Kyllikinranta, Iisalmi 24.6.2018

Juhannusaaton tansseista toivuttiin lauantai ja sunnuntaina jatkettiin IIsalmessa Kyllikinrannan tanssilavalla. Samalla oli hyvä toteuttaa miniloma yhden ystävistä rakkaimman luokse. Juhannussunnuntain sää oli suosiollisempi kuin mitä juhannusaattona perjantaina. Nyt saatiin jo nautiskella auringon lämpimistä säteistä, mutta helle ei kuitenkaan hellinyt. Tanssikansaa näissäkin tansseissa oli mukavasti ja jopa loppuun saakka sen verran, että myös Fantasia sai soittaa encoret. Akille tämä kerta oli ensimmäinen kyseisellä lavalla, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Mutta lähdetäänpä sitten kertomaan tarinaa, joka jälleen rakentuu illan aikana kuultujen kappaleiden ympärille. Jos et ole vielä lukenut juhannusaaton Syvälahden keikan blogia, kannattaa se tehdä nyt - nimittäin tämä tarina jatkuu siitä, mihin sen tarina loppui. Kuinka kulkurimme oikein käy - se selviää tämänkertaisen tarinan lopussa.

Aamu sarasti ja auringon ensi säteet häikäisivät kulkurin silmiä kun hän heräsi uuteen päivään rantakoivun alta. Hän oli kulkenut pitkän matkan, etsinyt tyttöään ja päätynyt viettämään yötään koivun luo. Rantakoivulle hän oli uskonut surunsa ja murheensa ja kuinka oli jäänyt ikävään, kaiken tämän hän toivoi rantakoivun pitävän sisällään. Lähistöllä oleva niitty herätti kulkurin huomion ja hän mietti pitäisikö hänen poimia kimppu niittykukkia kaipaamalleen tytölle. Hänen mielessään tytön silmien katse oli kuin lemmikeillä, niin kaunis ja vaatimaton. Jos hän kimpun poimisi, se olisi kultanauhoja vailla, niitty oli hänen kukkakauppansa, mutta hän tiesi tytön ymmärtävän. Kulkuri vietti hetken niityllä haaveillen ja kaivoi jälleen esiin romanialaisen kitaransa ja tapaili sillä sävelmää - jos hän poimisi kukkia mukaansa ja odottaisi tyttöä puiston penkillä, jäisikö sinne penkille lopulta kuitenkin vain kukka, eikä hän näkisi rakastaan? Niin hän tiesi kerran aiemmin käyneen, mutta hän ei aikonut luovuttaa, hän etsisi tytön ja silloin ei todellakaan tarvitsi lausua "Adios muchatos". Mutta missä ihmeessä ihmeessä kulkurimme oikein oli jälleen kulkenut ennen kuin oli palannut taas kerran kotimaahansa etsimään kaipaamaansa tyttöä? Jos hänen jälkeensä jättämistä viesteistä jotain saattoi päätellä, ainakin matka oli suuntautunut Uraliin. Siellä leiritulen loisteessa kasakoiden leirissä aroilla hän oli miettinyt elämäänsä nähdessään kasakan rientävän illoin armahansa luo. Kulkuri oli toivonut, että jospa vain joskus myös hän voisi rientää tyttönsä luo, mutta veri veti häntä kulkemaan ja oli vienyt hänet myös Budapestin yöhön Tonavan rannalle. Siellä hän oli muistellut sitä kuinka hänen tyttönsä oli kerran ryöstänyt häneltä suukon salaa, mutta palaisiko tuo hurma enää koskaan?

Koska oli aikainen aamu, oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ympärillä kaikki oli ihan hiljaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan, vain tuuli tuuti viljaa. Koska kulkuri halusi säilyttää tytön nimen salaisuutena, hän oli puhunut kaikille vain Caterinasta. Se oli salanimi, sillä eihän paljastumisen pelossa voinut kaikkea kertoa. Toki tytöllä oli monta muutakin salanimeä, kuten myös kulkurilla. Tytöltä aikanaan saatu suukko oli vienyt kulkuriltamme järjen, hän toivoi tytön muistavan hänet kun tämä istuisi yksin iltaa. Tottahan toki tyttö kulkurinsa muisti, vaikka kenties moni muu mies oli joskus saanut hänen rakkautensa. Kulkuri saattoi välillä epäillä oliko tytön rakkaus vain valhetta, mutta kunpa hän vain tietäisi totuuden... Kulkurin tie oli vienyt taas eteenpäin, hänestä alkoi tuntua ettei hän enää jaksaisi taivaltaa jalan, joten aivan kuin tilauksesta linjuriauto pysähtyi läheiselle pysäkille. Häntä viitottiin astumaan peremmälle ja sanottiin, että jos muuten ei kyytiin mahdu, niin jää vaikka oven pieleen, tämä linjuriauto ei nimittäin hylkää kettään. Linja-auto oli tulossa aina Säkkijärveltä saakka ja kuljetti matkalaisia takaisin koteihinsa. Joku matkalaisista kysyi kulkurilta osasiko tämä soittaa. Vastattuaan myöntävästi joku kaivoi esille vanhan harmonikan ja kulkurin sormilla siitä kajahti iloisesti

Säkkijärven polkka.

Moni matkalainen ihmetteli miksi kulkuri taivalsi yksin juhannuksena, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli yksin? Kulkuri kertoi tarinaansa ja kertoi myös kaipaamansa tyttönsä etsimisestä, kuinka hän oli kerran tytölle kuiskannut, "Vuoksesi sun, maailma on kaunis." Eräältä ihmettelijältä kulkuri kysyi tahdotko tietää miksi en pelkää? Hän ei pelännyt, koska luotti tulevaan ja toivoi myös tytön luottavan, kulkuri vertasi heidän rakkauttaan - tai mitä ikinä se olikaan - Alppien rinteillä kasvavaan Edelweissiin, tunne jota he tunsivat toisiaan kohtaan oli hento, mutta se kesti jään ja tuulen. Matkalaiset esittivät kulkurille ehdotuksen, josta tämä ei hennonnut olla kieltäytymättä. Sauna, siellä hän pääsisi huuhtomaan matkansa pölyt pois ja jatkamaan taas saunapuhtaana matkaansa kohti määäränpäätä. Kyllä hän sen tiesi, että sauna oli suomalaisen paras paikka. Niinpä hän istahti savusaunan lauteille ja katseli saunan ikkunasta näkemänsä järven hellää pintaa. Viimeksi hän oli päässyt savusaunaan Lapin erämaassa kun hänen polkunsa olivat hänet sinne vieneet. Kulkuri tiesi, että jokin outo tenho oli pohjolan mailla ja sen tiesi vain se ken Lappiin oli kulkeutunut. Mutta nyt ei ollut aikaa kaivata sinne missä tunturi viilsi pilviä. Oli aika taas jatkaa matkaa. Jokin kulkurin sisällä tiesi, että tämä kaikki olisi vain väliaikaista, rinnassa riehuvan rakkauden hän ei uskonut sellaista olevan, mutta pettymys, totta tosiaan, sen oli pakko olla vain väliaikaista! Lauantai-ilta alkoi olla jo käsillä kun kulkurin silmissä häämötti tuttu kaupunki, tyttö asui siellä, mutta aika kaukana, aivan kaupungin laidalla. Kulkuri mietti tilaisiko hän taksin, mutta jatkoi kuitenkin kävellen kohti tuttua osoitetta.

Kulkurin kaipaama tyttö oli kulkurin ajatuksissa melkoinen kissanainen - sellainen villi ja viilee, jopa vaarallinen. Aina välistä tuntui kuin taivaankappaleet sinkoilisivat radaltaan ja maa vavahteli kun tuo tyttö käveli ohi. Jos kulkuri olisi polttanut, hänen olisi täytynyt kaivaa savukkeet esiin. Hän mietti pakostikin oliko tuo kissanainen edes todellinen vai saattoiko kaikki olla vain unta? Kulkuri huokaisi syvään ja mietti haaveissa vainko oot mun. Ei kulkuri ollut aikoinaan kotiseudultaan pohjolasta lähtiessään tiennyt minne tie hänet kuljettaisi. Hän tiesi keskikesän ajan olevan kauneinta juuri tuolla peräpohjolassa, jolloin kaikki kansa läheltä ja myöskin kaukaa saapuu juhannusta juhlimaan. Mutta tänä vuonna kaikki oli toisin, kulkuri oli kaukana kotiseudultaan ja etsi tietään tyttönsä luo. Silti hänen mielessään pyöri äiti, joka tuuditti häntä kehdossa kun hän oli lapsi ja ne äidin neuvot uinumisesta, koska voimia tarvitsi elon tiellä. Niitä hän todella tarvitsi maailmassa kulkijan tiellä. Myös tyttö kaipasi kulkuriaan, hänellä oli pienoinen aavistus siitä, että kulkuri saapuisi pian tai ottaisi jollain tavalla yhteyttä. Hymy huulillaan tyttö mietiskeli sitä, että jos kulkuri todella saapuisi, he voisivat vihdoin olla lähekkäin ja painautua toistensa viereen. Olisi vain se hetki, eikä siinä kaipaisi enempää kuin että kulta jäisi viereen. Monta kertaa tyttö oli saanut kuulla siitä, kuinka hän aina vain jaksoi odottaa kulkuriaan, vaikka tästä ei välillä kuulunut mitään. Vaikeaahan se aina välillä oli, mutta ei tässä kuitenkaan 15:sta kesää oltu odotettu, eikä kadulla ollut näkynyt mitään mustaa limousinea joka olisi vienyt kulkurin pois. Ei ollut ei. Yhä tyttö jaksoi odottaa, koska hän tiesi kulkurin saapuvan ennemmin tai myöhemmin.

Olihan kulkurin poissa ollessa tapahtunut vaikka mitä. Tyttö oli melkein langennut tummasilmäisen viettelyyn, mutta ymmärtänyt kuitenkin ajoissa, että tuo tummasilmäinen vei vain leikiten. Vaikka tummasilmäinen oli katsonut häntä silmiin silmät leiskuen ja nähnyt tytön tunteet, tyttö oli ymmärtänyt tämän vievän vain leikiten ja huomannut tämän vievän vain leikiten. Oikea onni kulkisi päästä jalkoihin, soittaisi fanfaarin, kääntäisi maailman ympäri ja pyörällä olisi pää. Juuri siltä tytöstä tuntui aina kun hän oli kulkurinsa seurassa. Saisiko hän kulkurilta lemmentulta ja silloin sydän laulaisi kun se onnen saa. Tyttö muisteli kulkurin viimekertaista lähdön hetkeä – jokin oli silloin muuttunut kulkurin katseessa ja tämä oli kaikesta huolimatta jäänyt pieneksi hetkeksi tytön luo, mutta silti nyt tuntui siltä, että kaikki yhteiset hetket heijastuivat vain muistojen peilin kautta. Tyttö muisteli hetkeä jolloin oli ensimmäisen kerran katsonut kulkuria silmiin ja tämä oli saanut hänet paulaan rakkauden. Tuolloin hän oli saanut kulkurilta lempinimekseen Jazztyttö, mistä tuo nimi oikein tuli, sitä hän ei tiennyt, eikä ollut kysynytkään. Kulkuri oli nimittäin loppujen lopuksi osoittautunut aika ujoksi jätkäksi, vaikka antoi välillä ymmärtää toisin, hän käänsi lauantaisin paidan nurinpäin ja kävi kylille viheltäin. 

Ei tuolla kulkurilla ollut pahemmin maallista mammonaa, ei hän taskuissaan kantanut mukanaan suuria seteleitä – äiti oli laittanut poikansa matkaan ja sanonut laula laulujas vain ja niin kulkuri oli tehnytkin, hän oli nähnyt toisten juoksevan rahan jäljessä, mutta hän oli vain jäänyt laulamaan laulujaan. Elämä saattoi olla välillä hieman hankalaa jos jäi kantamaan stressiä tai turhia murheita. Sekä kulkuri että tyttö olivat tahoillaan samaa mieltä siitä, että kaikelle turhalle pitäisi vain kohauttaa olkapäitään ja todeta huolettomasti ”so what”. Tyttö katseli pöydän päällä olevaa karttaa, se oli toinen kartoista joita oikeast oli olemassa kaksi – kulkurilla oli niistä toinen. Näillä kartoilla oli tie salaiseen ja niiden avulla he saattoivat olla tutkimusmatkaajia maailmassa, miten sinne salaiseen paikkaan pääsisi ja missä se olisi, siihen antaisivat nuo kartat vastauksen.  Joskus tytöstä tuntui kuin hän olisi ollut katujen kuningatar kun hän kulki katuja yön pimeässä etsien tietään kaipaamansa kulkurin luo. Voi kuinka hän kulkuria kaipasikaan ja toivoi tämän saapuvan ta edes antavan pienen merkin itsestään. Hän halusi kovasti painautua kulkuria vasten ja tuntevan tämän sykkeen, voi kunpa hän saisi taas viihdyttää ja kiihdyttää kulkuriaan, kun tämän kuumat katseet kutsuisivat luo. Arki kolkutteli jo hiljalleen oven takana, mutta jos kulkuri vain saapuisi, kenties he voisivat yhdessä karata kauas arjen taa…

Tyttö ei toki tiennyt, että kulkuri oli jo aivan lähistöllä. Vielä ennen kuin kulkuri olisi tytön ovella, oli hänen pakko ottaa rohkaisuksi kummallinen rakkauden drinkki. Se sai hänen ajatuksensa kirkkaaksi ja hän kulki päättäväisesti eteenpäin kohti Koivukujaa. Hän tiesi siellä sydämen vielä kohtaavan toisen sydämen ja mietti kuinka hän vannoisi rakkauttaan suurempaa. Vaikka hänen osoitteensa ei ollutkaan Koivukujalla, hänestä tuntui kuin se johtaisi hänen tiensä kotiin maailmalta. Varovasti kulkuri kulki kohti oikeaa ovea ja koputti siihen, hän ei tiennyt ovikellon jo toimivan, koska hän ei tiennyt huoltomiehen korjanneen sen – ovi avautui ja kulkuri näki kaipaamansa tytön, sulki tämän syleilyynsä. Siinä hetkessä kulkuri tiesi myös tytön kaivanneen häntä. Tyttö kuiskasi kulkurille, ”Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan.”  Nyt kun kulkuri oli viimein perillä, hän tajusi kuinka pala hänen sielustaan oli puuttunut – pala tärkeä niin ja hän kysyi tytöltä arvaisiko tämä kuka sai hänen tunteet taivaisiin? Vaikka keskikesän yötöntä yötä vietettiinkin, taivaalla loisti kuitenkin kuu ja sen hopeiseen viittaan oli hyvä kietoutua pihalla ja he jäivät toistensa syliin. Siinä tyttö tunnusti kulkurilleen, että hänestä oli tuntunut siltä, että hän ei odottaisi enää, vaan jatkaisi matkaansa yksin. Hän ei tahtoisi tuhlata toiveisiin aikaa ja haluaisi nähdä mitä huominen eteen tuo. Jokin oli kuitenkin saanut hänet muuttamaan mielensä ja nyt hän tiesi odottamisen kannattaneen, kulkuri oli taas hänen luonaan. Kulkuri katseli tyttöään ja mietiskeli kuinka vastustamaton tämä oli ja kuinka uros jokainen sen huomasi kun tyttö vain katsoi silmiin, mutta hän oli kuitenkin onnistunut voittamaan tuon tytön omakseen.

Siinä kun he olivat nyt kahdestaan, tyttö kertoi kuinka häneen oli sattunut viimeksi kulkurin lähtiessä. Kulkuri oli vain painanut oven kiinni eikä sanonut sanaakaan. Se oli sattunut tunteisiin kun äänet askelten hävisivät pois. Tummin kyynelin hän oli monta viestiä kulkurilleen kirjoittanut, mutta kaikki ne olivat jääneet lähettämättä. Toisaalta hän kyllä tiesi antaessaan ajatustensa levähtää, että ero päivien ja erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa, luottaen hän otti sen minkä tie toi. Paljon hän oli antanut, muuta ei tarvittu, luovuttanut jotain itsestään, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Tyttö tiesi sen riittävän, koska muutoin kulkuri ei kerta kerran jälkeen palaisi hänen luokseen. Mutta miksi kulkuri aina palasi? Se oli salaisuus, kulkuri antoi vain virran viedä ja virran tuoda, hän oli välillä kuin yksinäinen ajopuu, joka kulkeutui virtaa pitkin, määränpäätä hän ei aina osannut oivaltaa. Kulkuri muisteli kuinka aikoinaan tyttö oli moikannut hänelle, vaikka hän ei edes tätä tuntenut. Sillä hetkellä kohtalo oli puuttunut peliin ja kulkurista oli tuntunut kuin hän olisi ollut kohtalon oma ja tehnyt päätöksen että tuo tyttö oli hänen naisensa. Rakkaustarina, joka siitä oli syntynyt, ei antanut hänelle rauhaa ja kaukana täältä, jossain tien päällä, hän oli kaivannut tyttönsä viereen. Mutta sen hän tiesi, että jos tyttö kaataisi hänet maahan, hän tahtoisi unohtaa päivän jolloin syntyi, eikä nousta milloinkaan, emme nimittäin koskaan voisi tietää kuka meidät kerran jättää. Toisaalta he molemmat kuitenkin miettivät sitä, missä se todellinen voima oikein oli, mistä tulivat mielipiteet, mistä tieto ja kokemus. Oliko kaikki lähtöisin siitä, että nuoruus oli ollut seikkailu suunnaton ja nyt oltiin tässä tilanteessa? Sitä he jäivät miettimään.

Kulkuri kertoi matkastaan tyttönsä luokse ja kuinka hän oli taivaltanut pitkin Valtatie 66:ta tyttö mielessään. Pitkä ja kuoppainen oli se tie ollut, tuttuja ja tuntemattomia maisemia oli mahtunut matkan varrelle. Tie oli vain vienyt eteenpäin ja eteenpäin. Mutta nyt kun hän oli vihdoin perillä, tänne hän halusi jäädä ja kuiskasi tytölleen, ”Well, I just can't help myself, I am yours to have. I'm easy.”  Hän ei tiennyt kauniimpaa kuin olla tyttönsä luona, vaikka hän tiesi tien houkuttelevan häntä taas kulkemaan, mutta sen hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi ystävänsä Nestori Miikkulaisen kaltaista, vanhaa poikaa viiksekästä, joka asuisi Saimaan saaressa pikkuisessa torpassa ja katselisi lepokivellään makaavaa norppaa. Tämä voisi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Kulkuri kuiskasi vielä tytölleen, ”Olet rakkain.”

Näin saatiin myös juhannussunnuntain tanssit päätökseen. Myös kulkuri löysi tiensä tyttönsä luo, joten heillä on nyt taas kaikki hyvin. Kenties joskus palaamme taas heidän tarinaansa. Kesäkuu oli melkoinen keikkakuukausi omalta osalta ja nyt kun katsoo alkaneen heinäkuun keikkapaikkoja, oma kalenteri näyttää alkukuun jälkeen omituisen tyhjältä, mutta kuka tietää, jos sitä vaikka jonnekin pääsisi lähtemään, ettei aivan elokuun alkuun tarvitsisi tämän porukan musiikkiterapiaa odotella. Kiitos juhannuksen kaksista tansseista ja alkukesän viihdyttävistä keikoista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Nähdään taas!