Syvälahti, Kangasniemi 22.6.2018

Juhannus. Ei hellinyt helle, ei paistanut päivä. Vettä satoi ja tuuli yltyi paikoitellen jopa myrskyksi. Siitäkin huolimatta kukkamekko päälle ja kohti Kangasniemen Syvälahden tanssilavaa. Juhannusaaton tansseissa lavan jakoivat kolme kuninkaallista, yksi kuningas ja kaksi kuningatarta bändeineen – Aki & Fantasia, Aino Niemi & Kaiho sekä Marita Taavitsainen & Koivu. Vaikka sää ulkona olikin surkea, mieli oli iloinen ja sisällä lavalla tunnelma lämmin, juhannustansseihin oli saapunut tanssikansaa runsain määrin. Koska juhannuksena moni toivoo löytävänsä rinnalleen juhannusheilan, niin tämänkertainen blogiteksti liittyy aiheeseen ja rakentuu illan aikana kuultujen Fantasian ja Akin settien kappaleiden ympärille.

Tuttu kulkurimme oli jälleen palannut matkoiltaan tuttuihin maisemiin keskikesän juhlaa viettämään. Hän katseli maalaismaisemaa ja kuunteli yksinäisen pyyn vihellystä. Hän mietti kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa. Pappilassa käydessään hän oli nähnyt konstaapelin kera nuorikon ja se sai kulkurin jälleen kaipaamaan rakastamaansa tyttöä. Voi miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan, hän pohdiskeli. Kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, sitä hän poti. Toisaalta oliko kaikki polte sittenkin ollut vain väliaikaista, kuten myös elo ihmisen huolineen ja murheineen tahtoi aina välillä olla? Ei kai hänen kaipaamansa tytön hempeä kauneus ja hymy olleet vain väliaikaisia? Tytöstä ei ollut kuulunut hetkeen mitään, eikä myöskään kulkuri ollut pitänyt yhteyttä, toisiko lauantai-ilta asiaan mitään muutosta? Mutta hetkinen, nyt oli vasta perjantai, kenties alkukesän lämpimät päivät olivat sekoittaneet kulkurin pään. Hän ajatteli mielessään onnenmaata, jonne hän oli monta kertaa luvannut tyttönsä viedä, tuo kaukana siintävä paikka saattoi kuitenkin olla kuvitelmaa, mutta silti hän uskoi sen olevan jossakin, kenties tyttönsä kanssa hän onnistuisi löytämään sen kun oikein etsisi.  Kulkuri kaivoi esille kitaransa, sen romanialaisen ja alkoi soitella sillä laulua muiston ja lauleli yksin varjoissa. Hän toivoi, että vielä ennen niin kuin laulu tää, soita mulle kitarain.

Kulkuri laittoi kitaransa pois ja jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut vaikka missä, mutta tiesi minne häntä ootellaan. Hän sieti elämältä aika paljon, kunhan se sujui vain. Siinä kulkiessain kulkuri mietiskeli sitä, kuinka häntä odottaisi tuolla jossain lämmin, hellä, pehmoinen. Kylmäkin oli, mutta tuo kaivattu antaisi hänelle paisteen auringon – hän on vain mun rakkaimpain ja ainoain ja mitä tunnen, sitä ei voisi koskaan ottaa pois. Mutta kuinka hän toivoikaan, että voisi olla kaivattunsa kanssa lähekkäin, edes hetken, silloin saisi tuntea sylissä viipyvän se hetken lämpimän. Ikävä painoi kulkuria hänen matkallaan. Muistot kotiseudusta pohjolassa sai hänet hieman alakuloiseksi. Vaikka kulkurinluonne veti häntä jatkuvasti kulkemaan, niin monet kerrat unelmissaan hän oli noilla kotitanhuvilla, sinne hän tahtoi vielä joskus mennä, mutta nyt hän kuitenkin ensin jälleen etsisi tyttönsä, kun hän löytäisi etsimänsä, sen jälkeen olisi aikaa taas kaikelle muulle. Luonto oli kuitenkin julma myös juhannuksena, mutta kuitenkin kulkijapojalla oli mielessä tyttönen oma, sievä ja soma, kenties laulaen hän oli aikanaan tyttönsä valloittanut. Matka jatkui ja kulkuri vaelsi pitkin valtatie 66:ta, tällä kerta kuitenkin pohjanmaalta kohti etelää, sillä jossain siellä hän tiesi tyttönsä olevan. Hän toivoi pääsevänsä pian perille ja löytävän tyttönsä, sillä siinä vaiheessa kun näin tapahtuisi, kulkuri tiesi mitä sanoisi tytölleen, ” Come, get me, baby. Get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, You can have a lot.”

