Huhtikuun lopussa, vielä ennen vappua ehdittiin lähteä
risteilemään Akin & Fantasian tahdittamalle meritanssiristeilylle Silja
Symphonyn kyydissä kohti Tukholmaa. Kaksi iltaa, kaksi keikkaa, päivä
aurinkoisessa ja keväisessä Tukholmassa sekä keskiyön show’t, siinäpä viihdettä
kerrakseen tälle risteilylle. Laiva oli lastattu iloisella joukolla
risteilykansaa, vauvasta vaariin. Vielä edellisenä viikonloppuna flunssasta
kärsineet Simo ja Jani olivat jo pikkuhiljaa toipumaan päin, joten ei muuta kuin
soitto soimaan ja laulu raikumaan. Meritanssit voivat siis alkaa.
Mutta mutta – moneltako nämä meritanssit nyt oikein
alkavatkaan? Risteilyohjelmassa luki tanssiorkesterin aloittavan viihdyttämisen
klo.21.00. Kuitenkin kuulutuksissa puhuttiin Fantasian aloittavan klo.20.00.
Mitä ihmettä? Ei muuta kuin kysymään asiasta, baarimikotkin tuntuivat olevan
pihalla asiasta, kunnes eräältä baarimikolta tietoa löytyi (hänellä oli
paperilla aikataulut ylhäällä – viisas mies), aloitusajankohta olisi tuo
kuulutuksissa mainittu. Sitten tuli kiire, että edes suht koht ajoissa olisi
Atlantis Palacen puolella kuuntelemassa kun pojat soittaisivat omaa,
ensimmäistä settiään. Ensimmäinen valssi kuitenkin meni ohi korvien ja se, mikä
se oli, jäi mysteeriksi. Toisen valssin loppu oli jo menossa kun paikalle
ravintolaan vihdoin ehti, mutta siitä kuuli kuitenkin sen verran, että tiesi
mikä kappale oli kyseessä. Illan toisena valssina kuultiin ensimmäisenä iltana
”Tiedä en kauniimpaa”.
Valssien jälkeen otettiin suunnaksi Kööpenhamina. Siellä
muisteltiin menneitä ja tultiin siihen tulokseen, ettei Kööpenhamina ole niin
kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Todettiin, että nuoruuttaan ei voi
elää uudelleen ja jostain mieleen tuli hetkiseksi myös tyttönen nimeltä
Caterina, jonka suukkonen oli vienyt järjen. Toivottiin, että jospa Caterina
muistaisi sen suukkosen kun istuisi yksin iltaa. Mutta kuinka moni mies olikaan
saanut rakkauden Caterinalta? Mutta tunsiko tuo tyttönen totuutta ollenkaan,
vai oliko hänen lempensä valhetta vaan? Sitä ei kuitenkaan jääty murehtimaan,
eikä miettimään, koska matkamme jatkui Argentiinaan jossa tangon rytmit
kaikuivat kaduille sisätiloista. Jossain joku totesi ”Adios Muchachos” ja
tangon tahdittamana siirryttiin edelleen Uruguayhin, jonka yössä kaikuivat La
Cumparsitan tahdit.
Etelä-Amerikan tangomatkalta mieleen jäivät silmät tummat
niin kuin syksyinen yö. Ne eivät antaneet rauhaa ja täynnä kyyneleitä ne
katsoivat syyttäen. Kaiken lisäksi nuo silmät seurasivat jopa maailman ääriin
saakka, vielä Budapestin yössä ne Tonavan rannalla käväisivät mielessä.
