Joulu tuli ja joulu meni, koitti Tapaninpäivä ja silloinhan
on perinteisesti vuorossa tapanintanssit. Tällä kertaa ne oli tosin Akin
toimesta nimetty sian sulatus humpiksi, joten ei muuta kuin suunnaksi
IsoValkeinen Kuopiossa ja katsastamaan millaiset humpat Aki & Fantasia
saisivat joululoman jälkeen aikaan.
Tästä alkaa Tapaninpäivän ajelu kohti toistaiseksi tuntematonta määränpäätä.
Matka alkoi valssaten kreivien linnoissa,
viini ja samppanja virtasivat, mutta siltikin oli tunnelma kuin kulkurilla,
että ehkä sittenkin voisi tanssia maantiellä sitä kultaista kulkurin valssia. Kuitenkin
valssin pyörteissä alkoi tuntua siltä, että vyö kiristi liiaksi, niin ainahan
sitä kerran viel voi vähän herkutella… Kuin huomaamatta salaperäinen
matkaajamme oli päätynyt Lappiin ja ihmetteli mielessään sitä, kuinka Lapin
luonto loi outoa taikaa. Jylhien tuntureiden juurella talvi-iltojen tähtien
vyössä soi kaipuutaan Romanialainen kitara, ystävä oli kadonnut, puiston
penkillä oleva kukka jäätynyt, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa muistoja
hiljaa. Oli siis aika lähteä jatkamaan matkaa. Reitti kulki Pohjanmaan kautta,
valtatie 66 pitkin. Jostain matkaajamme oli saanut alleen auton ja totesi
kuinka huonossa kunnossa tie oli, oli kuoppia ja TVH saisi vielä kuulla tuon
valtatien surkeudesta. Autoradiossa kaikui vain, ”Jump, jump, jump jive…” ja tie
vei eteenpäin.
Siinä ajellessa salaperäinen matkaaja muisteli syyskuuta,
unohti pimeän ja jo taakse jääneen marraskuun ja ajatteli niitä kauniita,
aurinkoisia syyskuun päiviä, jotka olivat jääneet mieleen. Matkalla piti hieman
varoa myös kauriita, niitä saattoi hypätä tielle, vaikka kauriinmetsästäjiä ei
ollutkaan liikkeellä, sai silti olla varovainen. Tapaninpäivän ajelulla kulkija
myös mietti vaihtaisiko sitä kuitenkin maisemaa. Ensimmäisenä vaihtoehtona hänellä
kävi mielessä Urali ja sen vuoristorannat – mahtaisikohan kasakoitten leirissä
leiritulten äärestä löytyä seuraa? Vai lähtisikö sittenkin Budapestiin, sen
yöhön huumaavaan? Tonavan rannalla voisi ihailla sen pintaan heijastuvia
lyhtyjä. Sitä voisi sitten pohtia saunassa, minne kulku seuraavaksi suuntautui.
Savusauna järven rannalla, tosin järvi oli kyllä näin joulukuussa jäässä, mutta
silti se oli suomalaisen paras paikka. Ei muuta kuin hieman löylyä lisää ja
pohtimaan sitä minne suuntaan matka jatkuisi. Aiemmin mieleen tulleiden
kohteiden lisäksi mielessä kävi jälleen Lappi, sillä onhan se sellainen seutu
ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa. Revontuliakin sen taivaalla olisi lamppuina
kun on talvi. Nietoksia nietosten myötä…
Auttaisikohan drinkki selvittämään ajatuksia hieman? Kulkija
nautti kummallisen rakkauden drinkki kurkun kostukkeeksi ja ajatukset olivat
heti kirkkaammat. Mitä jos otettaisiinkin suunnaksi Koivukuja? Sinne kun
suuntaisin, niin eiköhän siinä matkalla hieman myös porkkanalaatikot sun muut
jouluruuat sulaisi. Täysikuun loisteessa siis matkaan – mutta hetkinen, saiko
se kummallinen drinkki suorastaan näkemään näkyjä? Ei siellä taivaalla mikään
täysikuu loistanut, eivätkä keijut karkeloineet lähteellä ja kaiken lisäksi
näytti siltä, että valkovuokot pilkistivät hangen alta. Mitä ihmettä? Matkaseuralaiseksi
liittynyt Jazztyttö ei kuitenkaan ollut harhakuva, vaan ihan todellinen. Tyttö oli puuteroinut nenänsä ja peilannut
otsatukkansa, hän oli valmiina humpalle ja odotti malttamattomana mitä ilta
toisikaan tullessaan. Niinpä matka jatkui edelleen kohti tuntematonta, minne
tämä ajelu oikein lopulta matkalaiset veisikään? Seuraava pysähdys oli Sörkän
laitakaduilla, jossa katupojat jo odottelivat laulellen ja vihellellen. Kuu
nauroi taivaalla ja hieman tanssiaskeleitakin siinä taidettiin tapailla.
Salaperäisestä kulkijasta alkoi tuntua kuin jonkun katse
vaeltelisi hänen vartalollaan… Oliko jouluna tullut syötyä liikaa, näkyikö se
vartalolla, pitäisikö aloittaa kuntokuuri vai mistä tässä oikein oli kysymys?
Hän tunsi kuinka joku painautui lähemmäs häntä ja kuiskasi, ”Me teemme
toisillemme hyvää niin… Mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää, tehdä sitä
milloin vaan…” ja jatkoi, ”Mitä jos karattaisiin yhdessä kauas arjen taa?
Siellä kaikki kauniimpaa on kahdestaan.” Kyllähän salaperäinen kulkija tiesi,
kuka hänelle tuon ehdotuksen lausui, ei se tullut yllätyksenä, mutta siltikin
hän mietti koittaisiko taas ennemmin tai myöhemmin hetki vähän ennen
kyyneleitä? Hän oli kuitenkin kulkija luonnoltaan, mutta silti tuo toinen
jaksoi näiden tähtien alla odottaa ja kuluttaa aikaa ja uskoa, että rakkaus on
laavaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Mutta kuka tuo salaperäinen kulkija
oikein oli? Se on salaisuus, ainakin vielä tässä vaiheessa tarinaa. Vaikka
olikin joulukuinen ilta, jossain kaukana hohde kuutamon toi joen pintaan
välkkeen. Salaperäisestä kulkijasta tuntui kuin virta olisi välillä vienyt
heidät eroon toisistaan, mutta nyt virta oli taas kuljettanut heidät toistensa
luokse.
Tapaninpäivän mystiseen iltaan oli löytänyt tiensä myös
kiusoitteleva tummasilmäinen, joka on jo aiemmin paljastunut erään tietyn
kulkurin veljeksi. Tässä vaiheessa viimeistään alkaa salaperäisen kulkijamme
henkilöllisyys hahmottua. Tuttu kulkurimmehan se tässä tarinassa pitkästä aikaa
seikkailee ja tietenkin seuralaisenaan tyttönsä, jonka kanssa he aina välillä ovat
joutuneet erilleen. Mutta tuo tummasilmäinen, jälleen kerran hän jaksoi
kiusoitella ja viedä vain leikkien paikalla olleita naisia. Se sai kulkurin ja
hänen tyttönsä miettimään sitä, oliko tummasilmäinen koskaan tosissaan, oliko
hänen rakkautensa väärää vai oikeaa? Moni tarina oli kuitenkin alkanut vain
tulen pyytämisellä. Kulkuri ja tyttö päättivät kuitenkin, että heidän oli aika
jatkaa matkaa kohti yhä enemmän pimenevää Tapaninpäivän yötä. Vaikka joskus
lähdön hetkellä olikin käynyt niin, että toinen oli huomannut toisen katseen
muuttuvan ja tuntui kuin enkelien suojelus olisi puuttunut, niin ei ollut tällä
kertaa. Se, mitä oli monesti kuiskattu, ”Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa
kanssas sun”, piti nyt paikkaansa. Ei mitään epäilyjä. Näin siis kulkuri ja
tyttö lähtivät jatkamaan matkaansa, kenties palaamme heihin vielä tarinan
lopussa.
Samaan aikaan kulkurin veli puolestaan törmännyt
Tapaninpäivää viettäviin tukkijätkiin, jotka odottivat jo virran suulla
huhtikuuta, jolloin he voisivat uittaa puut, kuitata tilit ja lähteä kylille
viheltäin. Joukko oli kuitenkin syksyn tullen harventunut, muutama jätkä oli
löytänyt oman kultansa ja ostanut kihlat, häitäkin kenties oli jo tanssittu.
Mutta ei tämän joukon kuitenkaan kovin kauaa tarvinnut keskenään iltaa viettää,
moni neito, joka oli maailman meriä seilaavaa merimiestä jäänyt kaipaamaan ja
itkemään kaipuun kyyneliään, oli helpottunut saadessaan tuosta miesjoukkiosta
seuraa itselleen. Jos he olivat kokeneet karvaita hetkiä rakkauden jälkeen,
pystyivät he hetkeksi unohtamaan nuo murheet. Hetki oli äänetön ja askel kiersi
lattiaa jostain kaikuvan musiikin tahtiin, kun joukkomme tanssitti neitosia ja
muistutti siitä, että kun paljon antaa, muuta tarvita ei lain. Romero, tuo
kulkurin veli, heitti vielä ilmaan ehdotukset, ”Jos milloin saavut Roomaan,
kodin löydät luotain mun.” Kuka tietää,
kenties Romero odotti tässä illassa syttyvän sellaisen rakkaustarinan, joka ei
antaisi hänelle rauhaa.
Kulkuri ja tyttö puolestaan olivat jatkaneet matkaansa kohti
tuntematonta määränpäätänsä. Kaksi karttaa, ne heillä oli käytössään ja noilta
kartoilta löytyi myös tie salaiseen, sinne he olivat juuri nyt suuntaamassa.
Vaikka elämän vaikeina päivinä heistä kumpikin oli joutunut selviytymään yksin,
toive siitä, että huoli ei jäisi kanssas sylitysten vaan lähtisi pois, tuntui
heistä nyt kuin he olisivat taas tällä kertaa toinen toistensa saattajia, jota
ilman tätä tietä ei voisi kulkea loppuun saakka.
Pikkuhiljaa kulkurin ja tytön saapuessa kohti salaista määränpäätänsä,
kulkuri päätti kuiskailla tytöllensä, ” En las olas de este mar. Sueño en la
eternidad con, cada luna vendrás con la marea te iras, en un caracol pienso oír
tu voz,la bella Maria de mi amor, de mi amor.” Tyttö hämmentyi noista kauniista
sanoista, oli hetken hiljaa ja vastasi sitten, ”Aivan oon neuvoton, jos oon sua
vailla.” Määränpää alkoi jo häämöttää horisontissa, tuo pienoinen metsäpirtti,
jonka suojiin he olivat monesti paenneet kahdestaan. Tälläkin kertaa se
tarjoaisi heille suojan Tapaninpäivän yöhön ja he voisivat jälleen vaipua
kahdestaan yön syliin. Kun vielä lopuksi todettiin, että ei rakkaus yötä
pelkää, on aika päättää tämä tarina.
Sellainen tarina saatiin syntymään Kuopiossa kuultujen
kappaleiden pohjalta. Ihan kunnon sian sulatus humpat, väkeä riitti, tunnelma
oli lämmin ja ne muutamat, jotka jaksoivat humpata loppuun saakka, antoivat
vielä Fantasialle sen verran vaativat aplodit, että pojat soittivat vielä yhden
ylimääräisen kappaleen illan päätteeksi. Toivottiin niin hidasta ja kaunista,
hidasta valssia, argentiinalaista tangoa, salsaa kuin nopeaa. Koska
ensimmäisenä kuitenkin huudettiin hidasta, päättyi ilta siihen. Niin ja Aki.
Aki tietysti oli taas elementissään, kuten yleensä. Joululoma teki selkeästi
tälle porukalle hyvää. Kiitos siis Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja
Kimmo, ilta oli mahtava! Tähän piti omalta osalta päättää keikkavuosi 2017,
mutta kuinkas sitten kävikään…. Siitä lisää seuraavassa tekstissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti