Kesä ja lavatanssit. Tänä vuonna oli reilut parikymmentä
astetta lämpimämpää kuin viime vuonna kun tanssilavakausi aloitettiin Akin ja
Fantasian tahtiin Tuusniemen Hojo Hojossa. Mekon sai vihdoin kaivaa vaatekaapin
kätköistä esille ja niin oli tehnyt moni muukin. Aurinko jaksoi lämmittää vielä
illallakin siihen malliin, että lämmitintä ei lavalla tarvittu. Toisena
esiintyjänä näissä tansseissa oli Akin tangoveli Benjamin Enroth Veijarit yhtyeensä
kanssa. Kolme vuotta siihen meni ennen kuin nämä veljekset saatiin samalle
keikalle, mutta toistaiseksi ei ainakaan saatu nähdä yhteisesiintymistä tai
kuulla yhteistä duettoa, mutta kuka tietää mitä nämä tangoveljet vielä tulevaisuudessa
keksivät. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, vaan lähdetään kulkemaan
tanssi-illan matkaa tuttuun tapaan Akin ja Fantasian matkassa.
Tanssi-ilta aloitettiin Fantasian tahdittamana. Kesäistä
iltaa lähdettiin viettämään Saimaan saareen, jossa sijaitsevaan pikkuiseen
torppaansa Nestori Miikkulainen oli kutsunut. Torppansa portailla Miikkulainen
soitteli huuliharppuaan ja norppa, joka oli suunnistanut aallon alla soittajan
luo, nousi pinnalle pärskähtäen. Koskaan ei oltu tanssittu Nestorin häitä, vaan
maailma oli houkuttanut pois morsion. Miikkulainen totesikin kuinka hän ja
norppa olivat molemmat kuin vanhoja poikia viiksekkäitä, kummallakaan heistä ei
ollut morsianta. Illan aurinko kultasi jo maan ja loi punerrusta metsän puille.
Päivä oli mennyt ja valkovuokot painoivat päänsä. Kaikki tämä sai mieleen yön
toukokuun, siinä vaiheessa mieleen hiipi ajatus, ”Tiedä en kauniimpaa”.
Muisteltiin myös sitä, kuinka äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät
kiiluen, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen”. Kauan oli
sitten etsitty ja kauas kuljettu, kunnes oli löytynyt Karjalan Marjaana, joka
oli sitten sieltä Karjalasta kotiin kannettu ja toivottu siellä viihtyvän.
Itsestä oli annettu kaikki ja saatu vielä enemmän.
Joku toinen puolestaan mietiskeli kovasti tyttöä nimeltään
Marie, joka oli herkistänyt sydämen, mutta jota ei vielä voinut lempiä, mut ei
empiäkään. Kovasti huokailtiin vain Marie, Marie ja toivottiin kovasti, ”Jos
vain saan Marien, hän on mulle morsian, ellei vaan hän pääse toisen kanssa
karkaamaan.” Melkoisesti oli tuo tyttö tainnut pään sekoittaa, koska sai
vannomaan kuinka ”Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot
ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.” Taivaalla lentävä tähtikin sai
ajattelemaan tätä rakkauden kohdetta ja sitä, että jos pois toisien luota mä lähden,
sun luotasi lähtisi en. Kuitenkin toinen oli mennyt pois ja rakkaudesta oli
jäljellä vain hiekkaa, sitä pölynvalkoista. Jotenkin ymmärrettiin nyt, että
onnea ei saa jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa. Jäinen
kylmyys oli rinnassa kun unesta todeksi uneksimasta heräsi.
Auttaisiko maalaismaisema tähän rakkaan kaipuuseen? Siellä
maitoautokin tosin myöhästyi vartin ja jossain vihelteli yksinäinen pyy. Pojat
poimivat kastematoja ja vanhus kulki hiljaa ohi kirkkomaan. Jossain joku huusi ”Jihaa”
ja kun sitä maalaismaisemaa katsottiin, ymmärrettiin miten onnellinen voikaan
olla hän, joka täällä saa aina asustaa, sillä maalaismaisemaa ei vain saattanut
unohtaa. Ehkä siellä kävisi kuten kylän konstaapelille, joka oli saapunut
nuorikon kera pappilaan, sitä antautuisi kuin hullu rakkauteen. Sitten vain
kaipaisi sen toisen luokse, koska kohdatessa oli tunnettu sydämessä tuo hullu
kiihko rakkauden ja antauduttu. Tulli aika jatkaa matkaa eteenpäin.
Heilautettiin kättä linjuriauton tullen ja hypättiin kyytiin. Vaikka rakkaus
jättää ja lempikin pettää, niin linjuriauto vaan ei hylkää kettään, kaikki se
ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Niinpä niin, linja-autossa
oli tunnelmaa vaikka matka saattaisikin katketa.
Mutta matkan katkeaminen tuskin haittaa, jos
matkaseuralaisiksi on saatu reippaita Karjalan poikia. He olivat reiluja
poikia, joilla oli oikea luonnonlaatu ja meininki. Siihen kun lisätään vielä
raitis huumorin henki, niin siitäpä riitti toisillekin joitain murusia jos on
surusia, sillä näiden poikien kanssa murheet pantiin puoliksi. Jostain heräsi
kaipuu Alppien rinteille, Sound of Musicin maisemiin. Siellä rinteillä kukki
viattomuuden kukka, hentoinen ja valkoinen Edelweiss. Tuo kukka oli nuorten
sydänten kukka ja siltä saisi uskon uuden. Siitä ajatuksesta saatiin uskoa
tulevaan sen verran, että uskallettiin jo vannoa, ”Vuoksesi sun, maailma on
kaunis, vuoksesi sun.”
Musiikillinen matkamme jatkui kun koitti Akin ensimmäisen
setin vuoro. Nyt kun se onni oli löydetty, niin se talletettiin kätköön sydämen,
se omistettiin yksin ja siitä ei muille kerrottu. No miksi? Koska se on salaisuus.
Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se kuinka paljon
rakastan ja kuinka paljon siitä saan. Mutta sen mitä tuo huominen, ei tahdota
kuitenkaan tietää, vaan ollaan tänään onnellisia. Se saattaa tuoda tullessaan
myös kaipuun kun hohde kuutamon tuo joen pintaan välkkeen luo ja kaipuu
polttava täyttää taas mielen. Virta vie,
virta tuo ja jos en enää sua mä nää, on meillä sentään muistot nuo ja virta
kuljettaa meidät niiden luo. Joskus on kuitenkin lähdettävä, varsinkin jos
tietää, että vain unta me nähtiin ja lämpö mennyt ei meitä johtanut tähtiin.
Siinä vaiheessa on lähdön hetki tää vaikein, mutta jään silti luoksesi sun ja
yön sävel haikein se soi mun sielussain. Kenties siinä vaiheessa muistojen
peili heijasti jotain sellaista mikä sillä hetkellä sai jäämään. Vai oliko
sekenties Jazztyttö, joka siihen peiliin katsoi, pisti nokkaansa puuteria, peilasi
otsatukkansa, eikä surrut vaikkei ollutkaan heilaa. Mutta sentään humpanjytke
sai ihan vallattomaksi ja houkutteli mukaansa myös joukon katupoikia. Nämä
pojat olivat aivan vallattomia, he lauloivat ja tanssivat missö ja milloinka
vaan. Viheltämisen taidonkin he halusivat opettaa sekä herroille että
narreille.
Kenties juuri jonkun näistä katupojista oli äiti laittanut
matkaan ja sanonut laula laulujais vain. Sitten kun oli nähnyt rahan jäljessä
toisten juoksevan, oli vain jäänyt itse laulamaan laulujaan. Päätös oli selkeä,
”Annan toisten mä talletella suuret setelit, ne multa pitkät vain saa.” Asenne
oli selkeästi so what. Mitä sitten
vaikka kämppä lähti alta, rengaskin räjähti ja luottotiedot menetettiin.
Murheitahan tässä elämässä riittää, mutta ei muuta kuin eteenpäin. Yllättäen
huomattiin, että jonkun toisen katse vaelteli vartalossain ja itse liikkui
lähemmäs tätä toista. Kumma poltekin pakotti lantiossa ja tuntui että mennään
lähes tainnoksiin. Sitä vain halusi viihdyttää ja sua kiihdyttää sekä tehdä
sitä milloin vaan. Toivottiin, ettei se toinen särkisi tunnelmaa vaan antaisi
lämmän kuljettaa. Tunne harha olkoon vaan, onko totta ollenkaan, kanssas hetken
kauniin saan, vie kauas arjen taa. Kun sitten oltiin päästy sinne arjen taakse,
huomattiin että oltiin päädytty vuoteen -77 ja tavattiin siellä katujen
kuningatar. Hän oli kuningatar särkyneiden sydänten. Tuo salaperäinen nainen
ojensi käyttöön kaksi karttaa, joiden avulla hän sanoi olevan avuksi
tutkimusmatkalle maailmaan. Oli jälleen aika jatkaa matkaa…
Tutkimusmatkalla saattoi myös kohdata kaikenlaista, kenties
jossain vaiheessa myös hetken vähän ennen kyyneleitä. Mutta kuitenkin näiden
tähtien alla uskottiin, että rakkaus on laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän
raudankin hehkumaan. Kysyttiin milloin rakastat mut vahvaksi, sillä sydämeeni
on kirjattu nimesi. Sitä toista odotellessa oli hyvä aika nauttia kummallinen
rakkauden drinkki. Se drinkki vei vääjäämättä jalat alta, mutta ajatus kulki
kirkkaasti ja huomattiin kulkevamme kuoppaista ja roudan vaurioittamaa tietä
kohti Koivukujaa. Onneksi määränpää oli heti Koivukujan alkupäässä ja päästiin
vannomaan rakkautta suurempaa ja kuka tietää, sormuskin saatettiin antaa
tähtitaivaan alla – tai sitten ei. Saattoi nimittäin koittaa hetki rakkauden
jälkeen, jos kaikki ei mennyt ihan putkeen. Mutta mitä tulee rakkauden jälkeen?
Erilaisia tarinoita siitä on saattanut kuulla, jos on ollut korva tarkkana
kuulolla, mutta tällä kertaa todettiin yksinkertaisesti, että uusi rakkaus. Kun
sitten sille uudelle rakkaudelle antaa paljon, ei muuta tarvitsekaan lain ja
samalla voi luovuttaa myös jotain itsestään.
Jonkin verran täytyy myös olla malttamaton ja todeta, ”Odota
en”. Toiveisiin on turha tuhlata aikaa, iltaisin ei muistella menneitä, sillä
sen minkä huominen eteen tuo, se vain tahdotaan nähdä eikä tartuta siihen tikkuun
lyhimpään kuten Milla tekee kerta kerran jälkeen. Vaikka kuinka Millaa yrittää
muuttaa, se ei tunnu onnistuvan. Millan täytyisi tehdä selkeästi jotain
järkevää ja lopettaa lapselliset leikkinsä, kuten se, että aina sieltä sängystä
löytyy se alaston mies, joka ei ole se sadun prinssi johon on tulisesti
rakastuttu. Mitä se järkevä tekeminen sitten olisi? Voisiko sitä vaikka
valloittaa koko maailman ja laittaa ne yhdeksän planeettaa – vaikka siis
oikeastihan niitä on enää kahdeksan – kiertämään meidän tahtiin? Silloinhan
keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten, kuu saisi aina nauraa
tähtien tanssittaessa sitä ja paiste polttavan auringon vain meidän tunteemme
voima ois. Siitä voisi kehittyä eräänlainen rakkaustarina, joka ei antaisi
rauhaa milloinkaan. Silloin voisi ihastella taivaalla loistavaa täysikuuta,
sitä öisen taivaan suurinta ihmettä ja jos toinen olisi kaukana, voisi kuulta
pyytää peittämään tuo kaipauksen kohde suudelmin ja kertomaan kuinka paljon
rakastaa. Aivan lopuksi matkamme kulki vielä aavan meren tuolle puolen, missä
onnen kaukorantaan laine liplattaa ja huolet huomisen saavat siellä jäädä
unholaan. Musiikillinen matkamme tänä kesäisenä iltana johti meidät satumaahan.
Näin saatiin kesän lavakausi avattua. Kahdesta esiintyjästä
johtuen ei Fantasialta kuultu kuin yksi bändisetti, molemmat artisti esittivät
kaksi settiä ja molemmille bändeille jäi yksi setti, toiselle aloitus ja
toiselle lopetus. Tanssikansaa oli kesäisenä lauantai-iltana runsain määrin
liikenteessä, vaikka samaan aikaan Suomi kisasi Euroviisujen finaalissa ja
pelasi MM-jääkiekkoa Kanadaa vastaan. Illan molemmat esiintyjät pistivät
parastaan ja hauskoilta hetkiltä ei vältytty. Välillä tuntui, että koko joukko
oli saanut melkoisen auringonpistoksen – ainakin jos otetaan huomioon kaikki ”jihaa”,
”ugh” ja ”houjou houjou” huudahdukset tai se, että ensin Aki laulaa polvillaan,
jonka jälkeen kyljellään nojaten lavan reunaan. Kesä on selvästi saapunut.
Kiitos illasta Aki ja universumin sekä maailmankaikkeuden paras Fantasia – Simo,
Jani, Jouni ja Kimmo! Tästä on hyvä aloittaa kesän keikat. Niin ja se haitari
tosiaan voisi jo tehdä sen paluun…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti