Kesä ja lavatanssit. Niinpä kesäkuun alun kunniaksi
suunnaksi Haapamäki ja Höyryveturipuisto. Lämmin kesäinen ilta,
valmistujaispäivästä huolimatta porukkaa liikenteessä yllättävän paljon ja
loppuillasta seuraksi saapuivat myös ne aina niin ihanat verenimijät, hyttyset.
Viime kesältä tutusta faniporukasta oli suurin osa paikalla myös tällä kertaa,
mukana muutamia uusiakin (mutta silti tuttuja ja keikoilla ennestään käyneitä)
pakkautui eturiviin nauttimaan illasta ja kenties hieman pahennustakin
aiheuttamaan, mutta kun hauskaa on, niin minkäs sille voi. Kun oli jälleen
kerran ajoissa paikalla, ehti siinä nautiskelemaan siiderin (repsahdus) ja
jäätelön ennen keikkaa, vaihtaa vähän kuulumisia ja kuunnella soundchekin
loppua. Tosin vähän ennen tanssien alkua Aki kävi kovasti väittämään parille
friidulle, että tanssit alkavat vasta kuuden tunnin kulutta. Ihan näin se ei
kuitenkaan ollut, vaan tanssit saatiin Fantasian johdolla käyntiin vähän klo.20
jälkeen.
Heti alkuun lähdettiin kesäisessä illassa niitylle poimimaan
niittykukkasia, niitä hempeän tuoksuisia ja lempeän värisiä. Silmiä verrattiin
lemmikkeihin, olihan katse niin kaunis ja vaatimaton. Niitty sai toimia
kukkakauppana, koska ruusut olivat liian hienoja. Siellä saattoi vain todeta
kuinka tiedä en kauniimpaa, koska illan aurinko kultasi jo maan ja puut
huminoivat illan rauhaa. Kaivattiin jo kotiin ja luoksesi sun. Kun sitten sinne
kotiin oli saavuttu, kuultiin kysymys ”Missä yösi vietitkään?” Saatiin kuulla
tosiasia, että keskiyöllä oli baarissakin nähty ja aivan hetkinen istuttu
toisen vierellä, mutta jostain syystä katseltu muihin päin. Niinpä niin, et sä
ollut yksinään, tuot en uskokaan! Kaikesta huolimatta pienoinen käsi kiertyi
kaulaan ja kuiskasi hiljaa korvaan, ”Sä tulit luokseni sittenkin maailman
myrskyjen halki takaisin, katseemme yhtyy silmissä syttyy onnen ja lemmen
kirkkaus.” Siitä oli helppo jatkaa yhtä
hempeissä tunnelmissa ja kertoa kuinka sä kuulut päivään jokaiseen. Sä kuulut
aamuun ja iltaan, kaikenlisäksi vielä oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös
viimeinen… Mutta siinä vaiheessa kun ilta sulki silmänsä ja varjot kulkivat
vaieten, katsottiin alla kuiskivan puun kulkua kuun rakas aatoksissain. Penkille oli jäänyt kukka ja jouduttiin
laulamaan yksin varjoissa. Vain romanialainen kitara soitti kaipuuta…
Kenties se kaipuun kohde oli salaperäinen, öinen rakastaja,
nainen nimeltä Yön Ruusu. Tuo salaperäinen nainen kukoisti vain yön tummat
tunnit ja katosi aamun tullen. Kuutamoyössä tunnettiin kuinka kaipaus kävi yllä
kattojen ja hiipi hiljaa olan taakse. Oltiin kuin kuu ja maa, erossa toisistaan,
erossa rakkaastaan. Kuu vain tahtoi valvottaa. Koska tämä kappale on alkujaan
ruotsalaista alkuperää, sai se Jounin huudahtamaan kesken Simon spiikkauksen ”Javisst!”
– huudahdus aiheutti kenties hieman hilpeyttä, mutta ei siitä sen enempää, mennään
tarinassa eteenpäin. Kun oli toivottu, että toinen vastaisi ja kuulisi viestin,
joka oli jätetty vastaajaan, maalattiin kuvaa siitä kuinka vuoksesi sun (eikä
suinkaan sinun vuoksesi, kuten valssin nimeksi ensin sanottiin) maailma on
kaunis ja esitettiin kysymys tahdotko tietää, miksi en pelkää? Oli kuitenkin
aika suunnata kohti Alppien rinteitä ja ihailla siellä kukkivaa valkokukkaista
alppitähteä, Edelweissia. Tässä valssissa saatiin taas kuunnella Janin
huuliharppusooloa, tosin ennen kappaleen alkua Jouni vitsaili Janin vetelevän
vanhalla harpulla, mutta uudella kotelolla – se kuulemamme mukaan vaikuttaa
suoritukseen. Kauaa ei kuitenkaan Alpeilla viihdytty, vaan lähdettiin jatkamaan
matkaa ja lausuttiin, Auf wiedersehen. Paluumatkalla muisteltiin omaa armasta,
jonka nimi oli Elaine. Tämä oli se sama Elaine, josta Pirkka-Pekka Petelius muinoin
lauloi ”telvisio-ohjelmassa”. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, oli
päivä tai synkkä yö, niin muistan ain, sinut armas Elaine. Kuvioita
sekoittamaan saapui kuitenkin neito nimeltä Bettina, joka oli kuin ruusu. Kun
Bettinan laulun oli kuullut, sitä hiipi illalla muiden lailla tämän neidon luo
ja siinä samalla piti myös pohtia miksi en ainut olla saa. Kaiken lisäksi
satayksi iestä lauloi tälle neitoselle serenadia.
Tauon aikana unohdettiin kaikki edellisellä setillä mainitut
naiset, sillä suloinen Maria oli nyt se haaveiden kohde. Maria oli kuin saari
kaipaajan meressä, polte veressä eikä öisin unessa käy muita kuin sä vain.
Kaipuu oli kova, koska todettiin ” Taivas kuinka haluaa sun mulle kuuluvan. Paikkasin
on ain, uskothan, Maria, sielussain, sielussain.” Siltikin suru oli sydämessä
jos oon sua vailla ja aivan oltiin neuvottomia. Onnikin näytti vain haaveelta…
Mutta kun katsoi maalaismaisemaa, nekin murheet unohtuivat. Ei haitannut edes
se, että maitoauto myöhästyi vartin, kuunneltiin vain yksinäisen pyyn
viheltelyä. Pojat poimivat kastematoja ja jossain joku huusi ”Jihuu!”
Tähtitaivas kuitenkin kuunteli, kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja
polte pohjaton. Tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa. Kai siitä haaveiltiin
vieläkin kun istuttiin silmin polttavin rantakoivun alla. Rantakoivulle
uskottiin kaikki surut ja murheet tuosta raastavasta poltteesta.
Seuraavaksi yöksi siirryttiinkin sitten metsäpirttiin,
paikka joka oli tuttu jo lapsuudesta. Nyt siellä oltiin lähekkäin, mutta
seuralainen jäi hieman epäselväksi. Mutta koska paikalle saapui sademies ja toi
sateen tullessaan, oli aika jatkaa matkaa. Kenties sen mökin katto vuosi sen
verran, että piti lähteä, jos ei halunnut kastua. Hypättiin autoon ja otettiin
suunnaksi Valtatie 66. Orivedeltä se lähti pohjoiseen ja päättyi Lapualla
kirkon kupeeseen. Kuoppiakin matkalla oli ja TVH:lle esitettiin toive, että
tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Kun sitten vihdoin päästiin perille ja
noustiin autosta, oli jo tunne sellainen kuin ” Well, baby, I'm easy, I'm easy,
I'm easy, I'm an easy man. So
come on down and get me, honey, while you can. Come get me, baby. Get me
while I'm hot,” Tunnelma oli siis melkoisen kuuma ja selvästi määränpäässä
odotti joku – oli selkeästi unohdettu kaikki ne naiset, joita oli tähän saakka
kaivattu.
Kun se rakkauden kohde oli nyt Fantasian setillä löydetty
kaikkien kaipausten jälkeen, oli siitä tietysti pidettävä kiinni myös nyt kun
Akin setti alkoi. Niinpä tarinamme jatkuu. Siitä löytyneestä rakkaudesta ei
tietenkään kannattanut kertoa kenellekään, koska oli opittu se tosiasia, että
kellä onni on sen piilottakoon ja siitä muille kerro en. No miksi? Koska se on
tietysti salaisuus. Mutta kuitenkaan ei haluttu tietää mitä tuokaan huominen
tullessaan, oltiin vain tänään onnellisia. Heittäydyttiin virran vietäväksi,
annettiin sen virran vain viedä ja virran tuoda. Siinä mietittiin. että mitä
jos ei enää nähtäisikään, mutta ajateltiin kuitenkin että onhan meillä sentään
muistot nuo ja virta kuljettaisi meidät niiden luo. Kaikesta huolimatta se
lähdön hetki koitti sittenkin. Vaikka lähdön hetki oli vaikein, jäätiin silti
toisen luo, yön sävel kaunis ja haikein soi sielussa – se oli kuin muisto onnesta.
Kylmäkin oli. Koitti aamu, mutta vielä yön tuoksut leijuivat ilmassa, läpi usvan
nähtiin toisen saapuvan, kastepisarat välkkyivät huulilla ja sitä toista
jäätiin katselemaan. Ehkä kuitenkin se oli vain heijastus muistojen peilistä.
Sielu herkin jäi sen toisen valtaan sillä hetkellä, mutta kuka se toinen oikein
mahtoi olla? Oliko se kenties Jazztyttö, jonka mekon helmat heiluivat
kesäisessä tuulessa ja joka vastasi humpan kutsuun, eikä surrut vaikka hänellä
ei juuri sillä hetkellä ollut heilaa, tyttö vain pisti nokkaansa puuteria ja
peilasi otsatukkansa. Tansseissa hän
kohtasi iloisen joukon katupoikia, jotka olivat lähteneet vihellellen
tansseihin. Kuu nauroi kuuluvasti taivaalla, kun pojat kävivät tanssimaan.
Jossain sivummalla illan menoa katseli salaperäinen hahmo,
joka oli toisien mielestä kurja kulkuri vain. Hän ei kerännyt maallista
mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Hän antoi toisten talletella ne suuret
setelit - häneltä ne saivat vain pitkät. Hän vain eli, pelasi ja laulu soi.
Tuon salaperäisen hahmon motto oli ”So what”, sillä pärjäsi pitkälle. Ihan sama
vaikka rengas räjähtäisi, taivaalta tippuisi tähti tai vaikka luottotiedot
menisivät, niin mitä sitten. Jälkeensä hän jätti kaksi karttaa, joilta löytyisi
tie salaiseen, sillä kaikkea ei saisi kerralla paljastaa. Ne kartat oli
tarkoitettu kahdelle tutkimusmatkaajalle ja kun he löytäisivät kartat, he
voisivat niiden avulla suunnistaa maailmaan. Kenties tutkimusmatkalla saattaisi
törmätä myös katujen kuningattareen, särkyneiden sydänten kuningattareen.
Jokainen hänet tunsi häneen luottaen. Kun matka jatkui eteenpäin, tunnelma
kuumeni entisestään. Jostain kaikui cha chaan kuumat rytmit, katseet
vaeltelivat vartaloilla ja siirryttiin lähemmäs toista. Kiihko nousi jostain ja
se paloi sisällä hehkuen, se teki hyvää ja haluttiin vain viihdyttää ja
kiihdyttää toista… Jostain saapui yllättäen paikalle outo mies, joka kertoi
olevansa Del Monte – mies ja tämä mies vain huudahteli ”kyllä kyllä, yes yes”.
Meno alkoi olla sen verran outoa, että väkisinkin mietti oltiinko nyt karattu
sinne kauas arjen taa, sinne missä kaikki oli kauniimpaa ja missä toivottiin,
ettei kukaan särkisi tunnelmaa.
Kun ensimmäisen setin jälkeinen hiki oli kuivattu ja
hengähdetty hetki, pistettiin taas jalalla koreasti ja heti alkuun jivellä
liikkeelle. Paikalle saapui kiusoitteleva tummasilmäinen, joka vei vain
leikiten. Siinä tummasilmäisen pyörityksessä oltiin ihan voimattomia ja
annettiin vain tunteiden viedä. Tämän kappaleen alkaessa Aki myös kuulutteli
pikku-Jereä paikalla, olihan tämä Jeren lempikappale. Kuten viime kesänä tässä
samaisessa paikassa, Jere pisti parastaan lavan edessä tanssien ja myös
tälläkin kerralla Aki tuli lavalta jammailemaan Jeren kanssa tanssilattian
puolelle. Kaksikko oli niin vauhdikas, ettei edes kamera pysynyt mukana, jotta
tilanteesta olisi saatu muistoksi edes joku valokuva – joko kuvaaja oli hidas
tai sitten kameran asetukset eivät olleet kohdallaan. Kun tummasilmäisen
pyörityksestä oli selvitty, kuin muistutuksena todettiin, että kun onnen saa,
se täytyy piilottaa ettei se karkaa vaan. Sydänkin laulaa siinä vaiheessa kun
se onnen saa. Se kulkee päästä varpaisiin ja soittaa fanfaarin, se kääntää
maailmaa ja pyörällä on pää. Vaikka
oltiin vasta toisen setin alussa, meno oli tässä vaiheessa jo niin hurjaa, että
kesken kaiken Akin vyö päätti lähteä omille teilleen – löysikö se jostain
onnen, sitä ei tarina kerro. Mutta psst Aki, ihan vinkkinä, pakkaa jatkossa
myös henkselit mukaan. Vaikka vielä ei ollutkaan täysikuun aika, päädyttiin sitä
ihailemaan öiseltä taivaalta seuraavaksi. Sieltä taivaalta se täysikuu sai vain
nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, mutta sai kiertää vain kylmää tietään
niin yksin. Tuli tumma yö, sydän löi rauhattomana ja se sai miettimään, etkö
saavu enää rakkain. Sade soitti akkunaan ikivanhaa lauluaan ja sai miettimään
alla sateen missä kuljet… Mutta kuka kaipasi sateisena yönä rakkaintaan? Sitä
ei tarinamme kerro, joten jokainen saa sen päätellä itse ja mennään eteenpäin.
Paikalla oli myös vastustamattomia naisia, eturivistä niitä
löytyi ainakin 7kpl, jotka Jouni oli halunnut kaikki itselleen. Oliko Jouni
siis tänä iltana se gigolo, josta alkuperäinen laulu kertoo? Mutta nämä
vastustamattomat, uudenlaiset naiset, olivat kuitenkin sellaisia, että he takasivat
seuransa vain yhdeksi illaksi, tiesivät itsenäisyytensä eivätkä kelanneet
filmiä taaksepäin ja määräsivät itse omat sääntönsä kun jakoivat korttinsa. Ei
siinä voineet miehet muuta kuin huokailla ja siinä huokausten lomassa Simo
pisti taas kerran parastaan ja huudahti mikrofoniin, ” Humala bebuhla zeebuhla
boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop.” Toisaalta nämä naiset saivat myös
miehet olemaan hyvin malttamattomia ja toteamaan ”Odota en!”. Malttamattomia
miehiä, he tahtoivat tietää minkä huominen tuo eteen, sillä vain yhden katseen
perusteella ei aiottu jäädä yksin odottamaan. Tässä vaiheessa saattoi kenties
koittaa hetki rakkauden jälkeen ja silloin saattoi mennä kaikki, autoa ja taloa
myöten, mutta toisaalta taas rakkauden jälkeen saattoi tulla uusi rakkaus –
entinen ulos ja uusi sisään. Tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten ja oli
aika antaa ajatusten levähtää, mutta silti liekki elämän se silti aina jää.
Jonkin verran luottoa rakkauteen kuitenkin oli, sillä vannottiin, että erot
päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa. Muisteltiin myös sitä,
kuinka moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua ja mut sun vangiks veit ja
tahtos selväks teit. Mutta kuule kohtalo, mul oma tahto on ja nyt se varmistaa
ettet mua enää kiinni saa. Sille kohtalolle kerrottiin, että oltiin jo isoja
poikia ja tyttöjä, ja päätettäisiin itse kenen oltiin tai ei. Ehkä se toinen
muuttuisi kiltimmäks ja siellä tien päällä yksin ajellessa mietittäisiin sitä
rakkaustarinaa, joka ei kerta kerran jälkeen antanut rauhaa. Näiden tähtien
alla palvottiin toista ja odotettiin milloin se toinen rakastaisi odottajan
vahvaksi, sillä olihan se toinen osa toista ja kovasti kaipauksen kohteena.
Tosin vaarana oli myös se, että kaikki tämä saattaisi lopulta johtaa hetkeen
vähän ennen kyyneleitä. Vaikka hyvästelyyn olisi vain vähän aikaa, ehtisi siinä
kuitenkin sanoa sen, kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan.
Siitäkin huolimatta tämä ihmisen elo huolineen ja murheineen
on vain väliaikaista, kuten myös rinnassa riehuva rakkaus ja pettymys – nekin olivat
vain väliaikaista. Samaan sarjaan menevät myös kukkien viehkeä tuoksu, nuoruus,
tytön hempeä kauneus ja huulien purppura punerrus. Siltikin kaikki tämä voi
saada pään niin sekaisin, että sitä lähtee lauantai-iltana ravintolaan
juhlimaan, aikoo ottaa muutaman oluen ja mennä sitten kotiin nukkumaan. Mutta
jos paikalle saapuu pari tyttöä, voi toiseen ihastua ja lähteä tämän matkaan kaupungin
toiselle laidalle, herätä siellä aamuyöllä, huomata sormus yöpöydällä samalla
hetkellä kun joku tulee eteiseen. Silloin ei auta muu kuin juosta niin kauas
kuin jaksaa. Toisaalta taas pitää miettiä tarkkaan kenelle lausuu, ” Jos saan
sulle itseni antaa, tunne kauaksi kantaa yli nukkuvan maan. Jos saan sulle
itseni antaa, kohti rakkauden rantaa sinut saatella saan.” Jos toinen pyytää
että jää, niin silloin kannattaa jäädä, koska se voi olla alku kaiken kauniin,
alku johon koskaan loppua ei näy. Toinen tosin saattoi istua vaikka laivan skanssissa
kun ilta tummentui ja syttyi tähdet taivaan. Siinä oli hyvä muistella ”Kuin
kaunis olikaan tuo armas onnen aika. Jää mieleen ainiaan tuo ihana lempemme
taika. Mä huultes’ hurmaa join ja lemmen haaveet loin ja kaikki syömmeni
kalleimmat aatokset sulle yksin toin.” Kenties seuraavana kesänä soisivat
sunnuntain hääkellot ja metsäkukkia löytyisi morsiuskimpusta. Mutta mielessä
kuitenkin kummitteli ajatus siitä, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en
tahdo sua satuttaa. Maantie odotti kulkijaansa, joka oli syntynyt kulkuriksi ja
tähtitaivas näytti tietä kun tuo kulkuri kuuli lähtökäskyn. Hän sai kutsun
tielle, kun kaipuu vapauden soi rinnassa ja teki matkaa yössä kerta kerran
jälkeen uudelleen.
Näin saatiin ilta päätökseen kaikkine encoreineen, joita
vaadittiin niin Akilta kuin myös Fantasialta. Vaikka ampiainen olikin pistänyt
Akia aiemmin päivällä ja radio-ohjelma oli jouduttu siirtämään toiseen
ajankohtaan, keikka pystyttiin kuitenkin hoitamaan. Yleisö sai omat kiitoksensa
illasta ja eturivi sai taas kuulla olevansa mitä on. Kesäinen ilta suorastaan
hemmotteli meitä, vaikka hyttyset kiusasivat välillä jopa niin paljon, että Aki
poistui lavalta kesken kappaleen takahuoneeseen suihkuttamaan itseensä
hyttysmyrkkyä, tosin olisi sitä kaivattu tanssilattian puolella lavan edessäkin.
Kiitos siis illasta Aki & ”maailmankaikkeuden, yhdeksän planeetan ja
tähtisumun paras tanssiorkesteri” Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!
Seuraava keikka odottaakin jo aivan nurkan takana, kesälavat kutsuvat ja
kenties vielä jonain päivänä se haitarikin tekee paluun… sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti