Kun maanantaina oli tanssittu Keuruulla, oli tiistai
ansaittu vapaapäivä, ennen kuin keskiviikkona kulku suuntautui Mäntyharjulle ja
Nurmaan lavalle. Aurinko päätti näyttäytyä sopivasti parin sadepäivän jälkeen ja
lämmittää keskiviikkoillan tansseja. Joten ei muuta kuin tanssit käyntiin.
Fantasia lavalle ja ensimmäisenä lähdettiin tanssimaan
maantielle Kulkurin valssin tahtiin kun metsien humina se soi. Ja jos tuolla
matkalla kiristi liiaksi vyö, poikettiin taas talohon. Liekö tuo talo sitten
ollut metsäpirtti, sillä sinne suunnattiin seuraavaksi ja siellä tuo
metsätuulten humina sitten soi kehtolauluna. Mutta sitä ennen tuossa paikassa
taidettiin viettää melkoiset iltamat – paikalla olivat niin Antti, Kalle, Helppo
Heikki ja Eetukin, sitten alkoi leikki. Tilattiin nimittäin kaksi kolpakkoa ja
pyydettiin neitiä tuomaan joutuisasti, sillä suuta alkoi kuivata ja juttukin
piti saada luistamaan. Sitten kun kolpakot oli kumottu, äijä vanha
Kivennapalainen lausui, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen
ikuisen!”. Eipä siinä siis mitään, Karjalan Marjaana löytyi kuin löytyikin kun
ensin oli kauan etsitty ja kauas kuljettu. Kuitenkin ennen kuin se nainen
sieltä Karjalasta kotiin kannettiin, ilta ehti sulkea silmänsä ja varjotkin kulkivat
vaieten ja kuiskivan puun alla katsottiin kulkua kuun, rakas tietysti
aatoksissa. Rakkaalle laulettiin, mutta kuten tiedämme, naiset ovat tunnetusti
hieman oikukkaita, joten parvekkeella ei nyt sitten rakasta näkynyt,
romanialainen kitara sai soittaa yksin laulua muiston. Haaveiltiin myös kuinka
onnenmaa odotti jossain kaukana ja kenties kerran kahdestaan sinne
kuljettaisiin. Istuttaisiin ääreen veen ja katseltaisiin sen pintaa, sillä
hetkellä tuntuisi siltä kuin noustaisiin kirkkauteen luo muuttolintujen.
Myös Elaine oli mielessä ja mietittiin vieläkö Elaine
mahtaisi muistaa puistikkotien, missä istuttiin kahden silloin ain ja siinä
samalla sai nauttia tuon naisen hehkuvan katseen loisteesta ja suudelma kuuma
tunnettiin yhä huulilla. Huokailtiin vain, että muistan ain, sinut armas Elaine.
Mutta entäpä sitten Bettina? Tuo nainen, jolle satayksi miestä lauloi serenadin?
Siinä vain pohdittiin miksei tuo neito tee jo valintaansa ja miksi ei saatu
olla se ainoa. Oli vain annettava tuon toisen sydämen johtaa tiellä ja toivoa,
että tiet kohtaisivat aikanaan. Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja
sen suo. Itse määrätä en voi mä kohtaloain. Jossain kaukana soivat Tennessee
valssin sävelet ja mieleen tulivat muistot siitä, kuinka se vei onneen
laineillaan. Tosin toinen neito vei sitten miehen valssiin ja kumpikaan
palannut ei. Tässä vaiheessa oli jo tunnelmoitu sen verran, että ensimmäinen
setti oli hyvä päättää vähän vauhdikkaammin jenkan tahdeilla. Ensin lähdettiin
porukalla saunaan saunajenkan tahdissa. Saunatta ei suomalainen ole suomalainen,
todetaan jenkassa ja kehotetaan heittämään lisää löylyä. Savusaunan ja järveen
pulahduksen jälkeen oli hyvä suunnata kulku kohti Lappia, kun vuorossa oli
Lapin jenkka. Oltiin nyt sellaisella seudulla ja sellaisessa maassa, jota ei voinut
unhoittaa. K oski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa niin kummat.
Suden joiku on konsertti siellä, missä frakki on varmasti tiellä. Sellaisiin
tunnelmiin päätettiin Fantasian ensimmäinen setti ja lähdettiin kahvitauolle.
Jotta kenellekään ei tulisi kylmä kahvitauon jäljiltä,
käynnistettiin Fantasian toinen setti polkalla. Linja-auton kyytiin vain kaikki
kun Linjuripolkan tahdit kajahtivat ilmoille Mäntyharjun illassa. Ohjeena
annettiin, että kättäsi heilauta auton tullen, kyydin se antaa sulle.