Matka jatkui, tutut ja vieraat maisemat vilahtelivat silmissä, kunnes kulkurimme kohtasi jonkun, hänelle jo ennestään tutun henkilön. Tuo tummasilmäinen, jolla oli tapana kiusoitella ja viedä kaikkia vain leikkien, tuli häntä vastaan. Tummasilmäinen muistutti kulkuriamme siitä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa. Kulkuri mietti mitä se oikein mahtoi tarkoittaa? Vastaus oli salaperäinen, se saattaa karata jos sitä ei piilota – onni on nimittäin kuin elohopeaa, shampanjaa ja tuuli jota ei voi kesyttää. Kulkuri mietti hetken ja ymmärsi. Siinä jonkin aikaa elämän viisauksia toisen kulkijan kanssa vaihdettuaan koitti molemmille lähdön hetki. Tuntui kuin jokin olisi muuttunut. Aivan kuin edessä oleva portti olisi suljettu ja kukurin täytyi taistella päästäkseen jälleen eteenpäin. Toisaalla tyttö myös kaipasi kulkuria ja mietti kohtaisivatko heidän tiensä jossain keskikesän juhlassa. Tyttö katseli peiliin, muisteli edellistä kesää ja hänestä tuntui kuin peili olisi yllättäen muuttunut muistojen peiliksi. Peilistä heijaastui vaaleahiuksisen kulkurin kuva ja tyttö jäi seisomaan peilin eteen kuin vangittuna. Vaikka Jazztyttö kaipasi sisimmässään kulkuriaan, ei hän jäänyt murehtimaan sitä, ettei hänellä tällä hetkellä ollutkaan heilaa, hän peilasi otsatukkansa ja laittoi nokkaansa puuteria ja päätti kaikesta huolimatta suunnata juhannustansseihin.

Kulkurin taival sen sijaan jatkui, välillä hän huilasi ja huilatessaan unelmoi omasta kullastaan ja oi joi, kuinka tämän lempi oli tulta... Hän toivoi saavansa kullaltaan suukon, sillä se loi tähän kulkijamieheen melkoisen kuumeen. Tämän jätkän tyttö oli melkoinen. Vaikka toisten mielestä hän oli vain kurja kulkuri, koska hän ei kasannut maallista mammonaa, ei hän siitä välittänyt. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit ja itse vain eli, pelasi ja laulu soi, sillä osaansa ei voinut muutella. Moneen asiaan hän oli todennut vain so what ja antanut elämän kuljettaa eteenpäin. Vaikka häneltä oli mennyt kämppä alta, autostakin oli joskus rengas räjähtänyt ja taivaaltakin tähti pudonnut. Kaksi karttaa hän oli jossain vaiheessa matkalleen mukaan ottanut, toisen hän oli aikoja sitten luovuttanut tytölleen ja näin oli kaksi tutkimusmatkaajaa lähtenyt maailmaan. Kartoilla oli tie salaiseen ja kenties siellä kulkuri ja tyttö kohtaisivat toisensa. Vaikka kulkuri itse kiersi katuja ja maailmaa, ailti hänestä tuintui, ettei hän halunnut tehdä tytöstään katujen kuningatarta, hän ei halunnut tytön katsovan häntä joku päivä läpi karvaiden kyynelten, tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen. Hän vain toivoi, että tulevaisuus toisi heille tullessaan jotain muuta.

Kohtalon oma, siltä kulkurista oli tuntunut aina välillä. Aivan kuin kohtalo olisi leikkinyt hänen tunteillaan ja johdattunut hänet taas kulkemaan keskikesän yöttömässä yössä ja etsimään heilaansa. Nyt hän päätti sanoa tuolle kohtalolle, että hän oli jo iso poika ja päättäisi itse, kenen hän olisi tai ei. Yhdessä kaipaamansa tytön kanssa hän valloittaisi koko maailman ja siinä vaiheessa kohtalo soittaisi vain sen minkä hän tahtoisi sen soittavan. Keskipiste kaikkeuden ois tunne pienten ihmisten. Vaikka keskikesällä yö olikin yötön, sekä kulkuri että tyttö ehtivät kumpikin tahoillaan haaveilla hetken kestäneessä pimeässä. Näiden tähtien alla molemmat odottivat - toinen toista saapuvaksi, toinen odotti pääsyä toisen luokse. Heidän välinen rakkautensa oli kuin laavaa, joka sai kylmän raudankin hehkumaan. He olivat kuin kuunvalo ja yöperhonen, tarvitsivat toinen toisiaan, mutta monesti aamun tullen he olivat kadottaneet toisensa. Kulkiessaan kulkuri mietiskeli sitä, kuinka hän monesti oli huomannut tytön katseen vaeltavan hänen vartalollaan ja tytön tulleen aivan lähelle häntä ja kuiskanneen kuinka halusi viihdyttää ja kenties hieman myös kiihdyttää häntä - kyllä hän sen tiesi, he tekivät toisillensa hyvää. Voi kuinka hän toivoi, että tyttö olisi jo löytynyt ja he voisivat karata yhdessä kauas arjen taa.

Kulkuri alkoi jo olla malttamaton, kuinka kauan hänen pitäisi vielä taivaltaa ennen kuin hän löytäisi kaipaamansa tytön? Odota en, hän tuumasi ja alkoi suunnitella reittiään uudelleen, jotta hän olisi nopeammin määränpäässään. Hän saapui tutun kahvilan luokse, joka yllättävää kyllä, oli auki myös juhannuksena. Kulkuri näki eräässä pöydässä selkä ovelle päin istuvan tytön ja oli hetken aikaa onnellinen, mutta kun tyttö kääntyi, kulkuri näki, ettei kyseessä ollutkaan hänen kaipaamansa tyttö, vaan aivan joku muu. Kun tuo tyttö vastasi puhelimeen, kulkuri kuuli myös nimen - Milla. Ei, ei se ollut hänen kaipaamansa tytön nimi. Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän oli kärsimällä kärsinyt ja oli nyt tässä. Hän oli luullut  tuota kahvilassa istuvaa tyttöä joksikin, joka tämä ei ollutkaan. Missä hänen kaipaamansa tyttö oikein mahtoi olla? Oliko tässä käynyt niin, että hän oli rakastanut paljon, mutta nyt ei enää ja oliko hän vain minuuttien verran yks biisin aihe vaan? Silti hänestä tuntui, että tässä oli oikeastikin kysymys rakkaustarinasta, joka ei syystä tai toisesta antanut hänelle rauhaa. Tämä ei olisi mikään hetki rakkauden jälkeen, ainakaan kulkurimme ei uskonut niin. Hän luotti siihen, että ero päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Hän ottaisi luottaen sen, minkä tie toisi tullessaan. Kun paljon antaa, muuta ei tarvitse lain... Näihin ajatuksiinsa vaipuneena kulkuri jatkoi taivallustaan keskikesän yöttömässä yössä.

Näin saatiin juhannusaaton tanssit Syvälahden lavalla päätökseen. Omalla kohdalla se oli Fantasian osalta jo 100:s keikka. Paljon kaikkea on mahtunut näihin keikkoihin ja vuosiin, jotka ovat menneet kuin huomaamatta. Loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä. Näistä tansseista ja viihdyttävästä illasta kuitenkin kiitos koko poppoolle - Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Niin, mutta mitä tapahtuikaan kulkurillemme, joka jäi taivaltamaan yöttömään yöhön? Löysikö hän kaipaamansa tytön juhannuksena ja kohtasivatko heidän tiensä vai jäikö kulkuri jatkamaan matkaansa yksin? Lue myös seuraava blogi, niin saat selvyyden tapahtumiin.