Liperin Lava, Liperi 9.6.2018

Kesäkuun toisena lauantaina suunnattiin kulku Liperin lavalle, joka on vähän niin kuin Akin kotilava. Sunnuntaina oli myös Akin syntymäpäivä, joten pientä yllätystä siihenkin suunniteltiin Akia varten, joka saatiin sitten toteutettua Fantasian avustuksella. Siitä kuitenkin lisää kun illassa päästään sinne saakka. Paikalla oltiin jo hyvissä ajoin, jopa niin ajoissa, että lipunmyynti ei ollut vielä auennut, mutta sisään pääsi silti (toki ne liput piti myöhemmässä vaiheessa ostaa). Siinä ehdittiin kuunnella tangomarkkinoiden finaalin karsintaa, jonka jälkeen myös soundcheckiä, jossa laulujen sanoissa pienellä polulla nousi kultainen kuu, tavatessa näytettiin jotain paljasta ja suihkulähteen luona heitettiin sammakkoa. Tuo antoi jo viitettä siitä, että nyt taitaa olla tulossa melkoinen ilta ja kyllähän siitä sellainen tulikin.

Fantasian ensimmäinen setti käyntiin totuttuun tapaan valsseilla. Tällä kertaa suunnistettiin heti alkuun rantakoivun alle, vaikka rantaa ei ihan lähellä näkynytkään, koivuja kyllä löytyi. Kenties siitäkin huolimatta koivu sai tänäkin iltana kuulla surut, murheet ja ikävän. Siitä koivun alta lähdettiin sitten poimimaan niittykukkasia. Se kimppu, joka sieltä poimittiin, oli kultanauhoja vailla, sillä niitty toimi kukkakauppana (ja toimi kyllä kirjaimellisesti, sillä Akin syntymäpäiväkukat poimittiin jonkin sortin niityltä tansseihin tullessa). Maalaismaisemaa katseltiin jo alkuillasta, kylän raitilla huudettiin ”jihaa”, vietiin kilon hauki pappilaan, pojat poimivat kastematoja ja maitoautokin myöhästyi vartin – sillä ei kuitenkaan ollut niin väliä, sillä sitä katsellessa ymmärrettiin se, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka niissä maisemissa saa aina asustaa. Matka kuitenkin jatkui eteenpäin, sillä kaipuu vapauden soi rinnassa ja sen myötä todettiin kuinka kutsun tielle sain. Yössä tehtiin matkaa kerta kerran jälkeen uudelleen ja ennen kuin aamu valkeni, ehdittiin ihailla myös iltaruskoa ja jälleen kerran sitä katsottiin kaivaten, muistellen sitä kaukaista maata, jossa rantaan kävi neitonen ja pyydettiin iltaruskoa kertomaan hänelle terveiset kuiskaten. Siinä ikävissä myös katseltiin kulkua kuun alla kuiskivan puun ja laulettiin varjoissa yksin, kun ei kaipauksen kohdetta nähty parvekkeella. Siitä syystä romanialainen kitara sai soittaa laulua muiston. Aikaa riitti kuitenkin hieman myös tukkilaisromantiikalle, kun lautalta löytyi pienoinen kahvila. Sinne se tukkipoikain tie vei aamuin ja illoin. Sanni ja Marleena keittelivät kahvia tuolla lautalla (tosin olimme kyllä vakaasti sitä mieltä, että nyt laulussa oli ihan väärien naisten nimet, mutta menköön nyt tällä kertaa) ja tukkipojat lauloivat heille kuorossa. Liekö tuo sama lautta johdattanut meidät aina Budapestiin saakka, sillä huomasimme olevamme kyseisen kaupungin yössä. Kun mieli sai siivet, se johdatti meidät aikain taa, sinne missä aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin.  Koska Fantasian ensimmäinen setti oli vain puolen tunnin mittainen, niin tässä vaiheessa koittikin jo tauko ja Budapestin yössä jäätiin odottelemaan mitä tapahtuisi seuraavaksi ja minne matkamme sieltä jatkuisi.

