Baltic Princess, Turku - Tukholma - Turku 16.-17.5.2018

Kevään viimeinen Iskelmäkeskiviikko-risteily, järjestyksessään nro.441, risteiltiin tällä kertaa Turusta Tukholmaan ja takaisin Baltic Princesillä 16–17.5. Viihdytysjoukoissa tietysti  Aki & Fantasia sekä toisena 20-vuotis juhlavuottaan viettävä Neljänsuora. Kuuman kostea toukokuun päivä oli houkutellut risteilykansaa liikkeelle runsain joukoin ja se ainakin se kuuma tunnelma jatkui myös laivalla. Menomatkalla kuultiin Akilta yhdessä Fantasian kanssa vain yksi setti, jossa eri tanssilajit vaihtelivat niin, ettei sitä settiä nyt normi tanssisetiksi voi kutsua. Neljänsuoralta kuultiin yksi puolitoistatuntinen setti ja ne varsinaiset meritanssit tanssittiin vasta paluumatkalla ja niiden tanssien musiikista vastasi tietysti Aki kera Fantasian.

Kun liikkeelle lähdettiin, niin heti alkuun heittäydyttiin kohtalon omaksi. Oltiin isoja poikia ja tyttöjä – päätettiin itse kenen oon tai en. Mutta sitä ennen tartuttiin toista ranteista kii ja sidottiin käsinojiin, olihan se ainoa keino paeta. Katkottiin peukalo, etusormi, keskarikin siinä meni, nimetöntä säälittiin sen verran että se jätettiin rauhaan, mutta pikkusormi koki muiden sormien kohtalon. Raaka oli peli, mutta minkäs teet kun moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua. Se kaikki johti mitä ilmeisimmin siihen, että sängystä löytyi nukkuva, alaston mies, jonka olkaan oli tatuoitu Jack Nicholson. Siinä sitten mietittiin kuka *piip* se oikein on? (Koska paikalla oli tähän aikaan illasta yllättäen vielä nuorempaa risteilijää, sensuroitiin kappaleen kirosana, kuten tapana on ollut ns. toukkien läsnä ollessa.) Milla, Milla, sun täytyy muuttuu, mutta minkäs teet kun tuo tyttö tarttuu aina siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään.  Jos kuitenkin kävi hieman paremmin kuin Millalle, niin sille toiselle saattoi todeta, että sun läsnäolosi vain tärkein on, siitäkin huolimatta, että se toinen olisi muitten mielestä mahdoton. Suudelmista saattoi nähdä unta, kun pelättiin, että jäätäisiin ilman niitä. Kaikki vain siitä syystä, että sillä toisella oli se jokin. Myös tällä risteilyllä Aki tarjosi meille käyttöön vanhanaikaisesti kaksi karttaa. Tällä kertaa niiden avulla saattoi suunnistaa laivan käytävillä, koska tällä risteilyllä ei ollut maissa käyntiä. Jokainen sai käyttää saamansa kartat haluamallaan tavalla. Jossain vaiheessa iltaa saattoi tuntea halua viihdyttää ja kiihdyttää. Siinä vaiheessa toisen katse vaelsi toisen vartalolla ja tultiin aivan lähelle toista. Lantiossa pakotti polte, joka veti väkisin toista päin. Mutta minkäs teet, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo.

Koitti aika kysyä toiselta hienovaraisesti, ”Jos vielä oot vapaa…” Jos näin oli, niin sitten jatkettiin toteamalla lähdetään. Tosin sekään ei välttämättä tuottanut toivottua tulosta ja jos edelleen pääsi niin käymään, että oltiin vapaita, niin Aki lohdutti toteamalla bändin yöpyvän laivassa – Fantasia ei siis karkaisi pelastusveneellä minnekään, saati sitten poistuisi Ahvenanmaalla laivasta. Laivan kannelta saattoi myös yön pimeydessä laittaa leijat lentämään tuulen mukaan. Niihin leijoihin kirjoitettiin kauneimmat lauseet ja toivottiin että toinen näkisi sen.  Jos vielä tähdet loistivat taivaalla, niin näiden tähtien alla saattoi odottaa toista palaavaksi ja rakastamaan ehjäksi. Ajantajukin siinä kaiken keskellä saattoi olla kateissa ja lähellä toista saattoi potea vieroitusoireita. Oltiin lähellä toista, mutta kuitenkin kaukana. Pystyi vain toteamaan kuinka yhden viiltävän hetken saanhan ylpeyden menettää ja samalla muistamaan sen, kuinka ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa ja ei kukaan ketään koskaan voi omistaa. Katujen kuningatar oli mukana tälläkin kertaa ja aineksia saattoi olla vaikka millaiseen rakkaustarinaan, sillä toisen viereen kaivattiin yön usva silmissä ja koska se usva kertyi kyynelistä, oli se haihtumaton. Tälläkään kertaa se rakkaustarina ei antanut rauhaa.

Näin saatiin Akin ja Fantasian osalta menomatkan esiintyminen pakettiin. Seuraavaksi laivan estradille saapui Neljänsuora esittämään oman settinsä, jonka jälkeen loppuillan menosta Starlight Palacessa vastasi laivan bändi Gramofon. Sieltä sitten ne jotka vielä jaksoivat, siirtyivät viettämään loppuyötä discon puolelle, toiset kenties olivat viisaita ja menivät nukkumaan, joku saattoi lähteä nukkumaan hyvissä ajoin ennen valomerkkiä, joku kyseli toisen perään, jollakin tukka nousi pystyyn pikkutunneilla ja jonkun mielestä laivaa saattoi keinuttaa niin paljon, että piti ottaa tukeva haara-asento. Disco oli loppupeleissä hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kysellä muilta miten menee. Puoli neljältä koitti valomerkin aika ja menomatkan bileet olivat ohi.

Paluumatkalla tanssittiin tosiaan sitten ne varsinaiset meritanssit. Ensimmäisenä oli luvassa Fantasialta puolen tunnin setti. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty perinteiseen tapaan valsseilla – itse asiassa niitä ei kuultu tällä risteilyllä lainkaan. Ensimmäisenä lauluvuoron sai Simo, joka kertoi siitä kuinka 15 kesää oli Alicea rakastanut, mutta sitten nähtiin kääntymässä musta limousine, joka vei Alicen pois, mutta ajajaa ei nähnyt kukaan. Siinä sitten pohdittiin miksi ihmeessä Alice tämän teki ja livahti pois kertomatta osoitettaan. Siitäkin huolimatta Jani jaksoi toivoa, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Eipä se kai ollut mikään ihme, jos samaisessa laulussa todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon. Jouni puolestaan kaipaili kovasti maalaismaisemiin, sillä sitä kun katsoo, niin ymmärtää miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa, maalaismaisemaa ei vain saatettu unohtaa. Jos viimeksi kylän raitilla kaikui huuto ”jihaa”, niin nyt siellä kuului ”juhuu”. Kenties kylän pojat leikkivät siellä länkkäriä ja laukkasivat keppihevosillaan – ainakin mielikuvissa jos ei muuten.

Sen jälkeen podettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, jota toinen sai tuntemaan. Pyydettiin katsomaan pitkään ja kysyttiin miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan. Hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Roihu riehui niin kovana, että tunne oli niin kuuma, aivan kuin saunassa olisi oltu. Siispä seuraavaksi tarina saunajenkan muodossa siitä, kuinka sauna se on suomalaisen paras paikka – savusaunassa pyydettiin heittämään vielä vähän lisää löylyä, sielun oli aika uudistua. Kun saunassa oli peseydytty ja uudistuttu, oli aika suunnata kulku kohti Lappia toisen jenkan tahtiin. Siellä tunnettiin se, mitä aiemmin oltu on vailla. Kun kaupungin portti oli sulkeutunut, tenho outo oli pohjolan mailla. Jenkat saivat seurueemme ensin kokeilemaan letkajenkkaa, mutta koska tennarit eivät oikein tahtoneet luistaa tanssilattialla ja kolmen naisen letkamme ei saanut lisää letkaa peräänsä eikä askeleet väsymyksestä johtuen menneet kuten piti, päätti kaksi meistä sitten kokeilla miten jenkka sujuisi ihan perinteisellä tyylillä. Ei sekään sujunut kuin Strömsössä, joten luovutimme suosiolla säästääksemme  Fantasian poikia myötähäpeältä (voidaan jutella jatkossakin keikoilla) tai täydelliseltä nauruun purskahtamiselta – ei siinä mitään, kyllä sitä oikeasti tanssia osataan, mutta nyt ei vain lähtenyt. Päätimme poistua tanssilattialta suosiolla. Ehkä siis oli Fantasialta viisas valinta ottaa setin loppuun hidas kappale, Ei rakkaus yötä pelkää, jotta meidänkin seurueemme sai kaivatun rauhoittumistauon.

Tässä vaiheessa luvassa oli artistitapaaminen ja iskelmävisa. Risteilykansa sai kysellä Akilta ja Neljänsuoraa yksinään edustaneelta Antti Ketoselta kysymyksiä ja muustakin jutusteltiin Iskelmän Hannu Aholaidan johdolla. Akilta kysyttiin mm. että jos hän kidnappaisi kysyjät, mikä siihen olisi syynä. Aki mietti hetken ja vastasi että syy olisi se, että hän tarvitsisi kuskia. Muita kysymyksiä joita kuultiin, koskivat mm. sitä, kumpi on parempaa – puna- vai valkoviini, kumpi kaupunki Turku vai Helsinki. Punaviini ja Helsinki veivät voiton. Molemmilta artisteilta kyseltiin myös tulevan kesän suunnitelmista ja ainakin Aki niitä kovasti kertoilikin, todeten sitten että hän taisi jo kertoa vähän liikaa. Kaikkea on siis luvassa kesäkeikkojen ohella ja niistä tullaan kuulemaan lisää myöhemmin. Nyt odotellaan uutta musiikkia sinkun muodossa, sen julkaisuajankohtaa ei vielä oltu päätetty.

Kun iskelmävisa oli visailtu ja palkinnot jaettu, oli aika Akin & Fantasian ensimmäisen yhteisen setin aika. Nyt siis mentäisiin niillä perinteisillä tanssirytmeillä ja pareittain, kuten normaalisti tanssikeikoilla mennäänkin. Friimannin Raikun rytmeillä liikkeelle, Se on salaisuus ja Virta vie, virta tuo olivat ensimmäiset kappaleet jotka kuultiin. Jotta meno ei yltyisi heti kovinkaan villiksi, taivuteltiin seuraavaksi tangoa. Vaikka lähdön hetkeen oli vielä muutama tunti aikaa, kerrottiin siitä seuraavaksi. Lähdön hetki, se on aina vaikein, mutta siitäkin huolimatta voi jäädä sen toisen luo vaikka yön sävel kaunis ja haikein soi sydämessä. Lähdön hetken jälkeen vilkaistiin muistojen peiliin. Mitä kaikkea se peili sitten heijastikaan? Hytistään jos sellaisen löysi, kertoi se ainakin sen, että näytätpä hyvältä. Mutta kenties se heijasti muutakin, vaikkapa muistoja edelliseltä illalta (jos sattui vaikkapa olemaan silmäpussit silmien alla) tai vaikkapa edelliseltä kesältä. Kuka tietää, jokaiselle se peili saattoi heijastaa erilaisia asioita. Sen jälkeen houkuteltiin kaikki Jazztytöt hyteistään humpan rytmeille. Nämä jazztytöt eivät todellakaan surreet heilan puuttumista, vaikka helluntai olikin jo aivan nurkan takana ja vanha sanonta kuuluu, jos ei heilaa helluntaina ei koko kesänä – vai päteekö tässä tapauksessa uudistetumpi sanonta, ”Jos ei heilaa helluntaina, niin sitten jono juhannuksena”, vaan pistivät nokkaansa puuteria ja peilasivat otsatukkansa. Humpan rytmi sai heidät aivan vallattomiksi.

Mutta mitä olisivatkaan tanssit ilman poikia? Kun jazztytöt oli saatu houkuteltua hyttikäytäviltä tansseihin, tarvittiin heille tanssittajat. Oli aika katupoikien tulla paikalle, tosin eivät nämä katupojat kyllä mistään katosta laskeutuneet, vaikka niin Aki kovasti yritti vakuuttaa, taisivat olla nousseet laivaan jo edellisenä iltana Turun satamasta. Nämä katupojat lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan, tunsivat jopa tanssin mahdin sydämissään. Jos katupojat olisivat saapuneet tanssiparketille jo edellisenä iltana, olisi kenties jopa kuu nauranut taivaalla. Nyt se ei nauranut, mutta viheltämisen jaloa taitoa opetettiin niin herroille kuin narreille ja jos nyt jossakin nähtiin pollari, vihelleltiin vain. Suurista seteleistä ei välitetty, annettiin vain toisten talletella ne ja kaikille elämän vastoinkäymisille oli hyvä todeta vain so what ja jatkaa eteenpäin. Nimittäin elämä tää on surkeaa jos stressiä kantamaan ihminen jää. Tosin tuon lauseen toteaminen ei välttämättä auta siinä vaiheessa jos koittaa hetki rakkauden jälkeen. Silloin on vain tyhjää ja pimeää ja jossain soi. Niinpä niin, jos saa selvin sanoin kuulla olevansa se entinen ja vieläpä eksyy samaan ravintolaan vain nähdäkseen kuinka toinen pyytää aivan toista ihmistä tanssimaan, voi nähdä seuraavaan hetkeen ja siihen kuinka uusi ihminen uskoo tuon toisen sanoihin. Kuinka sitä sitten voisi tällaiselta tilanteelta välttyä? Ehkä siihen auttaisi se, että antaisi paljon, sillä muuta ei kenties tarvittaisi lainkaan, luovuttaisi itsestään ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Päättäisi myös sen, että ero päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa ja ottaisi luottaen sen, minkä tie suo.

Tähän väliin tauko ja jälleen hieman visailua. Harri-hylje saapui viihdyttämään lapsia tanssilattialle siksi aikaa kun aikuiset saivat halutessaan osallistua elokuvavisaan. Helppo homma, seurueemme ajatteli ja päätti osallistua. No, ei se nyt niin helppoa ollutkaan, arvauksen puolelle se meni aivan täysin kun elokuvien tunnusmusiikeista oli kysymys. Liikaa vaihtoehtoja tai sitten aivan vääriä elokuvia. Onneksi kuitenkin tähän visaan ei osallistuttu nimellä, vaan kapulan numerolla, sillä näin ollen kukaan ei saanut tietää joukkueemme olevan ensimmäinen – jos siis listaa luettiin lopusta alkuun. Jos voittajajoukkue sai 121 plus pistettä, meidän joukkue komeili viimeisenä 121:llä miinus pisteellä. Koska risteilystä on nyt kulunut jo tovi, tämän uskaltaa tunnustaa. Kenties osallistumme jatkossa vain iskelmävisaan.

Toiselle setille lähdettiin elämän haitarin tahdittamana – tosin vain kuvainnollisesti, sillä se kaivattu Simon haitari ei vieläkään ole tehnyt paluuta. Myöhemmin saatiin sitten kuulla haitarin olleen jo pidemmän aikaa kanissa. Muistaakseni se on ollut siellä aiemminkin, silloin oli keikkabussiin tarvittu polttoainetta ja haitari oli pantattu siitä syystä. Toistaiseksi on kuitenkin arvoitus mikä tämänkertainen syy on. Olisiko tippikuppi haitarin takaisin saamiseksi ratkaisu? Siihen vaan lavan reunalle vaikka tyhjä pahvimuki ja siihen voisi sitten tanssikansa pudottaa haluamansa määrän kolikoita, jos haluavat haitarin takaisin. Idea siis vapaasti käytössä Aki ja pojat! Mutta jäädään odottelemaan kuinka käy. Kun sitä elämän haitaria oli aika soiteltu siinä sängyn laidalla, niin ettei maanantai pääse alkamaan, lähdettiin karkumatkalle kauas arjen taa. Siellä arjen takana taivaalla loisti täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Tuossa kesäyössä myös pienet valkovuokot nostivat vihdoin päätään, kun valta lumen ja jään oli vihdoin murtunut. Sirkkain viulutkin soivat, kun keijut karkeloivat lähteellä. Toisaalta jos oli nautittu kummallinen rakkauden drinkki, oli se saattanut viedä jalat alta ja ne keijutkin saattoivat olla pelkkää harhaa…

Drinkkien nauttimisen jälkeen otettiin suunnaksi Koivukuja. Tuttuun tapaan Koivukuja johti kotiin maailmalta, mutta silti siellä koitti hetki vähän ennen kyyneleitä. Hyvästelyyn jäi vain vähän aikaa, mutta silti siinä ehdittiin kertoa kuinka hyvä mulla on lähelläsi ollutkaan, mutta oli vielä sanottava etten luokses tulla voi enää uudelleen. Kuitenkin jostain kaukaa kumpusi ajatus siitä, että jos luotasi joutuisin pois, eksyisin reunalle maan, mitä syytä mun elääkään ois, turhaa on päiväni vaan. Sydänkin vaipuisi ikävään ja siivet taipuisivat surusta jos ei rakkautes täyttäis mua. Tuntui kuin toinen olisi kuunvalo ja itse siihen valoon hakeutuva yöperhonen. Kun tarpeeksi oli hempeilty ja keikka alkoi jo uhkaavasti lähestyä loppuaan, oli aika lähteä valloittamaan koko maailma. Tiedä sitten, oliko se edellisenä iltana laulettu kohtalo, joka maailman valloituksessa soitti sen, minkä sen tahdottiin soittavan? Kuitenkin keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä koitti – Akin sanojen mukaan – maailmankaikkeuden, universumin sekä kaikkien yhdeksän planeetan parhaimman orkesterin eli Fantasian esittely. Toki Fantasia oli esitelty jo edellisenä iltana, mutta kuten sanonta kuuluu, kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisenä esittelyvuorossa oli basson varresta löytyvä, porukan parrakkain sekä myös porukkaa johtava Jouni. Seuraavaksi koskettimien takaa löytyi varsinainen monitoimikone, joka koskettimien lisäksi soittaa haitaria, laulaa, säveltää, sovittaa ja vielä tuottaa musiikkia, Simo. Rumpujen takana tiukassa nutturassaan kahta kapulaansa heilutteli tälläkin kertaa Kimmo, joka maissa ollessa myös vastaa porukan valaisemisesta ja savustamisesta. Viimeisenä lavan toisesta reunasta löytyi kitaransa kanssa Jani, joka on Akin sanojen mukaan kaikkien lasten unelmaisä.

Fantasian saatua arvoisensa esittely, ehdittiin vielä pitkästä aikaa tehdä pikainen matka Roomaan.  Via Veneto ja paikkana Cafe Nero. Edessä kylmä cappuccino ja yritys soittaa Romerolle. Kuitenkin sieltä puhelimen toisesta päästä kuului vain ”Pronto, pronto!”, joten oli aika heittää kolikko suihkulähteeseen, todeta ”Arrivederci Rooma” ja lähteä. Tähän päättyivät tämän risteilyn meritanssit, mutta aikaa oli kuitenkin yhdelle encorelle. Encorena saatiin kuulla Katujen kuningatar, joka siis jossain vaiheessa julkaistaan sinkkuna. Keikoilla kuultava versio mukailee kuuleman mukaan aika paljon sitä, millainen levytetty versio tulee olemaan. Kappalehan on siis se, mistä kaikki Akin kohdalla kolme vuotta sitten alkoi tangomarkkinoiden karsinnassa. Silloin kappale oli sovitettu tangoksi, mutta sellainen se ei kuitenkaan nyt tule olemaan.

Tanssien jälkeen napattiin vielä ensin koko porukan ryhmäkuva ja sitten vielä kaksi kolmesta matkaseurueestamme halusi kuvaan tämän loistavan porukan kanssa. Yhteiskuvien jälkeen oli vielä aika kiittää Akia ja Fantasian poikia hienosta risteilystä. Iskelmäkeskiviikko meritansseineen alkoi olla ohitse ja Turun satama lähestyi. Kaiken kaikkiaan hieno reissu kokonaisuudessaan. Kiitoksia ei voi koskaan antaa liikaa, joten kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt voidaan aloittaa se varsinainen kesäkausi tanssilavoineen ja kenties se haitarikin vielä sieltä saadaan mukaan kesälavoille kaikkien iloksi.