Linjuriauto ei hylkää kettään, siellä on tunnelmaa, mutta sen kyydissä matka
voi myös katketa. Mikä sitten neuvoksi? Siinä voi sitten vaikka soitella
Säkkijärven polkkaa ajan kuluksi ja muistella sitä, miten Säkkijärvi meni,
mutta polkka jäi. Siellä Säkkijärvellä voi myös katsoa maalaismaisemaa. Kun nyt
Venäjän puolella ollaan, saattaa se vanha maitoautokin myöhästyä vartin, pojat
poimia kastematoja ja vanhus kulkea ohi kirkkomaan. Kenties se, joka siellä saa
aina asustaa, on onnellinen ja maalaismaisemaa ei vain saata unohtaa.
Maalaismaisemista päädyttiin savuiseen baariin, jossa peli pelattiin melkein
tilttiin. Peliin saatiin kuitenkin mukaan extrapallo ja peli jatkui, mutta
mokattuakin tuli ja kuulat vierivät nurkkaan kaltevalta pinnalta. Kun tuo peli
oli pelattu, todettiinkin sitten, ”Si supieras que aún dentro de mi alma. Conservo aquel cariño que tuve para
ti. Quién sabe si supieras que nunca te he olvidado?” Tai oikeastaan
kyllä oltiin ihan hiljaa yössä ja mieltä kiehtoi tää rytmi kuuma ja tulta
liehtoi sen rytmi kuuma ja kuumaa suudelmaa myös odoteltiin kun La Cumparsitan
tahtiin taivuteltiin tangoa ja samalla ihailtiin iltaruskoa, johon peittyivät meren
kaukaiset rannat. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy
neitonen. Iltaruskoa pyydettiin viemään tuolle neitoselle tervehdys kuiskaten
ja peittämään purppuraan.
Oliko tuo neitonen kenties Leila, josta laulettiin
seuraavaksi? Leila, Leila, Leila, lempiystäväin. Leila, Leila, Leila, kaut
aikain säilyt sydämessäin. Näin yhä vuosien takaa, sun tenhos onnea jakaa. Leila,
Leila, Leila,sävel soi syömessäin. Kenties juuri Leilalle poimittiin
metsäkukkia kun kesä saapui taas uus ja sitä myötä myös kukkien uus ihanuus,
sunnuntain hääkellot soivat ja sulhanen ohjasi vierellään kirkkoon morsiamensa.
Oliko tuo morsian myös lämmin, hellä, pehmoinen – sitä ei tarina kerro, mutta
ainakin hän antoi paisteen auringon. Sitten todettiin, että ollaan lähekkäin me
vielä hetki näin, vierees sun ma hiljaa painaudun. Vartalon pintakin tuntui
kuin untuvalta. Oli vain tämä hetki, eikä toivottu enempää kuin että kulta
pieni vierellein mun vielä jää. Kotiseutua pohjolassa muisteltiin myös. Monet
kerran unelmissa oltiin vielä kotitanhuvilla, missä lapsena vietettiin aikaa
muiden kanssa leikkien. Sinne vielä tahdottiin mennä, sillä siellä olisi kaikki
ennallaan. Kukaan ei voinut laulaa kauniimmin kuin lumihapsinen äiti. Uinu, oi uinu,
voimia vielä tarvitset siellä elämäntiellä. Mutta poika sai kuitenkin kulkijapojan
luonnon ja tyttösen oman, sievän ja soman, laulaen vaikka toisenkin oman
kulkijapoika valtaa. Kulkurin masurkkaan päätettiin tämä setti ja tauon jälkeen
saataisiin sitten myös Aki lavalle.
Paikalla olleiden pienten fanien mielestä seuraavahetki oli
sitten illan kohokohta kun Aki aloitti oman settinsä. Olihan sitä jo muutamaan
otteeseen kyselty koska Aki tulee lavalle. Liikkeelle lähdettiin Vastustamaton –
kappaleella. Paikalla oli eturivissä joukko vastustamattomia naisia, hieman
nuorempia ja hieman myös vanhempia. Uudenlaisia naisia yhtä kaikki. Nämä naiset
saivat kaikki urokset sekaisin heti kun vain katsoivat silmiin. Ilmassa oli
myös hieman malttamattomuutta, jos ei muuten, niin ainakin seuraavan kappaleen
sanojen mukaan. ”Odota en, se aivan turhaa on, en aio toiveisiin mä tuhlata
aikaa, on tyyli uudempikin, siksi iltaisin mä menneitä muistele en…” ja kun se
oli todettu, otettiin suunnaksi Satumaa. Se paikka oli aavan meren tuolla
puolen ja siellä onnen kaukorantaan laine liplattaa ja kukat kauneimmat luovat
aina loistettaan. Sinne kun päästäisiin, niin sieltä ei koskaan lähdettäisi
linnun lailla pois. Mutta kuinka ollakaan, matkalla sinne sattui olemaan
sateinen yö ja se pisti vain miettimään alla sateen missä kuljet… Sateisia öitä
oli ollut aiemminkin, sillä se rakas oli joskus löydetty sellaisena yönä alta
kaupungin lyhtyvyön. Niinpä osa pienen syntisen, osa olit tyttönen, jonka
lohdukseni löysin sateessa yön. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen, se on
salaisuus ja siitä ei muille kerrotakaan. Nimittäin kellä onni on, sen
piilottakoon.
Lemmentulta ja pientä suukkoakin tyttökullalta toivottiin,
sillä tunnustettiin, kuinka mun sydän sykkii sulle vaan kai nyt ja ainiaan ja
tiedän, että onnen saan. Sydän oli myös sulaa laavaa. Kun se onni oli nyt löytynyt,
oli aika olla karttoina toisilleen ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Ne
kaksi karttaa sisälsivät tien salaiseen. Tunteista oli hyvä tehdä kirja ja
kirjoittaa siihen loppu sen toisen kanssa. Lauseista purje ja katseista vesi ja
matka oli valmis alkamaan. Matkalla kohti salaista matkakumppani katsoi sinuun
läpi karvaiden kyynelten, oot toivo viimeinen hän sinuun ripustautuu. Hän oli
katujen kuningatar. Oliko tuo katujen kuningatar ollut ennen se jazztyttö, joka
ei surrut heilan puuttumista, vaan tansseihin lähtiessään pisti nokkaansa
puuteria ja peilasi otsatukkansa? Sitä ei kuitenkaan tämä tarina kerro, mutta
kuka tietää selviääkö totuus tästä vielä joskus. Toinen osapuoli taas tunsi
olevansa kuin merimies, joka ei voinut maissa olla päivää kauempaa. Aina
jossain odotti laiva ja niin jäi neito itkemään kaipauksen kyyneliään.
Kun ensimmäisen setin jälkeinen tauko oli siellä merillä
seilattu, tunnelma kävi sen verran kiihdyttäväksi, että jopa katseet alkoivat
vaellella vartalolla ja pakottava polte lantiossa veti toista päin. Kyllähän se
tiedettiin, että me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes
tainnoksiin! Haluttiin siis kiihdyttää ja viihdyttää toista – tehdä sitä
milloin vaan. Ehkä kuitenkin olisi ensin parasta karata kauas arjen taa. Tunne
tosin saattoi olla harha ja mielessä pyöri kysymys, onko totta ollenkaan, mutta
jos kanssas hetken kauniin saan, niin vie tosiaan sinne kauas arjen taa. Siellä
voi sitten tuntea olonsa myös sen verran rikkaaksi, että on vara talletella ne
suuret setelit. Toisaalta taas on turha kerätä sitä maallista mammonaa, sillä
jos on kuitenkin vain kurja kulkuri, voi sen kumota kurkkuunsa, elää, pelata ja
antaa laulun soida. Parisuhteessa jos yllättää kriisi, silloin ero lienee iisi
ja voi vain todeta so what. Sama pätee siihen jos kämppä lähtee alta tai autosta
räjähtää rengas. Mitä sitten, elämäähän tämä kaikki vain on. Vaikka lähdön
hetki koittaa ennemmin tai myöhemmin, voi silti jäädä toisen luo, varsinkin jos
huomaa toisen katseessa jonkin muuttuneen. Mutta jos siinä hetkessä katseensa
luo muistojen peiliin, mitä sieltä mahtaa heijastua? Kenties kesäinen muisto
vaaleahiuksisesta henkilöstä, jonka nähdessään jäi seisomaan paikoilleen kuin
vangittuna. Samalla siinä sielu herkin jäi sen toisen valtaan.
Eipä siinä sitten auttanut muu kuin huudahtaa, ”Hei, hoi, sä
jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!” Syksyn tullen mietittiin jo kihloja ja sitä
kuinka häitä tanssittaisiin viikko. Mutta ennen sitä oli aika antaa katupojille
lauluvuoro, sinne Sörkän laitakaduille ja opettaa herroille ja narreille kuinka
vihelletään. Ja jos joskus nähtiin pollari, viheltämällä siitäkin selvittiin.
Myös kuu saattoi nauraa taivaalla, kun poika kävi illalla tanssimaan ja
vihelteli tytön ikkunaan. Mutta jos kohtalo yrittää puuttua peliin, niin sille
puolestaan pitää sanoa, että päättää itse kenen on tai ei. Ei pidä heittäytyä
kohtalon omaksi, vaan pitää se oma tahto ja kuinka se varmistaa, ettet siitä
enää kiinni saa. Tarvittaessa ottaa ranteista kii ja sitoa käsinojiin, katkoa
vaikka peukalo, ettei perään voida liftata, etusormikin joutaa pois, ettei
sillä tökitä. Keskari voidaan murtaa siinä samalla, ettet sä häpäise mua enää.
Nimetöntä voi sääliä, koska se ei tee mitään fiksua, mutta pikkurilliä ei viedä
lainkaan, koska salaa voi toivoa toisen muuttuvan kiltimmäksi ja kenties palata
joskus. Siitä saadaan kenties lopputulokseksi rauhaa antamaton rakkaustarina ja
toivotaan kovasti, ettei koeta hetkeä rakkauden jälkeen, sillä kun paljon
antaa, muuta tarvitse ei lain ja silloin myöskään erot päivien, erot viikkojen
koskettaa ei kaipuuta saa.
Nimikirjoitusten jaon jälkeen oli aika järjestää pihalla
pieni yllätys ennen Fantasian viimeistä settiä. Paikalla ollut pikkufani oli
muutama päivä aikaisemmin juhlinut syntymäpäiväänsä, joten sovittiin Akin ja
Fantasian kanssa toteutettavaksi jotain muistamista. Porukka kasaan ja
onnittelulaulu ilmoille. Onnittelulauluun yhtyikin sitten pihalla useampi paikalla
ollut, aina makkarakojun myyjää myöten. Leikkimielisesti nimettiin kyllä
porukka ”Mäntyharjun mieslaulajiksi”, sen verran komea näky nämä viisi miestä
olivat pihalla puvuissaan. Tosin valokuvat tilanteesta ovat hieman koomisia
tilannekuvia, mutta pääasia, että yllätys onnistui ja pikkufani oli iloisen
yllättynyt.
Tämän jälkeen oli vielä Fantasialla hetki aikaa ennen kuin
koittaisi kotiinlähdön aika. Ensimmäisenä marssi esiin villi ja viilee, jopa
hieman vaarallinen, kissanainen. Tuo nainen teki suorastaan kahjoksi, jos häntä
jäi ihmettelemään. Tohtiiko tuota naista edes kesyttää? Kun kerran kyseessä oli
kissanainen, toi se mieleen jopa tiikerin, mutta lempeän sellaisen, tyylikin
oli huikea- se suorastaan tainnutti. Kun tuon tytön parfyymiä oli kerran
hengittänyt, täytyi miehen vain todeta kuinka kaikki tytöt eivät osaa villitä
mun vaistojain, mutta sinä olet jotain minkä otan jos mä saan. Mitäpä siihen
voi sen jälkeen todeta kuin vuoksesi sun maailma on kaunis. Soittokin vaikeni
ja viimeiset lähtivät pois yön syliin, kenties hymykin oli vain unta… Mutta jos
jäät aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää, suojelee meitä enkeleitä
siivillään…
Näin saatiin paketoitua Mäntyharjun tanssi-ilta, kun
Fantasia oli encoreensa soittanut. Tässä vaiheessa iski kuitenkin tyhjyys –
olisiko seuraava keikka vasta elokuun alussa? Oli vain todettava, että
katsotaan kuinka käy. Kenties näemme vielä heinäkuussa, mutta viimeistään kuitenkin
sitten elokuussa. Olisiko jossain sopivan ajomatkan päässä keikkaa, jonne voisi
lähteä? Piti vain alkaa tutkia keikkakalenteria ja katsoa etäisyyksiä…
Löytyihän sieltä sitten lopulta yksi keikka, jonne pystyi lähtemään ikäväänsä
lievittämään. Se on kuitenkin eri tarina se ja siitä sitten seuraavassa blogitekstissä.
Kiitos kuitenkin vielä kerran Mäntyharjun aurinkoisista tansseista Aki, Simo,
Jani, Jouni ja Kimmo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti