Kartano Kievari, Äänekoski 3.2.2018

Helmikuun ensimmäinen lauantai-ilta ja paikkana Kartano Kievari Hietaman kylällä Äänekoskella, tanssikansaa viihdyttämässä tietenkin Aki & Fantasia. Vaikka ulkona oli kylmä viima ja pakkasta parisenkymmentä astetta, niin tunnelma sisällä oli lämmin ja tanssikansaa oli paikalla kiitettävästi. Alakerrassa kaikui karaoke, ylhäällä tanssimusiikki ja jalalla sai laittaa koreasti tai sitten vain nauttia hyvästä musiikista. Edellisen keikan jälkeen Akin ohjelmistoon oli livahtanut kaksi uutta kappaletta, mutta muuten illan ohjelmisto koostui jo ennestään tutuista kappaleista. Nähtäväksi jää, mitä muita uudistuksia kappale valintojen suhteen kevään aikana tulee tapahtumaan.

Lähdetään kuljettamaan tarinaa, joka pitkästä aikaa kertoo taas tutusta kulkuristamme, eteenpäin Fantasian setillä, jatketaan perään Akin molemmat setit ja kenties Fantasian viimeinen setti kertoo tarinan loppuratkaisun.

Kulkurimme oli taas kulkenut pitkän matkan maailmalla ja palannut taas tuttuihin kotimaisemiin. Ennen kuin hän suuntaisi kulkunsa taas eteenpäin, hän päätti ensi alkuun käydä tervehtimässä isäänsä, tuota kuuluisaa lentäjää, jonka poika hän oli. Matka kotiin oli ollut pitkä, joten hän istahti hallien varjoon ja näki kerosiinin katkuisen unen…  Unessaan kulkuri toivoi että kenties kerran viel hän voisi kulkea rakkaansa kanssa kahdestaan onnenmaahan, joka yhä odotti heitä jossain kaukana ja josta oli haaveiltu kun oli istuttu kahdestaan ääreen veen ja katseltu pintaa sen.  Silloin oli jostain kaikunut romanialaisen kitaran ääni ja aivan yllättäen puiston penkiltä oli löytynyt sinne jäänyt kukka ja hänen rakkaansa oli kadonnut. Unessa kulkuri etsi rakastamaansa tyttöä, kulki ympäriinsä ja mietti minne tyttö oli kadonnut.  Unessa joku antoi hänelle vihjeen Valtatiestä numero 66, sitä pitkin kun kulkisi, saattaisi unessa kohdata rakkaimpansa. Tuo tie oli pitkä, mutkainen ja kuoppainen ja unessa alkoi tuntua kuin se ei päättyisi koskaan. Joku kysyi kulkurilta oliko hän kunnossa? Kulkuri nyökkäsi ja vastasi, ”I’m easy”.

Kulkuri jatkoi untaan, eikä välittänyt ympärillään pauhaavasta metelistä. Unessaan hän kulki edelleen valtatien viertä pitkin, kunnes hänen kohdalleen pysähtyi linjuriauto, jonka ovi aukesi ja sisältä huikattiin, ” Rakkaus jättää ja lempikin pettää, linjuriauto vaan hylkää ei kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen!” Kulkuri oli hieman hämillään kutsusta ja mietti oliko kutsu tosiaan tarkoitettu hänelle ja ketä nuo kutsun esittäjät oikein olivat. Vastaus tuli nopeasti, ” Kyllä sitä kelpaa kaikille haastaa, että myö ollaan karjalan maasta, reiluja poikia joilla on oikea luonnonlaatu ja meininki!” Kulkuri nousi linjuriauton kyytiin karjalan poikien seuraksi ja matka jatkui. Matka sujui rattoisasti haastellessa kaikesta, siinä joku matkaseuralaisista kysyi toiselta, ”Muistathan syyskuun?” Kulkurimme kuunteli kun juttu jatkui, ”Syyskuiset päivät ne mieleeni jäivät…” Karjalan pojat muistelivat syyskuista kauriinmetsästysreissuaan. Jossain alitajunnassaan kulkuri kuitenkin tajusi kaiken vain olevan unta, joka vain jatkui ja jatkui. Matkaseuralaiset kysyivät kulkuriltamme kaipasiko tämä kenties jotain, vai miksi tämä oli niin vaitelias? ”No se oli tyttö Mikkelistä, joka tykkäs arvaa mistä? No tietysti siitä mistä toisetkin, se tyttö Mikkelistä, se tykkäs aina tanssista ja humpasta.” Nimi oli kuitenkin syystä tai toisesta kulkurilla hukassa – oliko se Emma, Elsa vai Elina? Mutta minkäs teet kun nimi menee pieleen, taisi olla lempi ainutkertainen. Tokihan karjalan pojilla oli tähänkin pulmaan ratkaisu. ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen!” Kulkuri ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Karjalan Marjaanasta, ei tietenkään, sillä hänen mielessään oli vain tuo yksi ja ainoa hänen kaipaamansa tyttö. Kulkuri päätti jäädä pois kyydistä ja jatkaa matkaansa yksin, ennen kuin uni muuttuisi painajaiseksi.

Uni jatkui yhä edelleen ja siinä unessa kulkuri päätti nautiskella pienen drinkin kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Hän sekoitti siihen erilaisia ainesosia, kuten kaihoa, hurmosta, makeaa tuskaa ja vielä jäitä vierimään selkäpiitä pitkin. Sen jälkeen ajatus oli kirkas ja tie vei kulkuriamme kohti Koivukujaa. Hän mietti kuinka hän antaisi sormuksen ja vannoisi rakkauttaan tähtitaivaan alla tuolle kaipaamalleen tytölle. Koska unessa kaikki on mahdollista, yllättäen taivaalla loisti täysikuu, joka puki avaruuden loistoon hopeaan ja kulkuri esitti sille toiveen, ”Täysikuu, kun hänet löydät jota kaipaan minä niin- Täysikuu, sä hänet loisteellasi peitä suudelmiin. Ja kerro hälle kuinka paljon häntä rakastan. Täysikuu, se kerro hälle, täysikuu.” Kuun loisteessa metsän siimeksestä kantautui lumoavaa musiikkia, joka sai kulkurin valtaansa ja hän suuntasi ääntä kohti. Siellä lähteen äärellä kukkivat pienet valkovuokot ja meneillään olivat keijujen karkelot. Yllättäen keijujen karkeloita katsellessaan kulkuri näki sammalmättäällä istumassa kaipaamansa tytön. Jazztyttö oli myös saapunut paikalle kuultuaan tuon lumoavan musiikin. Hän oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria ja lähtenyt liikenteeseen toiveissa päästä tanssimaan tai vaikka vain jazaamaan. Unessa tyttö kertoi kulkurille kuinka hän oli kaivannut tätä ja etsinytkin kun kulkuri oli taas ollut matkoillaan. Tytön tie oli vienyt myös Sörkän laitakaduille katupoikien seuraan, mutta nämä eivät olleet tienneet kulkurista mitään. He olivat vain vihellelleet.

Unessa heidän katseensa vaelsivat toistensa vartaloilla ja he liikkuivat lähemmäksi toisiaan. Yhtä aikaa he kuiskasivat toisilleen, ”Me teemme toisillemme hyvää niin, niin että mennään me heti tainnoksiin. Mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vain.” Koska kulkuri edelleen unta, hänestä tuntui, että tämä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus karata kahdestaan kauas arjen taa. Toki jo uni itsestään oli sellainen, unessa kaikki oli paljon kauniimpaa kahdestaan, eikä kukaan särkenyt tunnelmaa. Kulkuri hätkähti hetkeksi hereille, mutta koska ympärillä oli juuri silloin äänetöntä, hän päätti jatkaa uniaan vielä hetken ja antaa ajatusten levähtää. Hänestä tuntui, että hän oli antanut itsestään paljon, luovuttanutkin jotain. Hän oli sitä mieltä, että erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Jos oli vain olemassa kaksi karttaa, joiden avulla pitäisi maailmassa kulkea, se olisi niin. Vaikka todellisessa maailmassa hän etsi taas reittiään kaipaamansa tytön luokse, unimaailmassa tuntui kuin joku outo voima olisi koskettanut, lauseista tuli purjeita ja katseesta vesi, tuuli nousi kun hän sai tytön syliinsä.  Unessaan hän kuiskasi tytölle, ”Vain sinä saat mun uskomaan uuteen elämään. Luot pohjan tulevaan, sen silmistäsi nään. Tämän onnen talletan kätköön sydämen, sen yksin omistan, siitä muille kerro en.” Tyttö katsoi kulkuria silmiin ja pohti tämän sanoja ja kysyi mitä kulkuri oikein tarkoitti. Kulkuri hymyili salaperäisenä ja vastasi, ”Se on salaisuus.” Kuun hohde loi joen pintaan välkettä ja kaipuu täytti molempien mielen. Entä jos he eivät näkisi enää toisiaan kun uni joskus päättyisi? He katselivat virtaa, joka vei ja joka toi, heillä oli sentään muistot ja virta kuljettaisi heidät niiden luo.

Joskus myös unessa tulee aika hyvästellä toinen, niin myös nyt. Kulkurin ja tytön täytyi taas erota, oli kummankin aika jatkaa matkaa, heillä oli unessa ollut vain tämä yö aikaa ja nyt aamu alkoi valjeta. Hyvästelyyn oli enää vain vähän aikaa. Kyyneleet alkoivat nousta molempien silmäkulmiin ja tyttö pyysi kulkurilta, ”Vähän ennen kyyneleitä pääsi poispäin käännä etten niitä nää.” Kulkuri katsoi tyttö ja ajatteli tämän olevan kuin kuunvalossa lentävä yöperhonen, hän ei odottaisi enää, sillä hän halusi nähdä sen mitä huominen hänen eteensä toisi. Kyllä hän sen tiesi ettei tuo tyttö ollut enää mikään tyttö, mutta silti tarttui aina tikkuun lyhimpään, pitkällä tähtäimellä se ei johtaisi mihinkään – ei edes unimaailmassa. Kuitenkin kulkuria jaksoi mietityttää se, että entä jos tässä unessa paikalle ilmestyisi tuo katala tummasilmäinen, hänen kiusoitteleva veljensä, joka oli myös ihastunut samaan tyttöön ja yrittänyt monesti tulla heidän väliinsä. Jos taas kävisi niin, uni olisi jälleen muuttumassa painajaiseksi. Tummasilmäistä ei kuitenkaan näkynyt tällä kertaa ja kulkuri huokaisi suorastaan helpottuneena. Tyttö kuitenkin alkoi jo tehdä lähtöä, mutta vielä sitä ennen, kuin hyvästiksi, hän kuiskasi kulkurille, ”Saat hymylläsi aikaan kaiken sen, sä himmentää voit loisteen tähtien… Se jokin sinulla on.” Sen jälkeen tyttö katosi ja kulkuri oli unessaan jälleen yksin.

Kulkuri vain kuunteli kun jossain kaukana soi. Hän tiesi, että tyttö oli elänyt jo häntä ennenkin, eikä tiennyt kuinka hän pelkäsi tämän vertaavan häntä muihin. Oliko rakkaus nyt tässä? Mitä tulisi rakkauden jälkeen, kulkuri mietti. Kuinka monta kertaa tyttö olikaan kirjoittanut hänelle hänen poissa ollessaan kaipaavia kirjeitä tummin kyynelin, olisiko nyt hänen vuoronsa vuodattaa tummia kyyneliä ja miettiä miksi menetti kaipaamansa tytön? Siinä vaiheessa kulkuri heräsi ja havahtui todellisuuteen. Kaikki oli vain unta, hän ei ehkä kuitenkaan ollut menettänyt kaipaamansa tyttöä, eikä aikonutkaan menettää, jos se olisi hänestä itsestään kiinni. Hän päätti ottaa kohtalon omiin käsiinsä, keräsi tavaransa ja päätti lähteä jatkamaan matkaansa, koska hänen isäänsä ei näkynyt. Hän lähtisi etsimään tuon kaipaamansa tytön, eikä välittäisi siitä, mitä kohtalolla olisi hänen varalleen varattuna. Kulkuri aikoi todeta kohtalolle vain, ”Hei kohtalo, oon iso poika jo, ja mä päätän sen, kenen oon tai en. Mut kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa, ettet sä enää kii siit saa.”  Tyttö oli kenties kaukana täällä ja kulkuri oli yksin tien päällä, mutta hän kaipasi tytön viereen yön usva silmissään, mutta heidän rakkaustarinansa ei antanut hänelle rauhaa. Nyt tai ei koskaan oli hyödynnettävä tämä lähdön hetki, kulkuri oli huomannut että jokin oli muuttunut, kenties uni oli saanut hänen ajatuksensa kirkastumaan. Hän oli laulanut, tanssinut, juhlinut ja juonut, valvonut tuntemattomien kanssa, sellaista oli kulkurin elämä. Tyttö oli kulkenut kauempana ja monesti lähtenyt viisaampana kulkuria vastaan. Kun tyttö oli löytänyt kulkurin, tämä oli kenties ollut hieman eksyksissä, mutta tyttö oli jäänyt istumaan viereen ja elämä oli alkanut uudestaan. Nyt kulkuri vain tahtoi pysähtyä tungoksessa katsomaan tyttöänsä silmiin, tarttua tämän käteen ja julistaa ääneen, ”Ikuisesti sinun, ikuisesti minun, ikuisesti tahdon sinut vaan.”

Niin kulkuri aloitti matkan tyttönsä luo, vain tähtitaivas näytti tietä kun hän kulki eteenpäin se suojassa. Monesti hän oli miettinyt sitä, ette tuon tyttö pienen pitäisi rakastua häneen, hän ei tahtoisi satuttaa tätä, maantie odottaisi häntä, hän ei asettuisi kenties koskaan paikoilleen, hän oli syntynyt kulkuriksi, saanut elämältä tämän rooliin. Mutta niin oli kuitenkin käynyt ja tunne oli muuttunut molemmin puoleiseksi. Vain tähtitaivas kuunteli kulkuria kun hän huusi ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Tuo tyttö oli saanut hänet tuntemaan kiihkeyttä kuumaa, hulluutta huumaa. Hän pohti miksi tyttö oli silloin aikoinaan sytyttänyt roihun riehumaan. Mutta jos jotain kulkuri oli oppinut, se oli se tosiasia, että elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen. Myös pettymys oli vain väliaikaista.

 Kun kulkuri oli kulkenut pitkän taipaleen, huomasi lauantai-illan saapuneen kun hän vihdoin oli tuon kaipaamansa tytön kotikaupungissa. Hän tiesi, että tyttö asui aika kaukana, aivan kaupungin laidalla, mutta siitä huolimatta kulkuri jaksoi vielä taivaltaa sinne saakka. Tytön talon nähdessään hän huokaisi syvään ja vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän muisteli kuinka tuon tytön keinuvat kissanaskeleet olivat aikoinaan saaneet hänet kahjoksi, kun hän oli jäänyt niitä ihmettelemään.  Tyttö oli oikea kissanainen, villi, viilee ja vaarallinen. Kulkuri tiesi, että tämä oli vaarallista elämää ja tyttö todellakin sotki hänen systeeminsä. Välillä hänestä oli tuntunut kuin tuo tyttö olisi vain ollut hänen haaveissaan, mutta nyt kulkuri oli saapunut paikkaan aikaan odotetun. Hän ei ehkä koskaan saattaisi tietää milloin tie veisi määränpäähän, mutta nyt tämä ei enää ollut unta. Kuin lännensankari Pecos Bill konsanaan, kulkuri oli kiitänyt myrskytuulen lailla tyttönsä luokse ja siinä tyttö nyt oli hänen edessään. Kulkuri juoksi halaamaan kaipaamansa tyttöä ja he molemmat olivat yhtä hymyä, kulkuri mietti kuinka monta kertaa hän oli mokannut ja hänestä oli tuntunut kuin hänen elämänsä olisi ollut flipperi, jossa kuulat vierivät nurkkaan kaltevalta pinnalta kerta kerran jälkeen. Olisiko tämä nyt hänen viimeinen mahdollisuutensa vai oliko korkeimman käsi pelannut hänen peliään hetken aikaa ja antanut hänelle peliin extrapallon – hänen matkoillaan kaipaamansa tytön?

Näin saatiin tämänkertainen tanssi-ilta pakettiin tutun kulkurimme tarinalla. Aki ja Fantasia tarjosivat jälleen kerran takuuvarman illan niin kuuntelijoille kuin tanssijoillekin. Kuten alussa jo mainittiin, Akin setit sisälsivät kaksi uutta kappaletta, ensimmäinen kertoi kuunvalosta ja yöperhosesta, se on kappale, josta ei tällä hetkellä ole sen enempää kerrottavaa, muuta kuin että se on uusi kappale. Uusi kappale kirjaimellisesti, vai muuten uusi kappale ohjelmistossa? Kenties se vielä selviää ajan myötä. Toisena uutena kappaleena ohjelmistoon oli buggina päätynyt Chisun ”Kohtalon oma”, toki pienin muutoksin. Alkuperäisessä versiossahan sanotaan kohtalolle, että oon iso tyttö jo, mutta Akin versiossa kohtalo sai kuulla kuinka vastapeluri olikin jo iso poika. Toivottavasti tämä buggi nyt jää ohjelmistoon, aina on piristävää kuulla vanhojen tuttujen seassa uusia kappaleita.

Vielä kerran kiitokset illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Viettäkää rentouttava talviloma, jotta jaksatte jälleen viihdyttää tanssikansaa kevään keikoilla. Nähdään taas pian!