Kun tauko oli ohi, jatkoi Fantasia toisella setillä tanssi-iltaa. Polkalla liikkeelle ja linjuriauton kyydissä matka jatkui eteenpäin. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään. Linja-autossa oli myös tunnelmaa, vaikka matka saattaisikin katketa. Linja-auton kyydissä päädyttiin aina Säkkijärvelle saakka, jossa jatkettiin ilakointia toisen polkan tahtiin. Janin sanojen mukaan tällä polkalla tukittiin radioaallot ja niinhän se sota-aikana todella tapahtuikin. Tämä olisi kyllä kieltämättä kuulostanut hienolta haitarilla soitettuna, mutta kun ei se haitari ole vielä tehnyt paluuta (Joko juhannustansseissa olisi sen aika?), oli tyytyminen Simon soittamaan sooloon koskettimilla. Ei tietenkään siinä mitään vikaa ollut, päinvastoin – lavalta kuului nimittäin ainakin ”Hyvä Koho, Simo Koho”. Koska polkka on sen verran riehakas tanssilaji, rauhoituttiin seuraavaksi kahden kappaleen ajaksi hitaan valssin tunnelmiin. Kaksi kaunista hidasta valssia instrumentaaliversioina, Vaya Con Dios ja Cavatina, joka soitettiin punaisella sähkökitaralla Janin toimesta, kuten Simo asian ilmaisi. Hitaiden valssien jälkeen oli aika taas hieman irroitella, joten ei muuta kuin swingit kehiin. Suunnaksi pohjanmaa ja Valtatie 66. Teeveehoolle omistettiin tämä laulu, koska tie oli niin surkea ja pyydettiin uutta tietä. Kun tuo tie oli ajettu päästä päähän, oli olo melko lailla sellainen, että voitiin todeta I’m easy - I just can't help myself, I am yours to have.

Mutta entäpä jos kaikki on ihan vain El temporal – siis ihan väliaikaista vaan? Myös se aika kultaisen, hellimmän nuoruuden sekä sinun tyttösi hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Todetaanko silloin vain Hasta la Vista, beibi ja suunnataan lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan ja otetaan muutama olut? Paikalle voi tosin eksyä myös pari tyttöä, jotka toinen tuntee, mutta toinen ei. Kuitenkin tilanne saattaa johtaa siihen, että toiseen tytöistä tutustuu, mutta toiseen ihastuu. Kuka tietää, onko toinen näistä tytöistä sitten melkoinen kissanainen, villi ja viilee ja vaarallinen, saa kahjoksi pään kun tätä naista jää ihmettelemään. Siinä sitä sitten vain illoin oottaa vastausta kelle kuulut silloin ja miettiä, että haaveissa vainko oot mun. Toisaalta tää saattaa olla unta. Lähteekö se haaveiden kohde kenties purjelaivaan ja kuljettaako se laiva sitten kohti kotiseutua, joka on pohjolassa? Siellä missä on saanut tuntea talven tuiskutuulen ja kesän lämpöisen. Siellä äiti tuuditti, liikutti ja kiikutti kehtoa pientä. Vaikka äiti kuinka oli antanut pojalleen neuvoja elämän tielle, taisi pojasta kuitenkin tulla vain kulkuri, joka tanssahteli elon tiellä kulkiessaan masurkkaa.

Akin ensimmäiselle setille lähdettiin tuttuun tapaan liikkeelle Rainer Friimannilta lainatuilla kappaleilla, eli ensiksi Se on salaisuus ja perään Virta vie, virta tuo. Sen jälkeen siirryttiin tangoihin, ensin koitti Lähdön hetki – ei sentään kuitenkaan ihan kirjaimellisesti, olihan ilta vasta alussa, mutta tanssien loputtua sitten kylläkin, koska järjestysmies yritti vihjailla pois lähtemisestä. Pitäisikö tämä tango mahdollisesti siirtää loppuiltaan? Silloin ainakin nimittäin monesti se lähdön hetki on lähellä. Aika oli kuitenkin vilkaista myös muistojen peiliin. Mitä peili mahtoikaan tällä kertaa heijastaa? Tuulessa nähtiin joku vaaleahiuksinen ja jäätiin seisomaan vangittuna – tuo heijastuksen kohde oli niin nuori ja malttamaton, kenties nuo heijastukset olivat muistoja vuosien takaa. Tangojen jälkeen pistettiin humpaksi ja huhuiltiin paikalle saapuneita Jazztyttöjä. Ainakin pari sellaista löytyi lavan luota, nämä jazztytöt eivät surreet sitä, ettei heillä ollut heilaa, humpan rytmi sai heidät vallattomaksi ja kun lavalla oli eteläisestä suomesta saapuneita katupoikia, oli ilo irti. Liekö pojat olleet paossa pollareita vai mikä oli saanut heidät Pohjois-Karjalaan saakka? No mutta kun pojat kävivät tanssimaan, kuu nauroi taivaallaan ja aikamoista naurua se nauroikin, mutta ei nämä katupojat siitä paljoa välittäneet, he vain viheltelivät mennessään, sitähän eivät herrat ja narrit tehneet. Humpan rytmit saivat myös yllättäen Akin poistumaan lavalta tanssijoiden joukkoon, siinä ehti hyvin välisoiton aikana kiertää tanssilattian ympäri ja palata sitten jatkamaan laulua lavalle. Pitihän se varmistaa, että tanssilattian puolella on kaikki hyvin.

Sen jälkeen oli aika talletella suuria seteleitä. Ei kerätty maallista mammonaa, vaan kumottiin se kurkkuun. Niiden setelien tallettaminen jätettiin kokonaan muille, elettiin, pelattiin ja laulu soi. Todettiin kaikille kriiseille, luottotietojen menetykselle, kämpän alta lähtemiselle ja jopa renkaan räjähtämiselle vain so what ja kaivettiin vanhan aikaisesti esille kaksi karttaa ja lähdettiin niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Sitten koitti hetki, jota oli odotettu. Kun kello olisi 00:00:01 seuraavan päivän puolella, päivänvalon näkisi uusi sinkkubiisi Katujen kuningatar – nyt se esitettäisiin livenä, siis se versio joka sinkkuna julkaistaan. Kevään aikana tätä kappaletta on kuultu useampaan otteeseen ja kerrottu sen version mukailevan levytettyä versiota. Olihan se lopullinen versio sitten erilainen, mutta upea! Fantasian pojat Simo, Jani, Jouni ja Kimmo olivat loihtineet kappaleeseen hienon sovituksen. Kyllä tätä kappaletta kelpaa esittää. Kun Katujen kuningattaren aiheuttamasta hurmiosta oli toivuttu, oli aika cha chaan rytmien. Tuttuun tapaan ensin vähän viihdyteltiin ja kiihdyteltiin – tehtiin sitä missä ja milloin vain. Annettiin katseiden vaeltaa vartalolla ja karattiin setin lopuksi vielä sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki on kauniimpaa kahdestaan.

Toinen setti aloitettiin rauhallisesti rumban tahdeilla. Ensin kulutettiin aikaa näiden tähtien alla ja uskottiin rakkauden olevan laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Toisessa rumbassa siirryttiin perhokalastuksen maailmaan – ainakin Akin sanojen mukaan. Ei tämä toki pitänyt paikkaansa sillä seuraava tarina kertoi kuunvalosta ja yöperhosesta. Yöperhonen kaipasi kuunvaloa, mutta kun aamun varjot heittivät hyvästit, täytyi perhosen jälleen peittää siipensä ja jäädä miettimään miksi päivä kadotti kuunvalon. Jotta ei jäätäisi liian hempeisiin tunnelmiin liian pitkäksi aikaa, tuli aika hieman irrotella. Tummasilmäinen saapui kiusaamaan ja viemään vain leikiten, oltiin jälleen kerran ihan voimattomia ja annettiin tunteiden viedä. Sitten löytyi onni ja todettiin että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa. Se on nimittäin kuin elohopeaa, kuin shampanjaa ja vielä kaiken lisäksi tuuli, jota ei voi kesyttää. Tämän kappaleen yhteydessä Aki mainitsi kuinka ”varttuneempi väki” saattaa muistaa tämän kappaleen esittäjän, tummaäänisen laulajan Petri Salmisen (Aki, vaikka olenkin jossain blogissa maininnut muistavani ko. laulajan ja jopa käyneeni ainakin kerran hänen keikallaan, en menisi itseäni nyt tuohon varttuneempi väki – kategoriaan luokittelemaan, vaikka siitä keikasta saattaa olla jo parikymmentä vuotta, aika nyt vain menee yllättävän nopeasti…). Mutta ei sitä onneakaan kestä välttämättä ikuisesti ja sitten koittaa hetki rakkauden jälkeen. Tuona hetkenä voi siis mennä auto ja jopa talo, kuten monta kertaa on kuultu näillä keikoilla kerrottavan. Toki jos oikein optimistisia ollaan, voi rakkauden jälkeen tulla myös uusi rakkaus, sekin on joskus todettu.

Kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa… Kisun alkuperäistuotantoa ja myös Akin levyttämä kappale. Jostain syystä tästä kappaleesta on viime aikoina muodostunut omalle kohdalle merkittävä kappale, yksi kohta kappaleen sanoissa kolahtaa ja kovaa, saa jopa aikaan omituisen tunteen vatsanpohjassa aina välillä. Sillä ei kuitenkaan ole tämän blogitekstin kannalta mitenkään tärkeää merkitystä, joten siirrytään eteenpäin. Kaikkien malttamattomien ihmisten kappale, Odota en, oli vuorossa seuraavaksi. Iltaisin ei jääty muistelemaan menneitä, vaan tahdottiin nähdä se, mitä huominen eteen tuo. Paljon helpompaa oli jäädä yksin, kuin jatkaa toisten kiusana vaan. Ehkä siinä olisi hyvä opetus myös Millalle, jota turhaan yritettiin muuttaa tälläkin kertaa. Milla vain tarttuu ilta illan jälkeen siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään. Voi Milla! Koska ensin lainattiin kappale Kisulta, lainattiin nyt sitten vastaavasti kappale Chisulta (eli Kisu koolla ja Chisu ceellä, kuten Aki asian ilmaisi). Kohtalon oma, sitä oltiin myös tänä iltana. Toivottiin toisen muuttuvan kiltimmäks ja ehkä sitten palattaisiin, siihen antauduttaisiin ja kietouduttaisiin jos tehtiin päätös olla toisen. Kohtalolle sanottiin kuinka oltiin jo iso poika (tai tyttö) ja että ihan itse päätettäisiin kenen oon tai en. Tässä välissä ennen viimeistä varsinaista kappaletta koitti aika esitellä se universumin ja maailmankaikkeuden paras orkesteri, joka kantaa nimeä Fantasia. Kuten jo tiedämme, basson varresta löytyy porukan johtaja ja myös karvaisin kaveri, Jouni. Rumpujen takaa löytyy Kimmo kahden kapulansa kanssa, hoitaen samalla valaistuksen ja yleisön savustamisen. Tiedättehän sen keittiön alakaapissa olevan monitoimikoneen? Seuraava mies on nimittäin sellainen, hän hallitsee niin koskettimet kuin haitarin (jota ei siis vielä tänä kesänä ole keikoilla näkynyt), hän on laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja kaiken tämän lisäksi myös ihminen – hän on Simo. Sitten löytyy vielä Jani, joka kitarallaan ja siitä kuuluvilla soinnuilla saa (ainakin Akin sanojen mukaan) naiset sekaisin. Sellainen on siis tämä Akin taustalta löytyvä soittajajoukko. Lopuksi vielä Rakkaustarina, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka toinen olisikin toisen parina. Nimittäin vain sun parina oon mä yhä näin, sen tietää sisimpäin.

Encorejen aika yleisön vaatimuksesta tietty. Koska ei vielä oltu sunnuntain puolella, otettiin varaslähtö Akin syntymäpäivään. Fantasian poikien kanssa sovittiin alkuillasta, että kun koittaa encorejen aika, pojat alkavat soittaa paljon onnea vaan. Näin siis tapahtui ja tanssikansa kajautti yhdessä Fantasian kanssa hienosti ilmoille onnittelulaulun syntymäpäiväsankarille. Tässä vaiheessa emme vielä ojentaneet Akille varsinaista syntymäpäivälahjaa, vaan onnittelulaulun päätyttyä tanssimatkalla poimimamme niittykukkaset (kimppu lupiineja), jotka olivat kyllä jo vähän nuupahtaneet ja jotain, jolla Aki sai suun makeaksi. Lupiinit tosin innoittivat Akin laulamaan ”sain teiltä horsman…”, mutta ei tämä kuitenkaan se oikea encore ollut. Koska samaisena iltana oli valittu tämän vuoden tangokuninkuudesta ja –kuningattaruudesta kisaavat finalistit, päätettiin ilta Akin osalta tangoihin. Ensimmäinen tango hieman uudempi, muutaman vuoden vanha Tahdon ja parina tälle klassikkotango Täysikuu. Näin saatiin ilta Akin osalta päätökseen. Fantasian pojat hörppäisivät vielä kahvit ja viihdyttäisivät vielä hetken aikaa. Ennen sitä kuitenkin vielä sai Aki jakaa nimmareita ja poseerata yhteiskuvissa halukkaiden kanssa. Niin ja sen varsinaisen syntymäpäivälahjan (jossa oli makeaa mahan täydeltä ja jotain hieman kosteaakin) luovutus päivänsankarille.

Fantasian viimeinen setti koostui sitten lähinnä toivekappaleista. Ensimmäiseksi toivottiin hidasta valssia, joten sellaista oli luvassa. Jouni tulkitsi ensimmäiseksi kauniin Vuoksesi sun – valssin ja toisena instrumentaaliversio Aamiainen Tiffanyllä – elokuvasta tutusta Kuunsiltaa kappaleesta. Mitäs sitten haluttaisiin tanssia? Hidasta vai nopeaa? Hiljaisuus vallitsi lavalla, joten päätimme heittää rohkeasti toiveen ilmoille – nopeaa kiitos. Saamamme piti, joten lähdettiin länkkäritunnelmiin Pecos Bill – kappaleen myötä. Pecos Bill ratsasti paikalle myrskytuulen lailla ja ampui pistoolillaan ”bäng bäng” ja vastustaja oli vainaa. Tämä oli länkkärit vs inkkarit osa 1. Saman tyyppisissä tunnelmissa jatkettiin kun seuraavaksi pelattiin flipperiä ja peliin saatiin mukaan extrapallo, koska peli oli jo melkein pelattu tilttiin savuisissa baareissa. Oli aika viimeisten valssien. Tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Metsäpirtti. Näin oli tanssi-ilta myös Fantasian osalta ohitse. Kiitos, hyvää yötä ja nähdään taas.

Sellainen ilta Liperin lavalla. Mukava pieni lava ja itselle ensimmäinen uusi paikka tänä vuonna. Saa nähdä löytyykö näitä uusia keikkapaikkoja vielä lisää. Juhannus lähestyy kovaa vauhtia ja se tietää kahta Akin & Fantasian keikkaa lisää, joten ei tässä ainakaan tylsistymään pääse. Fantasian osalta seuraava keikka onkin jo järjestyksessään sadas. Kiitos vielä kerran hienosta Liperin illasta Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Höyryveturipuisto, Haapamäki 2.6.2018

Kesä ja lavatanssit. Niinpä kesäkuun alun kunniaksi suunnaksi Haapamäki ja Höyryveturipuisto. Lämmin kesäinen ilta, valmistujaispäivästä huolimatta porukkaa liikenteessä yllättävän paljon ja loppuillasta seuraksi saapuivat myös ne aina niin ihanat verenimijät, hyttyset. Viime kesältä tutusta faniporukasta oli suurin osa paikalla myös tällä kertaa, mukana muutamia uusiakin (mutta silti tuttuja ja keikoilla ennestään käyneitä) pakkautui eturiviin nauttimaan illasta ja kenties hieman pahennustakin aiheuttamaan, mutta kun hauskaa on, niin minkäs sille voi. Kun oli jälleen kerran ajoissa paikalla, ehti siinä nautiskelemaan siiderin (repsahdus) ja jäätelön ennen keikkaa, vaihtaa vähän kuulumisia ja kuunnella soundchekin loppua. Tosin vähän ennen tanssien alkua Aki kävi kovasti väittämään parille friidulle, että tanssit alkavat vasta kuuden tunnin kulutta. Ihan näin se ei kuitenkaan ollut, vaan tanssit saatiin Fantasian johdolla käyntiin vähän klo.20 jälkeen.

Heti alkuun lähdettiin kesäisessä illassa niitylle poimimaan niittykukkasia, niitä hempeän tuoksuisia ja lempeän värisiä. Silmiä verrattiin lemmikkeihin, olihan katse niin kaunis ja vaatimaton. Niitty sai toimia kukkakauppana, koska ruusut olivat liian hienoja. Siellä saattoi vain todeta kuinka tiedä en kauniimpaa, koska illan aurinko kultasi jo maan ja puut huminoivat illan rauhaa. Kaivattiin jo kotiin ja luoksesi sun. Kun sitten sinne kotiin oli saavuttu, kuultiin kysymys ”Missä yösi vietitkään?” Saatiin kuulla tosiasia, että keskiyöllä oli baarissakin nähty ja aivan hetkinen istuttu toisen vierellä, mutta jostain syystä katseltu muihin päin. Niinpä niin, et sä ollut yksinään, tuot en uskokaan! Kaikesta huolimatta pienoinen käsi kiertyi kaulaan ja kuiskasi hiljaa korvaan, ”Sä tulit luokseni sittenkin maailman myrskyjen halki takaisin, katseemme yhtyy silmissä syttyy onnen ja lemmen kirkkaus.”  Siitä oli helppo jatkaa yhtä hempeissä tunnelmissa ja kertoa kuinka sä kuulut päivään jokaiseen. Sä kuulut aamuun ja iltaan, kaikenlisäksi vielä oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen… Mutta siinä vaiheessa kun ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat vaieten, katsottiin alla kuiskivan puun kulkua kuun rakas aatoksissain.  Penkille oli jäänyt kukka ja jouduttiin laulamaan yksin varjoissa. Vain romanialainen kitara soitti kaipuuta…

Kenties se kaipuun kohde oli salaperäinen, öinen rakastaja, nainen nimeltä Yön Ruusu. Tuo salaperäinen nainen kukoisti vain yön tummat tunnit ja katosi aamun tullen. Kuutamoyössä tunnettiin kuinka kaipaus kävi yllä kattojen ja hiipi hiljaa olan taakse. Oltiin kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Kuu vain tahtoi valvottaa. Koska tämä kappale on alkujaan ruotsalaista alkuperää, sai se Jounin huudahtamaan kesken Simon spiikkauksen ”Javisst!” – huudahdus aiheutti kenties hieman hilpeyttä, mutta ei siitä sen enempää, mennään tarinassa eteenpäin. Kun oli toivottu, että toinen vastaisi ja kuulisi viestin, joka oli jätetty vastaajaan, maalattiin kuvaa siitä kuinka vuoksesi sun (eikä suinkaan sinun vuoksesi, kuten valssin nimeksi ensin sanottiin) maailma on kaunis ja esitettiin kysymys tahdotko tietää, miksi en pelkää? Oli kuitenkin aika suunnata kohti Alppien rinteitä ja ihailla siellä kukkivaa valkokukkaista alppitähteä, Edelweissia. Tässä valssissa saatiin taas kuunnella Janin huuliharppusooloa, tosin ennen kappaleen alkua Jouni vitsaili Janin vetelevän vanhalla harpulla, mutta uudella kotelolla – se kuulemamme mukaan vaikuttaa suoritukseen. Kauaa ei kuitenkaan Alpeilla viihdytty, vaan lähdettiin jatkamaan matkaa ja lausuttiin, Auf wiedersehen. Paluumatkalla muisteltiin omaa armasta, jonka nimi oli Elaine. Tämä oli se sama Elaine, josta Pirkka-Pekka Petelius muinoin lauloi ”telvisio-ohjelmassa”. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, oli päivä tai synkkä yö, niin muistan ain, sinut armas Elaine. Kuvioita sekoittamaan saapui kuitenkin neito nimeltä Bettina, joka oli kuin ruusu. Kun Bettinan laulun oli kuullut, sitä hiipi illalla muiden lailla tämän neidon luo ja siinä samalla piti myös pohtia miksi en ainut olla saa. Kaiken lisäksi satayksi iestä lauloi tälle neitoselle serenadia.

Tauon aikana unohdettiin kaikki edellisellä setillä mainitut naiset, sillä suloinen Maria oli nyt se haaveiden kohde. Maria oli kuin saari kaipaajan meressä, polte veressä eikä öisin unessa käy muita kuin sä vain. Kaipuu oli kova, koska todettiin ” Taivas kuinka haluaa sun mulle kuuluvan. Paikkasin on ain, uskothan, Maria, sielussain, sielussain.” Siltikin suru oli sydämessä jos oon sua vailla ja aivan oltiin neuvottomia. Onnikin näytti vain haaveelta… Mutta kun katsoi maalaismaisemaa, nekin murheet unohtuivat. Ei haitannut edes se, että maitoauto myöhästyi vartin, kuunneltiin vain yksinäisen pyyn viheltelyä. Pojat poimivat kastematoja ja jossain joku huusi ”Jihuu!” Tähtitaivas kuitenkin kuunteli, kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton. Tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa. Kai siitä haaveiltiin vieläkin kun istuttiin silmin polttavin rantakoivun alla. Rantakoivulle uskottiin kaikki surut ja murheet tuosta raastavasta poltteesta.

Seuraavaksi yöksi siirryttiinkin sitten metsäpirttiin, paikka joka oli tuttu jo lapsuudesta. Nyt siellä oltiin lähekkäin, mutta seuralainen jäi hieman epäselväksi. Mutta koska paikalle saapui sademies ja toi sateen tullessaan, oli aika jatkaa matkaa. Kenties sen mökin katto vuosi sen verran, että piti lähteä, jos ei halunnut kastua. Hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Valtatie 66. Orivedeltä se lähti pohjoiseen ja päättyi Lapualla kirkon kupeeseen. Kuoppiakin matkalla oli ja TVH:lle esitettiin toive, että tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Kun sitten vihdoin päästiin perille ja noustiin autosta, oli jo tunne sellainen kuin ” Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man. So come on down and get me, honey, while you can. Come get me, baby. Get me while I'm hot,” Tunnelma oli siis melkoisen kuuma ja selvästi määränpäässä odotti joku – oli selkeästi unohdettu kaikki ne naiset, joita oli tähän saakka kaivattu.

Kun se rakkauden kohde oli nyt Fantasian setillä löydetty kaikkien kaipausten jälkeen, oli siitä tietysti pidettävä kiinni myös nyt kun Akin setti alkoi. Niinpä tarinamme jatkuu. Siitä löytyneestä rakkaudesta ei tietenkään kannattanut kertoa kenellekään, koska oli opittu se tosiasia, että kellä onni on sen piilottakoon ja siitä muille kerro en. No miksi? Koska se on tietysti salaisuus. Mutta kuitenkaan ei haluttu tietää mitä tuokaan huominen tullessaan, oltiin vain tänään onnellisia. Heittäydyttiin virran vietäväksi, annettiin sen virran vain viedä ja virran tuoda. Siinä mietittiin. että mitä jos ei enää nähtäisikään, mutta ajateltiin kuitenkin että onhan meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaisi meidät niiden luo. Kaikesta huolimatta se lähdön hetki koitti sittenkin. Vaikka lähdön hetki oli vaikein, jäätiin silti toisen luo, yön sävel kaunis ja haikein soi sielussa – se oli kuin muisto onnesta. Kylmäkin oli. Koitti aamu, mutta vielä yön tuoksut leijuivat ilmassa, läpi usvan nähtiin toisen saapuvan, kastepisarat välkkyivät huulilla ja sitä toista jäätiin katselemaan. Ehkä kuitenkin se oli vain heijastus muistojen peilistä. Sielu herkin jäi sen toisen valtaan sillä hetkellä, mutta kuka se toinen oikein mahtoi olla? Oliko se kenties Jazztyttö, jonka mekon helmat heiluivat kesäisessä tuulessa ja joka vastasi humpan kutsuun, eikä surrut vaikka hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut heilaa, tyttö vain pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa.  Tansseissa hän kohtasi iloisen joukon katupoikia, jotka olivat lähteneet vihellellen tansseihin. Kuu nauroi kuuluvasti taivaalla, kun pojat kävivät tanssimaan.

Jossain sivummalla illan menoa katseli salaperäinen hahmo, joka oli toisien mielestä kurja kulkuri vain. Hän ei kerännyt maallista mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit - häneltä ne saivat vain pitkät. Hän vain eli, pelasi ja laulu soi. Tuon salaperäisen hahmon motto oli ”So what”, sillä pärjäsi pitkälle. Ihan sama vaikka rengas räjähtäisi, taivaalta tippuisi tähti tai vaikka luottotiedot menisivät, niin mitä sitten. Jälkeensä hän jätti kaksi karttaa, joilta löytyisi tie salaiseen, sillä kaikkea ei saisi kerralla paljastaa. Ne kartat oli tarkoitettu kahdelle tutkimusmatkaajalle ja kun he löytäisivät kartat, he voisivat niiden avulla suunnistaa maailmaan. Kenties tutkimusmatkalla saattaisi törmätä myös katujen kuningattareen, särkyneiden sydänten kuningattareen. Jokainen hänet tunsi häneen luottaen. Kun matka jatkui eteenpäin, tunnelma kuumeni entisestään. Jostain kaikui cha chaan kuumat rytmit, katseet vaeltelivat vartaloilla ja siirryttiin lähemmäs toista. Kiihko nousi jostain ja se paloi sisällä hehkuen, se teki hyvää ja haluttiin vain viihdyttää ja kiihdyttää toista… Jostain saapui yllättäen paikalle outo mies, joka kertoi olevansa Del Monte – mies ja tämä mies vain huudahteli ”kyllä kyllä, yes yes”. Meno alkoi olla sen verran outoa, että väkisinkin mietti oltiinko nyt karattu sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki oli kauniimpaa ja missä toivottiin, ettei kukaan särkisi tunnelmaa.

Kun ensimmäisen setin jälkeinen hiki oli kuivattu ja hengähdetty hetki, pistettiin taas jalalla koreasti ja heti alkuun jivellä liikkeelle. Paikalle saapui kiusoitteleva tummasilmäinen, joka vei vain leikiten. Siinä tummasilmäisen pyörityksessä oltiin ihan voimattomia ja annettiin vain tunteiden viedä. Tämän kappaleen alkaessa Aki myös kuulutteli pikku-Jereä paikalla, olihan tämä Jeren lempikappale. Kuten viime kesänä tässä samaisessa paikassa, Jere pisti parastaan lavan edessä tanssien ja myös tälläkin kerralla Aki tuli lavalta jammailemaan Jeren kanssa tanssilattian puolelle. Kaksikko oli niin vauhdikas, ettei edes kamera pysynyt mukana, jotta tilanteesta olisi saatu muistoksi edes joku valokuva – joko kuvaaja oli hidas tai sitten kameran asetukset eivät olleet kohdallaan. Kun tummasilmäisen pyörityksestä oli selvitty, kuin muistutuksena todettiin, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa ettei se karkaa vaan. Sydänkin laulaa siinä vaiheessa kun se onnen saa. Se kulkee päästä varpaisiin ja soittaa fanfaarin, se kääntää maailmaa ja pyörällä on pää.  Vaikka oltiin vasta toisen setin alussa, meno oli tässä vaiheessa jo niin hurjaa, että kesken kaiken Akin vyö päätti lähteä omille teilleen – löysikö se jostain onnen, sitä ei tarina kerro. Mutta psst Aki, ihan vinkkinä, pakkaa jatkossa myös henkselit mukaan. Vaikka vielä ei ollutkaan täysikuun aika, päädyttiin sitä ihailemaan öiseltä taivaalta seuraavaksi. Sieltä taivaalta se täysikuu sai vain nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, mutta sai kiertää vain kylmää tietään niin yksin. Tuli tumma yö, sydän löi rauhattomana ja se sai miettimään, etkö saavu enää rakkain. Sade soitti akkunaan ikivanhaa lauluaan ja sai miettimään alla sateen missä kuljet… Mutta kuka kaipasi sateisena yönä rakkaintaan? Sitä ei tarinamme kerro, joten jokainen saa sen päätellä itse ja mennään eteenpäin.

Paikalla oli myös vastustamattomia naisia, eturivistä niitä löytyi ainakin 7kpl, jotka Jouni oli halunnut kaikki itselleen. Oliko Jouni siis tänä iltana se gigolo, josta alkuperäinen laulu kertoo? Mutta nämä vastustamattomat, uudenlaiset naiset, olivat kuitenkin sellaisia, että he takasivat seuransa vain yhdeksi illaksi, tiesivät itsenäisyytensä eivätkä kelanneet filmiä taaksepäin ja määräsivät itse omat sääntönsä kun jakoivat korttinsa. Ei siinä voineet miehet muuta kuin huokailla ja siinä huokausten lomassa Simo pisti taas kerran parastaan ja huudahti mikrofoniin, ” Humala bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop.” Toisaalta nämä naiset saivat myös miehet olemaan hyvin malttamattomia ja toteamaan ”Odota en!”. Malttamattomia miehiä, he tahtoivat tietää minkä huominen tuo eteen, sillä vain yhden katseen perusteella ei aiottu jäädä yksin odottamaan. Tässä vaiheessa saattoi kenties koittaa hetki rakkauden jälkeen ja silloin saattoi mennä kaikki, autoa ja taloa myöten, mutta toisaalta taas rakkauden jälkeen saattoi tulla uusi rakkaus – entinen ulos ja uusi sisään. Tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten ja oli aika antaa ajatusten levähtää, mutta silti liekki elämän se silti aina jää. Jonkin verran luottoa rakkauteen kuitenkin oli, sillä vannottiin, että erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Muisteltiin myös sitä, kuinka moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua ja mut sun vangiks veit ja tahtos selväks teit. Mutta kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa ettet mua enää kiinni saa. Sille kohtalolle kerrottiin, että oltiin jo isoja poikia ja tyttöjä, ja päätettäisiin itse kenen oltiin tai ei. Ehkä se toinen muuttuisi kiltimmäks ja siellä tien päällä yksin ajellessa mietittäisiin sitä rakkaustarinaa, joka ei kerta kerran jälkeen antanut rauhaa. Näiden tähtien alla palvottiin toista ja odotettiin milloin se toinen rakastaisi odottajan vahvaksi, sillä olihan se toinen osa toista ja kovasti kaipauksen kohteena. Tosin vaarana oli myös se, että kaikki tämä saattaisi lopulta johtaa hetkeen vähän ennen kyyneleitä. Vaikka hyvästelyyn olisi vain vähän aikaa, ehtisi siinä kuitenkin sanoa sen, kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan.

Siitäkin huolimatta tämä ihmisen elo huolineen ja murheineen on vain väliaikaista, kuten myös rinnassa riehuva rakkaus ja pettymys – nekin olivat vain väliaikaista. Samaan sarjaan menevät myös kukkien viehkeä tuoksu, nuoruus, tytön hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Siltikin kaikki tämä voi saada pään niin sekaisin, että sitä lähtee lauantai-iltana ravintolaan juhlimaan, aikoo ottaa muutaman oluen ja mennä sitten kotiin nukkumaan. Mutta jos paikalle saapuu pari tyttöä, voi toiseen ihastua ja lähteä tämän matkaan kaupungin toiselle laidalle, herätä siellä aamuyöllä, huomata sormus yöpöydällä samalla hetkellä kun joku tulee eteiseen. Silloin ei auta muu kuin juosta niin kauas kuin jaksaa. Toisaalta taas pitää miettiä tarkkaan kenelle lausuu, ” Jos saan sulle itseni antaa, tunne kauaksi kantaa yli nukkuvan maan. Jos saan sulle itseni antaa, kohti rakkauden rantaa sinut saatella saan.” Jos toinen pyytää että jää, niin silloin kannattaa jäädä, koska se voi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua ei näy. Toinen tosin saattoi istua vaikka laivan skanssissa kun ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan. Siinä oli hyvä muistella ”Kuin kaunis olikaan tuo armas onnen aika. Jää mieleen ainiaan tuo ihana lempemme taika. Mä huultes’ hurmaa join ja lemmen haaveet loin ja kaikki syömmeni kalleimmat aatokset sulle yksin toin.” Kenties seuraavana kesänä soisivat sunnuntain hääkellot ja metsäkukkia löytyisi morsiuskimpusta. Mutta mielessä kuitenkin kummitteli ajatus siitä, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en tahdo sua satuttaa. Maantie odotti kulkijaansa, joka oli syntynyt kulkuriksi ja tähtitaivas näytti tietä kun tuo kulkuri kuuli lähtökäskyn. Hän sai kutsun tielle, kun kaipuu vapauden soi rinnassa ja teki matkaa yössä kerta kerran jälkeen uudelleen.

Näin saatiin ilta päätökseen kaikkine encoreineen, joita vaadittiin niin Akilta kuin myös Fantasialta. Vaikka ampiainen olikin pistänyt Akia aiemmin päivällä ja radio-ohjelma oli jouduttu siirtämään toiseen ajankohtaan, keikka pystyttiin kuitenkin hoitamaan. Yleisö sai omat kiitoksensa illasta ja eturivi sai taas kuulla olevansa mitä on. Kesäinen ilta suorastaan hemmotteli meitä, vaikka hyttyset kiusasivat välillä jopa niin paljon, että Aki poistui lavalta kesken kappaleen takahuoneeseen suihkuttamaan itseensä hyttysmyrkkyä, tosin olisi sitä kaivattu tanssilattian puolella lavan edessäkin. Kiitos siis illasta Aki & ”maailmankaikkeuden, yhdeksän planeetan ja tähtisumun paras tanssiorkesteri” Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Seuraava keikka odottaakin jo aivan nurkan takana, kesälavat kutsuvat ja kenties vielä jonain päivänä se haitarikin tekee paluun… sitä odotellessa.