maanantai 23. heinäkuuta 2018

Keurusselkä, Keuruu 2.7.2018


”Prinsessa Armada, huh hei, laivamme, kotimme, huh hei… Ja sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armada ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja…” Hetkinen, hetkinen, nyt on väärä laiva ja väärä vesistö. Laiva oli Elias Lönnrot, se oli siipiratasalus ja vesistönä Keurusselkä. No niin, nyt kun on saatu kaikki palikat kohdalleen, voidaan aloittaa. Heinäkuun ensimmäinen maanantai oli sateinen, mutta ei mitenkään kylmä. Keurusselän maanantaitanssit alkoivat ja samalla myös maanantaitanssien ohella faniristeilyt ennen illan keikkaa. Aki ja Fantasia saivat kunnian aloittaa molemmat. Liekö sää verottanut risteilykansaa, mutta kovin suurta yleisöryntäystä ei ollut havaittavissa. Pieni porukka pakkautui siipirataslaivaan, kuten myös Aki ja Fantasian pojat. Kenelläkään ei oikein ollut tietoa mitä risteilyllä tehdään, kovasti pohdittiin löytyykö tältä laivalta taxfree-myymälää tai hajuvesikauppaa? Niitä ei löytynyt, mutta olihan siellä kuitenkin pieni baari/kahvio alakerrassa, jossa suurin osa ajasta vietettiin jutustellen, toki kannellakin käytiin ihastelemassa ohi lipuvia maisemia. Jotta koko aika ei menisi jutusteluksi, päätettiin viritellä hieman yhteislaulua. Ei ollut yhteislauluvihkoja, mutta onneksi Aki oli varustautunut padilla sekä Jani ja Simo akustisilla kitaroilla matkalle mukaan. Nyt meillä olisi sanat ja säestys, vaan mitä lauletaan? Sitä mietiskellessä saivat Simo ja Jani kunnian aloittaa pienen musiikillisen hetkemme soittamalla Prinsessa Armadan (eli Saimaan valssin) ja hienostihan se sujui! Yhteislauluna laulettiin sitten keikkaohjelmistosta tuttu ”Rakkaus on kummallinen drinkki”. Tämän jälkeen jutusteltiin kaikenlaista – aina lempikappaleista Akin tuotannosta käytyjen keikkojen lukumäärään. Pohti Aki siinä myös sitä, että kuinka monta keikkaa he ovat Fantasian kanssa yhdessä mahtaneet tehdä. Lukumäärä jäi epäselväksi, mutta kyllä niitä useampi sata kuitenkin on. Välillä piipahdettiin kannella ja otettiin porukasta ryhmäkuvia, juteltiin mukavia ja ihailtiin maisemia. Vaikka sää oli sateinen, kenelläkään ei ollut kylmä, tuulikin oli lämmin henkäys. Vielä ennen kuin tunnin risteily Keurusselällä saatiin päätökseen, laulettiin alakerrassa vielä lähtölaulu. Vaikka laulun myötä lähdettiinkin italiaan ja todettiin, ”Ciao Romero”, saatiin kappaleeseen mukaan vähän espanjalaissäväystä, kun kitarasta loihdittiin esille flamencomeininkiä. Saavuimme takaisin laivalaituriin ja oli aika poistua laivasta. Aikaa illan tanssien alkuun oli vajaa tunti, hieman evästä ja sitten taas mentäisiin.

Laivalla sovittiin, että Fantasia soittaisi alkuun kaksi settiä ja sen jälkeen olisi sitten Akin vuoro. Liikkeelle lähdettiin perinteisesti valssilla. Pitihän sieltä Italiasta, jonne jäätiin laivan yhteislauluhetken jälkeen, tulla myös pois, joten mikäpä muukaan sopi aloittamaan illan kuin Lentäjän valssi. Kun ilmojen halki, ylitse maan ja veen, oli käynyt lentäjän tie, tavattiin nuoruusajoilta tuttu lempiystävä Leila. Leila oli kautta aikojen säilynyt sydämessä ja salaakin tuota tyttöä oli lemmitty ja tuo aika palasi mieleen. Mutta mitä tekemistä albatrossilla oli kaiken tämän kanssa? Sekin liittyi nuoruuteen, siihen kun viisitoistavuotiaana seurattiin lapsuudenystävän lähtöä laiturin päästä merille, kun itse joutui vanhempien käskystä jäämään kotirantaan. Kenties se albatrossi oli juuri tuon lapsuudenystävän sielu, joka kiiti taivaansinessä vapaana. Kun tuo lapsuudenystävä oli seilannut Tornator-laivalla ympäri maailmaa, nähnyt Rion kuumat yöt ja Honolulun kaislavyöt, oliko hän matkallaan tavannut myös neitokaisen nimiltä Caterina? Mutta Caterina olikin ollut sellainen neito, että moni mies oli saanut häneltä lemmen, eikä tyttö antanut vastausta, saati sitten tehnyt valintaa. Mutta eipä sitä kuitenkaan kannattanut pitkään murehtia, sillä oli olemassa toinen neito, joka sai unelmat uusiksi ja hänen myötään koitti aika onnekkain. Tuo tyttö oli nimeltään Anna-Liisa, hän oli riemu rikkahin ja syysyössä tähti kirkkahin.

Mutta sitten kävi kuitenkin niin, että lempi hävisi sanoista laulun ja kun erottiin, mietittiin mitä jäljelle jää. Se mitä jäljelle jäi. oli sävel kaihoisin ja muistettiin vain kuuma suukko ja lopputuloksena oli tummansinen sävel, joka jäi soimaan. Kaikesta huolimatta tuli kuitenkin todettua, että ollaan lähekkäin, me vielä hetki näin. Todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon ja siinä kaikessa huumassa taidettiin hypätä eteenpäin peräti 15 kesää, ennen kuin nähtiin kääntymässä musta limousinen joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan. Mietittiin, että miksi hän mulle tehnyt tämän ois ja kertomatta osoitetta livahtanut pois, kuka on tuo mies joka hänet on saanut mukaan? Mutta mitäpä siihen oikeastaan voi muutakaan todeta, kuin väliaikaista kaikki on vaan! Myös se heili joka helyt meillä ostattaa ja myös se rinnassa riehuva rakkaus, sekä pettymys tuo totta tosiaan! Sitten lauantai-iltana voi lähteä kaverin kanssa ravintolaan, tarkoituksena ottaa muutama olut vaan ennen kuin lähtee kotiin nukkumaan. Saattaa siinä tosin käydä myös niin, että paikalle voi tulla vaikka pari tyttöä ja loppuillasta sitten kuiskaa, ”Meille vai teille, kultasein?”. Kaikkihan ei mene aina niin kuin Strömsössä, kuten ei tässäkään tapauksessa. Nimittäin kun sen naisen mukaan lähtenyt mies heräsi aamuyöllä, tuli joku samalla hetkellä eteiseen ja yöpöydällä oli sormus. Ei siinä auttanut kuin kerätä vaatteet ja häipyä, pukeutua sopivan matkan päässä ja jatkaa sitten kävellen kotiin.

Tauon jälkeen liikkeelle lähdettiin reippaasti jenkan tahdeilla. Ensimmäisenä Saunajenkan tahtiin saunomaan. Kun savusaunassa oli saatu kunnon löylyt ja kenties välillä pulahdettu sinne järveenkin, matka jatku Lapin jenkan tahdissa kohti lappia. Samalla siis edistettiin hieman lapinmatkailua, sillä tenho outo on pohjolan mailla, siellä Lompolo kirkkaana kiiltää ja tunturi pilviä viiltää, revontulta sen taivaalla lamppuina on, kun on talvi ja päivä on yötä. Se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa. Jenkkojen jälkeen oli hyvä rauhoittua hitaille valsseille. Ensimmäisenä kaunis Vuoksesi sun ja sen parina Vaya con dios. Sitten kerrottiin tarina sulokkaasta neitosesta nimeltä Marie.  Tuo Marie herkisti sydämen, mutta vielä ei voitu lempiä, muttei empiäkään. Siispä kiirehdittiin Marien luo. Toki matkalla saattoi eksyä lautalle, jossa oli pienoinen kahvila. Siellä kahvia keittelivät Sanni ja Marleena ja heille tukkipoijat lauloivat kuorossa.

Mutta koska monta oli jäänyt unhoon ja vienyt kai tuulen tie, puiston penkille oli jäänyt vain kukka ja romanialaista kitaraansa soitteleva muukalainen jäi laulelemaan yksin varjoihin. Ei näkynyt rakasta edes parvekkeella. Kaikesta huolimatta jaksettiin kuitenkin uskoa ja toivoa, että sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan, oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Kun nähtiin taivaalla lentävä tähti, ajateltiin toista ja kauniin kukkasen takana luultiin näkevän toisen kasvot. Myös tuttua Valtatie 66:ta matkattiin tälläkin kertaa, vaikka se ei edelleenkään tunnu olevan missään parhaassa mahdollisessa kunnossa, silti se kuljettiin päästä päähän, aina Orivedeltä Lapualle kirkon kupeeseen. Tosin tien huonokuntoisuus saattaa unohtua viimeistään siinä vaiheessa kun välillä vähän hyppii ja pomppii jiven tahtiin. Nimittäin, ” You gotta jump, jive, and then you wail.” Sen jälkeen illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Muisteltiin mielessä yötä toukokuun. Todettiin, ”Tiedä en kauniimpaa, luonas huomenna olla kun saan.” Ennen kuin Fantasia päästettiin tauolle, tehtiin vielä matka Tallinaan ja kerrottiin tarinaa menneistä vuosista Tallinnan illoissa.

Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran illan aikana, paikalta löytyi paljon uudenlaisia, vastustamattomia naisia. Verrattiin jopa Garbon filmiin ja uros jokainen tiesi kyllä sen, heti kun vain katsoi silmiin. Mutta kuitenkin yksi kerrallaan vieteltiin iltaseuraksi ja toimittiin siten, että jälkeen näytöksen sitä jäätiin ihmettelemään. Sen verran kuitenkin sen jälkeen kun taas kerran oli lausuttu, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”, oli aivan pakko jo todeta ”Odota en!” ja katsoa mitä huominen eteen tuo. Johdattaisiko se kenties Satumaahan, josta koskaan ei lähdettäisi linnun lailla pois ja missä kukat kauneimmat loisivat aina loistettaan ja siellä huolet huomisen sais jäädä unholaan? Toisaalta saattoi koittaa myös sateinen yö ja silloin kun sade soittaa akkunaan ikivanhaa lauluaan, mietittiin vain alla sateen missä kuljet. Siinä sateessa yön oli hyvä myös muistella toista sateista yötä. jolloin sen toisen löysi alta kaupungin lyhtyvyön. Kaksi yksinäistä oli kohdannut ja loivat tosilleen turvan. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Sitä ei kerrotakaan, sillä se on salaisuus. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se, kuinka paljon rakastankaan ja kuinka paljon siitä saan.

Sitten kun se onnen on saanut ja pitää sitä salaisuutena, se täytyy myös piilottaa, ettei se pääse karkaamaan. Pientä suukkoa voi toivoa ja antaa sydämen laulaa kun se onnen saa. Kun  nyt onni oli löydetty ja saatu, oli aika ottaa esille kaksi karttaa ja lähteä niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuulikin nousi kun toinen tuli toisen syliin. Kaikkea ei kuitenkaan saanut kerralla paljastaa, kartoilla oli oltava myös tie salaiseen. Myös katujen kuningatar oli seuranamme tänäkin iltana. Tuo katujen kuningatar oli tuttu jo vuosien takaa ja muistot katkerat palasivat mieleen. Hänen luonaan oli kuljettu rakkautta etsien, se oli vuosi seitkytseitsemän, jolloin katuja kuljit yöhön pimeään. Tuo kuningatar oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin seuraavaksi paikalle saapunut jazztyttö, joka otsatukkansa peilattuaan oli lähtenyt tansseihin, sillä saihan tuo humpan rytmi hänet aivan vallattomaksi. Liekö se jazztytön heila ollut se merimies, jota moni tyttö oli jäänyt kaipaamaan ja odottamaan reissusta palaamista? Tuo merimies ei kuitenkaan voinut olla maissa päivää kauempaa, kun jossain odotti laiva ja taas meriä. Laiva saattoi jopa joutua suurella, levottomalla merellä myrskyyn ja silloin laivan kannella soi laulu viimeinen ja oli jo aamunkoi.

Toisen setin alkuun viihdytettiin ja kiihdytettiin kuumien lattarirytmien tahtiin, Katseet vaeltelivat vartalolla, polte pakotti kenties lantiossa, kun se veti väkisin toisen luo. Tuntui kuin voisi viihdyttää ja kiihdyttää toista missä ja milloin vain. Kun toiseen oikein painautui, saattoi tuntea sykkeen ja siinä sitä sitten pystyi hyvin toteamaan toiselle, ”Mä rytmisi tunnen”. Tuo rytmi saattoi kuitenkin olla hetki hullua huumaa, eikä siihen antautumiselle tarvittu syytä. Toisaalta taas jos ottaa käyttöönsä suuret setelit ja maksaa tuosta rytmistä, mitä sitten tapahtuu? Entä jos se, jolle olet siitä maksamassa, toteaakin vain, että ”So what?” ja lähtee. Se on silloin lähdön hetki, mutta jos kovasti vannoo, ”Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan”, niin kenties toinen ei lähdekään.

Kenties tähän on sitten syynä se jokin joka sinulla on. Hymyllä voi saada aikaan kaiken se – jopa himmentää loisteen tähtien. Pelkona kuitenkin se, että onni ei voi jatkua ainiaan ja sen onnen voi menettää jollekin muulle, vaikkapa sille tummasilmäiselle, joka kiusoittelee ja vie leikiten. Tuon tummasilmäisen ensi katse saa jopa sydämen laulamaan rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Siihen katseeseen sitä sitten vain vastaa, vaikka tietää tuon tummasilmäisen vain vievän leikiten. Mitä siitä sitten seuraa? Hyvin todennäköisesti seuraavaksi koittaa hetki rakkauden jälkeen. Sitä näkee kuinka se rakas jakaa viereisen pöydän toisen kanssa ja lähtee myös tanssimaan. On tyhjää, pimeää ja vain jossain soi… Sitten tulee hetki äänetön ja on tullut aika antaa ajatusten levähtää. Sitä vain miettii, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja jotain itsestään jos luovuttaa voi vain, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain ja kuinka erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Alkaa tuntua siltä kuin olisi kohtalon oma, mutta sitä kuitenkin vain sanoo kohtalolle olevansa jo iso poika/tyttö ja päättävänsä itse, kenen on tai ei. Mitäs siinä sen kummempaa. Onhan kyseessä kuitenkin sen sortin rakkaustarina joka ei anna rauhaa ja jos on joskus toisen parina, niin ei sitä toista pysty kuitenkaan kokonaan unohtamaan.

Näin saatiin Akin osalta ilta pakettiin varsinaisten settien osalta, mutta luvassa olivat vielä encoret. Luvassa oli rumbaa ja pitkästä aikaa saimme seuraksemme espanjalaisen kulkurin Clandestinon. Kappale, joka risteilyllä tehdyllä pikagallupilla osoittautui yhdeksi mukana olleiden suosikkikappaleeksi. Ennen kappaletta Aki heitti ilmoille paljastuksen – paikalla oli henkilö, jolla kappale on tatuoitu jonnekin. Mutta minne ja kuka kyseinen henkilö on, jätetään se kuitenkin kertomatta, koska Aki ei sitä yleisölle paljastanut. Hienoa kuitenkin Akin mielestä on se, että omat kappaleet menevät ihmisillä iholle. Toisena encore-rumbana kuultiin Näiden tähtien alla. Sen jälkeen vielä nimikirjoituksia halukkaille respassa, Fantasian poikien tehtäväksi jäi hörpätä kahvit ja tulla sen jälkeen vielä hetkeksi viihdyttämään tanssikansaa.

Fantasian viimeinen setti jäi vain neljän kappaleen mittaiseksi. Ensin katseltiin maalaismaisemaa ja todettiin kuinka ymmärrettiin sen, joka siellä saa aina asustaa, olevan onnellinen, sillä maalaismaisemaa ei saatettu unohtaa. Sen jälkeen podettiin hetki kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Sitä vain mietittiin miksi se toinen sytytti sen roihun riehumaan silloin aikanaan. Koitti aika viimeisten valssien, tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Ilta Skanssissa. Mutta mitä ihmettä? Tanssikansa, jota oli vielä mukavasti paikalla, vaati lisää. Nyt ei Fantasian poikia päästetty helpolla, vaikka kello näytti jo tanssien päättymisaikaa. Mitäs te haluatte kuulla? – oli kysymys joka esitettiin. Nopeaa, hidasta…? Välimallistakin puhuttiin. Ratkaisuun päädyttiin ja ensimmäisen encorena kuultiin Ota lähellesi, mutta kun siitä välimallista ja kenties myös välimallin jätkästäkin oli puhetta, niin onhan se toive toteutettava. Mutta eihän jenkkaa voi hitaan pariksi soittaa, vai voiko? Ratkaisu pulmaan löytyi, yleisö sai kuulla Välimallin jätkän täysin uudella sovituksella, bossa nova rytmeillä. Hienolta kuulosti ja hieno versio. Toivottavasti vielä jonain päivänä saadaan mahdollisuus kuulla tämä versio!


Sellainen ilta Keurusselällä heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, ensin risteillen ja sitten tanssien. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo kaikista hetkistä Keurusselällä. Seuraava päivä sitten huilattiin ja meno jatkui keskiviikkona.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti