Saukonkallion lava, Iitti 23.7.2018

200km keikkapaikalle ei ole pitkä matka, eihän ole? Pari tuntia autolla ja siinä se. Ikävä tätä porukkaa kohtaan oli sen verran kova, että heinäkuulta löytyi kuin löytyikin keikka, jonne suunnata. Saukonkallion lava Iitissä oli paikka, jonne kulku suuntautui maanantai-illan tansseihin. Helteinen heinäkuun ilta tarjosi hienot puitteet illan keikalle. Omalla kohdalla ennen käymätön lava, mutta mikä ettei tuonne lähtisi toistekin Akin ja Fantasian keikalle, jos mahdollisuus tulee. Mutta sitten itse tämänkertaiseen tarinaan. Yleisön pyynnöstä pääsette tällä kertaa lukemaan mitä kuuluu kulkurille ja hänen rakastamalle tytölle.

Saimaan saaressa oli pikkuinen torppa ja sen portailla Nestori Miikkulainen, norppa makasi lepokivellään. Yksin Nestori oli jäänyt kuten norppa, molemmat olivat vanhoja poikia viiksekkäitä. Nestori muisteli kuinka oli nuoruusvuosinaan rakastanut lempiystäväänsä Leilaa. Näin yhä vuosien takaa, hän lemmittyään muisteli. Kuitenkin toinen mies oli vienyt hänen rakkaansa. Nyt hän mietti mitä mahtoi Leilalle kuulua ja miten löy otti sen, että poika kiersi kulkurin lailla pitkin maailmaa? Kulkuri puolestaan oli taas kulkenut matkallaan maailman ääriin, mutta tällä kertaa hänellä oli rakastamansa tyttö mukanaan, hän oli päättänyt näyttää tytölle palan omaa elämäänsä. Tyttö odotteli jo malttamattomana kulkuriaan, tämän olisi pitänyt jo saapua. Hän ajatteli mielessään, ”Saa kuulla saarnaa, mies tyhmä tuo…” Aikansa siinä odoteltuaan, kenties jo hieman malttamattomana, kulkuri vihdoin ja viimein saapui. Huomattuaan katseen tyttönsä silmissä, hän aneli, ”Oi Isabel, suo anteeks tämä kerta vain, Isabel, niin kiltti oot mulle ain…” Niinpä niin, elo oli välillä kuin karuselli, joka heitäkin pyöritti. Tosin vai oliko sitten Budapestin yössä vietetty aika huumannut kulkurin ajantajun niin, että näin pääsi käymään ja hän myöhästyi sovitulta kohtaamiselta? Mutta minkäs teet, kun kyseessä on maa, jossa aava pusta aukeaa ja laulukin on kaunehin? Siihen yöhön saattoi helposti jäädä haaveilemaan. Ei siinä auttanut kulkurin muu kuin vakuutella tytölleen, että sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan – oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Vakuudeksi hän kaivoi esille romanialaisen kitaransa, alkoi soittaa ja laulaa. Hetkisen hän lauloi yksin varjoissa, tyttö katosi jonnekin, jättäen vain kukan puiston penkille, mutta saapui kuitenkin takaisin myöhemmin.

Vaikka siis puiston penkille jäi kukka ja tyttö katosi hetkeksi, ei hän ollut kuin yön ruusu, joka kukoisti yön tummat tunnit ja sitten katosi. Toki kulkuri tiesi kuinka tyttö aikanaan sai hänet mukaansa elein viettelevin ja antoi hänelle yön ihmeellisen. Sen jälkeen aina kun he olivat erossa toisistaan, tuntui se siltä kuin he olisivat kuu ja maa – nämäkin kaksi olivat erossa toisistaan. Puolin ja toisin oli heitetty viestiä vastaajaan, mutta saatu kuulla vain katkonainen nauha. Kuinka sitten tähän tilanteeseen oli päädytty, että kulkuri ja hänen tyttönsä olivat päätyneet sinne missä he nyt olivat? Siihen liittyy oleellisesti sauna ja jenkka. Koska sauna on suomalaisen paras paikka, oli siellä syntynyt idea lähteä kiertämään maailmaa hetkeksi yhdessä. Kun vielä kyseessä oli savusauna ja löylyä oli heitetty hieman lisää ja sen jälkeen oli ihailtu järven hellää pintaa, tuntui kuin sielu ja sydän olisivat täysin uudistuneet. Ensin kulku oli suuntautunut kohti Lappia. Pohjolan mailla oli outo tenho, revontulet olivat lamppuina taivaalla, koski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa. Eipä sitä seutua voinut unhoittaa ja siellä oli hyvä kuiskata toiselle kuinka vuoksesi sun maailma on kaunis. Välillä kulkurista tuntui kuin tyttö olisi ollut kauris ja hän kauriinmetsästäjä – tyttö oli niin kaunis, kaunis hänen silmissään, sillä hetkellä kun kulkuri oli hänet nähnyt, tuntui kuin aurinko olisi täyttänyt taivaan.

Matka oli jatkunut eteenpäin linjuriauton kyydillä, sen kulkuneuvon kyydissä vasta tunnelmaa olikin. Siinä sai nähdä jos jonkinlaista, siinä on miestä ja naista, siinä on lasta, ukkoa, akkaa, siinä on reppua, nyyttiä, vakkaa. Kaikkea voi löytää vehkeestä siitä, matkakin voi katketa ja mistä sitä tietää jos vaikka matkakin katkeaa linja-auton kyydissä! Kulkuri ja tyttö olivat matkanneet linja-auton kyydissä ties minne, jopa Säkkijärvi oli nähty. Kauniina muistona kuitenkin oli tuo Karjalan maa. Kun nyt oli Karjalan mailla yhdessä liikuttu, oli kulkuri vienyt tytön myös meren äärelle lapsuusmaisemiinsa. Siellä hän oli kertonut lapsuuden toveristaan, joka oli jättänyt aikoinaan koulun kesken ja lähtenyt merille. Kulkurin oli mieli tehnyt mukaan, mutta vanhempiensa käskystä hän oli jäänyt kotirantaan. Taivaalla lenteli albatrossi, jonka kulkuri uskoi olevan lapsuustoverinsa sielu, joka liiteli taivaansinessä vapaana – ehkä myös hän itse saisi kerran kiitää sen lailla vapaana. Tyttöä tosin hieman epäilytti kun kulkuri sattui ohimennen mainitsemaan neitosen nimeltä Caterina… Kuka tuo neitonen oikein mahtoi olla ja miksi tältä tytöltä saatu suukko oli vienyt järjen? Tyttö alkoi olla hieman mustasukkainen kulkurilleen. Kulkuri kertoi Caterinan olleen vain hetken hairahdus aikoinaan Kalajoella – siellä missä meri aukeaa ja ulappa on rannaton. Kalajoen rannalla kulkuri oli joskus tuon toisen neitosen kohdannut, mutta siitä oli jo aikaa ja se oli enää vain muisto.

Kuitenkin tyttö halusi tietää, oliko kulkuri kenties viettänyt öitään tuon toisen neitosen kanssa metsäpirtissä – joka oli heidän kahden piilopaikka, tuulten huminan soidessa kehtolauluna? Ei, oli kulkurin vastaus. Ketään muuta hän ei koskaan ollut pienoiseen metsäpirttiin vienyt. Koko erehdys oli ollut vain väliaikaista, nimittäin kun oli koittanut lauantai-ilta, oli jo kulkurin mielessä ollut kaipaamansa tyttö – tuo lämmin, hellä, pehmoinen, joka antoi hänelle paisteen auringon ja odotti häntä. Matkan olisi kuitenkin jatkuttava taas pian, mutta he päättivät olla lähekkäin vielä hetken ja painautua toistensa syliin. Kulkuri vertasi tyttöään kissanaiseen, villiin, viileään ja vaaralliseen. Sellainen tuo tyttö hänestä hetkittäin oli. Välillä tuntui siltä, että taivaankappaleetkin sinkoaisivat radaltaan kun kulkuri jäi tyttöään ihmettelemään. Siinä vaiheessa kulkurista tuntui aina siltä, että nyt jos koskaan kannatti ottaa riski, ei onni hylkää tänään rohkeaa. Välillä kuitenkin tuntui siltä, että tää kaikki saattoi olla vain unta. Silloin täytyi kysyä itseltään haaveissa vainko oot mun? Mutta onko siinä liikaa, jos tunteensa tekee selväksi? Ja entä jos kaikki onkin totta – minne heidän tiensä siinä tapauksessa seuraavaksi veisi?

Nyt siis oltiin tilanteessa jossa kulkurimme ja hänen tyttönsä olivat yhdessä ja valmiina valloittamaan koko maailman. Tahdonvoimalla he voisivat siirtää kaikki esteet tieltänsä pois, kaikki yhdeksän (oikeasti niitä on enää kahdeksan) planeettaa, saisivat kiertää vain heidän käskystään ja paiste polttavan auringon vain heidän tunteensa voima ois. Maailmanvalloituksen he päättivät aloittaa Roomasta, kuten tiedämme, siellähän asusti kulkurin veli Romero. Romero oli luvannut joskus, ”Jos milloin saavut Roomaan, kodin löydät luotain mun.” Kulkuri ja tyttö suunnistivat Cafe Neroon ja yrittivät soittaa Romerolle, he ehtivät sanoa vain, ”Ciao, Romero!” kun puhelimesta kuului vain ”Pronto, pronto!” Mitä nyt? Kulkuri ja tyttö päättivät heittää hyvästit Roomalle ja jatkaa matkaansa. Sitä ennen he viettivät kuitenkin rakkauden yön. Yö luotiin hellyyden ehdoilla ja ehkä siinä kuului myös pienoinen toive – pyydän minua kosketa lisää, sua aamuun kun saan rakastaa. Vaikka yön tunteina koettiin rakkautta, vielä ei ollut aika lausua tahdon, ei ainakaan siinä mielessä. Tyttö toki kertoi kulkurilleen seuraavaa, ” Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan. ” Kulkuri hymyili ja sanoi tytölleen, ”Tahdon tungoksessa pysähtyä silmiis katsomaan, tarttuu käteesi ja ääneen julistaa: Ikuisesti sinun, ikuisesti minun. Ikuisesti tahdon sinut vaan.”

Matka jatkui. Kun he matkasivat eteenpäin, he törmäsivät joukkoon katupoikia, jotka laulelivat iloisesti, välillä vihellellen ja välillä pistivät myös tanssiksi. Jopa kuu saattoi nauraa iltaisin taivaalla noiden poikien tanssille. Katupojat jäivät taakse ja oli kulkurin ja tytön aika astua satamassa odottavaan laivaan. Laivalla he tapasivat merimiehen, jonka elämä ei aina ollut mennyt niin kuin Strömsössä. Moni nainen oli jäänyt tuota merimiestä odottamaan ja kaipauksen kyyneliäkin oli itketty merimiehen lähtiessä laivallaan aina kohti uutta satamaa. Jotenkin kulkuri tunsi piston sydämessään – miten monta kertaa myös hän oli lähtenyt merimiehen lailla ja jättänyt tytön itkemään peräänsä. Kuinka monta kertaa hän oli lähtiessään saanut mukaansa tytön tummin kyynelin kirjoittaman kirjeen, jossa tyttö oli kysynyt miksi sinut menetin? Mutta nyt he kuitenkin olivat yhdessä, matkalla kohti seuraavaa määränpäätänsä. Tässä hetkessä oli kaikki, erot päivien, erot viikkojen eivät koskettaneet kaipuuta, luottaen oli otettu se minkä huominen eteen toi, kun paljon antaa muuta tarvitse ei lain. Edes tummasilmäinen ei ollut saanut heitä erotettua, ei myöskään epäilyt siitä oliko tämä heidän välisensä rakkaus väärää vai oikeaa. Riski oli otettu ja uskallettu.

Seuraavana yönä kulkuri ja tyttö saapuivat seuraavaan määränpäähänsä. Lähdön hetki koitti heille jälleen. Se oli sateinen yö, kun he kulkivat alla kaupungin lyhtyvyön ja hakivat toisistansa turvaa. Mutta mitä muuta sinä yönä oikein tapahtuikaan? Se on salaisuus, mutta se ei puolestaan ollut, että tuo tyttö sai kulkurin syttymään ja uskomaan uuteen elämään. Tämän onnen kulkuri kätki sydämeensä, omisti sen yksin, eikä kertonut siitä muille. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa. Kulkuri toivoi saavansa tyttökullaltaan hieman lemmentulta ja kenties pienen suukonkin. Tuntui kuin hänen vihdoin saamansa onni ei jäisi tähän, se oli kääntänyt maailman ja pyörällä oli pää. Kulkurin katse vaelsi tytön vartalolla ja hän meni yhä lähemmäs tyttöään. Kumma polte pakotti lantiossa ja veti väkisin toista päin. He tiesivät tekevänsä toisillensa hyvää ja halusivat vain viihdyttää ja kiihdyttää toisiaan – tehdä sitä milloin vain. Sydän sykki molempien rinnassa kiivaasti omaa rytmiään ja he suorastaan sulivat siihen rytmiin ja antoivat tulen polttaa povea. He kuiskasivat toisilleen, ”Mä rytmisi tunnen, se on kiusausta. Se on vahva ja villi sekä tarttuu tiukkaan, sekaisin saa sydämen ja pään.”

Ehkä hän oli toisten mielestä kurja kulkuri vain, joka ei koonnut maallista mammonaa, vaan kumosi sen kurkkuunsa. Mutta ei kulkuri kaivannut suuria seteleitä, elämässä pärjäsi hyvin ilman niitäkin. Turhia murheita ei muutenkaan kannattanut elämässään miettiä, niille kun totesi vain ”So what?” ja jatkoi taivallusta eteenpäin, tuntui kuin elämä hymyilisi. Tässä he nyt olivat, kulkuri ja tyttö, kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan, karttoina toisilleen. He olivat kuin kaksi karttaa, jotka näyttivät heille tien salaiseen. Lauseet toimivat purjeina ja katse vetenä. Kun tyttö sai nyt kulkea kulkurinsa rinnalla, hän tunsi olevansa kuin katujen kuningatar rakkaansa rinnalla. Kohtalon ei annettaisi enää puuttua peliin ja erottaa heitä, he eivät olleet kohtalon omia, vaan päättäisivät itse kenen olisivat tai eivät. Tämä olisi heidän rakkaustarina, ei kenenkään muun. Clandestino katsoi tyttöään kuunvalossa ja mietti kuinka paljon todellisuudessa he tarvitsivat toisiaan, mutta silti ajautuivat aina välillä erilleen toisistaan. Tytöstä tuntui siltä, että jos hän joutuisi pois kulkurinsa luota, hän eksyisi reunalle maan. He tunsivat olevansa kuin kuunvalo ja yöperhonen, he tarvitsivat toisiaan. Kenties kulkuri ei koskaan saisi sitä selville, miten tyttö hänet alkujaan viettelikään.

Siinä matkaa taivaltaessaan he pohtivat kuinka me tartuimme hetkeen ja aikaan ja mitä kumpikin saikaan? Kuin jumalten juomia maistaa, taas päivä kirkkaana paistaa. Kenties seuraavana yönä ei tarvitsisi taivaltaa, vaan he saisivat vain olla ja pyytää ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen ja anna hyväilyjä kaipaavalle. Se sai kulkurin miettimään kuinka tyttö oli saanut hänen sydämensä, sen hän oli tytölle suonut. Hän totesi tytölleen, ”Olet rakkain ja kun lähelläin olet näin, niin onneen kanssas sun kuljen.” Paljon oli taas kuljettu, maisemat vaihtuneet ja illan aurinko kultasi jo maan. Tuuli soi hiljaa metsissä, puut huminoivat illan rauhaa ja tämä päivä oli jo mennyt. Kumpikaan heistä ei tiennyt kauniimpaa kuin se, että saivat olla taas huomenna toistensa luona. Satamassa heitä odotti taas laiva, jossa he viettäisivät yönsä. Siellä iltataivaan tähtien alla kulkuri lauleli tytölleen. Kun he istuivat iltaa skanssissa, kulkuri muisteli kuinka hän oli katsonut tyttöään silmiin ja löytänyt onnensa.

Näin saatiin tällä kertaa kulkurin ja hänen tyttönsä tarina päätökseen. Ilta ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän, sillä tanssikansa taputti Fantasian vielä takaisin lavalle. Nopeaa toivottiin ja toive toteutettiin. Ilmoille Saukonkalliolla  kajahtivat vielä Pecos Bill ja 15 kesää. Sen jälkeen oli aika kiittää myös Fantasian osalta illasta ja toivottaa hyvää yötä sekä turvallista kotimatkaa.

Olihan se reissu, mutta tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä. Matkaa kertyi edestakaisin vähän reilu 400km kun paluumatkan kotiin ajoi toista kautta, jotta ei tarvinnut mutkaista ja huonompi kuntoista tietä lähteä takaisinpäin. Matkailu ja seikkailu avartaa. Kiitos Saukonkallion illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Ei siitä sitten mennyt kuin pari viikkoa kunnes taas nähtiin… Tarina siitä keikasta seuraavassa blogissa.