Juhannus.
Ei hellinyt helle, ei paistanut päivä. Vettä satoi ja tuuli yltyi paikoitellen
jopa myrskyksi. Siitäkin huolimatta kukkamekko päälle ja kohti Kangasniemen
Syvälahden tanssilavaa. Juhannusaaton tansseissa lavan jakoivat kolme
kuninkaallista, yksi kuningas ja kaksi kuningatarta bändeineen – Aki &
Fantasia, Aino Niemi & Kaiho sekä Marita Taavitsainen & Koivu. Vaikka
sää ulkona olikin surkea, mieli oli iloinen ja sisällä lavalla tunnelma lämmin,
juhannustansseihin oli saapunut tanssikansaa runsain määrin. Koska juhannuksena
moni toivoo löytävänsä rinnalleen juhannusheilan, niin tämänkertainen
blogiteksti liittyy aiheeseen ja rakentuu illan aikana kuultujen Fantasian ja
Akin settien kappaleiden ympärille.

Tuttu
kulkurimme oli jälleen palannut matkoiltaan tuttuihin maisemiin keskikesän
juhlaa viettämään. Hän katseli maalaismaisemaa ja kuunteli yksinäisen pyyn
vihellystä. Hän mietti kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina
asustaa. Pappilassa käydessään hän oli nähnyt konstaapelin kera nuorikon ja se
sai kulkurin jälleen kaipaamaan rakastamaansa tyttöä. Voi miksi sytytitkään
roihun riehumaan silloin aikanaan, hän pohdiskeli. Kiihkeyttä kuumaa ja
hulluutta huumaa, sitä hän poti. Toisaalta oliko kaikki polte sittenkin ollut
vain väliaikaista, kuten myös elo ihmisen huolineen ja murheineen tahtoi aina
välillä olla? Ei kai hänen kaipaamansa tytön hempeä kauneus ja hymy olleet vain
väliaikaisia? Tytöstä ei ollut kuulunut hetkeen mitään, eikä myöskään kulkuri
ollut pitänyt yhteyttä, toisiko lauantai-ilta asiaan mitään muutosta? Mutta
hetkinen, nyt oli vasta perjantai, kenties alkukesän lämpimät päivät olivat
sekoittaneet kulkurin pään. Hän ajatteli mielessään onnenmaata, jonne hän oli
monta kertaa luvannut tyttönsä viedä, tuo kaukana siintävä paikka saattoi
kuitenkin olla kuvitelmaa, mutta silti hän uskoi sen olevan jossakin, kenties
tyttönsä kanssa hän onnistuisi löytämään sen kun oikein etsisi. Kulkuri kaivoi esille kitaransa, sen
romanialaisen ja alkoi soitella sillä laulua muiston ja lauleli yksin
varjoissa. Hän toivoi, että vielä ennen niin kuin laulu tää, soita mulle
kitarain.

Kulkuri
laittoi kitaransa pois ja jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut vaikka missä,
mutta tiesi minne häntä ootellaan. Hän sieti elämältä aika paljon, kunhan se
sujui vain. Siinä kulkiessain kulkuri mietiskeli sitä, kuinka häntä odottaisi
tuolla jossain lämmin, hellä, pehmoinen. Kylmäkin oli, mutta tuo kaivattu
antaisi hänelle paisteen auringon – hän on vain mun rakkaimpain ja ainoain ja
mitä tunnen, sitä ei voisi koskaan ottaa pois. Mutta kuinka hän toivoikaan,
että voisi olla kaivattunsa kanssa lähekkäin, edes hetken, silloin saisi tuntea
sylissä viipyvän se hetken lämpimän. Ikävä painoi kulkuria hänen matkallaan.
Muistot kotiseudusta pohjolassa sai hänet hieman alakuloiseksi. Vaikka
kulkurinluonne veti häntä jatkuvasti kulkemaan, niin monet kerrat unelmissaan
hän oli noilla kotitanhuvilla, sinne hän tahtoi vielä joskus mennä, mutta nyt
hän kuitenkin ensin jälleen etsisi tyttönsä, kun hän löytäisi etsimänsä, sen
jälkeen olisi aikaa taas kaikelle muulle. Luonto oli kuitenkin julma myös
juhannuksena, mutta kuitenkin kulkijapojalla oli mielessä tyttönen oma, sievä
ja soma, kenties laulaen hän oli aikanaan tyttönsä valloittanut. Matka jatkui
ja kulkuri vaelsi pitkin valtatie 66:ta, tällä kerta kuitenkin pohjanmaalta
kohti etelää, sillä jossain siellä hän tiesi tyttönsä olevan. Hän toivoi
pääsevänsä pian perille ja löytävän tyttönsä, sillä siinä vaiheessa kun näin
tapahtuisi, kulkuri tiesi mitä sanoisi tytölleen, ” Come, get me, baby.
Get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, You can have a lot.”

Matka jatkui, tutut ja vieraat maisemat vilahtelivat silmissä, kunnes kulkurimme kohtasi jonkun, hänelle jo ennestään tutun henkilön. Tuo tummasilmäinen, jolla oli tapana kiusoitella ja viedä kaikkia vain leikkien, tuli häntä vastaan. Tummasilmäinen muistutti kulkuriamme siitä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa. Kulkuri mietti mitä se oikein mahtoi tarkoittaa? Vastaus oli salaperäinen, se saattaa karata jos sitä ei piilota – onni on nimittäin kuin elohopeaa, shampanjaa ja tuuli jota ei voi kesyttää. Kulkuri mietti hetken ja ymmärsi. Siinä jonkin aikaa elämän viisauksia toisen kulkijan kanssa vaihdettuaan koitti molemmille lähdön hetki. Tuntui kuin jokin olisi muuttunut. Aivan kuin edessä oleva portti olisi suljettu ja kukurin täytyi taistella päästäkseen jälleen eteenpäin. Toisaalla tyttö myös kaipasi kulkuria ja mietti kohtaisivatko heidän tiensä jossain keskikesän juhlassa. Tyttö katseli peiliin, muisteli edellistä kesää ja hänestä tuntui kuin peili olisi yllättäen muuttunut muistojen peiliksi. Peilistä heijaastui vaaleahiuksisen kulkurin kuva ja tyttö jäi seisomaan peilin eteen kuin vangittuna. Vaikka Jazztyttö kaipasi sisimmässään kulkuriaan, ei hän jäänyt murehtimaan sitä, ettei hänellä tällä hetkellä ollutkaan heilaa, hän peilasi otsatukkansa ja laittoi nokkaansa puuteria ja päätti kaikesta huolimatta suunnata juhannustansseihin.

Kulkurin
taival sen sijaan jatkui, välillä hän huilasi ja huilatessaan unelmoi omasta
kullastaan ja oi joi, kuinka tämän lempi oli tulta... Hän toivoi saavansa
kullaltaan suukon, sillä se loi tähän kulkijamieheen melkoisen kuumeen. Tämän
jätkän tyttö oli melkoinen. Vaikka toisten mielestä hän oli vain kurja kulkuri,
koska hän ei kasannut maallista mammonaa, ei hän siitä välittänyt. Hän antoi
toisten talletella ne suuret setelit ja itse vain eli, pelasi ja laulu soi,
sillä osaansa ei voinut muutella. Moneen asiaan hän oli todennut vain so what
ja antanut elämän kuljettaa eteenpäin. Vaikka häneltä oli mennyt kämppä alta,
autostakin oli joskus rengas räjähtänyt ja taivaaltakin tähti pudonnut. Kaksi
karttaa hän oli jossain vaiheessa matkalleen mukaan ottanut, toisen hän oli
aikoja sitten luovuttanut tytölleen ja näin oli kaksi tutkimusmatkaajaa
lähtenyt maailmaan. Kartoilla oli tie salaiseen ja kenties siellä kulkuri ja
tyttö kohtaisivat toisensa. Vaikka kulkuri itse kiersi katuja ja maailmaa,
ailti hänestä tuintui, ettei hän halunnut tehdä tytöstään katujen kuningatarta,
hän ei halunnut tytön katsovan häntä joku päivä läpi karvaiden kyynelten,
tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen. Hän vain toivoi, että tulevaisuus toisi
heille tullessaan jotain muuta.

Kohtalon
oma, siltä kulkurista oli tuntunut aina välillä. Aivan kuin kohtalo olisi
leikkinyt hänen tunteillaan ja johdattunut hänet taas kulkemaan keskikesän
yöttömässä yössä ja etsimään heilaansa. Nyt hän päätti sanoa tuolle kohtalolle,
että hän oli jo iso poika ja päättäisi itse, kenen hän olisi tai ei. Yhdessä
kaipaamansa tytön kanssa hän valloittaisi koko maailman ja siinä vaiheessa
kohtalo soittaisi vain sen minkä hän tahtoisi sen soittavan. Keskipiste
kaikkeuden ois tunne pienten ihmisten. Vaikka keskikesällä yö olikin yötön,
sekä kulkuri että tyttö ehtivät kumpikin tahoillaan haaveilla hetken
kestäneessä pimeässä. Näiden tähtien alla molemmat odottivat - toinen toista
saapuvaksi, toinen odotti pääsyä toisen luokse. Heidän välinen rakkautensa oli
kuin laavaa, joka sai kylmän raudankin hehkumaan. He olivat kuin kuunvalo ja
yöperhonen, tarvitsivat toinen toisiaan, mutta monesti aamun tullen he olivat
kadottaneet toisensa. Kulkiessaan kulkuri mietiskeli sitä, kuinka hän monesti
oli huomannut tytön katseen vaeltavan hänen vartalollaan ja tytön tulleen aivan
lähelle häntä ja kuiskanneen kuinka halusi viihdyttää ja kenties hieman myös
kiihdyttää häntä - kyllä hän sen tiesi, he tekivät toisillensa hyvää. Voi
kuinka hän toivoi, että tyttö olisi jo löytynyt ja he voisivat karata yhdessä
kauas arjen taa.

Kulkuri
alkoi jo olla malttamaton, kuinka kauan hänen pitäisi vielä taivaltaa ennen
kuin hän löytäisi kaipaamansa tytön? Odota en, hän tuumasi ja alkoi suunnitella
reittiään uudelleen, jotta hän olisi nopeammin määränpäässään. Hän saapui tutun
kahvilan luokse, joka yllättävää kyllä, oli auki myös juhannuksena. Kulkuri
näki eräässä pöydässä selkä ovelle päin istuvan tytön ja oli hetken aikaa
onnellinen, mutta kun tyttö kääntyi, kulkuri näki, ettei kyseessä ollutkaan
hänen kaipaamansa tyttö, vaan aivan joku muu. Kun tuo tyttö vastasi puhelimeen,
kulkuri kuuli myös nimen - Milla. Ei, ei se ollut hänen kaipaamansa tytön nimi.
Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän oli
kärsimällä kärsinyt ja oli nyt tässä. Hän oli luullut tuota kahvilassa istuvaa tyttöä joksikin, joka
tämä ei ollutkaan. Missä hänen kaipaamansa tyttö oikein mahtoi olla? Oliko
tässä käynyt niin, että hän oli rakastanut paljon, mutta nyt ei enää ja oliko
hän vain minuuttien verran yks biisin aihe vaan? Silti hänestä tuntui, että
tässä oli oikeastikin kysymys rakkaustarinasta, joka ei syystä tai toisesta
antanut hänelle rauhaa. Tämä ei olisi mikään hetki rakkauden jälkeen, ainakaan
kulkurimme ei uskonut niin. Hän luotti siihen, että ero päivien, erot
viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Hän ottaisi luottaen sen, minkä tie toisi
tullessaan. Kun paljon antaa, muuta ei tarvitse lain... Näihin ajatuksiinsa
vaipuneena kulkuri jatkoi taivallustaan keskikesän yöttömässä yössä.
Näin
saatiin juhannusaaton tanssit Syvälahden lavalla päätökseen. Omalla kohdalla se
oli Fantasian osalta jo 100:s keikka. Paljon kaikkea on mahtunut näihin
keikkoihin ja vuosiin, jotka ovat menneet kuin huomaamatta. Loppua ei ainakaan
toistaiseksi ole näkyvissä. Näistä tansseista ja viihdyttävästä illasta
kuitenkin kiitos koko poppoolle - Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!
Niin, mutta
mitä tapahtuikaan kulkurillemme, joka jäi taivaltamaan yöttömään yöhön? Löysikö
hän kaipaamansa tytön juhannuksena ja kohtasivatko heidän tiensä vai jäikö
kulkuri jatkamaan matkaansa yksin? Lue myös seuraava blogi, niin saat selvyyden
tapahtumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti