tiistai 31. heinäkuuta 2018

Nurmaan lava, Mäntyharju 4.7.2018


Kun maanantaina oli tanssittu Keuruulla, oli tiistai ansaittu vapaapäivä, ennen kuin keskiviikkona kulku suuntautui Mäntyharjulle ja Nurmaan lavalle. Aurinko päätti näyttäytyä sopivasti parin sadepäivän jälkeen ja lämmittää keskiviikkoillan tansseja. Joten ei muuta kuin tanssit käyntiin.

Fantasia lavalle ja ensimmäisenä lähdettiin tanssimaan maantielle Kulkurin valssin tahtiin kun metsien humina se soi. Ja jos tuolla matkalla kiristi liiaksi vyö, poikettiin taas talohon. Liekö tuo talo sitten ollut metsäpirtti, sillä sinne suunnattiin seuraavaksi ja siellä tuo metsätuulten humina sitten soi kehtolauluna. Mutta sitä ennen tuossa paikassa taidettiin viettää melkoiset iltamat – paikalla olivat niin Antti, Kalle, Helppo Heikki ja Eetukin, sitten alkoi leikki. Tilattiin nimittäin kaksi kolpakkoa ja pyydettiin neitiä tuomaan joutuisasti, sillä suuta alkoi kuivata ja juttukin piti saada luistamaan. Sitten kun kolpakot oli kumottu, äijä vanha Kivennapalainen lausui, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen!”. Eipä siinä siis mitään, Karjalan Marjaana löytyi kuin löytyikin kun ensin oli kauan etsitty ja kauas kuljettu. Kuitenkin ennen kuin se nainen sieltä Karjalasta kotiin kannettiin, ilta ehti sulkea silmänsä ja varjotkin kulkivat vaieten ja kuiskivan puun alla katsottiin kulkua kuun, rakas tietysti aatoksissa. Rakkaalle laulettiin, mutta kuten tiedämme, naiset ovat tunnetusti hieman oikukkaita, joten parvekkeella ei nyt sitten rakasta näkynyt, romanialainen kitara sai soittaa yksin laulua muiston. Haaveiltiin myös kuinka onnenmaa odotti jossain kaukana ja kenties kerran kahdestaan sinne kuljettaisiin. Istuttaisiin ääreen veen ja katseltaisiin sen pintaa, sillä hetkellä tuntuisi siltä kuin noustaisiin kirkkauteen luo muuttolintujen.

Myös Elaine oli mielessä ja mietittiin vieläkö Elaine mahtaisi muistaa puistikkotien, missä istuttiin kahden silloin ain ja siinä samalla sai nauttia tuon naisen hehkuvan katseen loisteesta ja suudelma kuuma tunnettiin yhä huulilla. Huokailtiin vain, että muistan ain, sinut armas Elaine. Mutta entäpä sitten Bettina? Tuo nainen, jolle satayksi miestä lauloi serenadin? Siinä vain pohdittiin miksei tuo neito tee jo valintaansa ja miksi ei saatu olla se ainoa. Oli vain annettava tuon toisen sydämen johtaa tiellä ja toivoa, että tiet kohtaisivat aikanaan. Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo. Itse määrätä en voi mä kohtaloain. Jossain kaukana soivat Tennessee valssin sävelet ja mieleen tulivat muistot siitä, kuinka se vei onneen laineillaan. Tosin toinen neito vei sitten miehen valssiin ja kumpikaan palannut ei. Tässä vaiheessa oli jo tunnelmoitu sen verran, että ensimmäinen setti oli hyvä päättää vähän vauhdikkaammin jenkan tahdeilla. Ensin lähdettiin porukalla saunaan saunajenkan tahdissa. Saunatta ei suomalainen ole suomalainen, todetaan jenkassa ja kehotetaan heittämään lisää löylyä. Savusaunan ja järveen pulahduksen jälkeen oli hyvä suunnata kulku kohti Lappia, kun vuorossa oli Lapin jenkka. Oltiin nyt sellaisella seudulla ja sellaisessa maassa, jota ei voinut unhoittaa. K oski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa niin kummat. Suden joiku on konsertti siellä, missä frakki on varmasti tiellä. Sellaisiin tunnelmiin päätettiin Fantasian ensimmäinen setti ja lähdettiin kahvitauolle.

Jotta kenellekään ei tulisi kylmä kahvitauon jäljiltä, käynnistettiin Fantasian toinen setti polkalla. Linja-auton kyytiin vain kaikki kun Linjuripolkan tahdit kajahtivat ilmoille Mäntyharjun illassa. Ohjeena annettiin, että kättäsi heilauta auton tullen, kyydin se antaa sulle. Linjuriauto ei hylkää kettään, siellä on tunnelmaa, mutta sen kyydissä matka voi myös katketa. Mikä sitten neuvoksi? Siinä voi sitten vaikka soitella Säkkijärven polkkaa ajan kuluksi ja muistella sitä, miten Säkkijärvi meni, mutta polkka jäi. Siellä Säkkijärvellä voi myös katsoa maalaismaisemaa. Kun nyt Venäjän puolella ollaan, saattaa se vanha maitoautokin myöhästyä vartin, pojat poimia kastematoja ja vanhus kulkea ohi kirkkomaan. Kenties se, joka siellä saa aina asustaa, on onnellinen ja maalaismaisemaa ei vain saata unohtaa. Maalaismaisemista päädyttiin savuiseen baariin, jossa peli pelattiin melkein tilttiin. Peliin saatiin kuitenkin mukaan extrapallo ja peli jatkui, mutta mokattuakin tuli ja kuulat vierivät nurkkaan kaltevalta pinnalta. Kun tuo peli oli pelattu, todettiinkin sitten, ”Si supieras que aún dentro de mi alma. Conservo aquel cariño que tuve para ti. Quién sabe si supieras que nunca te he olvidado?” Tai oikeastaan kyllä oltiin ihan hiljaa yössä ja mieltä kiehtoi tää rytmi kuuma ja tulta liehtoi sen rytmi kuuma ja kuumaa suudelmaa myös odoteltiin kun La Cumparsitan tahtiin taivuteltiin tangoa ja samalla ihailtiin iltaruskoa, johon peittyivät meren kaukaiset rannat. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Iltaruskoa pyydettiin viemään tuolle neitoselle tervehdys kuiskaten ja peittämään purppuraan.

Oliko tuo neitonen kenties Leila, josta laulettiin seuraavaksi? Leila, Leila, Leila, lempiystäväin. Leila, Leila, Leila, kaut aikain säilyt sydämessäin. Näin yhä vuosien takaa, sun tenhos onnea jakaa. Leila, Leila, Leila,sävel soi syömessäin. Kenties juuri Leilalle poimittiin metsäkukkia kun kesä saapui taas uus ja sitä myötä myös kukkien uus ihanuus, sunnuntain hääkellot soivat ja sulhanen ohjasi vierellään kirkkoon morsiamensa. Oliko tuo morsian myös lämmin, hellä, pehmoinen – sitä ei tarina kerro, mutta ainakin hän antoi paisteen auringon. Sitten todettiin, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun ma hiljaa painaudun. Vartalon pintakin tuntui kuin untuvalta. Oli vain tämä hetki, eikä toivottu enempää kuin että kulta pieni vierellein mun vielä jää. Kotiseutua pohjolassa muisteltiin myös. Monet kerran unelmissa oltiin vielä kotitanhuvilla, missä lapsena vietettiin aikaa muiden kanssa leikkien. Sinne vielä tahdottiin mennä, sillä siellä olisi kaikki ennallaan. Kukaan ei voinut laulaa kauniimmin kuin lumihapsinen äiti. Uinu, oi uinu, voimia vielä tarvitset siellä elämäntiellä. Mutta poika sai kuitenkin kulkijapojan luonnon ja tyttösen oman, sievän ja soman, laulaen vaikka toisenkin oman kulkijapoika valtaa. Kulkurin masurkkaan päätettiin tämä setti ja tauon jälkeen saataisiin sitten myös Aki lavalle.

Paikalla olleiden pienten fanien mielestä seuraavahetki oli sitten illan kohokohta kun Aki aloitti oman settinsä. Olihan sitä jo muutamaan otteeseen kyselty koska Aki tulee lavalle. Liikkeelle lähdettiin Vastustamaton – kappaleella. Paikalla oli eturivissä joukko vastustamattomia naisia, hieman nuorempia ja hieman myös vanhempia. Uudenlaisia naisia yhtä kaikki. Nämä naiset saivat kaikki urokset sekaisin heti kun vain katsoivat silmiin. Ilmassa oli myös hieman malttamattomuutta, jos ei muuten, niin ainakin seuraavan kappaleen sanojen mukaan. ”Odota en, se aivan turhaa on, en aio toiveisiin mä tuhlata aikaa, on tyyli uudempikin, siksi iltaisin mä menneitä muistele en…” ja kun se oli todettu, otettiin suunnaksi Satumaa. Se paikka oli aavan meren tuolla puolen ja siellä onnen kaukorantaan laine liplattaa ja kukat kauneimmat luovat aina loistettaan. Sinne kun päästäisiin, niin sieltä ei koskaan lähdettäisi linnun lailla pois. Mutta kuinka ollakaan, matkalla sinne sattui olemaan sateinen yö ja se pisti vain miettimään alla sateen missä kuljet… Sateisia öitä oli ollut aiemminkin, sillä se rakas oli joskus löydetty sellaisena yönä alta kaupungin lyhtyvyön. Niinpä osa pienen syntisen, osa olit tyttönen, jonka lohdukseni löysin sateessa yön. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen, se on salaisuus ja siitä ei muille kerrotakaan. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon.

Lemmentulta ja pientä suukkoakin tyttökullalta toivottiin, sillä tunnustettiin, kuinka mun sydän sykkii sulle vaan kai nyt ja ainiaan ja tiedän, että onnen saan. Sydän oli myös sulaa laavaa. Kun se onni oli nyt löytynyt, oli aika olla karttoina toisilleen ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Ne kaksi karttaa sisälsivät tien salaiseen. Tunteista oli hyvä tehdä kirja ja kirjoittaa siihen loppu sen toisen kanssa. Lauseista purje ja katseista vesi ja matka oli valmis alkamaan. Matkalla kohti salaista matkakumppani katsoi sinuun läpi karvaiden kyynelten, oot toivo viimeinen hän sinuun ripustautuu. Hän oli katujen kuningatar. Oliko tuo katujen kuningatar ollut ennen se jazztyttö, joka ei surrut heilan puuttumista, vaan tansseihin lähtiessään pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa? Sitä ei kuitenkaan tämä tarina kerro, mutta kuka tietää selviääkö totuus tästä vielä joskus. Toinen osapuoli taas tunsi olevansa kuin merimies, joka ei voinut maissa olla päivää kauempaa. Aina jossain odotti laiva ja niin jäi neito itkemään kaipauksen kyyneliään.

Kun ensimmäisen setin jälkeinen tauko oli siellä merillä seilattu, tunnelma kävi sen verran kiihdyttäväksi, että jopa katseet alkoivat vaellella vartalolla ja pakottava polte lantiossa veti toista päin. Kyllähän se tiedettiin, että me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes tainnoksiin! Haluttiin siis kiihdyttää ja viihdyttää toista – tehdä sitä milloin vaan. Ehkä kuitenkin olisi ensin parasta karata kauas arjen taa. Tunne tosin saattoi olla harha ja mielessä pyöri kysymys, onko totta ollenkaan, mutta jos kanssas hetken kauniin saan, niin vie tosiaan sinne kauas arjen taa. Siellä voi sitten tuntea olonsa myös sen verran rikkaaksi, että on vara talletella ne suuret setelit. Toisaalta taas on turha kerätä sitä maallista mammonaa, sillä jos on kuitenkin vain kurja kulkuri, voi sen kumota kurkkuunsa, elää, pelata ja antaa laulun soida. Parisuhteessa jos yllättää kriisi, silloin ero lienee iisi ja voi vain todeta so what. Sama pätee siihen jos kämppä lähtee alta tai autosta räjähtää rengas. Mitä sitten, elämäähän tämä kaikki vain on. Vaikka lähdön hetki koittaa ennemmin tai myöhemmin, voi silti jäädä toisen luo, varsinkin jos huomaa toisen katseessa jonkin muuttuneen. Mutta jos siinä hetkessä katseensa luo muistojen peiliin, mitä sieltä mahtaa heijastua? Kenties kesäinen muisto vaaleahiuksisesta henkilöstä, jonka nähdessään jäi seisomaan paikoilleen kuin vangittuna. Samalla siinä sielu herkin jäi sen toisen valtaan.

Eipä siinä sitten auttanut muu kuin huudahtaa, ”Hei, hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!”  Syksyn tullen mietittiin jo kihloja ja sitä kuinka häitä tanssittaisiin viikko. Mutta ennen sitä oli aika antaa katupojille lauluvuoro, sinne Sörkän laitakaduille ja opettaa herroille ja narreille kuinka vihelletään. Ja jos joskus nähtiin pollari, viheltämällä siitäkin selvittiin. Myös kuu saattoi nauraa taivaalla, kun poika kävi illalla tanssimaan ja vihelteli tytön ikkunaan. Mutta jos kohtalo yrittää puuttua peliin, niin sille puolestaan pitää sanoa, että päättää itse kenen on tai ei. Ei pidä heittäytyä kohtalon omaksi, vaan pitää se oma tahto ja kuinka se varmistaa, ettet siitä enää kiinni saa. Tarvittaessa ottaa ranteista kii ja sitoa käsinojiin, katkoa vaikka peukalo, ettei perään voida liftata, etusormikin joutaa pois, ettei sillä tökitä. Keskari voidaan murtaa siinä samalla, ettet sä häpäise mua enää. Nimetöntä voi sääliä, koska se ei tee mitään fiksua, mutta pikkurilliä ei viedä lainkaan, koska salaa voi toivoa toisen muuttuvan kiltimmäksi ja kenties palata joskus. Siitä saadaan kenties lopputulokseksi rauhaa antamaton rakkaustarina ja toivotaan kovasti, ettei koeta hetkeä rakkauden jälkeen, sillä kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja silloin myöskään erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa.

Nimikirjoitusten jaon jälkeen oli aika järjestää pihalla pieni yllätys ennen Fantasian viimeistä settiä. Paikalla ollut pikkufani oli muutama päivä aikaisemmin juhlinut syntymäpäiväänsä, joten sovittiin Akin ja Fantasian kanssa toteutettavaksi jotain muistamista. Porukka kasaan ja onnittelulaulu ilmoille. Onnittelulauluun yhtyikin sitten pihalla useampi paikalla ollut, aina makkarakojun myyjää myöten. Leikkimielisesti nimettiin kyllä porukka ”Mäntyharjun mieslaulajiksi”, sen verran komea näky nämä viisi miestä olivat pihalla puvuissaan. Tosin valokuvat tilanteesta ovat hieman koomisia tilannekuvia, mutta pääasia, että yllätys onnistui ja pikkufani oli iloisen yllättynyt.

Tämän jälkeen oli vielä Fantasialla hetki aikaa ennen kuin koittaisi kotiinlähdön aika. Ensimmäisenä marssi esiin villi ja viilee, jopa hieman vaarallinen, kissanainen. Tuo nainen teki suorastaan kahjoksi, jos häntä jäi ihmettelemään. Tohtiiko tuota naista edes kesyttää? Kun kerran kyseessä oli kissanainen, toi se mieleen jopa tiikerin, mutta lempeän sellaisen, tyylikin oli huikea- se suorastaan tainnutti. Kun tuon tytön parfyymiä oli kerran hengittänyt, täytyi miehen vain todeta kuinka kaikki tytöt eivät osaa villitä mun vaistojain, mutta sinä olet jotain minkä otan jos mä saan. Mitäpä siihen voi sen jälkeen todeta kuin vuoksesi sun maailma on kaunis. Soittokin vaikeni ja viimeiset lähtivät pois yön syliin, kenties hymykin oli vain unta… Mutta jos jäät aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää, suojelee meitä enkeleitä siivillään…

Näin saatiin paketoitua Mäntyharjun tanssi-ilta, kun Fantasia oli encoreensa soittanut. Tässä vaiheessa iski kuitenkin tyhjyys – olisiko seuraava keikka vasta elokuun alussa? Oli vain todettava, että katsotaan kuinka käy. Kenties näemme vielä heinäkuussa, mutta viimeistään kuitenkin sitten elokuussa. Olisiko jossain sopivan ajomatkan päässä keikkaa, jonne voisi lähteä? Piti vain alkaa tutkia keikkakalenteria ja katsoa etäisyyksiä… Löytyihän sieltä sitten lopulta yksi keikka, jonne pystyi lähtemään ikäväänsä lievittämään. Se on kuitenkin eri tarina se ja siitä sitten seuraavassa blogitekstissä. Kiitos kuitenkin vielä kerran Mäntyharjun aurinkoisista tansseista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti