
Kevään viimeinen Iskelmäkeskiviikko-risteily,
järjestyksessään nro.441, risteiltiin tällä kertaa Turusta Tukholmaan ja
takaisin Baltic Princesillä 16–17.5. Viihdytysjoukoissa tietysti
Aki & Fantasia sekä toisena 20-vuotis juhlavuottaan
viettävä Neljänsuora. Kuuman kostea toukokuun päivä oli houkutellut
risteilykansaa liikkeelle runsain joukoin ja se ainakin se kuuma tunnelma
jatkui myös laivalla. Menomatkalla kuultiin Akilta yhdessä Fantasian kanssa
vain yksi setti, jossa eri tanssilajit vaihtelivat niin, ettei sitä settiä nyt
normi tanssisetiksi voi kutsua. Neljänsuoralta kuultiin yksi
puolitoistatuntinen setti ja ne varsinaiset meritanssit tanssittiin vasta
paluumatkalla ja niiden tanssien musiikista vastasi tietysti Aki kera
Fantasian.

Kun liikkeelle lähdettiin, niin heti alkuun heittäydyttiin
kohtalon omaksi. Oltiin isoja poikia ja tyttöjä – päätettiin itse kenen oon tai
en. Mutta sitä ennen tartuttiin toista ranteista kii ja sidottiin käsinojiin,
olihan se ainoa keino paeta. Katkottiin peukalo, etusormi, keskarikin siinä
meni, nimetöntä säälittiin sen verran että se jätettiin rauhaan, mutta
pikkusormi koki muiden sormien kohtalon. Raaka oli peli, mutta minkäs teet kun
moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua. Se kaikki johti mitä ilmeisimmin
siihen, että sängystä löytyi nukkuva, alaston mies, jonka olkaan oli tatuoitu
Jack Nicholson. Siinä sitten mietittiin kuka *piip* se oikein on? (Koska
paikalla oli tähän aikaan illasta yllättäen vielä nuorempaa risteilijää,
sensuroitiin kappaleen kirosana, kuten tapana on ollut ns. toukkien läsnä
ollessa.) Milla, Milla, sun täytyy muuttuu, mutta minkäs teet kun tuo tyttö
tarttuu aina siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään. Jos kuitenkin kävi hieman paremmin kuin
Millalle, niin sille toiselle saattoi todeta, että sun läsnäolosi vain tärkein
on, siitäkin huolimatta, että se toinen olisi muitten mielestä mahdoton.
Suudelmista saattoi nähdä unta, kun pelättiin, että jäätäisiin ilman niitä.
Kaikki vain siitä syystä, että sillä toisella oli se jokin. Myös tällä
risteilyllä Aki tarjosi meille käyttöön vanhanaikaisesti kaksi karttaa. Tällä
kertaa niiden avulla saattoi suunnistaa laivan käytävillä, koska tällä
risteilyllä ei ollut maissa käyntiä. Jokainen sai käyttää saamansa kartat
haluamallaan tavalla. Jossain vaiheessa iltaa saattoi tuntea halua viihdyttää
ja kiihdyttää. Siinä vaiheessa toisen katse vaelsi toisen vartalolla ja tultiin
aivan lähelle toista. Lantiossa pakotti polte, joka veti väkisin toista päin.
Mutta minkäs teet, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo.

Koitti aika kysyä toiselta hienovaraisesti, ”Jos vielä oot
vapaa…” Jos näin oli, niin sitten jatkettiin toteamalla lähdetään. Tosin sekään
ei välttämättä tuottanut toivottua tulosta ja jos edelleen pääsi niin käymään,
että oltiin vapaita, niin Aki lohdutti toteamalla bändin yöpyvän laivassa –
Fantasia ei siis karkaisi pelastusveneellä minnekään, saati sitten poistuisi Ahvenanmaalla
laivasta. Laivan kannelta saattoi myös yön pimeydessä laittaa leijat lentämään
tuulen mukaan. Niihin leijoihin kirjoitettiin kauneimmat lauseet ja toivottiin
että toinen näkisi sen. Jos vielä tähdet
loistivat taivaalla, niin näiden tähtien alla saattoi odottaa toista palaavaksi
ja rakastamaan ehjäksi. Ajantajukin siinä kaiken keskellä saattoi olla kateissa
ja lähellä toista saattoi potea vieroitusoireita. Oltiin lähellä toista, mutta
kuitenkin kaukana. Pystyi vain toteamaan kuinka yhden viiltävän hetken saanhan
ylpeyden menettää ja samalla muistamaan sen, kuinka ei kukaan ketään koskaan
voi mielensä mukaiseks muuttaa ja ei kukaan ketään koskaan voi omistaa. Katujen
kuningatar oli mukana tälläkin kertaa ja aineksia saattoi olla vaikka
millaiseen rakkaustarinaan, sillä toisen viereen kaivattiin yön usva silmissä
ja koska se usva kertyi kyynelistä, oli se haihtumaton. Tälläkään kertaa se
rakkaustarina ei antanut rauhaa.
Näin saatiin Akin ja Fantasian osalta menomatkan
esiintyminen pakettiin. Seuraavaksi laivan estradille saapui Neljänsuora
esittämään oman settinsä, jonka jälkeen loppuillan menosta Starlight Palacessa
vastasi laivan bändi Gramofon. Sieltä sitten ne jotka vielä jaksoivat, siirtyivät
viettämään loppuyötä discon puolelle, toiset kenties olivat viisaita ja menivät
nukkumaan, joku saattoi lähteä nukkumaan hyvissä ajoin ennen valomerkkiä, joku
kyseli toisen perään, jollakin tukka nousi pystyyn pikkutunneilla ja jonkun
mielestä laivaa saattoi keinuttaa niin paljon, että piti ottaa tukeva
haara-asento. Disco oli loppupeleissä hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kysellä
muilta miten menee. Puoli neljältä koitti valomerkin aika ja menomatkan bileet
olivat ohi.

Paluumatkalla tanssittiin tosiaan sitten ne varsinaiset
meritanssit. Ensimmäisenä oli luvassa Fantasialta puolen tunnin setti.
Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty perinteiseen tapaan valsseilla – itse asiassa
niitä ei kuultu tällä risteilyllä lainkaan. Ensimmäisenä lauluvuoron sai Simo,
joka kertoi siitä kuinka 15 kesää oli Alicea rakastanut, mutta sitten nähtiin
kääntymässä musta limousine, joka vei Alicen pois, mutta ajajaa ei nähnyt
kukaan. Siinä sitten pohdittiin miksi ihmeessä Alice tämän teki ja livahti pois
kertomatta osoitettaan. Siitäkin huolimatta Jani jaksoi toivoa, että ollaan
lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Eipä se kai
ollut mikään ihme, jos samaisessa laulussa todettiin, että kuin untuvaa pinta
ois sun vartalon. Jouni puolestaan kaipaili kovasti maalaismaisemiin, sillä
sitä kun katsoo, niin ymmärtää miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä
vaan saa aina asustaa, maalaismaisemaa ei vain saatettu unohtaa. Jos viimeksi
kylän raitilla kaikui huuto ”jihaa”, niin nyt siellä kuului ”juhuu”. Kenties
kylän pojat leikkivät siellä länkkäriä ja laukkasivat keppihevosillaan –
ainakin mielikuvissa jos ei muuten.

Sen jälkeen podettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa,
jota toinen sai tuntemaan. Pyydettiin katsomaan pitkään ja kysyttiin miksi
sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan. Hurja polte pohjaton ei vain
mennyt pois. Roihu riehui niin kovana, että tunne oli niin kuuma, aivan kuin
saunassa olisi oltu. Siispä seuraavaksi tarina saunajenkan muodossa siitä,
kuinka sauna se on suomalaisen paras paikka – savusaunassa pyydettiin
heittämään vielä vähän lisää löylyä, sielun oli aika uudistua. Kun saunassa oli
peseydytty ja uudistuttu, oli aika suunnata kulku kohti Lappia toisen jenkan
tahtiin. Siellä tunnettiin se, mitä aiemmin oltu on vailla. Kun kaupungin
portti oli sulkeutunut, tenho outo oli pohjolan mailla. Jenkat saivat
seurueemme ensin kokeilemaan letkajenkkaa, mutta koska tennarit eivät oikein
tahtoneet luistaa tanssilattialla ja kolmen naisen letkamme ei saanut lisää
letkaa peräänsä eikä askeleet väsymyksestä johtuen menneet kuten piti, päätti
kaksi meistä sitten kokeilla miten jenkka sujuisi ihan perinteisellä tyylillä.
Ei sekään sujunut kuin Strömsössä, joten luovutimme suosiolla
säästääksemme Fantasian poikia
myötähäpeältä (voidaan jutella jatkossakin keikoilla) tai täydelliseltä nauruun
purskahtamiselta – ei siinä mitään, kyllä sitä oikeasti tanssia osataan, mutta
nyt ei vain lähtenyt. Päätimme poistua tanssilattialta suosiolla. Ehkä siis oli
Fantasialta viisas valinta ottaa setin loppuun hidas kappale, Ei rakkaus yötä
pelkää, jotta meidänkin seurueemme sai kaivatun rauhoittumistauon.

Tässä vaiheessa luvassa oli artistitapaaminen ja iskelmävisa.
Risteilykansa sai kysellä Akilta ja Neljänsuoraa yksinään edustaneelta Antti
Ketoselta kysymyksiä ja muustakin jutusteltiin Iskelmän Hannu Aholaidan
johdolla. Akilta kysyttiin mm. että jos hän kidnappaisi kysyjät, mikä siihen
olisi syynä. Aki mietti hetken ja vastasi että syy olisi se, että hän
tarvitsisi kuskia. Muita kysymyksiä joita kuultiin, koskivat mm. sitä, kumpi on
parempaa – puna- vai valkoviini, kumpi kaupunki Turku vai Helsinki. Punaviini
ja Helsinki veivät voiton. Molemmilta artisteilta kyseltiin myös tulevan kesän
suunnitelmista ja ainakin Aki niitä kovasti kertoilikin, todeten sitten että
hän taisi jo kertoa vähän liikaa. Kaikkea on siis luvassa kesäkeikkojen ohella
ja niistä tullaan kuulemaan lisää myöhemmin. Nyt odotellaan uutta musiikkia
sinkun muodossa, sen julkaisuajankohtaa ei vielä oltu päätetty.

Kun iskelmävisa oli visailtu ja palkinnot jaettu, oli aika
Akin & Fantasian ensimmäisen yhteisen setin aika. Nyt siis mentäisiin
niillä perinteisillä tanssirytmeillä ja pareittain, kuten normaalisti
tanssikeikoilla mennäänkin. Friimannin Raikun rytmeillä liikkeelle, Se on
salaisuus ja Virta vie, virta tuo olivat ensimmäiset kappaleet jotka kuultiin.
Jotta meno ei yltyisi heti kovinkaan villiksi, taivuteltiin seuraavaksi tangoa.
Vaikka lähdön hetkeen oli vielä muutama tunti aikaa, kerrottiin siitä
seuraavaksi. Lähdön hetki, se on aina vaikein, mutta siitäkin huolimatta voi
jäädä sen toisen luo vaikka yön sävel kaunis ja haikein soi sydämessä. Lähdön
hetken jälkeen vilkaistiin muistojen peiliin. Mitä kaikkea se peili sitten
heijastikaan? Hytistään jos sellaisen löysi, kertoi se ainakin sen, että
näytätpä hyvältä. Mutta kenties se heijasti muutakin, vaikkapa muistoja
edelliseltä illalta (jos sattui vaikkapa olemaan silmäpussit silmien alla) tai
vaikkapa edelliseltä kesältä. Kuka tietää, jokaiselle se peili saattoi
heijastaa erilaisia asioita. Sen jälkeen houkuteltiin kaikki Jazztytöt hyteistään
humpan rytmeille. Nämä jazztytöt eivät todellakaan surreet heilan puuttumista,
vaikka helluntai olikin jo aivan nurkan takana ja vanha sanonta kuuluu, jos ei
heilaa helluntaina ei koko kesänä – vai päteekö tässä tapauksessa uudistetumpi
sanonta, ”Jos ei heilaa helluntaina, niin sitten jono juhannuksena”, vaan
pistivät nokkaansa puuteria ja peilasivat otsatukkansa. Humpan rytmi sai heidät
aivan vallattomiksi.

Mutta mitä olisivatkaan tanssit ilman poikia? Kun jazztytöt
oli saatu houkuteltua hyttikäytäviltä tansseihin, tarvittiin heille
tanssittajat. Oli aika katupoikien tulla paikalle, tosin eivät nämä katupojat
kyllä mistään katosta laskeutuneet, vaikka niin Aki kovasti yritti vakuuttaa,
taisivat olla nousseet laivaan jo edellisenä iltana Turun satamasta. Nämä
katupojat lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan, tunsivat jopa tanssin
mahdin sydämissään. Jos katupojat olisivat saapuneet tanssiparketille jo
edellisenä iltana, olisi kenties jopa kuu nauranut taivaalla. Nyt se ei
nauranut, mutta viheltämisen jaloa taitoa opetettiin niin herroille kuin
narreille ja jos nyt jossakin nähtiin pollari, vihelleltiin vain. Suurista
seteleistä ei välitetty, annettiin vain toisten talletella ne ja kaikille
elämän vastoinkäymisille oli hyvä todeta vain so what ja jatkaa eteenpäin.
Nimittäin elämä tää on surkeaa jos stressiä kantamaan ihminen jää. Tosin tuon
lauseen toteaminen ei välttämättä auta siinä vaiheessa jos koittaa hetki rakkauden
jälkeen. Silloin on vain tyhjää ja pimeää ja jossain soi. Niinpä niin, jos saa
selvin sanoin kuulla olevansa se entinen ja vieläpä eksyy samaan ravintolaan
vain nähdäkseen kuinka toinen pyytää aivan toista ihmistä tanssimaan, voi nähdä
seuraavaan hetkeen ja siihen kuinka uusi ihminen uskoo tuon toisen sanoihin.
Kuinka sitä sitten voisi tällaiselta tilanteelta välttyä? Ehkä siihen auttaisi
se, että antaisi paljon, sillä muuta ei kenties tarvittaisi lainkaan, luovuttaisi
itsestään ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Päättäisi myös sen, että ero
päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa ja ottaisi luottaen sen,
minkä tie suo.
Tähän väliin tauko ja jälleen hieman visailua. Harri-hylje
saapui viihdyttämään lapsia tanssilattialle siksi aikaa kun aikuiset saivat
halutessaan osallistua elokuvavisaan. Helppo homma, seurueemme ajatteli ja
päätti osallistua. No, ei se nyt niin helppoa ollutkaan, arvauksen puolelle se
meni aivan täysin kun elokuvien tunnusmusiikeista oli kysymys. Liikaa
vaihtoehtoja tai sitten aivan vääriä elokuvia. Onneksi kuitenkin tähän visaan
ei osallistuttu nimellä, vaan kapulan numerolla, sillä näin ollen kukaan ei
saanut tietää joukkueemme olevan ensimmäinen – jos siis listaa luettiin lopusta
alkuun. Jos voittajajoukkue sai 121 plus pistettä, meidän joukkue komeili
viimeisenä 121:llä miinus pisteellä. Koska risteilystä on nyt kulunut jo tovi,
tämän uskaltaa tunnustaa. Kenties osallistumme jatkossa vain iskelmävisaan.

Toiselle setille lähdettiin elämän haitarin tahdittamana –
tosin vain kuvainnollisesti, sillä se kaivattu Simon haitari ei vieläkään ole
tehnyt paluuta. Myöhemmin saatiin sitten kuulla haitarin olleen jo pidemmän
aikaa kanissa. Muistaakseni se on ollut siellä aiemminkin, silloin oli
keikkabussiin tarvittu polttoainetta ja haitari oli pantattu siitä syystä.
Toistaiseksi on kuitenkin arvoitus mikä tämänkertainen syy on. Olisiko
tippikuppi haitarin takaisin saamiseksi ratkaisu? Siihen vaan lavan reunalle
vaikka tyhjä pahvimuki ja siihen voisi sitten tanssikansa pudottaa haluamansa
määrän kolikoita, jos haluavat haitarin takaisin. Idea siis vapaasti käytössä
Aki ja pojat! Mutta jäädään odottelemaan kuinka käy. Kun sitä elämän haitaria
oli aika soiteltu siinä sängyn laidalla, niin ettei maanantai pääse alkamaan,
lähdettiin karkumatkalle kauas arjen taa. Siellä arjen takana taivaalla loisti
täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Tuossa kesäyössä myös pienet
valkovuokot nostivat vihdoin päätään, kun valta lumen ja jään oli vihdoin
murtunut. Sirkkain viulutkin soivat, kun keijut karkeloivat lähteellä.
Toisaalta jos oli nautittu kummallinen rakkauden drinkki, oli se saattanut
viedä jalat alta ja ne keijutkin saattoivat olla pelkkää harhaa…

Drinkkien nauttimisen jälkeen otettiin suunnaksi Koivukuja.
Tuttuun tapaan Koivukuja johti kotiin maailmalta, mutta silti siellä koitti
hetki vähän ennen kyyneleitä. Hyvästelyyn jäi vain vähän aikaa, mutta silti
siinä ehdittiin kertoa kuinka hyvä mulla on lähelläsi ollutkaan, mutta oli
vielä sanottava etten luokses tulla voi enää uudelleen. Kuitenkin jostain kaukaa
kumpusi ajatus siitä, että jos luotasi joutuisin pois, eksyisin reunalle maan,
mitä syytä mun elääkään ois, turhaa on päiväni vaan. Sydänkin vaipuisi ikävään
ja siivet taipuisivat surusta jos ei rakkautes täyttäis mua. Tuntui kuin toinen
olisi kuunvalo ja itse siihen valoon hakeutuva yöperhonen. Kun tarpeeksi oli
hempeilty ja keikka alkoi jo uhkaavasti lähestyä loppuaan, oli aika lähteä
valloittamaan koko maailma. Tiedä sitten, oliko se edellisenä iltana laulettu
kohtalo, joka maailman valloituksessa soitti sen, minkä sen tahdottiin
soittavan? Kuitenkin keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä koitti – Akin sanojen mukaan –
maailmankaikkeuden, universumin sekä kaikkien yhdeksän planeetan parhaimman
orkesterin eli Fantasian esittely. Toki Fantasia oli esitelty jo edellisenä
iltana, mutta kuten sanonta kuuluu, kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisenä
esittelyvuorossa oli basson varresta löytyvä, porukan parrakkain sekä myös
porukkaa johtava Jouni. Seuraavaksi koskettimien takaa löytyi varsinainen
monitoimikone, joka koskettimien lisäksi soittaa haitaria, laulaa, säveltää,
sovittaa ja vielä tuottaa musiikkia, Simo. Rumpujen takana tiukassa
nutturassaan kahta kapulaansa heilutteli tälläkin kertaa Kimmo, joka maissa
ollessa myös vastaa porukan valaisemisesta ja savustamisesta. Viimeisenä lavan
toisesta reunasta löytyi kitaransa kanssa Jani, joka on Akin sanojen mukaan
kaikkien lasten unelmaisä.

Fantasian saatua arvoisensa esittely, ehdittiin vielä
pitkästä aikaa tehdä pikainen matka Roomaan.
Via Veneto ja paikkana Cafe Nero. Edessä kylmä cappuccino ja yritys
soittaa Romerolle. Kuitenkin sieltä puhelimen toisesta päästä kuului vain ”Pronto,
pronto!”, joten oli aika heittää kolikko suihkulähteeseen, todeta ”Arrivederci
Rooma” ja lähteä. Tähän päättyivät tämän risteilyn meritanssit, mutta aikaa oli
kuitenkin yhdelle encorelle. Encorena saatiin kuulla Katujen kuningatar, joka
siis jossain vaiheessa julkaistaan sinkkuna. Keikoilla kuultava versio mukailee
kuuleman mukaan aika paljon sitä, millainen levytetty versio tulee olemaan.
Kappalehan on siis se, mistä kaikki Akin kohdalla kolme vuotta sitten alkoi
tangomarkkinoiden karsinnassa. Silloin kappale oli sovitettu tangoksi, mutta
sellainen se ei kuitenkaan nyt tule olemaan.

Tanssien jälkeen napattiin vielä ensin koko porukan
ryhmäkuva ja sitten vielä kaksi kolmesta matkaseurueestamme halusi kuvaan tämän
loistavan porukan kanssa. Yhteiskuvien jälkeen oli vielä aika kiittää Akia ja
Fantasian poikia hienosta risteilystä. Iskelmäkeskiviikko meritansseineen alkoi
olla ohitse ja Turun satama lähestyi. Kaiken kaikkiaan hieno reissu
kokonaisuudessaan. Kiitoksia ei voi koskaan antaa liikaa, joten kiitos vielä
kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt voidaan aloittaa se varsinainen kesäkausi
tanssilavoineen ja kenties se haitarikin vielä sieltä saadaan mukaan
kesälavoille kaikkien iloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti