Hangan lava, Hankasalmi 25.8.2017

Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu... Meitä se ei kuitenkaan erota, ainoastaan kesäkausi ja kesäkiertue Akin ja Fantasian keikoilla on saatu päätökseen ja ajatukset alkavat kääntyä pikkuhiljaa kohti syksyn keikkoja. Kesäkausi kuitenkin pistettiin pakettiin Hangan lavan päättäjäisissä perjantai-iltana. Vaikka ilma oli kolea ja paljoa ei tanssikansaa ollut liikenteessä (osa näytti saapuvan vasta Fantasian toisen setin alkuun), mutta siitäkin huolimatta saatiin hyvät kauden päättäjäiset aikaan. Fantasialle oli nimimerkki "Pieksämäeltäkö" esittänyt toiveita niin sähköpostilla kuin postikortillakin, niistä ei tässä vaiheessa vielä sen enempää, kerrotaan kun kyseiset tanssilajit tulevat. Lisäksi tuntui siltä, että Fantasiassa on jonkin sortin ajatustenlukija, sillä yhtä kappaletta on viime aikoina soundchekissä lauleltu ahkerasti ja se sai allekirjoittaneen jokunen viikko sitten ajattelemaan voisikohan se joskus taas tulla keikalla, pitkään aikaan sitä ei ole kuultukaan. No, yllättäen se kuultiin sitten illan aikana. Mitähän seuraavaksi? Uskaltaisikohan tässä heittää ilmoille toiveen, että Fantasia voisi nyt pitkästä aikaa ottaa salsan ihan varsinaiseen settiin (ei pelkäksi encoreksi). Niin ja näin alkavaan syksyyn sopisi hyvin myös tuo kappale, mistä aloitussanat on lainattu. Jäädään mielenkiinnolla odottamaan mitä tapahtuu. Mutta sitä ennen perjantai-illan keikkaan.

Ilta alkoi rantakoivun alta, niitä löytyi myös Hankasalmelta. Tänäkin iltana koivulle uskottiin surut, kaipuut ja ikävät, pieni sade ei haaveilua koivun alla estänyt, ei vaikka illan aurinko kultasi maan, tuuli soi hiljaa ja se sai toteamaan "Tiedä en kauniimpaa". Ilta sulki silmänsä, varjot kulkivat vaieten, alla kuiskivan puun katsottiin kulkua kuun ja joku lauloi varjoissa soittaen samalla Romanialaista kitaraa. Nyt kun oltiin siellä rannalla, istuttiin myös ääreen veen ja katseltiin pintaa sen, samalla todeten kuinka kaukana jossain onnenmaa odottaa meitä saa... Kuka tietää, oltiinko sinne onnenmaahan matkalla sen salaperäisen Katerinan kanssa, tuo tyttönen kun tuntuu olevan salaperäisyyden lisäksi myös ujo, hän ei nimittäin suo kuin yhden suukkosen vain. Ai jai jai... Mutta koska vielä ainakin onnenmaa on haaveissa, oli  salaperäisen laulajan kera kitaransa aika jatkaa matkaa pientä polkua pitkin metsän halki. Syksyn tullen oli hyvä muistella kuinka siellä samaisella polulla kuljettiin kuun loisteessa kesäöissä.

Pieni polku, se siis oli tämä kappale joka on kesän aikana tullut kuultua soundchekeissä kun on ollut paikalla jo ajoissa ja jonka toivoi ajatuksissaan kuulevan taas pitkästä aikaa.

Siellä pienellä polulla kulkija kohtasi Kuubalaisen yön ruusu ja antautui hänen kanssaan kuuman cha chaan pyörteisiin, vaikka tiesikin, että tuo ruusu katoaa aamun tullen. Rebecca oli hänen nimensä. Vaikka Rebacca katoaisi, kulkijan täytyisi myös mennä ja hän totesi vain, Hastá mañana. Tässä välissä voidaan nyt paljastaa, että juuri näitä cha chaan rytmejä oli alussa mainittu nimimerkki toivonut ja ne nyt siis toteutettiin. Kun cha chaat oli saatu tanssittua, rauhoitettiin tahti hitaille valsseille. Syyskuun jo hiipiessä nurkan takaa oli aika muistella edellistä syyskuuta ja päiviä jotka sieltä jäivät mieleen. Kohta on taas se hetki kun tuuli tuutii viljaa ja on syksyinen aika. Toisena hitaana valssina tuttuun tapaan Cavatina elokuvasta Kauriinmetsästäjä, pianhan kauriinmetsästys taitaa myös alkaa, joten sinänsä ihan ajankohtainen kappale. Näiden hitaiden valssien aikana tuota salaperäistä kulkijaa oli ilmeisesti alkanut hieman paleltaa, sillä seuraavaksi suunnistettiin saunomaan. Hieman heitettiin löylyä lisää ja todettiin vain, että elo ihmisen huolineen ja murheineen se on vain väliaikainen.

Tauolta takaisin ja heti alkuun läheisiin tunnelmiin. Ollaan lähekkäin, ainakin vielä hetki ja painaudutaan toisen viereen, sillä ei aikaakaan kun paikalle saapui sademies ja toi tullessaan sateen. Niin sitä sitten jäätiin yksin sateeseen, vain katulyhdyt olivat ainoa seura, kunnes jostain sateen keskeltä paikalle saapui kissanainen. Ei auttanut kuin kaivaa esille savukkeet kun tuon kissanaisen askeleet vain keinuivat ja tuntui siltä, että taivaan kappaleet sinkoaisivat pian irti radaltaan. Villi ja viekas sotki systeemin täysin. Saisiko tuota kissanaista edes silittää? Oliko ihme, että mieleen tuli tiikeri, mutta kuitenkin lempeä, huh mikä nainen! Mutta sitten tuli kutsu tummalta (taisi kissanainen siis olla tummaverikkö) ja oltiin valmiita lähtemään, sillä eiväthän kaikki tytöt osaa villitä vaistoja sillä tavalla. Tähän samaiseen kissanaiseen oli ilmeisesti törmätty myös aiemmin Rhodoksella, sillä illan edetessä saatiin kuulla kuinka kerran Rhodoksella mua lempi tumma nainen, mutta hetken vain se leikki oli kuitenkin kestänyt ennen kuin lähdettiin laivaan ja pyydettiin Sorbasilta, että soita mulle laulu Rhodoksen. Sieltä jostain kumman syystä matka oli kulkenut Budapestiin, jonka yöhän oli jääty haaveilemaan. Tonavan laineet löivät laivaa vasten kun laivan skanssissa istuttiin iltaa.

Taisi siinä himan jo koti-ikäväkin vaivata tätä kulkijaa, kun totesi, että kaunista on kaipausta kantaa, kun kohde sen on koti kaukainen. Sinne vain nyt kaipaan mistä lähdin pois, jos saisin taas olla siellä, kotiportista sinne mennen kuin lapsena ennen. Laivan kurssi siis kohti kotimaata, tähtitaivas näytti tietä kun laivan kapteeni kuuli lähtökäskyn ja tähtitaivaan suojassa laiva kulki hiljaa eteenpäin. Vaikka kuinka oli varoiteltu, että älä tyttö pieni minuun rakastu, en tahdo sua satuttaa ja ei haavees kuitenkaan toteen käy, jotenkin siinä kuitenkin oli käynyt niin miten ei uskottu käyvän ja loppujen lopuksi oli antauduttu kuin hullu siihen rakkauteen. Se kaiketi oli nyt syynä että matkalta oltiin tulossa kotiin.

Koska Fantasia oli jo kuljettanut tarinaa tähän saakka eteenpäin, on aika jatkaa tarinaa kun Akin ensimmäinen setti koitti. Tuo salaperäinen kulkija oli saapunut kotimaahan ja päätynyt Sörkän laitakaduille. Siellä katupojat seuranaan hän lauleli ja tanssi, mukanaan kotisatamaan saapuneen laivan merimies, joka tosin ei tälläkään kertaa voinut olla maissa päivää kauempaa. Jälleen kerran hän jätti jälkeensä kaipaavia neitokaisia ja kaipuun kyyneleitäkin vieritettiin. Salaperäinen kulkijamme päätyi kotimaahan tullessaan ja matkaa jatkaessaan drinkille. Tuo drinkki olikin todellinen rakkauden drinkki, siihen oli sekoitettu täysi mitta hurmosta ja kaksi tippaa kaihoa. Vaikka drinkki vei kulkijalta jalat alta, ojan pielet eivät kuitenkaan kutsuneet vaan tie jalkojen alla kävi kirkkaammaksi ja hän kulki kevein askelin halki kaupungin kohti Koivukujaa. Koivukujalla kenties vannottiin jälleen rakkautta suurempaa ennen kuin koitti vaikea lähdön hetki.

Kesän keikoilla on Lähdön hetki - tangon aikana jokunen kerta nähty kuinka Aki, Jani ja Jouni asettuvat lavan etureunalle laulamaan ja soittamaan sekä Simo haitarinsa kanssa sinne taakse, nähtiin se myös nyt, mutta hieman eri tavalla toteutettuna, sillä lava aiheutti tällä kertaa keskellä sijainneen kaiteen vuoksi ongelmia. Ensin Jouni asettui istumaan lavan toiseen reunaan, sitten Aki keskikohdalle, vaikka ei se helppoa ollut kaiteen vuoksi, sitten Jani toiseen reunaan. Enää puuttuu Simo. Mihin kohtaan Simo tulisi haitarinsa kanssa? Ilmeisesti (ainakin oletus on sellainen) joitain ongelmia ilmeni ja Simo päätyi istumaan laatikon päälle lavan pimeimpään nurkkaan soittelemaan haitariaan. Mikäs siinä sitten, hieman erilaisempi toteutus tällä kertaa. Toki Aki siirtyi kyllä myöhemmin Jounin viereen, mutta kun oli aika palata lavalle, koitti Jounille jonkin sortin ongelma ja Jounin täytyi kiertää kaiuttimen toiselta puolelta rappusia pitkin takaisin lavalle.

Lähdön hetken jälkeen koitti rakkauden yö, jolloin tunnettiin toisen tuoksu iholla ja aistittiin hellyys, silmät suljettiin onnesta. Silloin ei kaivattu järkeä lainkaan koska sun katse vaeltaa vartalossain ja aivan lähelles tulen jo näin, sillä mä haluun kiihdyttää, sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vaan, kun sinuun painaudun, tunnen sykkees sun, sylissäsi kaiken saan... Hyvin taipui kappale cha chaaksi, hieman hitaampana versiona kuin alkuperäinen, mutta toimiva. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun kappale oli ohjelmistossa, mutta toivottavasti ei viimeinen. Kappaleen päätyttyä lavalta kuuluikin sitten tuttu "Los Satsumas"-huuto. Kun oltiin kiihdytetty ja viihdytetty oli jälleen hyvä aika karata sinne kauas arjen taa. Siellä olikin sitten hyvä todeta kuinka vastustamaton ulkomuoto on, sitä verrattiin jopa Garbon filmiin ja kuinka uros jokainen huomaa kyllä sen, heti kun hän katsoo silmiin. Niinpä niin, ihan sekaisinhan siinä urokset menivät, vaikka nuoruus häviää nuo miehet tunsivat itsensä jonkinlaisiksi gigoloiksi tuon uudenlaisen naisen rinnalla ja eivät osanneet sanoa muuta kuin "humma la beeba la seeba la booba la humma la beeba la seeba la bop". Taisivat nuo miehet siinä samalla päättää, että odota en ja halusivat vain nähdä sen mitä huominen tuo eteen. Kenties joku joutuisi kirjoittamaan tästä tarinan tummin kyynelin, miettiä miksi menetti tuon vastustamattoman vaikka kuinka antoi paljon, ehkä osan, ehkä kaiken.

Toiselle setille lähdettiin hempeissä, rakkauden täyteisissä tunnelmissa. "Suvituuli kun oksissa soittaa, linnut ilmoille laulunsa suo. Kukat kauniit taas puhkeaa kukkaan..." Kenties siinä ajatukset liitelivät hetkeksi pois loppukesän kylmästä illasta sinne alkukesän lämpimiin iltoihin ja sai vaipua myös muistojen huumaan. Muistojen huumassa mieleen tuli kenties ensitapaaminen ja se, kuinka kuiskasi toiselle minä rakastan sua. Ehkä silloin ensi tapaamisen aikaan taivaalla oli loistanut täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Täysikuun loisteessa on myös voitu vannoa kuinka ikuisesti tahdon sinut vaan. "Sinä toimit etkä mieti, jotain tahdot ja sen teet, sinä varmuudella vastustajat kohtaat. Yksi suuri varjo kadun iltaan tummuvaan, saa meidät ikuistaa tällaisenaan."

Sitten oli aika antaa estradi Jazztytölle. Loppukesän iltaan oli jazztyttö kuitenkin vielä varustautunut mekolla, siitähän ei luovuta ennen kuin talvi koittaa. Se sai Akin kyselemään vieläkö helma pyörii ja ennen varsinaista kappaletta lauleskeli "Kun kellohame heilahtaa ja vanha foxi soi..." Ei soinut foxi, vaan humppa. Kellohelmat vain pyörähtelivät kun jazztyttö pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkaansa eikä surrut heilan puuttumista. Mutta mitäpä turhaan suremaan, jätkiä löytyi enemmän tai vähemmän, jotka toivoivat saavansa suukon siinä humpan pyörteissä. Tämä tyttö ei kuitenkaan antautunut noiden tukkijätkien viettely yrityksille, vaan jatkoi matkaansa kahden kartan avulla eteenpäin ja toivoi saavansa mukaansa saattajan, jonka kanssa voisi sitten kulkea matkan loppuun saakka. Kenties tuon saattajan kanssa voisikin sitten valloittaa koko maailman. Kun koko maailma oli saatu valloitettua, luonto polvilleen ja kaikki yhdeksän planeettaa kiersivät vain meidän tahtiimme, oli aika ennen viimeistä varsinaista kappaletta vielä Fantasian esittelyn.

Tiedättehän vanhan lastenlaulun "Mörrimöykky"? Jos olette joskus miettineet miltä se mörrymöykky oikein näyttää, niin nyt siihen on tarjolla vastaus. Esittelyssä nimittäin Jouni sai lisänimekseen tuon mörrimöykyn. Kimmo puolestaan tiukassa nutturassaan sekä heiluttelee kahta kapulaansa että valaisee ja savustaa ihmiset illan aikana. Simolla tunnetusti on niin monta titteliä, kuten varmasti keikoilla käyneet ovat kuulleet, joten ihmekö tuo että uusi lempinimi oli Husqvarna - oikea monitoimikone. Jani puolestaan on tiputettu tänne jostain sellaisesta paikasta mistä kukaan muu ei oikeastaan tiedä mitään.

Sitten vielä viimeiseksi kappaleeksi Rakkaustarina, jonka jälkeen encoreina tutut Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu. Siihen ilta sitten myös päättyikin. Fantasialla ei ollut enää illan päättävää bändisettiä, vaan levymusiikilla mentiin illan viimeiset minuutit.

Näin saatiin kesä pakettiin ja on aika alkaa odottaa syksyä. Omaan kesäkiertueeseen toukokuusta elokuuhun Akin ja Fantasian keikkoja kertyi 14kpl ja ajokilometrejä edestakaisin yhteensä
3357. Mukavia ja hauskoja hetkiä jäi muistoihin, joita on hyvä muistella jälkeenpäin. Suuri kiitos kuluneesta kesästä Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Tapaamisiin taas pian kunhan syksyn keikat pyörähtävät käyntiin.

Höyryveturipuisto, Haapamäki 19.8.2017

Vaikka elokuu ja sitä myöten kesä, alkaa kääntyä loppuaan kohti, niin ainakin vielä hetken verran on kesää ja kesäkiertuetta Akin & Fantasian keikoille jäljellä. Lauantaina otettiin suunnaksi Haapamäen Höyryveturipuisto, taas yksi uusi tuttavuus tanssipaikoista tälle kesälle. Ilta oli kuuma, kostea ja hikinen - aivan kirjaimellisesti, mutta ei se kenenkään menoa haitannut. Keikka oli yhtä hetkessä elämistä, sillä mitä muuta voidaan saada aikaiseksi kun joukko Akiin (ja kenties jonkin verran myös Fantasiaan) hurahtaneita naisia pistää messengerissä keskusteluryhmän pystyyn ja alkaa suunnitella yllätyshyökkäystä porukalla Akin keikalle. Siitä se ajatus sitten lähti, suunnitelma pistettiin täytäntöön ja niinpä joukko naisia sekä yksi hurmaava pikkupoika kohtasivat Höyryveturipuiston tansseissa ja pistivät pakan täysin sekaisin. Mitä kaikkea siellä oikein tapahtuikaan? Siitä antaa kuvaa tämän kertainen keikkatarina.

Tanssit käyntiin klo.20 ja ensin hetki levymusiikkia ennen kuin saatiin Fantasia lavalle. Fantasian pojat olivat heti alkuun hempeällä - vai pitäisikö sittenkin sanoa kukkaisella - tuulella. Heti ensimmäisenä nimittäin lähdettiin metsään, toki sinne oli jo tullut syys ja lohduton yön hämäryys, mutta se ei estänyt poimimaan vielä viimeisiä metsäkukkia. Kun metsäkukat oli poimittu, kukkien poimimista jatkettiin niityltä. Ei tarvittu tänä iltana mitään kukkakauppaa, niitty sai toimittaa sen virkaa, löytyihän sieltä kuitenkin hempeitä ja lempeitä kukkasia. Kuitenkin siinä sitten jotenkin kävi niin, että kukkanen jäi puiston penkille ja Romanialainen kitara sai soittaa laulua muiston. "Yksin varjoissa nyt laulan, enkä parvekkeella häntä nää..." Iltaruskokin siinä alkoi jo taivaalla häämöttää, sitä siinä katseltiin kaihoten, unelmiin vaipuen. "On tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen..." Olikohan tuo neitonen kenties nimeltään Bettina, jota voi verrata jopa ruusuun? Neitonen, jolle peräti satayksi miestä laulaa serenadin ja jonka luokse hiivittiin toisten lailla, illalla kuin linnun siivin. Kuka tietää?

Mutta koska Bettinalle ei saatu olla se ainoa, oli aika muistella toista naista, Elainea, naista jonka kanssa oli istuttu kahden puistikkotiellä ja jonka hehkuvasta katseesta oli saatu nauttia. Elainen suudelmakin tuntui vielä huulilla. Tämä Elainen taisi olla Tennesseen tyttöjä, jonka joku toinen vei valssiin, mutta kumpikaan ei sitten palannut. Ei siinä siis auttanut todeta kuin, "Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo. Anna syömmesi vaan sua tielläs johtaa, ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa." Siinä sitten huomattiin jo kuun nousseen ylle puistikon. Siinä vaiheessa ei sitten toivottu muuta kuin, että aina meitä voisi viedä onnenteitä sen säde kultainen. Siinä kuutamoyössä kuitenkin kaikesta huolimatta tunnettiin kuinka kaipaus kävi yllä kattojen ja hiipi hiljaa olan taakse. Tuntui siltä kuin oltaisiin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Kysyttiin siinä vielä kuulta miksi se tahtoo vain valvottaa ja hei kuu, en jaksaisi odottaa. Kuutamon loisteessa paikalle saapui linjuriauto, taisi olla yölinja kun siihen aikaan oli liikenteessä. Linja-autossa oli tuttuun tapaan tunnelmaa, siitä pitivät huolen linja-autossa matkannut reipas joukko Karjalan poikia.

Toisen setin alussa lähdettiin sitten heti saunomaan. Tosin hikeä pukkasi pintaan jo muutenkin, mutta ainahan se sauna suomalaiselle kelpaa, ei sitä turhaan sanota suomalaisen parhaaksi paikaksi. Saunaseuraksi liittyi eräänlainen välimallin jätkä, välimallin naamataulunsa kanssa (Tähän väliin todettakoon, että nyt se viime blogissa peräänkuulutettu vaihturi sille toiselle jenkalle oli löytynyt. Kannatti nähtävästi vähän vihjailla...), joka kertoili kovasti tarinaa siitä kuinka lapsena ennen oli viettänyt aikaansa Saimaan saaressa pikkuisessa torpassa ja katsellut mökkinaapurinsa Nestori Miikkulaisen soittavan huuliharppua ja ihaillut lepokivellään makaavaa norppaa.

Tarinointia jatkettiin ja pohdiskeltiin kaikenlaista. Joku siinä kertoili tarinaa kohtaamastaan kissanaisesta, joka oli tehnyt kahjoksi pään. Siinä vaiheessa oli pitänyt kaivaa esille savukkeet, sen verran villi ja vapaa ja vaarallinen oli tuo kissanainen. Mutta kaikki tytöt eivät osaa villitä vaistoja samalla tavalla kuin tuo nainen, eivätkä kaikki naiset ala tuntumaan enkeleiltä. Taisi tuon kissanaisen tuoksu olla niin huumaavaa, että kun hänen parfyymiaan oli hetki hengitetty, se iski tajuntaan ja jäätiin tuijottamaan. Ei kai siinä sitten auttanut muu kuin todeta, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hiljaa painauduin. Kuin untuvaa ois sun pinta vartalon ja on lähelläin hän ja mua aina odottaa lämmin, hellä, pehmoinen ja jos mun kylmä täällä on, hän antaa paisteen auringon. Muut kuuntelivat kun tarina vielä jatkui, "Kun hänet kohtasin ja tunsin suukon kuuman ja jos oli valhe vain tuo hetki onnen huoman, mä muiston sain, soi sävel sininen. Mutta nyt oon vain sua vailla ja riemukin nyt kyynelin jo silmät täyttää..." Jätetäänpä tämä seurue nyt pyyhkimään kyyneleitään ja siirrytään tauolle hetkiseksi.

Kun oltiin hengähdetty hetki ja hikipisarat kuivattu, oli aika taas jatkaa. Aki lavalle ja humpalla liikkeelle. Heti alkuun ryntäsi paikalle joukko Sörkän laitakaduilta tuttuja katupoikia, laulaen, tanssien ja vihellellen. Vaikka eturivissä ei pahemmin tainnut katupoikia näkyä, kyllä siinäkin laulua ja tanssia riitti. Katupoikien vanavedessä paikalle rantautui merimies, tosin ihan pikaisesti vain, koska tiedättehän, ei merimies voi maissa olla päivää kauempaa. Merimies tanssahteli siinä kuuman kosteassa elokuun illassa pienen hetken tico ticoa, kumosi kurkkuunsa muutaman kummallisen rakkauden drinkin, jotka loppujen lopuksi taisivat viedä jalat vääjäämättä alta. Siinä sitten sen seurauksena taidettiin vannoa rakkautta ja sormuskin antaa tähtitaivaan alla. Koivukuja johti kotiin maailmalta, ainakin toivottavasti sen, jolle koitti lähdön hetki. Vaikka lähdön hetki oli vaikea, taustalla soi viekas tango ja yöt, illat elokuun olivat polttavia. Kuumista tangon rytmeistä siirryttiin kuumiin cha chaan rytmeihin. Heti alkuun karattiin koko porukalla kauas arjen taa. Toki sellaisiahan nämä tanssi-illat taitavat vähän olla, varsinkin kun on kyse Akin & Fantasian keikoista. Tämä porukka osaa kyllä todellakin viedä sinne kauas arjen taa ja kieltämättä onhan siellä aina vähän kauniimpaa ja kyllähän sitä toivoo, ettei kukaan särje sitä tunnelmaa. Siellä kaukana arjen takana kuultiin sen polttavan kuuman rytmin kutsu ja antauduttiin sen vietäväksi. Tällä kertaa kappaleen välihuudahdukset tulivatkin yllättäen kreikaksi - huudoissa vilahteli ainakin Aristotels ja Archimedes. No, kreikkalaiset filosofit, niin eikös se silloin ole homma juuri niin kuin luvattiin?

Sitten pitkästä aikaa kerrottiin tarina vastustamattomasta naisesta. Nainen joka määrää itse sääntönsä takaa seuransa yhdeksi illaksi ja vielä siihen päälle jakaa korttinsa. Siinä vaiheessa alkoi jo eturivi innostua ja hameen helma nousemaan ylemmäs, joka johti siihen, että Aki yritti hillitä menoa ja todeta, että ei vielä. Mutta minkä sille voi, jos eturivin naiset alkoivat tuntea olonsa vastustamattomaksi, varsinkin kun lavalla taisi olla melkoinen joukko uroksia, jotka huomasivat sen heti kun vain katsoivat silmiin. Janottiinko siinä kenties vain romansseja? Se jääköön salaisuudeksi. Todettakoon vain kuten Simon soolossa, "Humma la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop." Siihen perään kun todettiin perään, että odota en, se aivan turhaa on, oli ainakin eturivissä jo melkoinen huuma päällä. Toki sitä se saattoi olla myös tanssilattian puolella, ainakin Akin sanojen mukaan ja siihen päälle vielä toteamus: "Eturivi nyt on mitä on." Kiitos Aki, niin mekin susta. Ensimmäinen setti alkoi lähestyä loppuaan, joten oli aika hetkeksi rauhoittua. "Älkää kysykö bändiltä mitä tapahtuu rakkauden jälkeen." Aiemminhan on jo kuultu, että rakkauden jälkeen menee yleensä sen puolison lisäksi talo ja auto. Tosin nyt kuultiin jonkun toteavan lavalta, että aina voi tulla uusia. Kuka sen lausui, jätetään se nyt tällä kertaa kertomatta. Ennen kuin lähdettiin tauolle todettiin vielä, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Eturivi ainakin antoi paljon, ellei kaikkensa, ensimmäisen setin aikana, joten tauko tuli tarpeeseen.

Toinen setti pääsi alkamaan vähän kuin varkain. Kuuman kostea elokuun ilta sai eturivin naiset vilvoittelemaan ulkona ja kovasti kuulostelemaan koska meno taas jatkuisi. Ei vielä, eikä vieläkään. Hetkinen! Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että meno on jo jatkunut, joten ei muuta kuin äkkiä takaisin. Aki oli vaihtanut ylleen kuivan takin ja kovasti jo houkutteli mukaansa rantapuistoon jos vielä oot vapaa. Toki muistutti heti siihen perään, että ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa. Kuitenkin siinä sitten koitti rakkauden yö kun yhteisymmärrykseen toisen muuttamisesta oli päästy. Rakkauden yössä todettiinvain tuokion onnea riittävän, tämän yön sinun kanssasi jaan. En kyllin voi sinua kiittää, kun sinusta haaveilla saan. Kuka tietää, kenties sen jälkeen jossain vaiheessa koittaa se hetki kun toiselle voi lausua tahdon. Olkoonkin sitten vain, että tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen, ettet sä lähde milloinkaan. Tai sitten niin, että ikuisesti tahdon sinut vaan.

Kuten jo aiemmin mainitsin, mukanamme oli tässä tanssi-illassa myös hurmaava pikkupoika, Jere, jonka moni saattaa muistaa Akin päivityksistä ja kenties nähnytkin joissain tansseissa. Poika, joka ilmoitti Akin voitettua tangokuninkuuden, että haluaa Akin keikalle. Tummasilmäinen soimaan ja Akilta erityisesti kehotus Jerelle, että nyt anna mennä. Jere pisti lavan edessä jalalla koreasti meidän muiden katsellessa ehkä hieman kateellisina vierestä sitä menoa. Meno tarttui myös Akiin, joka hyppäsi lavalta joraamaan Jeren kanssa. Vauhtia riitti kun tämä kaksikko antoi mennä täysillä. Siihen vielä ylävitoset tanssin päätteeksi ja Akilta pikainen visiitti takahuoneeseen, seurasi nimittäin yllätys Jerelle. Aki kertoi kuinka kyseessä oli Jeren 21:nen keikka ja ojensi lahjakassin, jossa oli Jerelle lakerikengät. Kyllä oli poika onnellinen! Ennen kuin jatkettiin eteenpäin, totesi Aki vielä, että vai ei muka nuoret käy tansseissa. Niinpä, kyllä kuulkaa käy, tämä ilta todisti sen jälleen kerran.

Sitten oli aika jälleen miettiä sitä onko se rakkaus väärää vai oikeaa, ottaa riski ja uskaltaa. Kenties se oli kehotus paikalla olleille jazztytöille, jotka eivät todellakaan surreet sitä ettei ollut heilaa. Nämä illan jazztytöt nimittäin uskalsivat ja hetken vaikutti siltä, että jazztytöistä taisi kuoriutua oman elämänsä cancan-tyttöjä. Väkisin siinä taisi miesten suupielet kääntyä hymyyn. Sellaista se on kun tarttuu hetkeen ja antaa sen vain viedä mukanaan. Jazztytön jälkeen oli Jätkänhumpan vuoro. Liekö se sitten taas ollut hetkeen tarttumista vai mitä, kun ennen kappaleen alkua Aki totesi, "Se jätkä joka istuu, on mätämuna!". Jani, Simo ja Jouni kääntyvät katsomaan Kimmoa ja ainakin eturiviä alkoi naurattaa. Kimmo-parka, ainoa Fantasiasta joka istuu lavalla, nyt kun Simo on siirtynyt kesän aikana soittamaan seisaaltaan. No oli miten oli, huhtikuu oli humpassa vaihtunut elokuuhun, jonka vuoksi elokuussa virransuussa jätkä uitti puut ja kuittasi tilit eeltäpäin. Vaikka nykyisin on käytössä jo navigaattorit ym suunnistusta helpottavat sovellukset, otettiin tänäkin iltana käyttöön ihan perinteisesti kaksi karttaa ja saattajan kanssa suunnistettiin tutkimusmatkalle aina Roomaan asti. Roomassa päädyttiin istumaan Cafe Neroon, koetettiin soittaa Romerolle, mutta puhelimesta kuului vain "Pronto, pronto!". Cappuccinokin ehti siinä kylmetä ja vielä pois lähtiessä heitettiin kolikko suihkulähteeseen.  Siihen väliin tuttuun tapaan Fantasian esittely ja sitten vielä loppuun ajeltiin tien päällä yksin, kaivaten toisen viereen yön usvaa silmissä. Tänäkään iltana se rakkaustarina ei antanut rauhaa ja se joku oli vain mielessä.

Eihän ilta toki tähän vielä loppunut. Rytmikkäiden taputusten saattelemana Aki vielä takaisin lavalle, kunhan oli jälleen käynyt vaihtamassa kolmannen kuivan takin päälleen. Tutut encoret, Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu, jonka jälkeen ilta Akin osalta oli siinä. Nimikirjoitusten hakijoita riitti ja siinä sitten alkoi tippua yllätyksiä Akille yksi kerrallaan. Yhteisestä sopimuksesta joukkomme oli hankkinut Akille hänen lempisuklaataan ja niitä sitten Aki saikin keikan jälkeen ihan kiitettävästi. Oikein kunnon saalis, josta toivon mukaan riittänee herkuteltavaa pitkäksi aikaa.

Kello alkoi jo lähennellä tanssien päättymistä, mutta vielä lopuksi hetkinen Fantasian laulua ja soitantaa. Ensimmäiseksi paikalle ratsasti vanha tuttumme Pecos Bill, pyöritellen samalla extrapalloa, todeten siinä samalla, että kerran viel. Kuitenkin kun ilta tummentuu ja syttyy tähdet taivaan, niin siellä iltataivahan tähtien alla lauleltiin ja vietettiin ilta skanssissa.

Mutta mutta, taputukset sen kuin vielä jatkuvat. Yleisö vaatii myös Fantasialta encorea, vaikka kello onkin jo pykälässä ja encoren myötä mentäisiin yliajalle. Fantasian pojat kuuntelevat siinä hymyillen aplodeja, Simo näyttää pohtivan takahuoneen ovella mennäkö sinne vai ei, Kimmo seisoo Simon vieressä ja odottaa ratkaisua. Kohta kaikki kuitenkin livahtavat hetkeksi takahuoneeseen, mutta tulevat sieltä pian lavalle vastatakseen yleisön pyyntöön. Sitten tapahtuu jotain kummaa. Harvoin solisti kannetaan lavalle bändin encoren aikana, mutta nyt sekin nähtiin. Yllättäen Aki huomaa olevansa lavalla. Tämän siis pitäisi olla Fantasian encore, mutta siitä tuleekin sitten Akin & Fantasian encore. Yleisö pyytää jotain hidasta kappaletta illan päätteeksi. Sitä saa mitä tilaa ja ylimääräisenä kappaleena kuullaan "Pyydä vain".

Melkoinen ilta ja melkoinen meno. Jos artisti vaihtaa illan aikana takin kolme kertaa, yhdessä vaiheessa takista lentää nappi, eturivi on mitä on ja illan päätteeksi artisti kannetaan lavalle, niin aikamoista menoa tarjosi Höyryveturipuiston elokuinen tanssi-ilta. Voi vain todeta, että meillä kaikilla oli niin mukavaa. Kiitos eturivin huikea porukka, ehdottomasti tällainen taas joskus uusiksi. Kiitos Aki & Fantasia - Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Te teitte meidän illan, tämä kaikki vain rakkaudesta FantasiAkiin 💗 Edessä vielä yksi kesälavakeikka, kesäkauden ja kesäkiertueen päätös, jonka jälkeen voikin summata kesän aikana ajetut kilometrit ja siirtyä sujuvasti syksyn keikkoihin.

Syvälahti, Kangasniemi 5.8.2017

Kun Korialta oli aamuyön pikkutunteina selvitty kotiin ja levätty päivä, ei muuta kuin taas menoksi. Suunnaksi Kangasniemi ja Syvälahden Viihdekeskus. Tänä iltana lavan jakaisi Akin ja Fantasian kanssa FBI-Beat, jotka ovat muuten jakaneet lavan Syviksen tansseissa ainakin myös vuosina 2014 ja 2015. Lämmin kesäilta ja mukavasti porukkaa paikalla, joten ei muuta kuin tanssit käyntiin Fantasian tahdittamana.

Tänä iltana kohtasimme heti alkuun Saimaan saaressa, Nestori Miikkulaisen pikkuisen torpan pihamaalla. Siellä sitten rantakoivun alla katseltiin lepokivellään makavaa iäkästä norppaa, kunnes joku huomasi taivaalla liitelevän albatrossin. Oliko se sielu sen merimiehen, joka 15-vuotiaana lähti merille Tornatorilla? Kenties paikalle oli saapunut tuo salaperäinen Katerina, tuo tyttö Mikkelistä, joka soi miehille vain yhden suukkosen. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin koittaa myös takaisinpaluu ja silloin sitä on lähdettävä. Tuolla hetkellä jonkun kaulaan saattaa kietutua pienoinen käsi ja joku kuiskaa toisen korvaan, "Sä tulit luokseni sittenkin..." Kenen käsi siis kiertyi kenen kaulalle ja kuka nuo sanat kuiskasi?

Tämä joku kuitenkin kaivoi kitaransa, sen Romanialaisen, esille ja alkoi soittaa, haaveillen siinä samalla ensin siitä kaukana odottavasta onnenmaasta. Kun tämä salaperäinen hahmo vielä alkoi kysellä, että muistathan syyskuun ja sen kun lehdet löi tultaan öiden kultaan, vaikka kaukana kuljen, sen syömmeeni suljen sekä mainitsi jälleen jotain kauriinmetsästyksestä, voimmeko olettaa, että kulkurimme tapasi taas tyttönsä? Siltä se alkaa hieman vaikuttaa, koska joku joukosta totesi sen näyttävän siltä, että tuota salaperäistä hahmoa odotti tuo lämmin, hellä, pehmoinen ja siksi tuo joku näytti sietävän elämältään aika paljon. Siinä hetkessä kuului myös kuiskaus, ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hijaa painaudun...

Ennenkuin tarina jatkuisi tästä eteenpäin Akin ensimmäisen setin myötä, päästettiin Fantasia ansaitulle tauolle ja annettiin vuoro FBI-Beatille.

Kun FBI-Beat oli osuutensa hoitanut, saatiin Aki lavalle, humpalla liikkeelle ja tarina jatkuu. Kyllä, oikeassa olimme - Jazztyttö oli saapunut paikalle, humpan rytmi oli saanut hänet vallattomaksi ja kaiken keskeltä hän oli löytänyt kulkurinsa. Koska oli lauantai, kulkurimme oli kääntänyt paidan nurinpäin ja lähti kylille tyttö kainalossaan. Kenties hän vihelteli siinä sanalla, toivoen, että jos vaikka saisi suukon jazztytöltä. Täysikuun aikaa kun elettiin, kaikki oli mahdollista, lähteellä karkeloivat keijut ja valkovuokot kukkivat edelleen. Tyttö tarjosi kulkurilleen rakkauden drinkin, kummallisen sellaisen, sekoitti sinne hieman kaipuutakin, kenties se saattoi hetkeksi viedä kulkurilta jalatkin alta. Kuitenkin kulkurimme vannoi rakkauttaan tähtitaivaan alla Koivukujalla ja myönsi ymmärtäneensä kaiken mitä tyttö oli hänelle viime aikoina kirjoittanut tummin kyynelin. Niihin lauseisiin oli annettu paljon, jotain itsestäänkin luovutettu, ehkä osa, ehkä kaikki ajoittain. Sillä hetkellä toivottiin vain, että voitaisiin karata yhdessä kauas arjen taa, sillä siellä olisi kaikki kauniimpaa kahdestaan. Tyttö laittoi kätensä kulkurin rinnalle ja kuiskasi, "Mä rytmisi tunnen, yössä kosketusten, mä rytmisi tunnen, hetken hullun huuman..."

Clandestino vain hymyili ja veti tyttöä lähemmäksi itseään. Hän mietti kuinka kauan hän voisi tällä kertaa viihtyä paikoillaan, ennenkuin tie veisi taas eteenpäin. Olihan hänet tuomittu kulkemaan ja vaeltamaan vailla määränpäätä. Missä vaiheessa koittaisi taas se hetki, jolloin täytyisi pyytää, "Vähän ennen kyyneleitä, jokin merkki mulle anna sanaton, kasvot vaikka käsiin peitä, silloin tiedän milloin mentävä mun on." Sitä hetkeä heistä kumpikaan heistä, Jazztyttö tai Clandestino, tuskin toivoi kovin pian koittavan.

Tässä vaiheessa oli jälleen hengähdystauon paikka, orkesterin vaihto seuraavan 45minuutin ajaksi ja sitten taas jatkettiin Akin toisella setillä.

Yllättäen paikalle saapui tuo tutunoloinen tummasilmäinen, tuo, jonka silmät ja hymy muistuttivat hieman etäisesti kulkuriamme. Siinä hän kiusoitteli ja yritti viedä tyttöä mukaansa leikiten. Kyseli jopa siinä onko Jazztytön rakkaus Clandestinoa kohtaan väärää vai oikeaa. Ilmassa oli kyllä rakkautta, mutta oikeaa se oli vain kulkuria kohtaan. Kuitenkin taustalla hiipi koko ajan mieleen ajatus - lähdön hetki - koittaisiko se kulkurille taas kuinka pian? Tunnetustihan kulkuri ei voisi kauaa olla paikoillaan. Tällä kertaa kulkuri päätti kuitenkin vielä jäädä. "Jään silti luoksesi sun, sillä tahdon valon sekä pimeyden mä jakaa kanssas sun..." Jostain tytön ja kulkurin seuraan liittyi joukko katupoikia, jotka salaa ihailivat kulkuriamme. Voisiko heistä tulla joskus samanlaisia, sellaisia jotka voisivat vain vaeltaa paikasta toiseen ilman määränpäätä ja kenties kohdata siinä matkalla tyttösiä? Kulkurimme ei lämmennyt katupoikien ajatukselle, kuka nyt haluaisi olla vapaaehtoisesti kulkuri? Hän kertoi pojille kuinka kulkuri on vähän kuin merimies, joka ei voi maissa olla päivää kauempaa. Moni tyttö on jäänyt häntäkin kaipaamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliä. Joskus on vain täytynyt todeta, että odota en ja lähteä jatkamaan matkaa. Vaikka kulkurille oli monesti sanottu, "Sun täytyy muuttuu, sun elämältäs suunta puuttuu", hän ei aina ole kuunnellut neuvoja, vaan pitänyt oman päänsä ja jatkanut taivallustaan. Siitä on seurannut monta hetkeä rakkauden jälkeen ja kulkuri oli nähnyt monissa kahviloiden pöydissä rakastamansa naisen toisen kanssa. Siinä vaiheessa on täytynyt kaivaa jostain takin taskusta kaksi, kenties jo ajan patinoimaa, karttaa ja lähteä jatkamaan tutkimusmatkaa maailmaan. Joskus matkalle on löytynyt mukaan saattaja, toisinaan taas ei.

Pojat kuuntelivat edelleen hiljaa kulkurin tarinaa siitä, millaista kulkurin elämä todellisuudessa on. Siinä samalla paikalle saapui jostain nurkan takaa tuo aiemmin paikalla piipahtanut kulkuriamme muistuttanut mies. Mitä ihmettä? Romero? Miten hän nyt tähän liittyy? Clandestino totesi, "Ciao Romero!" Nyt oli tytön vuoro olla ymmällään, miksi ihmeessä nämä kaksi muistuttivat niin paljon toisiaan? Lopulta kaikki alkoi selvitä, Romero olikin Clandestinon kauan kadoksissa ollut veli. Hetkinen nyt, miten tämä kaikki oli mahdollista? Toinen vaalea ja toinen tumma. Ahaa, heillä oli sama isä, mutta eri äiti. Tyttö oli nyt todella hämmentynyt tästä käänteestä. Kauaa ei Romero heidän seurassaan malttanut olla, vaan totesi, "Arrideverci, lähden tästä jatkamaan omaa matkaani, mutta jos joskus saavutte Roomaan, kodin löydätte luotain mun. Onnea matkaanne, olen teidän rakkaustarinaanne seurannut jo jonkin aikaa ja aikamoinen tarina se tuntuu olevankin. Näyttää siltä, että se ei anna teille kummallekaan rauhaa." ja lähti virnistäen mennessään. Clandestino ja Jazztyttö olivat syystäkin hämmentyneitä ja vain tuijottivat toisiaaan, pohtien miten tässä nyt näin oikein kävi?


Annetaanpa heidän miettiä sitä hetken aikaa ja palataan hetkeksi todellisuuteen. Akin molemmat setit olivat nyt siis taputeltu tältä tanssi-illalta, mutta toki vuorossa olivat vielä encoret, kun yleisö niitä taputuksillaan vaati. Encoreina kuultiin jälleen tutut Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu. Sen jälkeen kiitos ja ilta Akin osalta oli siinä.

Tarinamme tältä iltaa on kuitenkin vielä kesken, joten Fantasia vielä kerran hetkeksi lavalle, jotta saamme kulkurin ja tytön tarinan tältä erää kerrottua loppuun.

Clandestino ja Jazztyttö olivat nyt jo hetken miettineet tilanteen saamaa outoa käännettä ja pohtivat voisiko tämä nyt olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei? Kumpikaan ei sanonut mitään, oli aivan hiljaista, sudenhetki tumma tuttu keskiöinen, ajatus kiertää, yö musta on, kuuleeko yö, kuuleeko tähtivyö heidän toiveensa? Vaikka kulkurimme tekisikin mitä tahansa tyttöjen, tässä tapauksessa yhden tytön, tähden, oli nyt hiljaista, aivan kuin huopatossutehtaalla, mitään ei kuulunut. Kuitenkin kulkuri totesi tytölle, että vaikka heidän tiensä veisi joskus erilleen, vaikka hän kulkisi lapsuutensa laaksoissa, tyttö olisi aina hänen mielessään, siltikin vaikka hän on vain kulkuri matkallaan. Hiljaisuus kuitenkin jatkui, soitto oli vaiennut, ihmiset lähteneet. Kulkuri ja tyttö olivat jääneet kahden yön syliin...


Näin saatiin ilta päätökseen myös Fantasian osalta, tai ainakin niin luultiin. Tosin tanssikansa palkitsi myös Fantasian raikuvilla aplodeilla ja se innoitti pojat kiittämään ja tarjoamaan yleisölle omalta osaltaan myös ylimääräisen kappaleen. Tosin joku lavan vieressä hengaillut artisti meinasi olla eri mieltä asiasta - liekö väsymys jo painanut? Kovasti oli jo kotiin lähdössä ja huuteli siinä Fantasialle ohjeita minkä verran pojat saisivat soittaa. Kun sitten Fantasia ilmoitti, että he soittaisivat neljä kappaletta, ensimmäisesten sointujen jälkeen kovasti yritettiin todeta, että no niin , riittää jo. Kaikesta huolimatta Fantasia sai soittaa ne neljä kappaletta illan päätteeksi, nimittäin tutun Beatles-potpurin (Please please me - Eight days a week - Hard days night - All my loving - She loves you).

Elokuun ensimmäisen lauantain tanssit oli nyt saatu päätökseen. Paikalla oli tosiaan mukavasti tanssikansaa, vaikka väki jälleen väheni loppua kohti, ei se tunnelmaa latistanut. Jos Akin sanoista jotain voi päätellä, paikalla oli tuttujen kasvojen lisäksi myös uusia tuttavuuksia. Hienoa, että ihmiset ovat löytäneet Akin & Fantasian! Tämän kesän aikana näitä uusia kasvoja onkin myös omien kuulostelujen perusteella ollutkin liikkeellä useammissa tanssipaikoissa, mutta kyllä vieläkin toki porukkaa mukaan mahtuu. Jos et ole vielä käynyt, lähde ihmeessä jollekin keikalle aistimaan Akin & Fantasian aikaan saama tunnelma. Kesä ei suinkaan ole vielä ohitse, kesäkiertue omalta osalta jatkuu vielä parin keikan verran (syyskuussa voidaan sitten aloittaa syyskiertue). Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo - nähdään taas pian!

Kallioniemen Lava, Koria 4.8.2017

Vaikka kuukausi kääntyi jo elokuun puolelle, kesäkiertue Akin ja Fantasian keikoille jatkuu edelleen. Perjantaina ajeltiin Korialle, kauniille Kallioniemen lavalle Kymijoen rannalle. Ensi vierailu kyseiseen paikkaan, mutta tuskin viimeinen, jos tämä porukka siellä jatkossakin keikan heittää. Perille löydettiin hyvissä ajoin ennen tanssien alkua, vaikka hetken tuntui, ettei ollut tietoakaan missä sitä oikein ajeltiin. Vaikka kesäsade matkalla yllättikin, Korialla paistoi aurinko - johtuiko se sitten siitä, että Aki kovasti mainosti tuoneensa sen mukanaan Villähteeltä, mene ja tiedä. Lavallahan piti alkujaan esiintyä aivan toinen artisti ja siitä riitti vitsailua pitkin iltaa. Siitä huolimatta tanssikansaa oli saapunut paikalle kiitettävästi ja vaikka se loppuiltaa kohti vähenikin, saatiin mukavat elokuiset tanssit vietyä loppuun saakka.

Fantasia pisti tanssi-illan
käyntiin tuttuun tapaan valssilla ja matkamme alkoi rantakoivun alta, jonne Jani joukkomme johdatteli. Siellä haaveiltiin taas hetkisen verran siitä hetkestä kun sen alla istuttiin rakkaan kanssa. Liekö tuon rantakoivun vieressä jonkinlainen niitty, sillä koivun alta siirryttin Simon johdattamana poimimaan niittykukkasia, niitä lempeän värisiä - mitään kukkakauppoja ei matkalla tarvita, jos kukkasia tarvitaan, niitty saa toimia sellaisena.  Paikalle oli saapunut myös pankinjohtaja viettämään vapaailtaa, hän kertoi nimekseen Alfons Lyytikäinen. Hän ihmetteli tuota suurkaupungista saapunutta bändiä, joka soitti jotain uutta jatsia ja jossa mukamas joku hapan äijä löi rumpusatsia. Nyt taisi olla tämä pankinjohtaja vähän väärässä paikassa, joten jätetääpä hänet viettämään vapaailtaansa ihan omiin oloihinsa ja lähdetään me muut kulkemaan lavaa kohti pitkin lankkusiltaa. Fantasian pojat olivat taas kerran oottaneet iltaa kuin käki kesää, tietysti ihan vain tyttöjen tähden. Tyttöjen tähden voi myös päätyä haaveilemaan onnenmaasta, vaikka se kenties odottaakin kaukana, siellä voitaisiin sitten istua ääreen veen ja katsella pintaa sen, niin ja nousta kirkkauteen luo muuttolintujen... Mutta haaveilut sikseen, esille kaivettiin Romanialainen kitara ja sillä soitettiin tällä kertaa serenadi Karjalan Marjaanalle. Vaikka äijä vanha Kivennapalainen, kehottikin ottamaan Karjalasta naisen, jotta löytäisi onnen ikuisen, kävi mielessä että mikäs vika esimerkiksi savolaisessa olisi? Ehkä sitä kannattaisi edes harkita, eikä tyytyä pelkkään Karjalan neitoon.

Kuten näissä tämän porukan tansseissa yleensäkin, paikalla oli taas vaikka millaista sekalaista seurakuntaa. Kreikkalainen Sorbas ilmestyi myös jostain paikalle ja häntä pyydettiin kovasti soittamaan laulu kreikkalainen, se toi nimittäin mieleen Rodoksella kohdatun tumman naisen.  No, Sorbas teki työtä käskettyä ja kaivoi kitaransa kännistä huolimatta esille ja antoi mennä. Mahtoikohan se sitten olla syyskuu, jolloin siellä Rodoksella oli käyty, kun kovasti kyseltiin että muistatko syyskuun. Tosin se kyllä jäi edelleen epäselväksi missä niitä kauriita oli metsästetty, vai oliko sittenkin vain katsottu elokuvaa "Kauriinmetsästäjä"? Vähemmästäkin on varmaan menty sekaisin, jos Sorbaksen kanssa on ryypätty herbes. Mutta jotta matka voisi jatkua, hypättiin linjuriauton kyytiin, sillä se ei tunnetust hylkää kettään ja linja-autossa on myös tunnelmaa. Siinä samalla voi sitten vaikka laulella Karjalan poikien kanssa, "pois kaikki alta, tie näyttää kapealta, mittari näyttää kaheksaakymppiä, jarrut on epäkunnossa." Siitä se siis johtunee, että linja-autossa matka katkeaa.

Tauon jälkeen Aki lavalle ja ei muuta kuin heti rakkauden drinkit kehiin. Allekirjoittaneen syntymäpäivä, joten mikäs siinä, napataan muutamat drinkit sen kunniaksi, mutta sekaan ei liikaa mitään rakkaudentippoja, jotta saadaan tämä ilta vietyä kunnialla loppuuun saakka. Drinkit nautittiin tietysti Koivukujalla (kenties sieltä voisi oikeastikin löytyä aineksia rakkauden drinkkeihin, jos oikeaan osoitteeseen eksyy) ja taivaalla loisti (melkein) täysikuu. se täysikuu on sen verran maaginen taivaankappale, että valkovuokkoja voi löytää sen loisteessa vielä näin elokuussakin. Tokihan myös Jazztyttö tai kenties useampikin, oli saapunut tansseihin. Otsatukat oli peilattu ja nokkaan pistetty puuteria, ei surtu jos ei ollut heilaa, vaan pistettiin jalalla koreasti humpan tahtiin. Kenties se eräs tietty jazztyttö etsiskeli sitä kulkuriaan sieltä lavalta illan aikana... Mutta oliko kulkuri paikalla vai ei? Jostain korkealta kunnahalta kaikui honkien huminaa ja laulua, "Hei hoi, sä jätkän oma kulta..." Se sai porukan villiintymään täysin ja ilmoille kajahteli melkoisia haitarisooloja. Menohan alkaa olla jo ihan päätä huimaavaa, joten parasta rauhoittua hetkeksi!

Huimien humppien jälkeen tosiaan oli viisainta rauhoittua hetkeksi ja kirjoittaa lauseita tummin kyynelin, mietittiin miksi se toinen on kadotettu ja kuunneltiin kun haaveet hajosivat hiljaisuuteen. Mutta tosiasiahan on se, että jos paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Erot päivien ja erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Tummat kyyneleet ja kun sitten vielä paljon antaa, voi kenties saadakin jotain, sillä luottaen otan sen, minkä tie mulle suo. Kun oli parin kappaleen verran rauhoituttu ja oltu oikein liki siinä toisessa tai muuten vain haaveiltu, pistettiin käyntiin kuumat cha chaan rytmit. Koko porukalla lähdettiin ensin matkaan kauas arjen taa. Siellä kaukana arjen takana sulaa aika suurempaan ja jättää maan. Kenties siellä on jonkinlainen untenmaa, jossa kaikki kauniimpaa on kahdestaan. Kun sinne saakka on päästy, voi kuiskata toiselle "Mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuuman, mä rytmisi tunnen, hetken hullun huuman..." Untenmaailmassahan kaikki on sallittua, se on aivan toinen todellisuus, siellä voi antautua vaikka minkä rytmin - ja unelman - vietäväksi, jos ei muuten, niin ainakin näiden rytmien jälkeen koittaneen tauon ajaksi.

Toiselle setille lähdettiin tangon tunnelmissa. Tauon loppuessa annettiin ohimennen pientä vihjettä siitä, että kannattaa olla kameran kanssa valmiina ja mieluusti lavan edessä. Jotain kenties olisi luvassa. Vaikka lähdön hetkestä laulettiinkin, ei sellainen vielä koittaisi kuitenkaan muutamaan tuntiin. Tango taipui eteenpäin ja sitten alkoi tapahtua... Ensin Aki istahti lavan reunalle, Jouni polvistui viereen bassonsa kanssa, toiselle puolelle Jani kitaransa kanssa ja sitten vielä tämän porukan taakse Simo haitarinsa kanssa ja kombo oli valmis. Kimmo jäi vain katselemaan rumpujensa taakse tämän porukan kokoontumista. Siinä sitten vain pikainen pyrähdys kameran kanssa tanssijoiden joukkoon, jotta saadaan tämä nelikko ikuistettua kuviin. Onneksi sopu sijaa antoi ja tangon taivuttelijat suvaitsivat kuvaajan joukossaan. Tosin kyllä se oli oma taitolajinsa ja välissä näytti siltä kuin artisti olisi yrittänyt ohjailla tanssijoita pois edestä. Lähdön hetken jälkeen lausuttiin sitten tahdon, mutta jos oikein nyt aletaan järkeilemään, niin eikös se mene niin, että ensin tulee monestikin se tahdon ja sen jälkeen kun on aikaa kulunut, voi koittaa se lähdön hetki? Tai voihan tämän toki ajatella niinkin, että kun on ensin lähdetty ja sitten eksytty ja eksynyt löydetty, jääty viereen istumaan, niin se johtaakin sitten siihen, että elämä alkaa uudelleen ja sitten tahdotaan jakaa valo ja pimeä....

Kun tangot oli taivuteltu oli aika pistää taas vauhtia tanssikenkiin. Paikalle saapui tuo kiusoitteleva tummasilmäinen, joka tällä kertaa kulkuriaan etsivästä tytöstä näytti jotenkin tutulta... Jotain samaa kuin siinä kulkurissa, hymy, kävelytyyli, mutta kuitenkin tummat silmät, kulkurilla on aivan eriväriset silmät. Kuka tuo mystinen tummasilmäinen tällä kertaa oikein mahtoikaan olla? Jätetään se vielä arvoitukseksi ja pohditaan onko rakkaus väärää vai oikeaa? Jos sanotaan kaiken alkaneen siitä, että pyysit vain tulta ja jätit kipinöitä, niin jos miehen yksinäisen, kohtalon kerjäläisen zipon kansi heijastaa, oliko kenties Clandestino saapunut paikalle? Kyllä, tuo tuttu kulkurimme Calndestino vilahti varjoissa ja sai siinä hetkessä aikaan hetken vähän ennen kyyneleitä. Toki siinä ehdittiin huokailla ja kuiskailla myös rakkaudentunnustuksia puolin ja toisin, mutta paikalle oli myös eksynyt jonkinlainen tunnelman aivan toiseen suuntaan vievä tapaus, joka kovasti tuntui örisevän välillä ihan omiaan. Pian kuitenkin selvisi että tuota ääntä pitivät iloisesti juhlivat katupojat, jotka lauleskelivat ja tanssivat sekä viheltelivät naisille humpan soidessa. Lisäksi äänessä oli merimies, jonka laiva oli ottanut vähän väärää kurssia ja jostain syystä rantautunut Kymijoelle. Moni tyttö hurmaantui tuosta yllättävästä vieraasta, mutta ei aikaakaan kuin mermies jatkoi matkaansa ja tytöt jäivät häntä kaipaamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliään. Joku neito siellä itki ihan kunnolla ja kovaäänisesti. Taisi merimies särkeä hänen sydämensä todella pahasti...

Siinä vaiheessa voi todeta, että odota en - vaikka nyt sitä maailman merille seilaamaan lähtenyttä merimiestä ja jättää unholaan senkin, jos joku on todennut "sun täytyy muuttuu, sä aina tartut tikkuun lyhimpään, se ei johda mihinkään". Nimittäin kun saa käyttöönsä kaksi karttaa ja nappaa matkaansa saattajan, voi päätyä vaikka Roomaan, joka on paikka ikuinen ties mille. Roomasta löytyy Via Veneto ja Cafe Nero, siellä tarjoillaan kylmää cappuccinoa ja Romerolle soittaessa saa kuulla vain "Pronto pronto!" Tästä syystä Roomaan ei kannata jäädä pitkäksi aikaa tälläkääm kertaa, se on taas "Arrivederci Rooma" ja matka jatkuu. Kaukana täällä, jälleen tien päällä yksin mä ajelen. Tunteet pysyvät ennallaan ja rakkaustarina ei suonut rauhaa tänäkään iltana.


Ei Akia kuitenkaan ihan näin helpolla päästetä. Vaikka soitto hiljeni ja valot sammuivat, aplodit raikuivat Korian illassa. Tanssikansa tahtoo vielä lisää! Tuttuun tapaan Aki poistui lavalta takavasemmalle ja Fantasian pojat jäivät lavalle, paitsi Simo, joka livahti verhon taakse. Mitä ihmettä se mies puuhaa? Myöhemmin selvisi, että verhon takaa pääsi suoraan takahuoneeseen, ilmeisesti siis pikainen piipahdus sinne. Mutta sitten kun pitäisi tulla takaisin, verho vain heiluu ja heiluu... Jani katsoo huolestuneen näköisenä ja hetken jo itsellä kävi mielessä kunnon kauhuskenaario - mitä jos Simo kompastuu kun ei näytä löytävän tietään takaisin lavalle? Huoli oli turhaa, pian oli taas koko jengi kasasaa lavalla ja oli encorejen aika. Tälläkin kertaa Aki halusi jättää tanssikansan omalta osaltaan rauhallisiin tunnelmiin. Ensin tuttuun tapaan Haavoitettu ja sitten tapahtui jotain, mikä kirjaimellisesti oli viedä jalat alta, sai kyyneleet silmäkulmiin ja alahuulen väpättämään. Korian keikka osui nimittäin sopivasti syntymäpäiväkseni ja sitten koitti se hetki. Aki ja Fantasia omistivat toisen encoreen, Nuoruus on seikkailu, syntymäpäivälauluksi. Ihan kuin se kappale ei muutenkin saisi tunteita pintaan, niin nyt siitä tuli vielä erityisempi. Siinä vaiheessa ei oikein edes tiennyt minne suuntaan katsoa, jos katsoi Akia - alkoi silmäkulmat kostua, jos katsoi Simoa - sama ilmiö, ihan kiva lattia, ihan kiva katto, tanssijoitakin vielä mukavasti paikalla... Kuitenkin siitä selvisi ihan kunnialla ja ilman suurempaa itkua. Kiitos vielä kerran 💗

Napattiin siinä sitten vielä koko porukalla tauon aikana ryhmäkuva syntymäpäivän kunniaksi, vuosi sitten se otettiin ensimmäisen kerran, nyt uusinta. Kuvaushetki herätti varmaankin paikalla olleissa huomiota, ei tämän porukan seurassa voi vakavana olla. Ensin kun pohditaan missä kuva otetaan ja kun sopiva paikka löytyy, aletaan asettua kuvaan, joku laulelee kovaa ja korkealta, paikkoja haetaan, syntymäpäiväsankarin paikka vaihdetaan, joku pohtii onko hänellä kerma viiksissä ja lopuksi vielä tiivistetään, kun joku toteaa, että yksi ei kyllä nyt mahdu kuvaan. Tämä on niin tätä, tosin pelkästään hyvässä mielessä.

Kun kuvat oli otettu ja tauko pidetty, oli Fantasian vuoro vielä kiivetä lavalle ja jatkaa tanssikansan viihdyttämistä loppuillan ajaksi. Jenkalla liikkeelle, ne vanhat tutut Saunajenkka ja Lapin Jenkka aloittivat setin. Näistä kahdesta jenkasta ei enää kohta keksi mitään uutta kerrottavaa, niin monta kertaa on jo saunottu porukalla, todettu saunan olevan suomalaisen paras paikka, löydetty se sauna Lapista ja ihailtu taivaalla loistavia revontulia. Pojat hei, joko kohta olisi vaihdon paikka jenkkojen suhteen? Mitäs kaikkia jenkkoja teidän laajasta ohjelmistosta oikein mahtaa löytyä, olisiko siellä jotain vaihtareita näille? Wink wink... Kun jenkat oli hypelty, kuului lähtökäsky ja tähtitaivas näytti tietä matkalla, jolla antauduttiin kuin hullu rakkauteen. Olihan se kuitenkin melkein täysikuu, tähtitaivaasta en mene takuuseen, mutta ainahan sitä voi pikkuisen hullutella ja antaa mennä ja antautua rakkauteen. Ei siinä mitään pahaa ole. Kun rakkauteen oli antauduttu hullun lailla, oli sen jälkeen aika rauhoittua hitaalle valssille, sitä oli Fantasialta toivottu. Ensin Vaya Con Dios ja siihen perään Edelweiss, näm molemmat ovat kieltämättä kauniita kappaleita. Vielä ennen pientä taukoa pari buggia, tuoreen Iskelmä-Finlandia voittajan Markku Aron ohjelmistosta lainattiin kappale Ollaan lähekkäin ja sitten vielä ihan Korian naapurista, Kouvolasta, Ari Klemin tunnetuksi tekemä kappale Sademies.

Pienen tauon jälkeen vielä illan viimeiset hitaat, Ei rakkaus yötä pelkää ja Alku kaiken kauniin. Niistä oli hyvä siirtyä viimeisiin valsseihin, ensin lähdettiin Jounin johdolla kohti Metsäpirttiä, mutta kuka ei sinne jäänyt yötään viettämään ennen seuraavan illan tansseja, saattoi valita yön viettämisen laivan skanssissa, jonne Simo vielä vaihtoehtoisesti porukan johdatteli. Kiitos ja hyvää yötä. Jäljellä ollut vähäinen tanssikansa päätti kuitenkin vielä palkita Fantasian aplodeilla ja vaati lisää. Tästä kiitollisina päätettiin kysyä yleisöltä mitä he haluaisivat tanssia ja kun vastaus oli yksimielinen "Salsaa!", niin sitä sitten. Ensin "ladattiin prompterit" ja sen jälkeen kerrottiin jo ennakkoon tarinaa seuraavasta illasta, Lauantai-ilta koittaisi ennemmin tai myöhemmin, sitä voisi lähteä juhlimaan ravintolaan ja sitten siinä kävisi miten kävisi, tai vaihtoehtoisesti tarjolla olisi tanssit Akin ja Fantasian tahdittamana Kangasniemellä. Jos luulitte, että tanssit päättyivät tähän, niin väärässä olette. Vielä toinen encore kun vauhtiin on kerran päästy. Lavalta kuului kuiskaus "väliaikainen", joten oletus oli, että salsan parina pojat pistävät ilmoille jenkan - ei kai siellä nyt niin väliä olisi enää tässä vaiheessa iltaa. Väliaikainen sieltä kyllä tuli, mutta yllättäen salsana. Oho, tämä vasta yllätys! Mutta mitä väliä, hienosti se taipui salsaksi. Lisää tällaisia yllätyksiä, kiitos!

Sellainen perjantai-ilta Korialla. Yhteensä ajomatkaa edestakaisin 327km, mutta kyllä taas kannatti. Tämän porukan vuoksi sitä jaksaa ajella vaikka minne ja mikäs kesällä on ajellessa. Kotona aamun pikkutunneilla, hieman unta ja sitten lauantaina jatkamaan seuraaviin tansseihin Kangasniemelle, josta tarinaa sitten seuraavassa blogissa (tosin sitä joudutte odottamaan loppuviikkoon, mä pidän tässä välissä pienen loman). Kiitos jälleen kerran illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!