Kuitenkin joku onnistui ryöstämään suukon salaa – jopa niin salaa, että hurma
tuo ei enää palaa ja Budapestin yössä soivat vain viulut. Kaiken tämän
tuloksena oli kuitenkin loppujen lopuksi salattu suru. Sydän vaikeroi, mutta
sen ääni vaiennettiin, sillä mies ei voi näyttää taakkaa surun, ei varsinkaan
jos jää yksin. Koska kaikki haaveetkin haihtuivat yksi kerrallaan, oli parempi
vain pitää suru sydämen salaisuutena. Silti kuitenkin mietittiin sitä, kuinka
oli nähty toisen katseessa kutsuvan merkin ja löydetty yhteinen kieli. Turvaa
oli haettu, hetken lämpöä yöhön harmaaseen ja esitetty vieno toive ”Ota
lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen, tee se hellästi kuin
rakkaimmalle, jätä aamuun muisto lämpöinen…”
Fantasian toisen setin aluksi lähdettiin katselemaan
maalaismaisemaa, jossa pojat joutuivat koulutiellä tappeluun ja vanha maitoauto
myöhästyi vartin. Maalaismaisemaa katsellessa ymmärrettiin kuinka onnellinen
voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa ja mieleen hiipi ajatus
kuinka maalaismaisemaa en saata unohtaa. Siellä samoissa maisemissa oli hyvä
muistella sitä poltetta, jonka toinen oli sytyttänyt silloin aikanaan
roihuamaan. Tähtitaivas vain kuunteli kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee
hurja polte pohjaton, sillä kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa sait mut
tuntemaan. Tuo polte ja huuma jatkui entisestään kun paikalle saapui Yön ruusu.
Tämä seuralainen kukoistaisi kuitenkin vain yön tummat tunnit ja aamun tullen
katoaisi. Tuo nainen kuitenkin pyysi mukaansa elein viettelijän ja antoi yön
niin ihmeellisen. Öistä rakastajaa kaivattiin niin paljon tämän lähdettyä, että
tuntui aivan siltä kuin oltaisiin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa
rakkaastaan. Vastaajaan heitettiin viesti, mutta sieltä saatiin kuulla vain
katkonainen nauha. Tuuli ulvahteli ja toivottiin sen toisen vastaavan ja
viestin kuulevan.
Kuutamoyönä myös muisteltiin armasta nuoruusaikaa ja
nuoruuden heilaa, Leilaa, joka kaut aikain säilyt syömmessäin. Vuosien takaakin
mieleen muistuivat ruusunhohde Leilan poskilla, se oli kuin kuulto iltaruskon.
Salaakin sitä Leilaa oli lemmitty, kuka tietää oliko aikaa vietetty myös
metsäpirtissä? Mutta ainakin se metsäpirtti oli tuttu lapsuusvuosilta ja vaikka
vuodet vierivät, oli tuo paikka rakkahin kaikkine muistoineen. Metsäpirtissä
oli hetki aikaa mietiskellä sitä, kuinka on kulkenut vaikka missä, mutta tietää
silti, minne ootellaan. Aina jossain odotti tuo lämmin. hellä, pehmoinen. Hän
oli vain rakkaimpain ja ainoain. Se mitä tunnettiin, oli sellaista jota ei
voisi ottaa pois, vaikka edessä olisi vielä monta päivää ja ei olisi kenties
helppoa, mutta rakkaus on kuitenkin niin uskomaton ja arvoa sen tuskin
tiedetäänkään. Sen jälkeen koitti aika
toivoa, että ollaan lähekkäin me ihan hetki näin, vierees sun mä hiljaa
painaudun. Voi kulta pieni vierellein mun vielä jää. Mutta kauaa ei kuitenkaan
lähekkäin ehditty olla, sillä matkamme jatkui kohti Valtatie 66:ta. Orivedeltä
lähdettiin kohti pohjoista, matkalla ohitettiin niin Ruovesi kuin Visuvesi,
Virrat ja Alavus Ja Kuortanekin meni, Torisevan kohdilla oli kuoppia, sitten
tuli Jäminkipohja ja Tiisteenjoki, ennen kuin saavuttiin Lapualle kirkon
kupeeseen. Siinä vaiheessa
tuntui jo siltä kuin ”Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man.
So come on down and get me, honey, while you can.”
Näin oli saatu Fantasian bändisetit ensimmäiseltä illalta
pakettiin ja tauon jälkeen olisi vuorossa Akin ja Fantasian yhteiset setit.
Heti alkuun Aki muistutti risteilykansaa siitä, kuinka ”Mä
oppinut oon kellä onni on, sen piilottakoon”. Risteilykansa sai kuulla myös
onnen tallettamisesta sydämeen ja sen omistamisesta yksin, eikä siitä
kerrottaisi muille, sillä tuttuun tapaan se on salaisuus. Salaisuuksien jälkeen
annettiin sitten vain virran viedä ja virran tuoda. Tällä kertaa se oli
Itämeren virta, joka toi meitä Helsingin suunnasta ja vei meitä kohti
Tukholmaa. Sateinen yö se ei kuitenkaan ollut tai jos olikin, ei siitä
meritanssien pyörteissä ollut tietoakaan. Joillekin se saattoi kenties olla
rakkauden yö, jossa vain tuokio onnea riitti, olkoon se onni sitten millainen
tahansa. Laivalle oli saapunut todistettavasti ainakin yksi Jazztyttö (kuten
Aki asian ilmoille kuulutti), kuka tietää, oliko tämä tyttö juuri se joka
kaipasi kulkuriaan… Kulkuri saattoi hyvinkin olla paikalla, mutta ainakin
Sörkän laitakatujen katupojat olivat lähteneet mukaan tälle risteilylle. He
lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vain. Pollareita ei kuitenkaan
näkynyt, mutta silti herroille ja narreille opetettiin kuinka vihellettiin.
Taivaalla loisti melkoisen naurava kuu, kun poika kävi tanssimaan ja vihelteli
tytön akkunaan. Jos näin kävi, tuskinpa katupoika laivan ulkopuolelta sitä
teki, vaan hytin ikkunan täytyi olla laivan promenadille ja pojan olla melkoinen
akrobaatti, että pääsi sinne ikkunan taakse.
Jos onni ei ollut laivan peliautomaattien suhteen myötä ja
joku toinen vei voitot omaan taskuunsa, oli hyvä vain antaa toisten talletella
ne suuret setelit. Itse oli sitten hyvä
vain elää, pelata, kulkea ja antaa laulun soida, sillä kuten tiedämme, osaansa
ei muutella voi. Huolettomasti voi vain todeta, ”So what”. Sillä elämä tää on
hirveää, jos stressiä kantamaan ihminen jää. Murheita nimittäin riittää tässä
elämässä. Joten todetaan niille tosiaan vain so what ja jatketaan eteenpäin,
vaikka sitten viihdyttäen ja kiihdyttäen. Polte lantiossa veti väkisin toista
päin ja tuntui kuin me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes
pyörryksiin. Voiko siinä silloin muuta kuin haluta kiihdyttää ja sua viihdyttää,
tehdä sitä milloin vaan. Siitä voi sitten olla seurauksena se, että haluaa
karata kauas arjen taa – toki moni oli sen varmaan tehnytkin lähtemällä tälle
risteilylle. Laivalta löytyi myös katujen kuningatar, tai sellainen hän ainakin
oli ollut vuonna 77. Baaritiskin luona tämä kuningatar uskoutui kenties juuri
sinulle. Tässä vaiheessa iltaa Akin ensimmäisen setin päätteeksi ojennettiin
käyttöön kaksi karttaa. Jos ne luki tarkkaan, saattoi toisen kartan avulla
suunnistaa laivalla kannelta toiselle ja toisen avulla kenties seuraavana
päivänä Tukholmassa.
Toisen setin alkuun koitti lähdön hetki. Laivasta tuskin
pystyi poistumaan sillä hetkellä, ellei halunnut keskelle avomerta. Toki kukaan
ei estänyt poistumasta omaan hyttiin tai laivan kannelle, mutta jos lähdön
hetki kuitenkin on vaikea, voi silti päättää jäädä sen toisen luo, yön sävel
haikein soi sielussa, se oli kuin muisto onnesta. Vaikka oli kylmä ja tuntui
siltä kuin olisi tehnyt toiselle väärin, oli se toinen silti rakkain. Välillä
kuitenkin on hyvä vilkaista muistojen peiliin. Muistojen peili voi nimittäin
heijastaa muistoja siitä kuinka sielu herkin jäi valtaan sen toisen, joka
peitti peiliin katsojan suudelmin. Oli siis aika suunnata baaritiskille ja
tilata sieltä kummallinen rakkauden drinkki, joka saattoi viedä vääjäämättä
jalat alta. Ojanpielet eivät kumminkaan kutsuneet kulkijaa, vaan tie jalkojen
alla kävi kirkkaammaksi. Toki se drinkki saattoi vaikuttaa sen verran päätä
sekoittavaksi, että matkamme suuntautui kohti Koivukujaa. Koivukujalla vannottiin
rakkautta suurinpaa. Sormuskin kenties annettiin tähtitaivaan alla ja parasta
oli antaa, sillä jos toinen siinä vaiheessa oli huudahtanut ”Odota en, en tahdo
toiveisiin mä tuhlata aikaa”, alkoi olla kyseessä jo viimeiset mahdolliset
hetket. Mutta jos tuo toinen sattui olemaan nimeltään Milla, oli paras varautua
siihen, että vaikka kuinka yrittäisi, tuo tyttö tarttuisi aina vain tikkuun
lyhimpään ja se ei johtaisi yhtään mihinkään.
Koittaisiko siinä tapauksessa hetki vähän ennen kyyneleitä?
Hyvästelyyn olisi vielä vähän aikaa ja silloin on vielä sanottava kuinka hyvä
mulla on sinun lähelläsi ollutkaan. Jos toinen peittäisi vaikka kasvot
käsiinsä, niin toinen tietäisi silloin sen olevan merkki siitä, että olisi
mentävä. Mutta miksi mentävä, jos sen
jälkeen huomaa näiden tähtien alla odottavansa toista? Tähtien alla voi myös
kuluttaa aikaansa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän
raudankin hehkumaan. Kun tähtien alla oli aikaa vietetty tarpeeksi kauan,
jostain syntyi ajatus valloittaa koko maailma. Tahdonvoimalla siirrettiin
esteet pois tieltä, piirrettiin kaikki uusiksi ja niin maata kiertää aurinko
vois. Kuu aina nauraa sais (kyllähän se nauroi jo aiemmin, mutta nyt sille
annettiin lupa siihen) ja sitä tähdet tanssittais. Kaikki yhdeksän planeettaa
kiersivät vain meidän käskystä, uskolla pystyi voittamaan kaiken ja lopulta
keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.
Tässä välissä tuli aika esitellä risteilykansalle Fantasia.
Tuttuun tapaan liikkeelle lähdettiin porukan johtajasta ja karvaisimmasta
kaverista, basson varresta löytyi tuttuun tapaan Jouni. Kimmo kahden
rumpukapulansa kanssa oli puolestaan tällä kertaa niin villillä päällä, että
oli joutunut ns.koppiin – tällä laivalla rumpukorokkeen ympärillä on
pleksilevyistä tehdyt seinät. Sitten vuorossa oli eniten titteleitä omaava Simo
– sovittaja, lauluntekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi…
Joka myös soittaa mitä tahansa soitinta jonka käsiinsä saa (toki kuulemma
muutkin tekevät niin). Lavan toisesta reunasta löytyi vielä kitaransa kera Jani
ja näin ollen Fantasian soittajat tulivat kaikille paikalla olleille tutuksi.
Ennen kuin ensimmäinen ilta päättyisi ja tehtäisiin tilaa
keskiyön showlle, oli vielä aikaa rakkaustarinalle. Se oli se rakkaustarina,
joka ei anna rauhaa ja sen vuoksi oot vain mielessäin. Vaikka jonain päivänä
kävisi niin, että olisi toisen parina, ei sitä toista pystyisi kuitenkaan
unohtamaan. Tässä vaiheessa siis oli Akin ja Fantasian aika kiittää
ensimmäisestä illasta, mutta risteilykansa ei vielä halunnut luovuttaa, vaan
aplodit vaativat lisää ja lisää… Aikaa ei kuitenkaan ollut kuin yhdelle
ylimääräiselle kappaleelle, koska kello juoksi armotta eteenpäin. Oli aika
antaa ajatusten levähtää ja miettiä sitä, kuinka erot päivien ja erot
viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Luottaen otettiin vastaan se, minkä tie
mulle suo. Nimittäin kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.
Seuraavana aamuna oli aika lähteä tutkimaan miten pitkällä
kevät olisi Tukholmassa ja katsomaan mitä kaupunki tarjoaisi. Aurinkoinen ja
lämmin sää helli naapurimaamme pääkaupungissa, kevät oli jo pitkällä. Päivän
aikana tuli moni liike tutuksi, pari toria ja totta kai myös vanhan kaupungin
kadut. Kuninkaanlinnan kohdalla oli juuri meneillään vahdinvaihto, mutta kun
paikalle sattui liian myöhään, ei sitä ehtinyt kokonaisuudessaan nähdä. Pari
tuttua kasvoa oli myös liikkeellä nauttimassa päivästä – ei ne eivät kuitenkaan
olleet Carl Gustaf ja Silvia, vaan ihan samasta laivasta tulleita. Kun sitten
pääsi palaamaan takaisin laivaan, oli se kuohuviinilasillisen paikka laivan
promenadella, ennen kuin laivan buffet kutsuisi ja myöhemmin illalla pääsisi
nauttimaan Akin ja Fantasian paluumatkan keikasta. Tällä kertaa oli jo tiedossa
tanssien alkamisaika, edellisestä illasta viisastuneena painoi päähänsä sen
olevan tuntia aikaisemmin kuin mitä risteilyohjelmassa luki ja piti toki myös
muistaa, että se olisi sitten ruotsinaikaa klo.19 kun Fantasia aloittaisi.
Tällä kertaa ajoissa paikalla ja ei muuta kuin odottelemaan
illan ensimmäistä settiä Fantasian toimesta. Tuttuun tapaan valssilla
liikkeelle. Vaikka merellä oltiin, silti ensimmäisenä valssina ilmoille kajahti
Lentäjän valssi. Koska lentäjästä oli uljasta yksin liitää yllä pilvien ja tuntui
kuin lintu hopeinen kiisi kuin uljas kotka, päätti tuo lentäjä, että otetaanpa
tämä uusiksi kerran viel! Lentomme vei meidät aina Tennesseehen saakka ja
siellä pääsimme tanssimaan Tennessee valssin, josta sujuvasti
elokuvatunnelmiin, kun toisena hitaana valssina kuultiin
Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu Cavatina. Hetken jo mietitytti mennäänkö
tämä ensimmäinen setti nyt pelkillä valsseilla? Ensin tavalliset valssit ja
siihen perään hitaat valssit. Hetkinen pojat, olisiko teillä kenties tarjota
jotain muutakin tanssilajia tai jotain vähän menevämpää musiikkia? Tulihan sitä
menevämpää musiikkia – kahden seuraavan kappaleen ajan, mutta kuitenkin. Ensin
lähdettiin Paratiisiin, meri vaahtosi kuin olut kuohuaa ja kun rantaan oli
kuljettu, lausuttiin toiselle ”Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman,
tämän maailmani pallon valtavan…”, mutta jo hetken kuluttua jatkettiin, ”mutta
enhän sitä tee, pieni hetki riittänee, kun sun vierelläsi näin olla saan.” Siihen
oli sitten hyvä todeta vastaukseksi, ” It's not unusual to be loved by anyone. It's not unusual to have fun
with anyone. No matter what you say.”
Sitä paratiisia kaivattiin seuraavaksi, koska iltaruskoon
peittyi meren kaukaiset rannat, joita katseltiin kaihoten ja vaivuttiin
unelmaan. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen,
jolle iltaruskon mukana lähetettiin tervehdys ja pyydettiin peittämään
purppuraan. Mutta kuitenkin satu kerran päättyi ja tuskan tunsin niin
yllättäen. Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain, muuta ei jäljellä
rakkaudestain, kuin hiekka vain. Sä pois olet mennyt ja ymmärrän sen nyt: ei
onnea saa, jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa… Tässä
välissä jäin kuuntelemaan naapuripöydässä käytyä keskustelua. Kyseisessä pöydässä
istui kaksi, arviolta n.70+ pariskuntaa. ”Kylläpäs nämä soittaa liian vanhaa
musiikkia.” Hetkinen nyt? Nämä kaksi tangoa ovat alkujaan 1940-1950 luvuilta ja…
No mutta älkää pojat olko huolissanne, ei teidän kannata musiikkityyliä
vaihtaa, sillä ainakin 2010-luvun lapsia näkyi tanssilattialla, eli nuorissa on
selvästi tulevaisuus. Seuraavaksi lähdettiinkin sitten muistelemaan Elainea, oli
päivä tai synkkä yö, niin tuo armas Elaine oli aina mielessä. Tämä kappale
puolestaan kelpasi näille hieman varttuneimmille risteilijöille, koska
kommentit olivat luokkaa, ”No nyt!”. Tosin tämä kappalehan on vielä vanhempi
kuin nuo tangot, joten herää kysymys miksi tangot olivat liian vanhoja? Sen
jälkeen lähdettiin kulkemaan pientä polkua metsän halki. Polku vei mut
onnelaan, rakkauden haaveiluun... Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua että pojilla
alkaisi kohta olla jo tauon paikka, sillä Simolla meinasi pokka pettää
laulaessa Janin ja Jounin huudellessa taustalla vaikka mitä. Kuitenkin ennen
kuin Fantasia päästettiin tauolle, saatiin kuulla vielä Beatles-potpuri. Tämän
jälkeen vuorossa oli sitten se pieni tauko, tai kuten Simo asian ilmaisi, en
liten paus.
Tauko ei kuitenkaan kestänyt viittätoista kesää, vaikka
siitä kerrottiinkin seuraavaksi. Viisitoista kesää oli Alicea himoittu, mutta
Alice oli käsitellyt tunteita kuin pakastin. Musta limousine oli vienyt Alicen
pois, ei ollut auttanut edes se, että jossain vaiheessa oltiin pyydetty ollaan
lähekkäin. Ei, niin ei. Metsään oli tullut jo syys, lohduton yön hämäryys, vain
hongat huokaillessaan suojasivat kukkia maan. Rakkaalle kuitenkin poimittiin
siitä huolimatta metsäkukkia ja tie onnelaan tunnettiin taas löytyneen. Vaikka
ruotsinristeilyllä oltiinkin, oli seuraavaksi vuorossa tarina Tallinnan
illoista. Laiva saapui satamaan, raja-aidat kaatuivat, neljä päivää ja kolme
yötä oli rakastavaisilla aikaa. Onnenkyynel kastoi silmät, sydän kysyi ja sydän
vastasi. Tiedettiin, ettei kauaa voitu olla toisen kanssa, mutta siitä
vaiettiin. Tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan, toiset menivät ulos
katsomaan huhtikuuta, radiosta särähti soimaan joku tuttu laulu ja niin kuin
alumiininiitit tähdet yössä kimmeltää. Silloin kun sielu piirsi silmiin
yksinäisyyden, sitä ei pystynyt peittämään katseesta ja taivaaltakin hävisi
valo hetkeksi, mutta onneksi kuitenkin alumiinitähdet sentään jäivät. Väite
vanha viisaiden oli puolestaan se, että antautuu vain hullu rakkauteen. Niin
usein se oli kuultu, mutta vaikka nähtiin vain vaaraa, oli toteamus kuitenkin ”En
voi sua vastustaa, sun luokses kaipaan”. Antauduttiin todellakin kuin narri
siihen rakkauteen, niin kovaa se iski. Se oli alku kaiken kauniin, alku johon koskaan
loppua löydy ei. Hän sai mun sydämein, sen hälle soin. Olet rakkain.
Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran toisena iltana,
lähdettiin ensimmäiseksi ihailemaan öisen taivaan suurinta ihmettä, täysikuuta.
Meren yllä loisti kyllä melkoinen kuu, mutta aivan täysi se ei vielä ollut,
mutta avaruuden se puki loistoon hopeaan ja loi merelle siltaa. Lähellä alkoi
myös olla aika, jolloin pienet valkovuokot nostaisivat päätään. Sammalmättäällä
ne ihmetellen kuuntelisivat kun metsätuuli puissa humisee ja sirkkainviulut
soivat. Kenties lähteellä karkeloisivat myös keijut ja jossain myös tukkijätkät
uittaisivat puut ja kuittaisivat tilit aina eeltäpäin. Lauantaisin käytäisiin
kylille päin viheltäin ja laulettaisiin kuorossa, ”Hei hoi, sä jätkän oma
kulta, oi joi sun lempesi on tulta. Voi voi, jos suukon saan mä sulta, ai ai,
se kuumeen mieheen loi.” Merellä kun oltiin, joukosta löytyi myös merimies,
jota oli moni tyttö jäänyt oottamaan, reissultansa palailemaan. Mutta merimies
ei voinut maissa olla päivää kauempaa, sillä aina jossain odotti laiva,
kuitenkin syömmet naisien tuo merimies hurmasi laulullaan. Kuka tietää, kenties
juuri tällä merimiehellä oli se jokin, se joka sai näkemään unta hänen
suudelmastaan ja pelkäämään, että jää ilman niitä. Onni ei kuitenkaan voi
jatkua kauan ja sen toisen saattaa menettää muille, kun toiset myöskin huomaa
että vaan se jokin sinulla on. Taisipa laivan vilinässä tulla vastaan tummasilmäinen.
Mitä siinä silloin kävikään? Silloin ensi katse vaan, sydämen sai laulamaan, rakkaudesta
hetkisen vain pienen suloisen, niin kuin yöhön tummimpaan, kirkkain tähdin
loistamaan, katseeseen sen vastasin sen vaikka ymmärsin Mua kiusaa vain tuo
tummasilmäinen, sen tietää sain hän vie vain leikkien, mut saanut on tuo
tummasilmäinen, oon voimaton, vie voimat tunteiden.
Kun tummasilmäisestä oli selvitty, istuttiin sängynlaidalle
ja kuunneltiin elämän haitaria. Se oli kuulemma tapa ranskalainen soittaa
sängynlaidalle, mutta oikeasti se oli vain omasta päästä keksitty. Niin
kauniisti se elämän haitari soi, että esitettiin toive, ”Soita vaan, kuuntelen
sinua. Soita vaan niin, maanantai ei pääse alkamaan.” Elämän haitarista saattoi
löytää myös rytmin ja silloin oli hyvä todeta ”Mä rytmisi tunnen ja sen kutsun
kuumaan. Mä rytmisi tunnen hetken hullun huuman. Mä rytmisi tunnen enkä kaipaa
syytä, antautua sille vähän vaan.” Siinä sen rytmin sykkeessä sulettiin eikä
mietitty muuta vaan annettiin tulen polttaa sydäntä. Siinä tulen poltteessa
piti olla tarkkana, ettei päässyt koittamaan hetkeä rakkauden jälkeen. Toinen
oli elänyt jo toista ennen, mutta ei tiennyt kuinka toinen pelkäsi, että
verrattaisiin muihin, mutta silti sitä vain työnsi toista jonkun toisen syliin.
Oli vain tyhjää pimeää ja jossain soi. Kaiken lisäksi tyhjät seinät valvoivat
suuntaa vaieten, ajatusten oli aika levähtää, yksi syttyi, toinen sammui,
hävisi. Liekki elämän se silti aina jää. Mutta kun paljon antaa, muuta tarvitse
ei lain. Kenties siitä syystä tilattiin seuraavaksi baarimikolta drinkki.
Baarimikko kertoi sen olevan kummallinen rakkauden drinkki, siinä oli kaihoa ja
hieman tuskaakin makeeta, kun sinne vielä lisättiin jäitä, niin eikös
kummallinen tunne alkanut vieriä selkäpiitä pitkin. Mieleen tuli ajatus lähteä
Koivukujalle, mutta jostain syystä osoite vaihtui alkuun Koivutieksi. Miten
tässä nyt näin kävi, löydetäänkö perille vai ei? Ei muuta kuin kengännauhat
kiinni ja kuoppaiselle matkalle kohti määränpäätä. Osoitteen pieleen menosta
huolimatta Koivukuja johti matkaajat kotiin maailmalta ja koitti aika hengähtää
hetkinen.
Hengähdystauon jälkeen Aki toistamiseen lavalle ja
ensimmäisenä päästiin taivuttelemaan tangoa. Myös paluumatkalla vallitsi
sateinen yö, mutta silti se oli rakkauden yö. Edelleen tämä onni talletettiin
sydämeen ja siitä ei kerrottu muille, olihan se salaisuus. Virta vei meitä pois
Tukholmasta ja virta toi meitä pikkuhiljaa, vähän kerrassaan kohti Helsinkiä.
Jazztyttö ei ollut jäänyt Tukholmaan, vaan palannut laivaan, olihan hän
vilaukselta nähnyt tutut kasvot kaupungin vilinässä. Oliko tuo salaperäinen
hahmo myös astunut laivaan? Ainakin Tukholman katupojat olivat astuneet
laivaan, lauloivat ja tanssivat. Myös kuu nauroi paluumatkalla. Yllättäen
jossain varjoissa vilahti tuttu hahmo. Clandestino. Tuo kulkuri oli astunut
laivaan Tukholmassa – oliko hän tullut etsimään kaipaamaansa tyttöä, jonka oli
myös nähnyt Tukholmassa ihmisten joukossa? Varjojen alla valvoi sydän kulkurin,
yön veitsi kaappasi hänet vangiksensa. Se viilsi arvet auki ja sen hetken myös
kyynel kiilsi. Clandestino siirtyi laivan kannelle, jossa hän katseli kuunvaloa
ja mietiskeli, kuinka hän tunsi olevansa kuin yöperhonen, joka tarvitsi välillä
kuunvaloa. Kuunvalo puolestaan oli tuo hänen kaipaamansa tyttö – tyttö, joka
myös oli samassa laivassa. Mielessään hän ajatteli, ”Kuunvalo sä olet, mä
yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua.
Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on. Voin antaa mun kohtalon.”
Jätetään kulkuri mietiskelemään laivan kannelle ja
odottamaan saapuuko tyttö sinne. Seuraavaksi kuitenkin oli vuorossa
vastustamattoman naisen tarina. Nainen, jota saattoi verrata jopa Garbon
filmiin. Myös uudenlaiseksi tuota vastustamatonta naista tituleerattiin ja tuo
nainen sai miehet tuntemaan itsensä jonkin sortin gigoloiksi. Perinteinen ” Humala
bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop” kohta kuultiin tietysti
myös, ihan vielä flunssasta pikkuhiljaa toipumaan päin olleelta Simolta ei
aivan normaaliin tapaan tämä irronnut, mutta se tosiaan oli aivan
ymmärrettävää. Ilta alkoi olla viimeistä kappaletta vaille valmis. Mutta
hetkinen, mitä mahtaa kuulua kulkurille, joka jäi laivan kannelle odottamaan
tyttö? Hetken kulkuri mietti jo, että ”Odota en!”, sillä jostain syystä tyttöä
ei vain kuulunut, vaikka kulkurimme kovasti odottikin. Saapuisiko tyttö
paikalle vai ei? Vielä ehdittäisiin saada se selville, kun aikaa oli yhdelle
ylimääräiselle kappaleelle. Se määrittelisi tämän blogin loppuratkaisun. Tyttö
saapui kuin saapuikin kulkurinsa luokse laivan kannelle ja kuiskasi tämän
korvaan hiljaa, ” Mä saapuisin jos mä vain tulla uskaltaisin. Mä siitä öin ja
päivin unta nään. Ja haaveilen kuinka taas kanssas olla saisin. Ja kainaloon sä
painat jälleen pään. Pyydä vain mä lennän niin kuin siivin…”
Näin saatiin risteilyn musiikillinen osuus Akin ja Fantasian
osalta pakettiin. Luvassa oli vielä keskiyön show ja bilebändi, joka
viihdyttäisi aamun pikkutunneille saakka. Aamulla oltaisiin jo Helsingin
satamassa. Omalla kohdalla ensimmäinen päivä Tukholmassa risteily, johon oli
yhdistetty meritanssit, mutta tuskin viimeinen. Ainakin vakavaan harkintaan
menee lähtö, jos Aki ja Fantasia ovat viihdyttämässä risteilykansaa. Kiitos
hienosta risteilystä Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Valmistuihan tämä blogi
vihdoin ja viimein, kun löytyi aikaa istua sitä kirjoittamaan. Seuraava keikka
häämöttää jo näköpiirissä, kuten myös sitä seuraava. Ensin lähdetään avaamaan
lavakausi ja sitten taas merille. Jokohan muuten Simon haitari tekee tämän
vuotisen come backin, kun suunnistetaan lavatansseihin…?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti