Keurusselkä, Keuruu 29.12.2017

Niinhän siinä sitten kävi, ettei se keikkavuosi 2017 omalta osalta sitten päättynytkään Kuopioon kuten alkujaan oli suunnitellut, vaan jostain vielä kumpusi halu lähteä Keuruulle. Mikäs siinä sitten. Kun kukaan ei lopulta lähtenyt matkaan mukaan, ei se estänyt suunnitelman toteutumista. Sitten vielä kun tulee tieto, että Aki on sairastunut eikä pääsekään keikalle, mutta Fantasia tanssittaa illan, piti siltikin lähteä ajamaan parin tunnin matka. Mutta kun tuota porukkaa rakastaa niin paljon, oli aivan pakko lähteä katsomaan kuinka Fantasia pärjää ilman Akia koko pitkän illan. Mitään epäilyksiä ei tietenkään ollut, Fantasiaa ei nimittäin suotta sanota Suomen kovimmaksi bändiksi.

Kun vihdoin ja viimein yhden harhaan ajon (Siis jos laitat puhelimen naviin määränpääksi Hotelli Keurusselkä, niin miksi ihmeessä löydät itsesi jostain ihan muualta, keskeltä ei mitään?) ja siellä sohjoon juuttumisen jälkeen kun vihdoin ja viimein auto kaartoi oikeaan paikkaan, mutta parkkipaikka oli kuin ammuttu täyteen. Siinä ennen kuin löysi autolle paikan ja pääsi sisälle, olivat ensimmäiset kappaleet jo ehtineet soida ja toinen foxi oli juuri alkamassa.

”Jos minne lie, polkuni vie, oli päivä tai synkkä yö niin muistan sua ain, oma armas Elaine…”, kuului hotellin aulaan ja vihdoin itsekin jo löysi tiensä tanssiravintolan puolelle. Fantasia mustissa puvuissaan ja punaisissa kravateissaan viihdyttivät tanssikansaa, jota näytti olevan paikalla runsain määrin. Kuinka paljon sitä olisi ollutkaan, jos Aki ei olisi sairastunut? Foxista siirryttiin sujuvasti tangoon, ensimmäisenä ilmoille kajahti ”Sä kuulut päivään jokaiseen” ja sen jälkeen vuorossa oli ”Hiekkaa”. Ravintolan ovenpielessä oli hyvä kuunnella ensimmäistä settiä vähän näkymättömissä, koska missään vaiheessa lähtöä Keuruulle ei tullut kuulutettua julkisesti, voisihan sitä kerrankin yllättää saapumalla paikalle (tosin näitä tyyppejä ei kyllä pahemmin enää yllätä mikään). Kun tangot oli taivuteltu, oli aika reippaan humpan. Ensimmäinen humppa kertoi naisesta nimeltä Isabel, joka saarnasi tuolla tyhmälle miehelle tämän myöhästymisestä. Kovasti kyllä Isabeliltä pyydettiin anteeksi, suo anteeks tämä kerta vain, niin kiltti oot mulle ain, oi Isabel. Koska elo tää on kuin karuselli, joka meitä pyörittää, huomattiin seuraavaksi olevamme Rodoksella, jossa pyydettiin, että soita mulle Sorbas laulu kreikkalainen! Alla kuuman taivaan leikki kesti vain hetkisen, sitten lähdettiin laivaan ja musiikillisen matkamme määränpäänä oli Tennessee.  Hitaan valssin vuoro ja kaksi kaunista instrumentaali valssia, ”Tennessee waltz” ja ”Kuunsiltaa”.  Kun Tennesseessä oli kuljettu kuunsiltaa aikamme, kaipuu kotimaahan oli sen verran suuri, että kulku suuntautui Lappiin. Simo johdatteli meidät sinne Lapin jenkan myötä ja Jani puolestaan kertoi Saunajenkan myötä kuinka sauna se on suomalaisen paras paikka.

Ensimmäinen setti oli siinä ja Fantasia ensimmäiselle ansaitulle tauolleen, vielä olisi pitkä ilta edessä. Soittajapoikien suupielet alkoivat kääntyä ylöspäin alkuhämmennyksen jälkeen, kun tuttu kasvo hymyili ovenpielessä. ”Päätin lähteä pienelle ilta-ajelulle”, vastasin kun pojat kyselivät kuinka oikein paikalle olin päättänyt tulla – pitihän sen tiistain Kuopion keikan alun perin olla keikkavuoden viimeinen. ”Saat nyt nauttia meistä koko illan!” Koko iltahan siinä kyllä tulikin nautittua, koko ilta pelkkää Fantasiaa tällä kertaa. Kun seuraava setti alkoi, pääsi Fantasia pikku hiljaa irti…

Toinen setti aloitettiin kuumilla cha chaan rytmeillä. Ensimmäiseksi Jani kaipaili Yön ruusua, joka ainakin laulun mukaan katosi aamun tullen. Sen jälkeen Simo puolestaan kertoi tarinaa siitä kuinka ”kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan, kuu ja maa…” Lattarirytmeistä polkan pyörteisiin. Lauluvuoroon päästettiin Jouni ja kappaleena Linjuripolkka. Mutta hetkinen… kappaleen sanat kuulostivat alkuun hieman omituiselta, ei nämä sanat nyt ihan näin kyllä mene. Mitä ihmettä? Taisi siinä vauhdikkaassa menossa sanatkin hieman vaihtaa paikkaa, mutta pääasia että soitto soi kuten pitikin. Kovasti kyllä Jouni yritti lähteä sillä maantien ässällä etsimään Karjalan Marjaanaa, se sai aikaan lavalla muiden keskuudessa kummastuneita katseita – sehän on humppa ja nyt pitäisi kyllä tulla toinen polkka! Mutta kun kyse on ammattilaisista, ei pienet lipsahduksetkaan haittaa, oikea tanssilaji tulee kaikesta huolimatta ja osittain oikeilla jäljilläkin oltiin, sillä toinen polkka oli Karjalan poikia. Polkan jälkeen oli hyvä tasata hengitystä, ottaa tanssipari oikein lähelle tai vaihtoehtoisesti keskittyä ihan vain kuuntelemaan, sillä oli illan ensimmäisten hitaiden vuoro. Jounille oli jäänyt muistoksi vain tummansininen sävel, Simo kertoi meille tarinan suloisesta Mariasta. Suloinen Maria kuultiin tällä kertaa suomeksi, Kuopiossahan samaisesta laulusta kuultiin espanjankielinen versio. Kaunis kappale, laulettiin se sitten kummalla kielellä tahansa. Jotta tunnelma ei menisi liian hempeäksi, oli aika irrotella hieman swingin tahtiin. Alkuun lähdettiin matkalle pitkin Valtatie 66:ta Simon johdattelemana ja kun tiellä oli aikamme matkattu, tuumasi Jani ”I’m easy”. Swingin pyörteistä valssiin. ”Illan aurinko kultaa jo maan, puille metsän luo punerrustaan…”, alkoi ensimmäinen valssi ”Tiedä en kauniimpaa” Jounin laulamana.  Simo puolestaan nukahti hallien varjoon ja näki kerosiinin katkuisen unen, tuo uni kertoi tarinan lentäjän pojasta. Koska myös toinen setti päätettiin vauhdikkaisiin tunnelmiin, herää kysymys, oliko baarin kanssa tehty jokin salainen sopimus – ”Soittakaa setin päätteeksi nopeat kappaleet, niin kun tauko koittaa, saadaan janoista porukkaa baaritiskille”? Setti päätettiin vauhdikkaisiin buggeihin, lauluvuoron saivat Jani ja Simo. Jani aloitti Markku Aron tutulla kappaleella ”Ollaan lähekkäin”, josta Simo jatkoi Kari Tapion ”15 kesää” laululla. Mikäs siinä sitten, voihan sitä olla lähekkäin toisen kanssa vaikka sen 15 kesää.

Kolmannelle setille lähdettiin tangon tahdeilla. Simo haaveili kaukana siintävästä Onnenmaasta ja pyysi istumaan kanssaan ääreen veen. Koska joulukuussa järvi on mitä todennäköisimmin jäässä (merta ei tällä kertaa ollut lähellä), niin sovitaanko Simo niin, että istutaan sinne ääreen veen lähempänä kesää? Näin talvella siellä tulee turhankin kylmä. Samalla siinä Jani voi myös soitella sitä romanialaista kitaraa, vaikka yksin varjoissa, jos on liian kuuma päivä. Vaikka puiston penkille saattaakin jäädä muistoksi vain kukka, niin silti siitä saattaa jäädä polte ja se johtaa kysymykseen miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan. Vuorossa oli siis Polte, jonka Simo meille tulkitsi ja jatkoi sen perään tarinalla alumiinitähdistä. Alumiinitähtien loisteesta löytyi villi, viilee ja vaarallinen kissanainen, jonka vuoksi täytyi kaivaa esille savukkeet. Tosin vain kuvitteellisesti, ei Jani nyt oikeasti mitään savukkeita lavalla esiin kaivanut, eikä muutenkaan Kimmo savustanut tanssikansaa, kuten monena muuna tanssi-iltana niin tekeekin. Vaikka Kissanainen saattaa olla tuttu Batmanista, ei seuraava kappale kuitenkaan Simon spiikkauksen mukaan kertonut tästä kuuluisasta lepakkomiehestä, vaan siitä kuinka haaveissa vainko oot mun. Oliko haaveissa tuo salaperäinen kissanainen vai joku muu, sitä ei tarina kerro. Saattoi se kuitenkin olla sittenkin vain unta, mutta siltikin vain väliaikaista. Väliaikainen ei tällä kertaa kuitenkaan ollut jenkka, vaan se kuultiin salsana Simon esittämänä – aiemmin tämä versio on kuultu ainakin elokuussa Korian keikalla. Seuraava salsa kertoi Janin laulamana seuraavasta illasta ja tarkemmin siitä, kuinka lauantai-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä juhlimaan. Kun lauantai-illasta oli selvitty, johdattelivat pojat meidät humpan myötä matkalle Uraliin. Simo totesi, että lähdetään katsomaan millainen talvi meitä siellä odotti. Perillä Uralissa kasakat jo odottelivat leiritulten loisteessa ja aron lapsen tanssi tuntui vievän kasakat transsiin saakka ja yllättäen huomattiin Jounin johdatelleen meidät Budapestin yöhön, jossa viulun sävel czardaan kutsun soi, jota koskaan unohtaa ei voi. Kolmas setti oli ohitse, Fantasia jälleen ansaitulle tauolle, sillä kaksi settiä oli vielä soittamatta.

Neljäs setti ja hyvin vielä riittää Fantasialla energiaa ja kappaleita tanssikansan viihdyttämiseen. Kunnon rock’n rolleilla liikkeelle. Kun ensin Simo oli rokannut kellon ympäri laulaen ”Rock around the clock”, jatkoi Jani kappaleella ”Jump jive”. Kun rokit saatiin rokattua, rauhoituttiin kahden kappaleen verran, eli jälleen lähiote tanssipartnerista tai hetki pelkkää fiilistelyä, kun vuoroon tulivat kappaleet ”Vain yksin me kaksi” ja ”Valot”. Tunnelmointihetken jälkeen oli aika taas kuumien cha chaan rytmien. Liikkeelle lähdettiin Carlos Santanan ”Smooth”-kappaleella, jonka Jani tulkitsi sekä laulaen että upeita kitarasooloja soitellen. Kappale aiheuttaa vähemmästäkin kylmiä väreitä, mutta ansaitusti. Sen verran hieno kappale on kyseessä, että sen todellakin soisi kuuluvan Fantasian ohjelmistoon useammin. Pistäkää pojat ihan vakavissanne tämä toive korvan taakse ja älkää jättäkö tätä liian harvinaiseksi herkuksi! Toisena cha chaana kuultiin Simon esittämänä ”Kenties, kenties”, osittain myös alkuperäisellä kielellä laulettuna, ” Tu siempre me respondes, Quizás, quizás, quizás…” Jos cha chaat eivät vielä saaneet tarpeeksi lämpöä pintaan, sitä tarjosivat seuraavaksi kuullut reippaat country-henkiset kappaleet. Jouni oli länkkäritunnelmissa ja huuteli apuun vanhaa toveriaan Pecos Billiä ja Simo puolestaan pohti kuinka oli saanut extrapallon käyttöönsä ja että onni tää ei voinut olla sattumaa. Vielä setin loppuun instrumentaalitangot ”La Cumparsita” ja ”Adios Muchachos”, jotka johdattivat meidät tangon kahteen kotimaahan, Uruguayhin ja Argentiinaan. Vielä yksi hengähdystauko ennen viimeistä settiä – vieläkö Fantasia yllättää ja jaksaako tanssikansa loppuun saakka?

Ennen viimeisen, viidennen setin alkua oli jo havaittavissa tanssikansan hiipumista. Kuten yleensä, tässä vaiheessa iltaa osa luovuttaa, artisti on jo lopettanut oman osuutensa ja bändi viihdyttää vielä hetken aikaa. Tosin nyt ei ollut artistia, ainoastaan pelkkä bändi, mutta kun väki vähenee, pidot paranee, näinhän se sanonta kuuluu.

Viides setti polkaistiin käyntiin kappaleella ”Katerina” ja kun tuon tyttösen tarina oli kerrottu, heitti Simo ilmoille ajatuksen, ”Tässä kohtaa on hyvä todeta, että kun kaikki aamulla heräävät, kaikilla on ihana aamu.” Siinä siis paljastui seuraavaksi vuorossa ollut kappale. Kyllähän se seuraava aamu suhteellisen ihana oli – kun ensin on ajanut kotiin yhden pysähdyksen taktiikalla kolmisen tuntia ja nukkunut jokusen tunnin, linnun laulusta eikä päivän paisteesta tosin ollut kovinkaan paljon, tuskin mitään, tietoa. Toivottavasti kuitenkin kaikilla, Fantasian pojat mukaan lukien, oli seuraava aamu kuitenkin jollain tasolla ihana. Kun kerran vauhdikkaasti oli lähdetty liikkeelle, jatkettiin sitä vielä kahden seuraavan kappaleen verran, mutta tempoa lisättiin hieman. Seuraavan kappaleen, ”Sademies”, Simo väitti kovasti olevan samannimisestä elokuvasta – tiedättehän sen Tom Cruisen ja Dustin Hoffmanin tähdittämän elokuvan vuodelta 1988? Tosin tämä taisi olla vain hämäystä, sillä kappale ei kuitenkaan taida elokuvassa soida (ei ainakaan löydy elokuvan soundtrackiltä ja julkaisuvuosi alkuperäisellä kappaleella on elokuvan julkaisuvuotta seuraava vuosi). Mutta jos se siinä nyt syystä tai toisesta sattuisikin soimaan, niin sovitaanko Simo sitten niin, että esität seuraavalla kerralla asiasta vedenpitävät todisteet? Sitten viimeisen setin yllätys, kappale jota en ainakaan itse ole onnistunut keikoilla kuulemaan. Hieman Juha Tapiota Janin tulkitsemana, vuorossa oli ”Sitkeä sydän”. Tässä taas oli sellainen kappale, jonka toivoisi soivan keikoilla useamminkin. Jälleen kerran pojat vinkkinä kun keikoille ohjelmistoa kokoatte. Ennen kuin ilta oli ohitse ja viimeiset valssit soineet, oli aika illan viimeisten hitaiden. ”Olet rakkain” ja ”Alku kaiken kauniin” johdattelivat vielä kerran läheisiin tunnelmiin ennen kuin tuli aika viimeisten valssien. Ensin Simon tulkitsema kaunis ”Ilta Skanssissa” ja sitten vielä Janin laulamana ”Laaksojen laulu”. Tähän oli hyvä päättää ilta. Fantasia kiittää ja kuittaa Keuruun tanssi-illan osalta… Vai kuittasiko sittenkään?

Se vähäinen tanssikansa ja muu yleisö, joka jaksoi urhoollisesti loppuun saakka, antoi vielä Fantasialle raikuvat aplodit kiitokseksi hienosti hoidetusta – ja soitetusta – illasta ja vaati vielä lisää. Aikaa oli yhdelle encorelle ja ilmoille kajahti tuttu Beatles-potpuri. Tosin yksi innokas tanssija väitti kovasti kappaleiden olevan Hurriganesia, mutta missä vaiheessa kyseinen yhtye on levyttänyt esimerkiksi kappaleet ”Hard days night” tai ”All my lovin”? Annetaan niistä kuitenkin kunnia Beatlesille ja niiden hienosta tulkinnasta Keuruulla Fantasialle.

Aikamoinen ilta, en muuta sano. Fantasia veti timanttisen keikan ja todella hienon sellaisen ilman Akia. Niin harmittavaa kuin sairastumiset ovat ja niille ei mahda mitään, onni on osaava bändi joka tarvittaessa hoitaa illan keikan pelkkänä bändikeikkana. Nämä tyypit ovat sen verran rautaisia ammattilaisia, että keikka saadaan hoidettua kunnialla alusta loppuun. Yhteistyö toimii ja ohjelmistoa löytyy laidasta laitaan. Vaikka se olikin omalta osalta erilainen keikkavuoden päätös, kuin mitä sen alun perin ajatteli olevan, oli ajomatka keikalle ja takaisin kotiin kaiken sen vaivan arvoinen. Simo, Jani, Jouni ja Kimmo – te ansaitsette illasta todella isot kiitokset! 32:lla teidän keikalla tänä vuonna olleena (ja 86 teidän keikkaa yhteensä käyneenä), voin olla Akin kanssa samaa mieltä siitä, että te todella olette Suomen kovin bändi – saatte olla syystäkin ylpeitä tuosta nimityksestä. Kiitos vuodesta 2017, tehdään keikkavuodesta 2018 vähintään yhtä hieno. Pari viikkoa vielä ja sitten se alkaa omalta osaltani.

(Blogin kuvat, lukuunottamatta Fantasian yhteiskuvaa, ovat arkistokuvia aiemmilta Keuruun keikoilta)

IsoValkeinen, Kuopio 26.12.2017

Joulu tuli ja joulu meni, koitti Tapaninpäivä ja silloinhan on perinteisesti vuorossa tapanintanssit. Tällä kertaa ne oli tosin Akin toimesta nimetty sian sulatus humpiksi, joten ei muuta kuin suunnaksi IsoValkeinen Kuopiossa ja katsastamaan millaiset humpat Aki & Fantasia saisivat joululoman jälkeen aikaan.

Tästä alkaa Tapaninpäivän ajelu kohti toistaiseksi tuntematonta määränpäätä.

Matka alkoi valssaten kreivien linnoissa, viini ja samppanja virtasivat, mutta siltikin oli tunnelma kuin kulkurilla, että ehkä sittenkin voisi tanssia maantiellä sitä kultaista kulkurin valssia. Kuitenkin valssin pyörteissä alkoi tuntua siltä, että vyö kiristi liiaksi, niin ainahan sitä kerran viel voi vähän herkutella… Kuin huomaamatta salaperäinen matkaajamme oli päätynyt Lappiin ja ihmetteli mielessään sitä, kuinka Lapin luonto loi outoa taikaa. Jylhien tuntureiden juurella talvi-iltojen tähtien vyössä soi kaipuutaan Romanialainen kitara, ystävä oli kadonnut, puiston penkillä oleva kukka jäätynyt, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa muistoja hiljaa. Oli siis aika lähteä jatkamaan matkaa. Reitti kulki Pohjanmaan kautta, valtatie 66 pitkin. Jostain matkaajamme oli saanut alleen auton ja totesi kuinka huonossa kunnossa tie oli, oli kuoppia ja TVH saisi vielä kuulla tuon valtatien surkeudesta. Autoradiossa kaikui vain, ”Jump, jump, jump jive…” ja tie vei eteenpäin.

Siinä ajellessa salaperäinen matkaaja muisteli syyskuuta, unohti pimeän ja jo taakse jääneen marraskuun ja ajatteli niitä kauniita, aurinkoisia syyskuun päiviä, jotka olivat jääneet mieleen. Matkalla piti hieman varoa myös kauriita, niitä saattoi hypätä tielle, vaikka kauriinmetsästäjiä ei ollutkaan liikkeellä, sai silti olla varovainen. Tapaninpäivän ajelulla kulkija myös mietti vaihtaisiko sitä kuitenkin maisemaa. Ensimmäisenä vaihtoehtona hänellä kävi mielessä Urali ja sen vuoristorannat – mahtaisikohan kasakoitten leirissä leiritulten äärestä löytyä seuraa? Vai lähtisikö sittenkin Budapestiin, sen yöhön huumaavaan? Tonavan rannalla voisi ihailla sen pintaan heijastuvia lyhtyjä. Sitä voisi sitten pohtia saunassa, minne kulku seuraavaksi suuntautui. Savusauna järven rannalla, tosin järvi oli kyllä näin joulukuussa jäässä, mutta silti se oli suomalaisen paras paikka. Ei muuta kuin hieman löylyä lisää ja pohtimaan sitä minne suuntaan matka jatkuisi. Aiemmin mieleen tulleiden kohteiden lisäksi mielessä kävi jälleen Lappi, sillä onhan se sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa. Revontuliakin sen taivaalla olisi lamppuina kun on talvi. Nietoksia nietosten myötä… 

Auttaisikohan drinkki selvittämään ajatuksia hieman? Kulkija nautti kummallisen rakkauden drinkki kurkun kostukkeeksi ja ajatukset olivat heti kirkkaammat. Mitä jos otettaisiinkin suunnaksi Koivukuja? Sinne kun suuntaisin, niin eiköhän siinä matkalla hieman myös porkkanalaatikot sun muut jouluruuat sulaisi. Täysikuun loisteessa siis matkaan – mutta hetkinen, saiko se kummallinen drinkki suorastaan näkemään näkyjä? Ei siellä taivaalla mikään täysikuu loistanut, eivätkä keijut karkeloineet lähteellä ja kaiken lisäksi näytti siltä, että valkovuokot pilkistivät hangen alta. Mitä ihmettä? Matkaseuralaiseksi liittynyt Jazztyttö ei kuitenkaan ollut harhakuva, vaan ihan todellinen.  Tyttö oli puuteroinut nenänsä ja peilannut otsatukkansa, hän oli valmiina humpalle ja odotti malttamattomana mitä ilta toisikaan tullessaan. Niinpä matka jatkui edelleen kohti tuntematonta, minne tämä ajelu oikein lopulta matkalaiset veisikään? Seuraava pysähdys oli Sörkän laitakaduilla, jossa katupojat jo odottelivat laulellen ja vihellellen. Kuu nauroi taivaalla ja hieman tanssiaskeleitakin siinä taidettiin tapailla.

Salaperäisestä kulkijasta alkoi tuntua kuin jonkun katse vaeltelisi hänen vartalollaan… Oliko jouluna tullut syötyä liikaa, näkyikö se vartalolla, pitäisikö aloittaa kuntokuuri vai mistä tässä oikein oli kysymys? Hän tunsi kuinka joku painautui lähemmäs häntä ja kuiskasi, ”Me teemme toisillemme hyvää niin… Mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää, tehdä sitä milloin vaan…” ja jatkoi, ”Mitä jos karattaisiin yhdessä kauas arjen taa? Siellä kaikki kauniimpaa on kahdestaan.” Kyllähän salaperäinen kulkija tiesi, kuka hänelle tuon ehdotuksen lausui, ei se tullut yllätyksenä, mutta siltikin hän mietti koittaisiko taas ennemmin tai myöhemmin hetki vähän ennen kyyneleitä? Hän oli kuitenkin kulkija luonnoltaan, mutta silti tuo toinen jaksoi näiden tähtien alla odottaa ja kuluttaa aikaa ja uskoa, että rakkaus on laavaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Mutta kuka tuo salaperäinen kulkija oikein oli? Se on salaisuus, ainakin vielä tässä vaiheessa tarinaa. Vaikka olikin joulukuinen ilta, jossain kaukana hohde kuutamon toi joen pintaan välkkeen. Salaperäisestä kulkijasta tuntui kuin virta olisi välillä vienyt heidät eroon toisistaan, mutta nyt virta oli taas kuljettanut heidät toistensa luokse.

Tapaninpäivän mystiseen iltaan oli löytänyt tiensä myös kiusoitteleva tummasilmäinen, joka on jo aiemmin paljastunut erään tietyn kulkurin veljeksi. Tässä vaiheessa viimeistään alkaa salaperäisen kulkijamme henkilöllisyys hahmottua. Tuttu kulkurimmehan se tässä tarinassa pitkästä aikaa seikkailee ja tietenkin seuralaisenaan tyttönsä, jonka kanssa he aina välillä ovat joutuneet erilleen. Mutta tuo tummasilmäinen, jälleen kerran hän jaksoi kiusoitella ja viedä vain leikkien paikalla olleita naisia. Se sai kulkurin ja hänen tyttönsä miettimään sitä, oliko tummasilmäinen koskaan tosissaan, oliko hänen rakkautensa väärää vai oikeaa? Moni tarina oli kuitenkin alkanut vain tulen pyytämisellä. Kulkuri ja tyttö päättivät kuitenkin, että heidän oli aika jatkaa matkaa kohti yhä enemmän pimenevää Tapaninpäivän yötä. Vaikka joskus lähdön hetkellä olikin käynyt niin, että toinen oli huomannut toisen katseen muuttuvan ja tuntui kuin enkelien suojelus olisi puuttunut, niin ei ollut tällä kertaa. Se, mitä oli monesti kuiskattu, ”Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun”, piti nyt paikkaansa. Ei mitään epäilyjä. Näin siis kulkuri ja tyttö lähtivät jatkamaan matkaansa, kenties palaamme heihin vielä tarinan lopussa.

Samaan aikaan kulkurin veli puolestaan törmännyt Tapaninpäivää viettäviin tukkijätkiin, jotka odottivat jo virran suulla huhtikuuta, jolloin he voisivat uittaa puut, kuitata tilit ja lähteä kylille viheltäin. Joukko oli kuitenkin syksyn tullen harventunut, muutama jätkä oli löytänyt oman kultansa ja ostanut kihlat, häitäkin kenties oli jo tanssittu. Mutta ei tämän joukon kuitenkaan kovin kauaa tarvinnut keskenään iltaa viettää, moni neito, joka oli maailman meriä seilaavaa merimiestä jäänyt kaipaamaan ja itkemään kaipuun kyyneliään, oli helpottunut saadessaan tuosta miesjoukkiosta seuraa itselleen. Jos he olivat kokeneet karvaita hetkiä rakkauden jälkeen, pystyivät he hetkeksi unohtamaan nuo murheet. Hetki oli äänetön ja askel kiersi lattiaa jostain kaikuvan musiikin tahtiin, kun joukkomme tanssitti neitosia ja muistutti siitä, että kun paljon antaa, muuta tarvita ei lain. Romero, tuo kulkurin veli, heitti vielä ilmaan ehdotukset, ”Jos milloin saavut Roomaan, kodin löydät luotain mun.”  Kuka tietää, kenties Romero odotti tässä illassa syttyvän sellaisen rakkaustarinan, joka ei antaisi hänelle rauhaa.

Kulkuri ja tyttö puolestaan olivat jatkaneet matkaansa kohti tuntematonta määränpäätänsä. Kaksi karttaa, ne heillä oli käytössään ja noilta kartoilta löytyi myös tie salaiseen, sinne he olivat juuri nyt suuntaamassa. Vaikka elämän vaikeina päivinä heistä kumpikin oli joutunut selviytymään yksin, toive siitä, että huoli ei jäisi kanssas sylitysten vaan lähtisi pois, tuntui heistä nyt kuin he olisivat taas tällä kertaa toinen toistensa saattajia, jota ilman tätä tietä ei voisi kulkea loppuun saakka.

Pikkuhiljaa kulkurin ja tytön saapuessa kohti salaista määränpäätänsä, kulkuri päätti kuiskailla tytöllensä, ” En las olas de este mar. Sueño en la eternidad con, cada luna vendrás con la marea te iras, en un caracol pienso oír tu voz,la bella Maria de mi amor, de mi amor.” Tyttö hämmentyi noista kauniista sanoista, oli hetken hiljaa ja vastasi sitten, ”Aivan oon neuvoton, jos oon sua vailla.” Määränpää alkoi jo häämöttää horisontissa, tuo pienoinen metsäpirtti, jonka suojiin he olivat monesti paenneet kahdestaan. Tälläkin kertaa se tarjoaisi heille suojan Tapaninpäivän yöhön ja he voisivat jälleen vaipua kahdestaan yön syliin. Kun vielä lopuksi todettiin, että ei rakkaus yötä pelkää, on aika päättää tämä tarina.

Sellainen tarina saatiin syntymään Kuopiossa kuultujen kappaleiden pohjalta. Ihan kunnon sian sulatus humpat, väkeä riitti, tunnelma oli lämmin ja ne muutamat, jotka jaksoivat humpata loppuun saakka, antoivat vielä Fantasialle sen verran vaativat aplodit, että pojat soittivat vielä yhden ylimääräisen kappaleen illan päätteeksi. Toivottiin niin hidasta ja kaunista, hidasta valssia, argentiinalaista tangoa, salsaa kuin nopeaa. Koska ensimmäisenä kuitenkin huudettiin hidasta, päättyi ilta siihen. Niin ja Aki. Aki tietysti oli taas elementissään, kuten yleensä. Joululoma teki selkeästi tälle porukalle hyvää. Kiitos siis Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo, ilta oli mahtava! Tähän piti omalta osalta päättää keikkavuosi 2017, mutta kuinkas sitten kävikään…. Siitä lisää seuraavassa tekstissä.