Metsälinna, Ristiina 5.8.2018

Kalenterissa kääntyi uusi kuukausi ja helteinen heinäkuu vaihtui elokuuksi. Helteet kuitenkin jatkuivat vielä elokuun ensimmäisenä sunnuntaina ja kulku suuntautui Akin & Fantasian tahdittamiin Ristiinan Metsälinnan sunnuntaitansseihin. Samalla tuli jatkettua perinnettä (kolmas vuosi) viettää syntymäpäivää tämän poppoon keikalla – tänä vuonna tosin päivä varsinaisen päivän jälkeen, mutta mitä pienistä, pääasia että juhlii edes jossain vaiheessa. Melkoiset synttärihumpat niistä saatiin aikaiseksi, kaksi onnittelukappaletta, ensimmäinen Fantasialta ja toinen Akilta, lisäksi kortissa teksti ”Hyvää synt… Ei ku otan osaa.” Mutta mitäpä muuta Akilta voi odottaa. Ennen kuin tanssit aloitettiin, pidettiin hiljainen hetki aiemmin viikolla menehtyneen naapurilavan lavaisännän muistolle. Hieno ele.

Kun tanssit sitten aloitettiin Fantasian toimesta, lähdettiin tällä kertaa liikkeelle hitaalla valssilla. Molemmat hitaat valssit tulivat Amerikan mantereelta, ensimmäinen oli elokuvasävelmä Cavatina ja parina sille kuultiin Vaya Con Dios. Kun siellä Amerikassa nyt oli pistäydytty, vähän niin kuin teemaan sopivasti jatkettiin countryfoxilla. Lähdettiin katselemaan maalaismaisemaa ja hieman oli jo lähestyvän syksyn tunnelmaa – jos ei muuten, niin ainakin laulun sanoissa – sillä pian tippuu jälleen lehdet pihapuun ja pojat koulutiellä joutuu tappeluun. Yksinäinen pyy vihelteli myös jossain, lainakirves vietiin naapuriin ja kilon hauki pappilaan. Ymmärrettiin kuinka hän, joka siellä maalla saa aina asustaa, voi olla onnellinen. Maalaismaisemista savuisiin baareihin, jossa peli pelattiin melkein tilttiin, mokattiin ja kuulat vierivät kaltevalta pinnalta kulmanurkkaan. Sitten koitti viimeinen chaanssi ja mietittiin kuinka extrapallo oikein saatiin, sillä onni tää ei voi olla sattumaa. Illan ensimmäisten tangojen vuoro koitti seuraavaksi. Sä kuulut päivään jokaiseen, joka on Reino Markkulan ja Juha Vainion yhteistyöstä syntynyt tango, jonka sanoituksen syntymiseen liittyy vaihtelevia tarinoita ja sen on myös sanottu olevan esimerkiksi Alkon tangoksi, sillä laulun ”sinän” väitetään naisen sijaan viittaavan alkoholiin. Väitettä tukee muun muassa Vainion silloinen runsas alkoholin käyttö. Yhden tarinan mukaan on lyöty vetoa siitä pystyisikö Vainio kirjoittamaan laulun sanat puolessa tunnissa. Panoksena oli Koskenkorva-pullo. Vainio kirjoitti ”Sä kuulut päivään jokaiseen” -tangon sanat aikamääreessä ja voitti vedon. Mutta ei siitä sen enempää, jokainen voinee tangon sanoja kuunnellessaan miettiä itse mistä sen sanat kertovat. Suomalaisen tangon jälkeen vuoron sai italialainen tango, joka alkuperäisen nimensä mukaan kertoo roomalaisesta kitarasta, mutta jostain kumman syystä se on saanut suomalaiseksi nimekseen romanialainen kitara. Tosin liekö sillä kitaralla niin väliä jos käy kuten tämän tangon sanoissa, ”Yksin varjossa nyt laulan, enkä parvekkeella häntä nää. Mulle muistoksi vain laulu jää. Siksi soita kitarain.”

