”Prinsessa Armada, huh hei, laivamme, kotimme, huh hei… Ja
sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armada ja me parrulastissa seilattiin noita
Saimaan aaltoja…” Hetkinen, hetkinen, nyt on väärä laiva ja väärä vesistö.
Laiva oli Elias Lönnrot, se oli siipiratasalus ja vesistönä Keurusselkä. No
niin, nyt kun on saatu kaikki palikat kohdalleen, voidaan aloittaa. Heinäkuun
ensimmäinen maanantai oli sateinen, mutta ei mitenkään kylmä. Keurusselän
maanantaitanssit alkoivat ja samalla myös maanantaitanssien ohella
faniristeilyt ennen illan keikkaa. Aki ja Fantasia saivat kunnian aloittaa
molemmat. Liekö sää verottanut risteilykansaa, mutta kovin suurta yleisöryntäystä
ei ollut havaittavissa. Pieni porukka pakkautui siipirataslaivaan, kuten myös
Aki ja Fantasian pojat. Kenelläkään ei oikein ollut tietoa mitä risteilyllä
tehdään, kovasti pohdittiin löytyykö tältä laivalta taxfree-myymälää tai hajuvesikauppaa?
Niitä ei löytynyt, mutta olihan siellä kuitenkin pieni baari/kahvio
alakerrassa, jossa suurin osa ajasta vietettiin jutustellen, toki kannellakin
käytiin ihastelemassa ohi lipuvia maisemia. Jotta koko aika ei menisi
jutusteluksi, päätettiin viritellä hieman yhteislaulua. Ei ollut
yhteislauluvihkoja, mutta onneksi Aki oli varustautunut padilla sekä Jani ja Simo
akustisilla kitaroilla matkalle mukaan. Nyt meillä olisi sanat ja säestys, vaan
mitä lauletaan? Sitä mietiskellessä saivat Simo ja Jani kunnian aloittaa pienen
musiikillisen hetkemme soittamalla Prinsessa Armadan (eli Saimaan valssin) ja
hienostihan se sujui! Yhteislauluna laulettiin sitten keikkaohjelmistosta tuttu
”Rakkaus on kummallinen drinkki”. Tämän jälkeen jutusteltiin kaikenlaista –
aina lempikappaleista Akin tuotannosta käytyjen keikkojen lukumäärään. Pohti
Aki siinä myös sitä, että kuinka monta keikkaa he ovat Fantasian kanssa yhdessä
mahtaneet tehdä. Lukumäärä jäi epäselväksi, mutta kyllä niitä useampi sata
kuitenkin on. Välillä piipahdettiin kannella ja otettiin porukasta ryhmäkuvia,
juteltiin mukavia ja ihailtiin maisemia. Vaikka sää oli sateinen, kenelläkään
ei ollut kylmä, tuulikin oli lämmin henkäys. Vielä ennen kuin tunnin risteily
Keurusselällä saatiin päätökseen, laulettiin alakerrassa vielä lähtölaulu. Vaikka
laulun myötä lähdettiinkin italiaan ja todettiin, ”Ciao Romero”, saatiin kappaleeseen
mukaan vähän espanjalaissäväystä, kun kitarasta loihdittiin esille flamencomeininkiä.
Saavuimme takaisin laivalaituriin ja oli aika poistua laivasta. Aikaa illan
tanssien alkuun oli vajaa tunti, hieman evästä ja sitten taas mentäisiin.
Laivalla sovittiin, että Fantasia soittaisi alkuun kaksi
settiä ja sen jälkeen olisi sitten Akin vuoro. Liikkeelle lähdettiin
perinteisesti valssilla. Pitihän sieltä Italiasta, jonne jäätiin laivan
yhteislauluhetken jälkeen, tulla myös pois, joten mikäpä muukaan sopi
aloittamaan illan kuin Lentäjän valssi. Kun ilmojen halki, ylitse maan ja veen,
oli käynyt lentäjän tie, tavattiin nuoruusajoilta tuttu lempiystävä Leila.
Leila oli kautta aikojen säilynyt sydämessä ja salaakin tuota tyttöä oli
lemmitty ja tuo aika palasi mieleen. Mutta mitä tekemistä albatrossilla oli
kaiken tämän kanssa? Sekin liittyi nuoruuteen, siihen kun viisitoistavuotiaana
seurattiin lapsuudenystävän lähtöä laiturin päästä merille, kun itse joutui vanhempien
käskystä jäämään kotirantaan. Kenties se albatrossi oli juuri tuon lapsuudenystävän
sielu, joka kiiti taivaansinessä vapaana. Kun tuo lapsuudenystävä oli seilannut
Tornator-laivalla ympäri maailmaa, nähnyt Rion kuumat yöt ja Honolulun
kaislavyöt, oliko hän matkallaan tavannut myös neitokaisen nimiltä Caterina?
Mutta Caterina olikin ollut sellainen neito, että moni mies oli saanut häneltä
lemmen, eikä tyttö antanut vastausta, saati sitten tehnyt valintaa. Mutta eipä sitä
kuitenkaan kannattanut pitkään murehtia, sillä oli olemassa toinen neito, joka
sai unelmat uusiksi ja hänen myötään koitti aika onnekkain. Tuo tyttö oli
nimeltään Anna-Liisa, hän oli riemu rikkahin ja syysyössä tähti kirkkahin.
Mutta sitten kävi kuitenkin niin, että lempi hävisi sanoista
laulun ja kun erottiin, mietittiin mitä jäljelle jää. Se mitä jäljelle jäi. oli
sävel kaihoisin ja muistettiin vain kuuma suukko ja lopputuloksena oli tummansinen
sävel, joka jäi soimaan. Kaikesta huolimatta tuli kuitenkin todettua, että
ollaan lähekkäin, me vielä hetki näin. Todettiin, että kuin untuvaa pinta ois
sun vartalon ja siinä kaikessa huumassa taidettiin hypätä eteenpäin peräti 15
kesää, ennen kuin nähtiin kääntymässä musta limousinen joka hänet vei pois eikä
ajajaa nähnyt kukaan. Mietittiin, että miksi hän mulle tehnyt tämän ois ja
kertomatta osoitetta livahtanut pois, kuka on tuo mies joka hänet on saanut
mukaan? Mutta mitäpä siihen oikeastaan voi muutakaan todeta, kuin väliaikaista
kaikki on vaan! Myös se heili joka helyt meillä ostattaa ja myös se rinnassa
riehuva rakkaus, sekä pettymys tuo totta tosiaan! Sitten lauantai-iltana voi
lähteä kaverin kanssa ravintolaan, tarkoituksena ottaa muutama olut vaan ennen
kuin lähtee kotiin nukkumaan. Saattaa siinä tosin käydä myös niin, että
paikalle voi tulla vaikka pari tyttöä ja loppuillasta sitten kuiskaa, ”Meille
vai teille, kultasein?”. Kaikkihan ei mene aina niin kuin Strömsössä, kuten ei
tässäkään tapauksessa. Nimittäin kun sen naisen mukaan lähtenyt mies heräsi
aamuyöllä, tuli joku samalla hetkellä eteiseen ja yöpöydällä oli sormus. Ei
siinä auttanut kuin kerätä vaatteet ja häipyä, pukeutua sopivan matkan päässä
ja jatkaa sitten kävellen kotiin.
Tauon jälkeen liikkeelle lähdettiin reippaasti jenkan
tahdeilla. Ensimmäisenä Saunajenkan tahtiin saunomaan. Kun savusaunassa oli
saatu kunnon löylyt ja kenties välillä pulahdettu sinne järveenkin, matka jatku
Lapin jenkan tahdissa kohti lappia. Samalla siis edistettiin hieman
lapinmatkailua, sillä tenho outo on pohjolan mailla, siellä Lompolo kirkkaana
kiiltää ja tunturi pilviä viiltää, revontulta sen taivaalla lamppuina on, kun
on talvi ja päivä on yötä. Se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi
unhoittaa. Jenkkojen jälkeen oli hyvä rauhoittua hitaille valsseille.
Ensimmäisenä kaunis Vuoksesi sun ja sen parina Vaya con dios. Sitten kerrottiin
tarina sulokkaasta neitosesta nimeltä Marie. Tuo Marie herkisti sydämen, mutta vielä ei voitu
lempiä, muttei empiäkään. Siispä kiirehdittiin Marien luo. Toki matkalla
saattoi eksyä lautalle, jossa oli pienoinen kahvila. Siellä kahvia keittelivät
Sanni ja Marleena ja heille tukkipoijat lauloivat kuorossa.
Mutta koska monta oli jäänyt unhoon ja vienyt kai tuulen
tie, puiston penkille oli jäänyt vain kukka ja romanialaista kitaraansa
soitteleva muukalainen jäi laulelemaan yksin varjoihin. Ei näkynyt rakasta edes
parvekkeella. Kaikesta huolimatta jaksettiin kuitenkin uskoa ja toivoa, että sä
kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan, oot ensimmäinen
aatoksissain, miete myös viimeinen. Kun nähtiin taivaalla lentävä tähti, ajateltiin
toista ja kauniin kukkasen takana luultiin näkevän toisen kasvot. Myös tuttua
Valtatie 66:ta matkattiin tälläkin kertaa, vaikka se ei edelleenkään tunnu
olevan missään parhaassa mahdollisessa kunnossa, silti se kuljettiin päästä
päähän, aina Orivedeltä Lapualle kirkon kupeeseen. Tosin tien huonokuntoisuus
saattaa unohtua viimeistään siinä vaiheessa kun välillä vähän hyppii ja pomppii
jiven tahtiin. Nimittäin, ” You
gotta jump, jive, and then you wail.” Sen jälkeen illan aurinko kultasi
maan ja loi puille metsän punerrustaan. Muisteltiin mielessä yötä toukokuun.
Todettiin, ”Tiedä en kauniimpaa, luonas huomenna olla kun saan.” Ennen kuin
Fantasia päästettiin tauolle, tehtiin vielä matka Tallinaan ja kerrottiin
tarinaa menneistä vuosista Tallinnan illoissa.
Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran illan aikana,
paikalta löytyi paljon uudenlaisia, vastustamattomia naisia. Verrattiin jopa
Garbon filmiin ja uros jokainen tiesi kyllä sen, heti kun vain katsoi silmiin.
Mutta kuitenkin yksi kerrallaan vieteltiin iltaseuraksi ja toimittiin siten,
että jälkeen näytöksen sitä jäätiin ihmettelemään. Sen verran kuitenkin sen jälkeen
kun taas kerran oli lausuttu, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala
bebhuhla zeebuhla bop”, oli aivan pakko jo todeta ”Odota en!” ja katsoa mitä
huominen eteen tuo. Johdattaisiko se kenties Satumaahan, josta koskaan ei
lähdettäisi linnun lailla pois ja missä kukat kauneimmat loisivat aina
loistettaan ja siellä huolet huomisen sais jäädä unholaan? Toisaalta saattoi
koittaa myös sateinen yö ja silloin kun sade soittaa akkunaan ikivanhaa
lauluaan, mietittiin vain alla sateen missä kuljet. Siinä sateessa yön oli hyvä
myös muistella toista sateista yötä. jolloin sen toisen löysi alta kaupungin
lyhtyvyön. Kaksi yksinäistä oli kohdannut ja loivat tosilleen turvan. Mutta mitä
tapahtui sen jälkeen? Sitä ei kerrotakaan, sillä se on salaisuus. Nimittäin
kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se, kuinka paljon
rakastankaan ja kuinka paljon siitä saan.
Sitten kun se onnen on saanut ja pitää sitä salaisuutena, se
täytyy myös piilottaa, ettei se pääse karkaamaan. Pientä suukkoa voi toivoa ja
antaa sydämen laulaa kun se onnen saa. Kun
nyt onni oli löydetty ja saatu, oli aika ottaa esille kaksi karttaa ja
lähteä niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja
katseesta vesi, tuulikin nousi kun toinen tuli toisen syliin. Kaikkea ei
kuitenkaan saanut kerralla paljastaa, kartoilla oli oltava myös tie salaiseen.
Myös katujen kuningatar oli seuranamme tänäkin iltana. Tuo katujen kuningatar
oli tuttu jo vuosien takaa ja muistot katkerat palasivat mieleen. Hänen luonaan
oli kuljettu rakkautta etsien, se oli vuosi seitkytseitsemän, jolloin katuja
kuljit yöhön pimeään. Tuo kuningatar oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin seuraavaksi
paikalle saapunut jazztyttö, joka otsatukkansa peilattuaan oli lähtenyt
tansseihin, sillä saihan tuo humpan rytmi hänet aivan vallattomaksi. Liekö se
jazztytön heila ollut se merimies, jota moni tyttö oli jäänyt kaipaamaan ja
odottamaan reissusta palaamista? Tuo merimies ei kuitenkaan voinut olla maissa
päivää kauempaa, kun jossain odotti laiva ja taas meriä. Laiva saattoi jopa
joutua suurella, levottomalla merellä myrskyyn ja silloin laivan kannella soi laulu
viimeinen ja oli jo aamunkoi.
Toisen setin alkuun viihdytettiin ja kiihdytettiin kuumien
lattarirytmien tahtiin, Katseet vaeltelivat vartalolla, polte pakotti kenties
lantiossa, kun se veti väkisin toisen luo. Tuntui kuin voisi viihdyttää ja
kiihdyttää toista missä ja milloin vain. Kun toiseen oikein painautui, saattoi
tuntea sykkeen ja siinä sitä sitten pystyi hyvin toteamaan toiselle, ”Mä
rytmisi tunnen”. Tuo rytmi saattoi kuitenkin olla hetki hullua huumaa, eikä
siihen antautumiselle tarvittu syytä. Toisaalta taas jos ottaa käyttöönsä
suuret setelit ja maksaa tuosta rytmistä, mitä sitten tapahtuu? Entä jos se,
jolle olet siitä maksamassa, toteaakin vain, että ”So what?” ja lähtee. Se on
silloin lähdön hetki, mutta jos kovasti vannoo, ”Tahdon valon sekä pimeän mä
jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän
elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan”, niin kenties
toinen ei lähdekään.
Kenties tähän on sitten syynä se jokin joka sinulla on.
Hymyllä voi saada aikaan kaiken se – jopa himmentää loisteen tähtien. Pelkona
kuitenkin se, että onni ei voi jatkua ainiaan ja sen onnen voi menettää
jollekin muulle, vaikkapa sille tummasilmäiselle, joka kiusoittelee ja vie
leikiten. Tuon tummasilmäisen ensi katse saa jopa sydämen laulamaan rakkaudesta
hetkisen vain pienen suloisen. Siihen katseeseen sitä sitten vain vastaa, vaikka
tietää tuon tummasilmäisen vain vievän leikiten. Mitä siitä sitten seuraa?
Hyvin todennäköisesti seuraavaksi koittaa hetki rakkauden jälkeen. Sitä näkee
kuinka se rakas jakaa viereisen pöydän toisen kanssa ja lähtee myös tanssimaan.
On tyhjää, pimeää ja vain jossain soi… Sitten tulee hetki äänetön ja on tullut
aika antaa ajatusten levähtää. Sitä vain miettii, että kun paljon antaa, muuta
tarvitse ei lain ja jotain itsestään jos luovuttaa voi vain, ehkä osan, ehkä
kaiken ajoittain ja kuinka erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta
saa. Alkaa tuntua siltä kuin olisi kohtalon oma, mutta sitä kuitenkin vain
sanoo kohtalolle olevansa jo iso poika/tyttö ja päättävänsä itse, kenen on tai
ei. Mitäs siinä sen kummempaa. Onhan kyseessä kuitenkin sen sortin
rakkaustarina joka ei anna rauhaa ja jos on joskus toisen parina, niin ei sitä
toista pysty kuitenkaan kokonaan unohtamaan.
Näin saatiin Akin osalta ilta pakettiin varsinaisten settien
osalta, mutta luvassa olivat vielä encoret. Luvassa oli rumbaa ja pitkästä
aikaa saimme seuraksemme espanjalaisen kulkurin Clandestinon. Kappale, joka risteilyllä
tehdyllä pikagallupilla osoittautui yhdeksi mukana olleiden
suosikkikappaleeksi. Ennen kappaletta Aki heitti ilmoille paljastuksen –
paikalla oli henkilö, jolla kappale on tatuoitu jonnekin. Mutta minne ja kuka
kyseinen henkilö on, jätetään se kuitenkin kertomatta, koska Aki ei sitä
yleisölle paljastanut. Hienoa kuitenkin Akin mielestä on se, että omat
kappaleet menevät ihmisillä iholle. Toisena encore-rumbana kuultiin Näiden
tähtien alla. Sen jälkeen vielä nimikirjoituksia halukkaille respassa,
Fantasian poikien tehtäväksi jäi hörpätä kahvit ja tulla sen jälkeen vielä
hetkeksi viihdyttämään tanssikansaa.
Fantasian viimeinen setti jäi vain neljän kappaleen
mittaiseksi. Ensin katseltiin maalaismaisemaa ja todettiin kuinka ymmärrettiin
sen, joka siellä saa aina asustaa, olevan onnellinen, sillä maalaismaisemaa ei
saatettu unohtaa. Sen jälkeen podettiin hetki kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta
huumaa, kun hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Sitä vain mietittiin
miksi se toinen sytytti sen roihun riehumaan silloin aikanaan. Koitti aika
viimeisten valssien, tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Ilta Skanssissa.
Mutta mitä ihmettä? Tanssikansa, jota oli vielä mukavasti paikalla, vaati
lisää. Nyt ei Fantasian poikia päästetty helpolla, vaikka kello näytti jo
tanssien päättymisaikaa. Mitäs te haluatte kuulla? – oli kysymys joka
esitettiin. Nopeaa, hidasta…? Välimallistakin puhuttiin. Ratkaisuun päädyttiin
ja ensimmäisen encorena kuultiin Ota lähellesi, mutta kun siitä välimallista ja
kenties myös välimallin jätkästäkin oli puhetta, niin onhan se toive toteutettava.
Mutta eihän jenkkaa voi hitaan pariksi soittaa, vai voiko? Ratkaisu pulmaan
löytyi, yleisö sai kuulla Välimallin jätkän täysin uudella sovituksella, bossa
nova rytmeillä. Hienolta kuulosti ja hieno versio. Toivottavasti vielä jonain
päivänä saadaan mahdollisuus kuulla tämä versio!
Sellainen ilta Keurusselällä heinäkuun ensimmäisenä
maanantaina, ensin risteillen ja sitten tanssien. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni
ja Kimmo kaikista hetkistä Keurusselällä. Seuraava päivä sitten huilattiin ja
meno jatkui keskiviikkona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti