lohdutti toista kulkuria sanomalla, ”She loves you.”

Toisaalla tyttö odotteli kulkuriaan saapuvaksi. Hän päätti odotellessaan nautiskella rakkauden drinkin. Baarimikko tarjosi hänelle Cosmopolitanin, siinä maistui niin hurmos, kaiho ja hieman myös makea tuska. Drinkkiä nautiskellessa tytön mielessä kävi, että jotain hän taisi unohtaa kotiinsa Koivukujalle. Ehkä hän oli liikaa ihaillut kellastuneita koivun lehtiä tähtitaivaan alla, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, hän ajatteli ja heitti ajatuksen mielestään, jatkaen drinkin nautiskelemista.  Odottavan aika oli kuitenkin pitkä ja kulkuriaan odotellessa Jazztyttö kaivoi laukustaan peilin ja pisti nokkaansa hieman puuteria ja peilasi otsatukkaansa, olihan hänen näytettävä hyvältä kulkurin saapuessa. Siinä odotellessa hän katseli ohi kiirehtiviä merimiehiä, jokaista odotti laiva jossain, myrskyä uhmaten noiden merimiesten laivat kyntäisivät maailman meriä. Kenties jossain noilla merimiehillä odotti joku neito, joka kaipasi ja itki kaipuun kyyneleitä. Siinä vaiheessa tyttöä alkoi kuitenkin hieman jo hermostuttaa, lähdön hetki alkoi olla käsillä, mutta kulkuria ei vielä näkynyt. Oliko jokin muuttunut, jotain mitä hänen olisi pitänyt huomata? Tyttö tiesi, että hänen edellisen illan viesti oli tavoittanut kulkurin ja tänään heidän piti nähdä. Taivaalla loisti öisen taivaan ihme, täysikuu, kun tyttö katseli sataman ikkunasta ulos, etsien katsellaan kulkuria. Hän toivoi, että tuo mystinen täysikuu voisi kertoa kulkurille kuinka paljon tyttö tuota kulkuria rakasti.

Yllättäen tytön valtasi tunne, että jonkun katse vaelteli hänen vartalollaan ja jokin veti häntä tuota katsojaa päin. Tyttö käänsi katsettaan ja näki tutun kulkurin seisovan sataman baarin ovella hymyilevänä. Tyttö kiirehti kulkurin luokse, painautui tätä vasten ja tunsi kulkurin sykkeen. Tyttö tunsi saavansa kaiken kulkurinsa sylissä, kenties tänä yönä he voisivat myös hieman viihdyttää toisiaan. Kulkuri rutisti tyttöä lujasti ja kuiskasi tälle, kuinka he karkaisivat nyt kahdestaan kauas arjen taa, kukaan ei voisi särkeä tunnelmaa.  Ei koittaisi edes hetkeä rakkauden jälkeen eikä pelkoa siitä, että työntäisi toisen jonkun toisen syliin. Hetki oli hiljainen ja äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää, ero päivien ja ero viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta.  Joskus oli annettava paljon ja luovutettava jotain itsestään, jos vain voisi. Kulkurista tuntui, että tyttö sai hänet uskomaan uuteen elämään ja loi pohjan hänen elämäänsä. Tämän tunteen hän tallettaisi kätköön sydämen, eikä kertoisi siitä muille. Kellä onni on sen piilottakoon. Tytön mielenkiinto heräsi ja hän kysyi kulkurilta mitä tällä oikein oli mielessään? Kulkuri vain hymyili salaperäisesti, ”Se on salaisuus.” Ennen kuin kulkuri ja tyttö astuivat laivaan, he pysähtyivät hetkeksi pienen joen äärelle, joka virtasi lähellä satamaa. Kuun hohde loi joen pintaan välkkeen ja he katselivat kuinka virta vei ja virta toi, virran laineet olivat täynnä elämää.

Clandestino päätti pudottaa viestinsä virran vietäväksi, sitä löytäisikö joku hänen viestinsä tai mitä hän siihen kirjoitti, ei hän suostunut kertomaan. Vaikka Clandestino oli luotu kulkemaan ja hän kenties vaelsi vailla määränpäätä, tällä kertaa hänen suuntansa oli selvä ja hänen rinnallaan kulki tyttö, jota hän rakasti ja aina kulkiessaan kaipasi. Häntä saatettiin luulla yksinäiseksi mieheksi ja kohtalon kerjäläiseksi, sillä joskus hänen silmäkulmassaan kiilsi kyynel, mutta vähän ennen kyyneleitä hän oli oppinut kääntämään päänsä pois, jotta kukaan ei niitä näkisi. Mutta nyt oli tilanne toinen.  Monesti kulkiessaan hän oli aina välillä pysähtynyt huilaamaan ja unelmoinut kuinka toivoi saavansa suukon omalta kullaltaan. Joskus lauantaisin oli pitänyt kääntää paitakin nurinpäin ja käydä vihellellen kylille päin. Katupojilta hän oli oppinut viheltämisen taidon ja saapunut kerran viheltelemään tytön ikkunan alle. Se oli ollut kevät ja pienet valkovuokot olivat juuri nostaneet sammalmättäällään päätään. Nyt kuitenkin he olivat taas työn kanssa yhdessä, tyttö tunsi kulkurin tuoksun ihollaan eikä kaivannut lainkaan järkeä, heillä oli edessään kokonainen rakkauden yö.

Kulkuri käänsi hetkeksi huomionsa muualle, jonka huomasi kadottaneensa tytön. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut, minne tyttö oli mennyt? Kai tyttö sentään vielä samassa laivassa kuitenkin oli? Hetken ympärilleen katseltuaan kulkuri päätti kysyä oliko joku nähnyt tyttöä. Joku vastasi kulkurillemme, ”I saw her standing there.” Toden totta, tyttö odotteli kulkuriaan tanssiin tanssilattian lähettyvillä ja pyysi hänet tanssiin. Kävisikö niin, että seuraavana aamuna kulkuri voisi vain todeta, ”We danced through the night, and we held each other tight.” Kulkurin pää oli jo aivan pyörällä, hän tuskin tiesi missä oli ja hän totesikin, ”House is rockin!”.  Kun kulkuri palasi tanssin jälkeen takaisin todellisuuteen, hän tunsi lähellään tyttönsä, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Hän totesi tuon tytön olevan vain ”mun rakkaimpain ja ainoain” ja toivoi, että he voisivat olla vielä hetkisen lähekkäin, sillä hetkellä kulkuri ei voinut toivoa enempää.  Tyttö päätti kuitenkin hieman kiusoitella kulkuriaan, irrottautui hetkeksi tämän syleilystä ja käveli poispäin kiusoittelevin ja keinuvin kissanaskelin. Kulkurista alkoi tuntua että tuo villi ja viilee nainen härnäsi häntä ja sotki hänen systeeminsä. Vaarallista elämää. Tyttö jatkoi kiusoittelua ja heitti ilmaan kysymyksen, ”Mut onks siinä jotain liikaa, jos tunteeni selviksi teen? Vai haaveissa vainko oot mun?”

Kulkuri alkoi olla jo aivan sekaisin, tyttöhän oli melkoinen tapaus. Meno oli hetkittäin jo kuin villissä lännessä, enää paikalta puuttui vain Pecos Bill, joka ratsastaisi paikalle myrskytuulen lailla uljaalla ratsullaan Extrapallolla. Tosin se ei kuitenkaan ollut mahdollista, olivathan tyttö ja kulkuri tällä hetkellä laivassa. Jokin siinä yön huumassa sai kulkurin vertauskuvallisesti vertaamaan tyttöä salaperäiseen yön ruusuun. Tyttö päätti pyytää kulkurin mukaansa elein viettelevin ja lupasi tälle yön ihmeellisen. Kun kerran tähän leikkiin oli ryhdytty, sen seuraukset täytyisi vain kummankin kestää.  Koska tunnelma oli kuuma, päättivät he siirtyä hetkeksi laivan kannalle. Oli kuutamo yö ja he molemmat tunsivat kaipauksen ja sen kuinka kuu heitä valvotti. Kumpikin myönsi sen tosiasian, että välillä he tunsivat olevansa kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan.  Siinä tilanteessa oli vain pakko todeta, ” This thing called love I just can't handle it, this thing called love I must get round to it. I ain't ready. Crazy little thing called love.”  

Jostain laivan baarista alkoivat kaikua jiven rytmit, tyttö nappasi kulkuriaan kädestä kiinni ja johdatti tämän taas kohti tanssilattiaa. Kenties oli aika hieman pomppia jiven tahtiin. Tanssi jatkui ja orkesterin solisti lauloi, ” It's not unusual to be loved by anyone…” Kulkurin mielestä tyttö näytti tänä iltana erittäin hyvännäköiseltä ja hän laittoi merkille kuinka muutkin miehet katsoivat tätä pitkään. Hän tiesi kuitenkin, että pystyisi muuttamaan tilanteen edukseen. Oli yksi toive, jonka hän tytölle päätti siinä hetkessä esittää ja hän päätti vain kuiskata sen. ”Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen. Anna hyväilyjä kaipaavalle, uni suloinen ja lämpöinen.”  Oli aivan hiljaista, oli sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen.  Ainoa ajatus siinä hetkessä oli vain kuuleeko yö, kuuleeko taivas, tähtivyö? Kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaisi, olisi uusi aamu.

Uuden aamun koittaessa kulkuri otti esille haitarinsa, istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa. Tyttö katsoi ikkunasta ulos satamaan ja näki sumuun verhoutuneet kadut. Hän pyysi kulkuria soittamaan vielä hetken aikaa ja vetämään elämän haitarin palkeet auki, sillä hän tunsi tuon rytmin ja sen kutsun kuuman. Hän ei kaivannut syytä antautua sille vähän vain.  Jazztyttö tiesi, kuinka kulkuri oli monesti unelmoinut saavansa häneltä suukon, joten hän päätti yllättää sillä kulkurin, joka meni hieman hämilleen ja totesi, ”Oi joi, sä jätkän oma kulta!” Siinä he hetken mietiskelivät edellistä yötä ja sitä kuinka heistä oli tuntunut kuin he olisivat kietoutuneet kahdestaan kuun hopeaiseen viittaan täysikuun loistaessa öisellä merellä.  Tähdet olivat tuikkineet taivaalla, mutta kulkurista oli tuntunut siltä, että tyttö voisi hymyllään himmentää loisteen tähtien, koska tällä oli se jokin.  Vaikka tyttö ei ollutkaan tummasilmäinen, oli aikanaan tytön ensi katse saanut kulkurin sydämen laulamaan ja hän oli vastannut tuohon katseeseen.

Kun he vihdoin olivat poistuneet laivasta sumuisille kaduille, päättivät he lähteä tutkimaan kaupunkia. He nappasivat matkaan mukaan kaksi karttaa, joiden avulla he, kaksi tutkimusmatkaajaa, suunnistivat eteenpäin. Kuka tietää, kenties niiltä kartoilta löytyisi tie myös salaiseen.  Heillä oli tämä hetki, kukaan ei tietäisi miten kauan se tällä kertaa kestäisi, ennen kuin kulkuri jälleen painaisi taas oven kiinni sanomatta sanaakaan ja hänen askeliensa äänet häviäisivät pois. Kirjoittaisiko tyttö silloin taas viestejä kulkurilleen tummin kyynelin?  Hän ei voisi unelmoida loppuun jos he eroaisivat, tää kaikki olisi kesken jos kulkuri taas lähtisi. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sillä hetkellä murehtia. Heistä molemmista tuntui kuin juuri nyt he voisivat yhdessä valloittaa koko maailman, kaikki planeetat kiertäisivät heidän käskystään, paiste polttavan auringon olisi heidän tunteensa voima, tuuli tuivertaisi kun saisi heiltä luvan siihen ja keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten.  He tiesivät tämän juttunsa olevan sellainen rakkaustarina, joka ei antaisi heille rauhaa. Oli valvottu öitä toista kaivatessa ja toisen viereen kaivattu yön usvaa silmissä.  Kaiken tämän keskellä he tiesivät kuitenkin olevansa jonkin verran myös haavoitettuja. Se että rakastaa, ei muuta pysyvää.

Sellainen tarina tällä kertaa risteilyllä kuulluista kappaleista saatiin aikaan. Vaikka illalla tanssin pyörteissä nähtiin laivan tanssilattialla useampikin pari, päivätanssit eivät houkutelleet paikalle läheskään yhtä paljon porukkaa. Toki ei se menoa haitannut, kun väki vähenee, pidot paranee. Ei se määrä, vaan se laatu. Paikalla olleet ainakin tietävät kuinka hyvä meno päivätansseissa saatiin aikaan ja encoren myötä mentiin vielä yliajallekin. Laiva alkoi jo lähestyä Helsingin satamaa, mutta aikaa oli kuin olikin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Sen jälkeen vielä koko porukalle pikaiset kiitokset ja muutamat halaukset. Tästä reissusta täytyi ammentaa sisimpään kaikki mahdollinen, koska seuraavaan kohtaamiseen saatetaan päivien sijasta laskea tällä kertaa viikkoja. Kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Erityismaininnan ja isot kädet ansaitsee tästä risteilystä Fantasia – huippuluokan orkesteri, joka ei hyydy yllättävässä tilanteessa, vaan vetää homman kotiin rautaisella ammattitaidolla!