Kun tangot oli taivuteltu, oli aika soittaa jenkat. Saunajenkka toi lisää lämpöä jo muutenkin lämpimään iltaan ja todellakin tuntui siltä että saunassa oltiin, tosin huonosti lämmitetyssä, iho tuntui nihkeältä ja hiki virtasi, mutta ei muuta kuin hieman löylyä lisää kuten jenkan sanoissa kehotettiin. Puuttui ainoastaan se järvi minne olisi voinut pulahtaa vilvoittelemaan. Toisaalta myös viilennystä helteiseen iltaan toi mielikuvamatka Lappiin Lapin jenkan myötä, sillä jos ajattelee laulusta kohtaa, ” Revontulta sen taivaalla lamppuina on kun on talvi ja päivä on yötä, kun on kaira taas jalkaisin kulkematon kun on nietosta nietosten myötä”, niin totuus iskee vasten kasvoja siitä, että ei tämä kesä loputtomiin kestä. Mutta vielä kuitenkin on kesää jäljellä, joten nautitaan nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää. Jenkan jälkeen jatkettiin vauhdikkaasti bugin tahdeilla. Ensin pyydettiin, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin ja sylistäin et enää mennä saa sillä sua tahdon rakastaa. Koska vartalon pinta oli kuin untuvaa ja niin lämpimältä tuntuvaa, voitiin hyvin todeta kuinka mua aina odottaa lämmin hellä pehmoinen. Hän antoi paisteen auringon jos oli kylmä ja vastineeksi sai suojan, olihan hän vain rakkaimpain ja ainoain. Sen jälkeen paikalle saapui villi ja viilee kissanainen, kun siirryttiin Fantasian ensimmäisen setin päättäviin hitaisiin kappaleisiin. Kissanainen härnäsi ja sotki systeemit, mutta ei kuitenkaan ollut tullut etsimään kesyttäjää. Vaarallista kissanelämää. Toinen kappale oli sitten Fantasian onnentoivotus synttärisankarille – Kaikki tytöt. Tiedättehän sen ”Kaikki tytöt eivät osaa villitä mun vaistojain, kaikki tytöt eivät pelaa korteilla mä mitkä sain…” jne? Erityisesti tämä Fantasian versio kappaleesta on omaan mieleeni, vaikka ei siinä nopeassakaan mitään vikaa ole. Vielä kerran kiitos tästä syntymäpäivälaulusta koko Fantasialle, mutta erityisesti Simolle, kun tämän kappaleen minulle omistit.

Tauon jälkeen saatiin sitten Aki ensimmäistä kertaa lavalle. Pitkästä aikaa Rainer Frimannilla liikkeelle ja tuplasti. Ensin kerrottiin siitä, kuinka vain sinä saat mut syttymään uuteen elämään ja luot pohjan tulevaan, sen silmistäsi nään. Tämä onni piilotettiin kätköön sydämen, eikä siitä kerrottu muille. No miksi ei? Koska se on salaisuus. Mutta mitä tuokaan tullessaan päivä huominen? Sitä ei tahdottu tietää, sillä se, että oli tänään onnellinen, riitti. Sitä vain antautui virran vietäväksi ja katsoi kuinka virta vei ja virta toi, laineet olivat täynnä elämää ja jos ei enää nähtäisi, oli meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaisi niiden luo. Se hohde kuutamon, joka loi joen pintaan välkkeen, saattoi olla peräisin taivaalla loistavasta täysikuusta, siitä öisen taivahan suurimmasta ihmeestä. Täysikuu sai vain nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat kiertäessään kylmää tietään niin yksin. Saattoi myös olla sateinen yö, joka oli tumma ja sydän löi rauhattomana, eikä rakkain saapunut lohduttamaan. Aina tämän tangon yhteydessä Aki on todennut, että muuten ei saa sataa kuin vasta roudauksen jälkeen, mutta kotimatkalla kyllä satoi paikka paikoin ja salamatkin välähtelivät taivaanrannassa, joten yö oli kirjaimellisesti sateinen tällä kertaa. Tangojen jälkeen humpalle ja mikä humppa sopisi synttäreitään juhlivalle paremmin kuin Jazztyttö? Jazztyttöä kehotettiin katselemaan ympärilleen, koska ”kaikki nää ihmiset on tullu sun synttäreille” ja kirjaimellisesti myös synttärihumpalle. Koska vapaaehtoisia miehiä ei löytynyt, tilanteen pelasti ystävä, jonka kanssa sitten pistettiin tyttöparilla humpaksi. Jazztyttö antoi humpan rytmin viedä, eikä surrut puuttuvaa heilaa.  Toisessa humpassa yritettiin sitten pelastaa sen merimiehen maine, jolla ei mennyt niin kuin Strömsössä. Moni tyttö oli jäänyt häntä oottamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliä. Merimies ei kuitenkaan voinut olla maissa päivää kauempaa, jossain odotti aina laiva.

Mutta tarvitseeko merimies maailman merillä seilatessaan mukaansa kaksi karttaa? Kyllä, siinä tapauksessa, jos niiltä kartoilta löytyy tie slalaiseen. Kaikkea kuitenkaan ei saa kerralla paljastaa, mutta baaritiskin luona saattoi istua katujen kuningatar, jonka katse uppoutui viinilasin pintaan. Tuo katujen kuningatar oli jo tuttu vuosien takaa, jolloin katuja kuljit yöhön pimeään. Silloin myös annettiin toisten talletella ne suuret setelit, nähtiin muiden juoksevan rahan perässä, mutta itse jäätiin vain laulamaan, olihan äiti aikanaan laittanut matkaan kera ohjeen, ”laula laulujas vain”. Elämässä saattoi riittää murheita, mutta kun niille totesi vain so what, vaikka kämppäkin saattoi lähteä alta tai taivaalta pudota tähti. Vielä ennen ensimmäisen setin loppua antauduttiin kuumien lattarirytmien vietäväksi. Ensin hieman kiihdyteltiin ja viihdyteltiin, kun polte pakotti lantiossa ja veti väkisin toista päin. Kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo, niin siinä sitten haluttiin kiihdyttää ja viihdyttää toista ja tehdä sitä milloin vaan. Kun toista vasten painautuessa tunsi toisen sykkeen, saattoi vain todeta kuinka mä rytmisi tunnen. Ehkä se oli hetken hullu huuma, mutta eipä sille kaivattu syytä miksi sille ei voitu antautua. Sen sykkeessä suorastaan suli ja antoi vain tulen polttaa povea.

Toisen setin alussa oltiin sitten hyvin malttamattomia. Jos ei muuten, niin ainakin kappaleen nimen perusteella, koska liikkeelle lähdettiin toteamalla ”Odota en”. Mutta miksi odottamaan, koska se kuitenkin on aivan turhaa, sillä ei sitä kannata toiveisiin tuhlata turhaa aikaa eikä iltaisin kannata menneitä muistella. Sillä sen minkä huominen eteeni tuo, sen tahdon nähdä vain. Tyttöä nimeltä Milla yritettiin muuttaa sitten seuraavaksi. Koska paikalla oli Akin sanojen mukaan toukkia, niin pyysi Aki ystävällisesti Jounia sensuroimaan laulun sisältämän kirosanan. Niinpä Milla mietti kuka *piip* se hänen sängyssään makaava, nukkuva alaston mies oikein on. Mutta eipä Milla muuttunut, vaikka kuinka yritettiin, tarttui aina vain tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johtanut mihinkään. Niinpä sitä lähdettiin mukaan keijujen karkeloihin lähteelle kesäyöhön, jossa pienet valkovuokot nostivat päätään sammalmättäällä. Kauaa niissä karkeloissa ei viihdytty, sillä aamu valkeni ja koitti lähdön hetki.

Lähdön hetkellä kumottiin kuitenkin vielä kummallinen rakkauden drinkki, jonka ansiosta alla kulkeva tie näytti kirkkaalta, eivätkä ojanpielet kutsuneet kulkijaa. Tosin se saattoi viedä jalat alta, mutta silti määränpää oli selvä – Koivukuja. Matka oli kuoppainen, mutta kun perille päästiin, vannottiin rakkautta suurimpaa ja kenties sormuskin annettiin tähtitaivaan alla. Saattoi vain toivoa, että toinen tunsi samalla tavalla, jotta ei koittaisi hetkeä rakkauden jälkeen. Siinä tapauksessa hetki saattoi olla äänetön ja askel kiertäisi lattiaa arvaten. Oli aika antaa ajatusten levähtää ja ottaa luottaen se, minkä tie tuo ja muistaa se, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Sen jälkeen otettiinkin ohjat omiin käsiin ja kerrottiin kohtalolle, että päätettäisiin kyllä ihan itse kenen oon tai en. Oma tahto oli tässä tapauksessa parempi vaihtoehto kuin se, että olisi ollut kohtalon oma, vaikka nyt vähän uhkailun puolelle menikin jos kerran toiselta uhattiin katkoa kaikki sormet peukalosta lähtien, ainoastaan pikkusormi jätettiin jäljelle. Kun sitten toivottiin, että se toinen muuttuisi kiltimmäksi ja ehkä sitten vielä palattaisiin, niin kenties sen taustalla saattoi piillä todellinen rakkaustarina. Se rakkaustarina on sellainen, joka ei anna rauhaa ja vaikka joskus olisi toisen parina, niin silti sen toisen muistaisi.

Kuitenkin ennen kuin ilta olisi Akin osalta paketissa, varsinaisen setin päätteeksi vielä encoret. Tuttuun tapaansa Aki halusi jättää tanssikansan rauhallisiin tunnelmiin, toki Fantasia vielä viihdyttäisi yhden setin verran. Rumbaa ei oltu kuultu vielä illan aikana, joten nyt oli sen vuoro. Tuttu espanjalainen kulkuri Clandestino sai vuoron kertoa tarinansa. Hieman surullinen on kieltämättä tämän kulkurin kohtalo, hän vain vaeltaa vailla määränpäätä ja sydän hiljaa kyyneleitä vuotaa. Tuomittu kulkemaan on tuo kulkuri, eikä kukaan milloinkaan kenties löydä hänen viestejään. Kenties kuitenkin näiden tähtien alla tuo kulkurikin kulutti aikaa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Näihin tunnelmiin päättyi ilta Akin osalta, vuorossa oli halukkaille nimmareita ja yhteiskuviakin otettiin. Jonkinlainen synttäriyhteisselfiekin räpsäistiin, pari ihan kunnollista ja sitten yksi, joka on nyt viime aikoina ollut ihan tyypillistä Akia. Fantasian kanssa sitten myöhemmin ryhmäkuva, johon Akia ei enää saatu eli se koko porukan yhteiskuva synttäreiden kunniaksi jäi tänä vuonna väliin, mutta katsotaan miten ensi vuonna käy, jos synttäreiden juhlinta tämän porukan keikalla saa jatkoa.

Mutta sitten tosiaan vielä se Fantasian viimeinen setti ennen kuin tanssit olivat sunnuntai-illalta kokonaan ohitse.

Sitten mentiin kahden kappaleen verran salsan tahtiin. Aluksi kaikki oli ihan el temporal eli väliaikaista vaan. Sehän sopikin hyvin syntymäpäiviään juhlivalle, kun laulussa lauletaan, ”Aika hellimmän kultaisen nuoruuden, se on vain väliaikainen”. Niinpä niin, ei tässä enää sitä kultaisinta nuoruutta eletä, mutta kuten Simo myöhemmin totesi, ikähän on vain numero. Mutta tosiaan väliaikaista kaikki on vaan, jopa näin syyskesällä tuoksu viehkeimmän kukkasenkin. Mutta voiko lauantai-ilta olla väliaikaista, sillä sehän toistuu joka viikko? Kerta kerran jälkeen lauantai-iltana tosin lähdetään ravintolaan juhlimaan, tarkoituksena ottaa muutama olut vaan ja tulla kotiin nukkumaan. Niinhän siinä ei kuitenkaan käy, vaan paikalle tulee pari tyttöä ja sitten laulun kertoja päätyy toisen tytön luo aivan kaupungin laidalle ja aamuyön tunteina joutuu pakenemaan paikalta vaatteet kainalossa. Siitä pääsemmekin jatkamaan matkaamme pitkin Valtatie 66:ta. Matka alkaa Orivedeltä kohti pohjoista ja päättyy lopulta Lapualle kirkon kupeeseen. Kun aikamme oltiin tuolla tiellä swingin tahtiin matkattu ja väistelty kuoppia, tuntui jo siltä, että  ”I’m easy man”.

Siitä olikin helppo siirtyä illan viimeiseen – tai tosiasiassa toiseksi viimeiseen – tangoon. Toivekappaleena soi tangoista ensimmäinen, Illan viimeinen tango. Nimenomaan soi, sillä Fantasia esitti kappaleen instrumentaaliversiona, kuten myös sitten sen varsinaisen viimeisen tangon, Adios Muchatos. Kun hyvästit oli tuon tangon myötä toivotettu, heilautettiin vielä kättä ja hypättiin linjuriauton kyytiin ja pistettiin polkaksi. Linja-autossa oli tunnelmaa ja matkaseurana oli ainakin reippaita Karjalan poikia. Sen verran oli reipasta menoa, että vielä tanssahdeltiin maantiellä kulkurin valssia ja päädyttiin lopulta metsäpirttiin, jossa sitten kuunneltiin tuulten huminaa kehtolauluna. Näin saatiin illan tanssit päätökseen viimeisten valssien myötä, mutta tosin tänä kesänä on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että myös Fantasia taputetaan takaisin viimeisten valssien jälkeen ja näin kävi myös Ristiinassa. Oli vielä aika illan viimeisten hitaiden. Ne molemmat lainattiin Kirkan tuotannosta, ensimmäisenä encorena kuultiin Janin tulkitsemana ”Ei rakkaus yötä pelkää” ja sen perään Simo puolestaan tulkitsi ”Alku kaiken kauniin”. Näihin tunnelmiin oli hyvä lopettaa Ristiinan sunnuntai-ilta ja suunnata kohti kotia.

Sellainen oli Ristiinan ilta. Kuuma, kostea ja hikinen – näihin voi tunnelman tiivistää. Samalla siinä tuli vähän juhlittua omaa syntymäpäiväänsäkin (vaikka tosin päivän jälkikäteen, mutta mitä siitä). Elokuussa näitä keikkoja nyt sitten riittääkin. Seuraava keikka oli jo sitten seuraavan viikon perjantaina, eiköhän siitäkin saada blogiteksti syntymään jossain vaiheessa. Kiitos vielä kerran tästä illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Saukonkallion lava, Iitti 23.7.2018

200km keikkapaikalle ei ole pitkä matka, eihän ole? Pari tuntia autolla ja siinä se. Ikävä tätä porukkaa kohtaan oli sen verran kova, että heinäkuulta löytyi kuin löytyikin keikka, jonne suunnata. Saukonkallion lava Iitissä oli paikka, jonne kulku suuntautui maanantai-illan tansseihin. Helteinen heinäkuun ilta tarjosi hienot puitteet illan keikalle. Omalla kohdalla ennen käymätön lava, mutta mikä ettei tuonne lähtisi toistekin Akin ja Fantasian keikalle, jos mahdollisuus tulee. Mutta sitten itse tämänkertaiseen tarinaan. Yleisön pyynnöstä pääsette tällä kertaa lukemaan mitä kuuluu kulkurille ja hänen rakastamalle tytölle.

Saimaan saaressa oli pikkuinen torppa ja sen portailla Nestori Miikkulainen, norppa makasi lepokivellään. Yksin Nestori oli jäänyt kuten norppa, molemmat olivat vanhoja poikia viiksekkäitä. Nestori muisteli kuinka oli nuoruusvuosinaan rakastanut lempiystäväänsä Leilaa. Näin yhä vuosien takaa, hän lemmittyään muisteli. Kuitenkin toinen mies oli vienyt hänen rakkaansa. Nyt hän mietti mitä mahtoi Leilalle kuulua ja miten löy otti sen, että poika kiersi kulkurin lailla pitkin maailmaa? Kulkuri puolestaan oli taas kulkenut matkallaan maailman ääriin, mutta tällä kertaa hänellä oli rakastamansa tyttö mukanaan, hän oli päättänyt näyttää tytölle palan omaa elämäänsä. Tyttö odotteli jo malttamattomana kulkuriaan, tämän olisi pitänyt jo saapua. Hän ajatteli mielessään, ”Saa kuulla saarnaa, mies tyhmä tuo…” Aikansa siinä odoteltuaan, kenties jo hieman malttamattomana, kulkuri vihdoin ja viimein saapui. Huomattuaan katseen tyttönsä silmissä, hän aneli, ”Oi Isabel, suo anteeks tämä kerta vain, Isabel, niin kiltti oot mulle ain…” Niinpä niin, elo oli välillä kuin karuselli, joka heitäkin pyöritti. Tosin vai oliko sitten Budapestin yössä vietetty aika huumannut kulkurin ajantajun niin, että näin pääsi käymään ja hän myöhästyi sovitulta kohtaamiselta? Mutta minkäs teet, kun kyseessä on maa, jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin? Siihen yöhön saattoi helposti jäädä haaveilemaan. Ei siinä auttanut kulkurin muu kuin vakuutella tytölleen, että sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan – oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Vakuudeksi hän kaivoi esille romanialaisen kitaransa, alkoi soittaa ja laulaa. Hetkisen hän lauloi yksin varjoissa, tyttö katosi jonnekin, jättäen vain kukan puiston penkille, mutta saapui kuitenkin takaisin myöhemmin.

Vaikka siis puiston penkille jäi kukka ja tyttö katosi hetkeksi, ei hän ollut kuin yön ruusu, joka kukoisti yön tummat tunnit ja sitten katosi. Toki kulkuri tiesi kuinka tyttö aikanaan sai hänet mukaansa elein viettelevin ja antoi hänelle yön ihmeellisen. Sen jälkeen aina kun he olivat erossa toisistaan, tuntui se siltä kuin he olisivat kuu ja maa – nämäkin kaksi olivat erossa toisistaan. Puolin ja toisin oli heitetty viestiä vastaajaan, mutta saatu kuulla vain katkonainen nauha. Kuinka sitten tähän tilanteeseen oli päädytty, että kulkuri ja hänen tyttönsä olivat päätyneet sinne missä he nyt olivat? Siihen liittyy oleellisesti sauna ja jenkka. Koska sauna on suomalaisen paras paikka, oli siellä syntynyt idea lähteä kiertämään maailmaa hetkeksi yhdessä. Kun vielä kyseessä oli savusauna ja löylyä oli heitetty hieman lisää ja sen jälkeen oli ihailtu järven hellää pintaa, tuntui kuin sielu ja sydän olisivat täysin uudistuneet. Ensin kulku oli suuntautunut kohti Lappia. Pohjolan mailla oli outo tenho, revontulet olivat lamppuina taivaalla, koski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa. Eipä sitä seutua voinut unhoittaa ja siellä oli hyvä kuiskata toiselle kuinka vuoksesi sun maailma on kaunis. Välillä kulkurista tuntui kuin tyttö olisi ollut kauris ja hän kauriinmetsästäjä – tyttö oli niin kaunis, kaunis hänen silmissään, sillä hetkellä kun kulkuri oli hänet nähnyt, tuntui kuin aurinko olisi täyttänyt taivaan.

Matka oli jatkunut eteenpäin linjuriauton kyydillä, sen kulkuneuvon kyydissä vasta tunnelmaa olikin. Siinä sai nähdä jos jonkinlaista, siinä on miestä ja naista, siinä on lasta, ukkoa, akkaa, siinä on reppua, nyyttiä, vakkaa. Kaikkea voi löytää vehkeestä siitä, matkakin voi katketa ja mistä sitä tietää jos vaikka matkakin katkeaa linja-auton kyydissä! Kulkuri ja tyttö olivat matkanneet linja-auton kyydissä ties minne, jopa Säkkijärvi oli nähty. Kauniina muistona kuitenkin oli tuo Karjalan maa. Kun nyt oli Karjalan mailla yhdessä liikuttu, oli kulkuri vienyt tytön myös meren äärelle lapsuusmaisemiinsa. Siellä hän oli kertonut lapsuuden toveristaan, joka oli jättänyt aikoinaan koulun kesken ja lähtenyt merille. Kulkurin oli mieli tehnyt mukaan, mutta vanhempiensa käskystä hän oli jäänyt kotirantaan. Taivaalla lenteli albatrossi, jonka kulkuri uskoi olevan lapsuustoverinsa sielu, joka liiteli taivaansinessä vapaana – ehkä myös hän itse saisi kerran kiitää sen lailla vapaana. Tyttöä tosin hieman epäilytti kun kulkuri sattui ohimennen mainitsemaan neitosen nimeltä Caterina… Kuka tuo neitonen oikein mahtoi olla ja miksi tältä tytöltä saatu suukko oli vienyt järjen? Tyttö alkoi olla hieman mustasukkainen kulkurilleen. Kulkuri kertoi Caterinan olleen vain hetken hairahdus aikoinaan Kalajoella – siellä missä meri aukeaa ja ulappa on rannaton. Kalajoen rannalla kulkuri oli joskus tuon toisen neitosen kohdannut, mutta siitä oli jo aikaa ja se oli enää vain muisto.

Kuitenkin tyttö halusi tietää, oliko kulkuri kenties viettänyt öitään tuon toisen neitosen kanssa metsäpirtissä – joka oli heidän kahden piilopaikka, tuulten huminan soidessa kehtolauluna? Ei, oli kulkurin vastaus. Ketään muuta hän ei koskaan ollut pienoiseen metsäpirttiin vienyt. Koko erehdys oli ollut vain väliaikaista, nimittäin kun oli koittanut lauantai-ilta, oli jo kulkurin mielessä ollut kaipaamansa tyttö – tuo lämmin, hellä, pehmoinen, joka antoi hänelle paisteen auringon ja odotti häntä. Matkan olisi kuitenkin jatkuttava taas pian, mutta he päättivät olla lähekkäin vielä hetken ja painautua toistensa syliin. Kulkuri vertasi tyttöään kissanaiseen, villiin, viileään ja vaaralliseen. Sellainen tuo tyttö hänestä hetkittäin oli. Välillä tuntui siltä, että taivaankappaleetkin sinkoaisivat radaltaan kun kulkuri jäi tyttöään ihmettelemään. Siinä vaiheessa kulkurista tuntui aina siltä, että nyt jos koskaan kannatti ottaa riski, ei onni hylkää tänään rohkeaa. Välillä kuitenkin tuntui siltä, että tää kaikki saattoi olla vain unta. Silloin täytyi kysyä itseltään haaveissa vainko oot mun? Mutta onko siinä liikaa, jos tunteensa tekee selväksi? Ja entä jos kaikki onkin totta – minne heidän tiensä siinä tapauksessa seuraavaksi veisi?

Nyt siis oltiin tilanteessa jossa kulkurimme ja hänen tyttönsä olivat yhdessä ja valmiina valloittamaan koko maailman. Tahdonvoimalla he voisivat siirtää kaikki esteet tieltänsä pois, kaikki yhdeksän (oikeasti niitä on enää kahdeksan) planeettaa, saisivat kiertää vain heidän käskystään ja paiste polttavan auringon vain heidän tunteensa voima ois. Maailmanvalloituksen he päättivät aloittaa Roomasta, kuten tiedämme, siellähän asusti kulkurin veli Romero. Romero oli luvannut joskus, ”Jos milloin saavut Roomaan, kodin löydät luotain mun.” Kulkuri ja tyttö suunnistivat Cafe Neroon ja yrittivät soittaa Romerolle, he ehtivät sanoa vain, ”Ciao, Romero!” kun puhelimesta kuului vain ”Pronto, pronto!” Mitä nyt? Kulkuri ja tyttö päättivät heittää hyvästit Roomalle ja jatkaa matkaansa. Sitä ennen he viettivät kuitenkin rakkauden yön. Yö luotiin hellyyden ehdoilla ja ehkä siinä kuului myös pienoinen toive – pyydän minua kosketa lisää, sua aamuun kun saan rakastaa. Vaikka yön tunteina koettiin rakkautta, vielä ei ollut aika lausua tahdon, ei ainakaan siinä mielessä. Tyttö toki kertoi kulkurilleen seuraavaa, ” Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan. ” Kulkuri hymyili ja sanoi tytölleen, ”Tahdon tungoksessa pysähtyä silmiis katsomaan, tarttuu käteesi ja ääneen julistaa: Ikuisesti sinun, ikuisesti minun. Ikuisesti tahdon sinut vaan.”

Matka jatkui. Kun he matkasivat eteenpäin, he törmäsivät joukkoon katupoikia, jotka laulelivat iloisesti, välillä vihellellen ja välillä pistivät myös tanssiksi. Jopa kuu saattoi nauraa iltaisin taivaalla noiden poikien tanssille. Katupojat jäivät taakse ja oli kulkurin ja tytön aika astua satamassa odottavaan laivaan. Laivalla he tapasivat merimiehen, jonka elämä ei aina ollut mennyt niin kuin Strömsössä. Moni nainen oli jäänyt tuota merimiestä odottamaan ja kaipauksen kyyneliäkin oli itketty merimiehen lähtiessä laivallaan aina kohti uutta satamaa. Jotenkin kulkuri tunsi piston sydämessään – miten monta kertaa myös hän oli lähtenyt merimiehen lailla ja jättänyt tytön itkemään peräänsä. Kuinka monta kertaa hän oli lähtiessään saanut mukaansa tytön tummin kyynelin kirjoittaman kirjeen, jossa tyttö oli kysynyt miksi sinut menetin? Mutta nyt he kuitenkin olivat yhdessä, matkalla kohti seuraavaa määränpäätänsä. Tässä hetkessä oli kaikki, erot päivien, erot viikkojen eivät koskettaneet kaipuuta, luottaen oli otettu se minkä huominen eteen toi, kun paljon antaa muuta tarvitse ei lain. Edes tummasilmäinen ei ollut saanut heitä erotettua, ei myöskään epäilyt siitä oliko tämä heidän välisensä rakkaus väärää vai oikeaa. Riski oli otettu ja uskallettu.

Seuraavana yönä kulkuri ja tyttö saapuivat seuraavaan määränpäähänsä. Lähdön hetki koitti heille jälleen. Se oli sateinen yö, kun he kulkivat alla kaupungin lyhtyvyön ja hakivat toisistansa turvaa. Mutta mitä muuta sinä yönä oikein tapahtuikaan? Se on salaisuus, mutta se ei puolestaan ollut, että tuo tyttö sai kulkurin syttymään ja uskomaan uuteen elämään. Tämän onnen kulkuri kätki sydämeensä, omisti sen yksin, eikä kertonut siitä muille. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa. Kulkuri toivoi saavansa tyttökullaltaan hieman lemmentulta ja kenties pienen suukonkin. Tuntui kuin hänen vihdoin saamansa onni ei jäisi tähän, se oli kääntänyt maailman ja pyörällä oli pää. Kulkurin katse vaelsi tytön vartalolla ja hän meni yhä lähemmäs tyttöään. Kumma polte pakotti lantiossa ja veti väkisin toista päin. He tiesivät tekevänsä toisillensa hyvää ja halusivat vain viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan – tehdä sitä milloin vain. Sydän sykki molempien rinnassa kiivaasti omaa rytmiään ja he suorastaan sulivat siihen rytmiin ja antoivat tulen polttaa povea. He kuiskasivat toisilleen, ”Mä rytmisi tunnen, se on kiusausta. Se on vahva ja villi sekä tarttuu tiukkaan, sekaisin saa sydämen ja pään.”

Ehkä hän oli toisten mielestä kurja kulkuri vain, joka ei koonnut maallista mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Mutta ei kulkuri kaivannut suuria seteleitä, elämässä pärjäsi hyvin ilman niitäkin. Turhia murheita ei muutenkaan kannattanut elämässään miettiä, niille kun totesi vain ”So what?” ja jatkoi taivallusta eteenpäin, tuntui kuin elämä hymyilisi. Tässä he nyt olivat, kulkuri ja tyttö, kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan, karttoina toisilleen. He olivat kuin kaksi karttaa, jotka näyttivät heille tien salaiseen. Lauseet toimivat purjeina ja katse vetenä. Kun tyttö sai nyt kulkea kulkurinsa rinnalla, hän tunsi olevansa kuin katujen kuningatar rakkaansa rinnalla. Kohtalon ei annettaisi enää puuttua peliin ja erottaa heitä, he eivät olleet kohtalon omia, vaan päättäisivät itse kenen olisivat tai eivät. Tämä olisi heidän rakkaustarina, ei kenenkään muun. Clandestino katsoi tyttöään kuunvalossa ja mietti kuinka paljon todellisuudessa he tarvitsivat toisiaan, mutta silti ajautuivat aina välillä erilleen toisistaan. Tytöstä tuntui siltä, että jos hän joutuisi pois kulkurinsa luota, hän eksyisi reunalle maan. He tunsivat olevansa kuin kuunvalo ja yöperhonen, he tarvitsivat toisiaan. Kenties kulkuri ei koskaan saisi sitä selville, miten tyttö hänet alkujaan viettelikään.

Siinä matkaa taivaltaessaan he pohtivat kuinka me tartuimme hetkeen ja aikaan ja mitä kumpikin saikaan? Kuin jumalten juomia maistaa, taas päivä kirkkaana paistaa. Kenties seuraavana yönä ei tarvitsisi taivaltaa, vaan he saisivat vain olla ja pyytää ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen ja anna hyväilyjä kaipaavalle. Se sai kulkurin miettimään kuinka tyttö oli saanut hänen sydämensä, sen hän oli tytölle suonut. Hän totesi tytölleen, ”Olet rakkain ja kun lähelläin olet näin, niin onneen kanssas sun kuljen.” Paljon oli taas kuljettu, maisemat vaihtuneet ja illan aurinko kultasi jo maan. Tuuli soi hiljaa metsissä, puut huminoivat illan rauhaa ja tämä päivä oli jo mennyt. Kumpikaan heistä ei tiennyt kauniimpaa kuin se, että saivat olla taas huomenna toistensa luona. Satamassa heitä odotti taas laiva, jossa he viettäisivät yönsä. Siellä iltataivaan tähtien alla kulkuri lauleli tytölleen. Kun he istuivat iltaa skanssissa, kulkuri muisteli kuinka hän oli katsonut tyttöään silmiin ja löytänyt onnensa.

Näin saatiin tällä kertaa kulkurin ja hänen tyttönsä tarina päätökseen. Ilta ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän, sillä tanssikansa taputti Fantasian vielä takaisin lavalle. Nopeaa toivottiin ja toive toteutettiin. Ilmoille Saukonkalliolla  kajahtivat vielä Pecos Bill ja 15 kesää. Sen jälkeen oli aika kiittää myös Fantasian osalta illasta ja toivottaa hyvää yötä sekä turvallista kotimatkaa.

Olihan se reissu, mutta tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä. Matkaa kertyi edestakaisin vähän reilu 400km kun paluumatkan kotiin ajoi toista kautta, jotta ei tarvinnut mutkaista ja huonompi kuntoista tietä lähteä takaisinpäin. Matkailu ja seikkailu avartaa. Kiitos Saukonkallion illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Ei siitä sitten mennyt kuin pari viikkoa kunnes taas nähtiin… Tarina siitä keikasta seuraavassa blogissa.