Juhannusaaton
tansseista toivuttiin lauantai ja sunnuntaina jatkettiin IIsalmessa
Kyllikinrannan tanssilavalla. Samalla oli hyvä toteuttaa miniloma yhden
ystävistä rakkaimman luokse. Juhannussunnuntain sää oli suosiollisempi kuin
mitä juhannusaattona perjantaina. Nyt saatiin jo nautiskella auringon
lämpimistä säteistä, mutta helle ei kuitenkaan hellinyt. Tanssikansaa näissäkin
tansseissa oli mukavasti ja jopa loppuun saakka sen verran, että myös Fantasia
sai soittaa encoret. Akille tämä kerta oli ensimmäinen kyseisellä lavalla,
mutta toivottavasti ei viimeinen.
Mutta
lähdetäänpä sitten kertomaan tarinaa, joka jälleen rakentuu illan aikana
kuultujen kappaleiden ympärille. Jos et ole vielä lukenut juhannusaaton
Syvälahden keikan blogia, kannattaa se tehdä nyt - nimittäin tämä tarina jatkuu
siitä, mihin sen tarina loppui. Kuinka kulkurimme oikein käy - se selviää
tämänkertaisen tarinan lopussa.

Aamu
sarasti ja auringon ensi säteet häikäisivät kulkurin silmiä kun hän heräsi
uuteen päivään rantakoivun alta. Hän oli kulkenut pitkän matkan, etsinyt
tyttöään ja päätynyt viettämään yötään koivun luo. Rantakoivulle hän oli
uskonut surunsa ja murheensa ja kuinka oli jäänyt ikävään, kaiken tämän hän
toivoi rantakoivun pitävän sisällään. Lähistöllä oleva niitty herätti kulkurin
huomion ja hän mietti pitäisikö hänen poimia kimppu niittykukkia kaipaamalleen
tytölle. Hänen mielessään tytön silmien katse oli kuin lemmikeillä, niin kaunis
ja vaatimaton. Jos hän kimpun poimisi, se olisi kultanauhoja vailla, niitty oli
hänen kukkakauppansa, mutta hän tiesi tytön ymmärtävän. Kulkuri vietti hetken
niityllä haaveillen ja kaivoi jälleen esiin romanialaisen kitaransa ja tapaili
sillä sävelmää - jos hän poimisi kukkia mukaansa ja odottaisi tyttöä puiston
penkillä, jäisikö sinne penkille lopulta kuitenkin vain kukka, eikä hän näkisi
rakastaan? Niin hän tiesi kerran aiemmin käyneen, mutta hän ei aikonut
luovuttaa, hän etsisi tytön ja silloin ei todellakaan tarvitsi lausua
"Adios muchatos". Mutta missä ihmeessä ihmeessä kulkurimme oikein oli
jälleen kulkenut ennen kuin oli palannut taas kerran kotimaahansa etsimään
kaipaamaansa tyttöä? Jos hänen jälkeensä jättämistä viesteistä jotain saattoi
päätellä, ainakin matka oli suuntautunut Uraliin. Siellä leiritulen loisteessa
kasakoiden leirissä aroilla hän oli miettinyt elämäänsä nähdessään kasakan
rientävän illoin armahansa luo. Kulkuri oli toivonut, että jospa vain joskus
myös hän voisi rientää tyttönsä luo, mutta veri veti häntä kulkemaan ja oli
vienyt hänet myös Budapestin yöhön Tonavan rannalle. Siellä hän oli muistellut
sitä kuinka hänen tyttönsä oli kerran ryöstänyt häneltä suukon salaa, mutta
palaisiko tuo hurma enää koskaan?

Koska oli
aikainen aamu, oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ympärillä kaikki oli
ihan hiljaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan, vain tuuli tuuti viljaa. Koska
kulkuri halusi säilyttää tytön nimen salaisuutena, hän oli puhunut kaikille
vain Caterinasta. Se oli salanimi, sillä eihän paljastumisen pelossa voinut
kaikkea kertoa. Toki tytöllä oli monta muutakin salanimeä, kuten myös
kulkurilla. Tytöltä aikanaan saatu suukko oli vienyt kulkuriltamme järjen, hän
toivoi tytön muistavan hänet kun tämä istuisi yksin iltaa. Tottahan toki tyttö
kulkurinsa muisti, vaikka kenties moni muu mies oli joskus saanut hänen rakkautensa.
Kulkuri saattoi välillä epäillä oliko tytön rakkaus vain valhetta, mutta kunpa
hän vain tietäisi totuuden... Kulkurin tie oli vienyt taas eteenpäin, hänestä
alkoi tuntua ettei hän enää jaksaisi taivaltaa jalan, joten aivan kuin
tilauksesta linjuriauto pysähtyi läheiselle pysäkille. Häntä viitottiin
astumaan peremmälle ja sanottiin, että jos muuten ei kyytiin mahdu, niin jää
vaikka oven pieleen, tämä linjuriauto ei nimittäin hylkää kettään. Linja-auto
oli tulossa aina Säkkijärveltä saakka ja kuljetti matkalaisia takaisin
koteihinsa. Joku matkalaisista kysyi kulkurilta osasiko tämä soittaa.
Vastattuaan myöntävästi joku kaivoi esille vanhan harmonikan ja kulkurin
sormilla siitä kajahti iloisesti
Säkkijärven polkka.
Moni
matkalainen ihmetteli miksi kulkuri taivalsi yksin juhannuksena, mitä oli
tapahtunut ja miksi hän oli yksin? Kulkuri kertoi tarinaansa ja kertoi myös
kaipaamansa tyttönsä etsimisestä, kuinka hän oli kerran tytölle kuiskannut,
"Vuoksesi sun, maailma on kaunis." Eräältä ihmettelijältä kulkuri
kysyi tahdotko tietää miksi en pelkää? Hän ei pelännyt, koska luotti tulevaan
ja toivoi myös tytön luottavan, kulkuri vertasi heidän rakkauttaan - tai mitä
ikinä se olikaan - Alppien rinteillä kasvavaan Edelweissiin, tunne jota he
tunsivat toisiaan kohtaan oli hento, mutta se kesti jään ja tuulen. Matkalaiset
esittivät kulkurille ehdotuksen, josta tämä ei hennonnut olla kieltäytymättä.
Sauna, siellä hän pääsisi huuhtomaan matkansa pölyt pois ja jatkamaan taas
saunapuhtaana matkaansa kohti määäränpäätä. Kyllä hän sen tiesi, että sauna oli
suomalaisen paras paikka. Niinpä hän istahti savusaunan lauteille ja katseli
saunan ikkunasta näkemänsä järven hellää pintaa. Viimeksi hän oli päässyt
savusaunaan Lapin erämaassa kun hänen polkunsa olivat hänet sinne vieneet.
Kulkuri tiesi, että jokin outo tenho oli pohjolan mailla ja sen tiesi vain se
ken Lappiin oli kulkeutunut. Mutta nyt ei ollut aikaa kaivata sinne missä
tunturi viilsi pilviä. Oli aika taas jatkaa matkaa. Jokin kulkurin sisällä
tiesi, että tämä kaikki olisi vain väliaikaista, rinnassa riehuvan rakkauden
hän ei uskonut sellaista olevan, mutta pettymys, totta tosiaan, sen oli pakko
olla vain väliaikaista! Lauantai-ilta alkoi olla jo käsillä kun kulkurin
silmissä häämötti tuttu kaupunki, tyttö asui siellä, mutta aika kaukana, aivan
kaupungin laidalla. Kulkuri mietti tilaisiko hän taksin, mutta jatkoi kuitenkin
kävellen kohti tuttua osoitetta.

Kulkurin
kaipaama tyttö oli kulkurin ajatuksissa melkoinen kissanainen - sellainen villi
ja viilee, jopa vaarallinen. Aina välistä tuntui kuin taivaankappaleet
sinkoilisivat radaltaan ja maa vavahteli kun tuo tyttö käveli ohi. Jos kulkuri
olisi polttanut, hänen olisi täytynyt kaivaa savukkeet esiin. Hän mietti
pakostikin oliko tuo kissanainen edes todellinen vai saattoiko kaikki olla vain
unta? Kulkuri huokaisi syvään ja mietti haaveissa vainko oot mun. Ei kulkuri
ollut aikoinaan kotiseudultaan pohjolasta lähtiessään tiennyt minne tie hänet
kuljettaisi. Hän tiesi keskikesän ajan olevan kauneinta juuri tuolla
peräpohjolassa, jolloin kaikki kansa läheltä ja myöskin kaukaa saapuu
juhannusta juhlimaan. Mutta tänä vuonna kaikki oli toisin, kulkuri oli kaukana
kotiseudultaan ja etsi tietään tyttönsä luo. Silti hänen mielessään pyöri äiti,
joka tuuditti häntä kehdossa kun hän oli lapsi ja ne äidin neuvot uinumisesta,
koska voimia tarvitsi elon tiellä. Niitä hän todella tarvitsi maailmassa
kulkijan tiellä. Myös tyttö kaipasi kulkuriaan, hänellä oli pienoinen aavistus
siitä, että kulkuri saapuisi pian tai ottaisi jollain tavalla yhteyttä. Hymy
huulillaan tyttö mietiskeli sitä, että jos kulkuri todella saapuisi, he
voisivat vihdoin olla lähekkäin ja painautua toistensa viereen. Olisi vain se
hetki, eikä siinä kaipaisi enempää kuin että kulta jäisi viereen. Monta kertaa
tyttö oli saanut kuulla siitä, kuinka hän aina vain jaksoi odottaa kulkuriaan,
vaikka tästä ei välillä kuulunut mitään. Vaikeaahan se aina välillä oli, mutta
ei tässä kuitenkaan 15:sta kesää oltu odotettu, eikä kadulla ollut näkynyt
mitään mustaa limousinea joka olisi vienyt kulkurin pois. Ei ollut ei. Yhä
tyttö jaksoi odottaa, koska hän tiesi kulkurin saapuvan ennemmin tai myöhemmin.

Olihan
kulkurin poissa ollessa tapahtunut vaikka mitä. Tyttö oli melkein langennut
tummasilmäisen viettelyyn, mutta ymmärtänyt kuitenkin ajoissa, että tuo
tummasilmäinen vei vain leikiten. Vaikka tummasilmäinen oli katsonut häntä
silmiin silmät leiskuen ja nähnyt tytön tunteet, tyttö oli ymmärtänyt tämän
vievän vain leikiten ja huomannut tämän vievän vain leikiten. Oikea onni
kulkisi päästä jalkoihin, soittaisi fanfaarin, kääntäisi maailman ympäri ja
pyörällä olisi pää. Juuri siltä tytöstä tuntui aina kun hän oli kulkurinsa
seurassa. Saisiko hän kulkurilta lemmentulta ja silloin sydän laulaisi kun se
onnen saa. Tyttö muisteli kulkurin viimekertaista lähdön hetkeä – jokin oli
silloin muuttunut kulkurin katseessa ja tämä oli kaikesta huolimatta jäänyt
pieneksi hetkeksi tytön luo, mutta silti nyt tuntui siltä, että kaikki yhteiset
hetket heijastuivat vain muistojen peilin kautta. Tyttö muisteli hetkeä jolloin
oli ensimmäisen kerran katsonut kulkuria silmiin ja tämä oli saanut hänet
paulaan rakkauden. Tuolloin hän oli saanut kulkurilta lempinimekseen Jazztyttö,
mistä tuo nimi oikein tuli, sitä hän ei tiennyt, eikä ollut kysynytkään.
Kulkuri oli nimittäin loppujen lopuksi osoittautunut aika ujoksi jätkäksi,
vaikka antoi välillä ymmärtää toisin, hän käänsi lauantaisin paidan nurinpäin
ja kävi kylille viheltäin.

Ei tuolla
kulkurilla ollut pahemmin maallista mammonaa, ei hän taskuissaan kantanut
mukanaan suuria seteleitä – äiti oli laittanut poikansa matkaan ja sanonut
laula laulujas vain ja niin kulkuri oli tehnytkin, hän oli nähnyt toisten juoksevan
rahan jäljessä, mutta hän oli vain jäänyt laulamaan laulujaan. Elämä saattoi
olla välillä hieman hankalaa jos jäi kantamaan stressiä tai turhia murheita.
Sekä kulkuri että tyttö olivat tahoillaan samaa mieltä siitä, että kaikelle
turhalle pitäisi vain kohauttaa olkapäitään ja todeta huolettomasti ”so what”.
Tyttö katseli pöydän päällä olevaa karttaa, se oli toinen kartoista joita
oikeast oli olemassa kaksi – kulkurilla oli niistä toinen. Näillä kartoilla oli
tie salaiseen ja niiden avulla he saattoivat olla tutkimusmatkaajia maailmassa,
miten sinne salaiseen paikkaan pääsisi ja missä se olisi, siihen antaisivat nuo
kartat vastauksen. Joskus tytöstä tuntui
kuin hän olisi ollut katujen kuningatar kun hän kulki katuja yön pimeässä
etsien tietään kaipaamansa kulkurin luo. Voi kuinka hän kulkuria kaipasikaan ja
toivoi tämän saapuvan ta edes antavan pienen merkin itsestään. Hän halusi
kovasti painautua kulkuria vasten ja tuntevan tämän sykkeen, voi kunpa hän saisi
taas viihdyttää ja kiihdyttää kulkuriaan, kun tämän kuumat katseet kutsuisivat
luo. Arki kolkutteli jo hiljalleen oven takana, mutta jos kulkuri vain
saapuisi, kenties he voisivat yhdessä karata kauas arjen taa…

Tyttö ei
toki tiennyt, että kulkuri oli jo aivan lähistöllä. Vielä ennen kuin kulkuri
olisi tytön ovella, oli hänen pakko ottaa rohkaisuksi kummallinen rakkauden
drinkki. Se sai hänen ajatuksensa kirkkaaksi ja hän kulki päättäväisesti
eteenpäin kohti Koivukujaa. Hän tiesi siellä sydämen vielä kohtaavan toisen
sydämen ja mietti kuinka hän vannoisi rakkauttaan suurempaa. Vaikka hänen
osoitteensa ei ollutkaan Koivukujalla, hänestä tuntui kuin se johtaisi hänen
tiensä kotiin maailmalta. Varovasti kulkuri kulki kohti oikeaa ovea ja koputti
siihen, hän ei tiennyt ovikellon jo toimivan, koska hän ei tiennyt huoltomiehen
korjanneen sen – ovi avautui ja kulkuri näki kaipaamansa tytön, sulki tämän
syleilyynsä. Siinä hetkessä kulkuri tiesi myös tytön kaivanneen häntä. Tyttö
kuiskasi kulkurille, ”Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen
ettet sä lähde milloinkaan.” Nyt kun
kulkuri oli viimein perillä, hän tajusi kuinka pala hänen sielustaan oli
puuttunut – pala tärkeä niin ja hän kysyi tytöltä arvaisiko tämä kuka sai hänen
tunteet taivaisiin? Vaikka keskikesän yötöntä yötä vietettiinkin, taivaalla
loisti kuitenkin kuu ja sen hopeiseen viittaan oli hyvä kietoutua pihalla ja he
jäivät toistensa syliin. Siinä tyttö tunnusti kulkurilleen, että hänestä oli
tuntunut siltä, että hän ei odottaisi enää, vaan jatkaisi matkaansa yksin. Hän
ei tahtoisi tuhlata toiveisiin aikaa ja haluaisi nähdä mitä huominen eteen tuo.
Jokin oli kuitenkin saanut hänet muuttamaan mielensä ja nyt hän tiesi
odottamisen kannattaneen, kulkuri oli taas hänen luonaan. Kulkuri katseli
tyttöään ja mietiskeli kuinka vastustamaton tämä oli ja kuinka uros jokainen
sen huomasi kun tyttö vain katsoi silmiin, mutta hän oli kuitenkin onnistunut
voittamaan tuon tytön omakseen.

Siinä kun
he olivat nyt kahdestaan, tyttö kertoi kuinka häneen oli sattunut viimeksi
kulkurin lähtiessä. Kulkuri oli vain painanut oven kiinni eikä sanonut
sanaakaan. Se oli sattunut tunteisiin kun äänet askelten hävisivät pois. Tummin
kyynelin hän oli monta viestiä kulkurilleen kirjoittanut, mutta kaikki ne
olivat jääneet lähettämättä. Toisaalta hän kyllä tiesi antaessaan ajatustensa
levähtää, että ero päivien ja erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa,
luottaen hän otti sen minkä tie toi. Paljon hän oli antanut, muuta ei tarvittu,
luovuttanut jotain itsestään, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Tyttö tiesi sen
riittävän, koska muutoin kulkuri ei kerta kerran jälkeen palaisi hänen luokseen.
Mutta miksi kulkuri aina palasi? Se oli salaisuus, kulkuri antoi vain virran
viedä ja virran tuoda, hän oli välillä kuin yksinäinen ajopuu, joka kulkeutui
virtaa pitkin, määränpäätä hän ei aina osannut oivaltaa. Kulkuri muisteli
kuinka aikoinaan tyttö oli moikannut hänelle, vaikka hän ei edes tätä tuntenut.
Sillä hetkellä kohtalo oli puuttunut peliin ja kulkurista oli tuntunut kuin hän
olisi ollut kohtalon oma ja tehnyt päätöksen että tuo tyttö oli hänen naisensa.
Rakkaustarina, joka siitä oli syntynyt, ei antanut hänelle rauhaa ja kaukana
täältä, jossain tien päällä, hän oli kaivannut tyttönsä viereen. Mutta sen hän
tiesi, että jos tyttö kaataisi hänet maahan, hän tahtoisi unohtaa päivän
jolloin syntyi, eikä nousta milloinkaan, emme nimittäin koskaan voisi tietää
kuka meidät kerran jättää. Toisaalta he molemmat kuitenkin miettivät sitä,
missä se todellinen voima oikein oli, mistä tulivat mielipiteet, mistä tieto ja
kokemus. Oliko kaikki lähtöisin siitä, että nuoruus oli ollut seikkailu suunnaton
ja nyt oltiin tässä tilanteessa? Sitä he jäivät miettimään.

Kulkuri
kertoi matkastaan tyttönsä luokse ja kuinka hän oli taivaltanut pitkin Valtatie
66:ta tyttö mielessään. Pitkä ja kuoppainen oli se tie ollut, tuttuja ja
tuntemattomia maisemia oli mahtunut matkan varrelle. Tie oli vain vienyt
eteenpäin ja eteenpäin. Mutta nyt kun hän oli vihdoin perillä, tänne hän halusi
jäädä ja kuiskasi tytölleen, ”Well, I just can't help myself, I am yours to
have. I'm easy.” Hän ei tiennyt kauniimpaa
kuin olla tyttönsä luona, vaikka hän tiesi tien houkuttelevan häntä taas
kulkemaan, mutta sen hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi ystävänsä Nestori
Miikkulaisen kaltaista, vanhaa poikaa viiksekästä, joka asuisi Saimaan saaressa
pikkuisessa torpassa ja katselisi lepokivellään makaavaa norppaa. Tämä voisi
olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Kulkuri kuiskasi
vielä tytölleen, ”Olet rakkain.”
Näin
saatiin myös juhannussunnuntain tanssit päätökseen. Myös kulkuri löysi tiensä
tyttönsä luo, joten heillä on nyt taas kaikki hyvin. Kenties joskus palaamme
taas heidän tarinaansa. Kesäkuu oli melkoinen keikkakuukausi omalta osalta ja
nyt kun katsoo alkaneen heinäkuun keikkapaikkoja, oma kalenteri näyttää
alkukuun jälkeen omituisen tyhjältä, mutta kuka tietää, jos sitä vaikka
jonnekin pääsisi lähtemään, ettei aivan elokuun alkuun tarvitsisi tämän porukan
musiikkiterapiaa odotella. Kiitos juhannuksen kaksista tansseista ja alkukesän
viihdyttävistä keikoista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Nähdään taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti