Kun Korialta oli aamuyön pikkutunteina selvitty kotiin ja levätty päivä, ei muuta kuin taas menoksi. Suunnaksi Kangasniemi ja Syvälahden Viihdekeskus. Tänä iltana lavan jakaisi Akin ja Fantasian kanssa FBI-Beat, jotka ovat muuten jakaneet lavan Syviksen tansseissa ainakin myös vuosina 2014 ja 2015. Lämmin kesäilta ja mukavasti porukkaa paikalla, joten ei muuta kuin tanssit käyntiin Fantasian tahdittamana.
Tänä iltana kohtasimme heti alkuun Saimaan saaressa, Nestori Miikkulaisen pikkuisen torpan pihamaalla. Siellä sitten rantakoivun alla katseltiin lepokivellään makavaa iäkästä norppaa, kunnes joku huomasi taivaalla liitelevän albatrossin. Oliko se sielu sen merimiehen, joka 15-vuotiaana lähti merille Tornatorilla? Kenties paikalle oli saapunut tuo salaperäinen Katerina, tuo tyttö Mikkelistä, joka soi miehille vain yhden suukkosen. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin koittaa myös takaisinpaluu ja silloin sitä on lähdettävä. Tuolla hetkellä jonkun kaulaan saattaa kietutua pienoinen käsi ja joku kuiskaa toisen korvaan, "Sä tulit luokseni sittenkin..." Kenen käsi siis kiertyi kenen kaulalle ja kuka nuo sanat kuiskasi?
Tämä joku kuitenkin kaivoi kitaransa, sen Romanialaisen, esille ja alkoi soittaa, haaveillen siinä samalla ensin siitä kaukana odottavasta onnenmaasta. Kun tämä salaperäinen hahmo vielä alkoi kysellä, että muistathan syyskuun ja sen kun lehdet löi tultaan öiden kultaan, vaikka kaukana kuljen, sen syömmeeni suljen sekä mainitsi jälleen jotain kauriinmetsästyksestä, voimmeko olettaa, että kulkurimme tapasi taas tyttönsä? Siltä se alkaa hieman vaikuttaa, koska joku joukosta totesi sen näyttävän siltä, että tuota salaperäistä hahmoa odotti tuo lämmin, hellä, pehmoinen ja siksi tuo joku näytti sietävän elämältään aika paljon. Siinä hetkessä kuului myös kuiskaus, ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hijaa painaudun...Ennenkuin tarina jatkuisi tästä eteenpäin Akin ensimmäisen setin myötä, päästettiin Fantasia ansaitulle tauolle ja annettiin vuoro FBI-Beatille.
Kun FBI-Beat oli osuutensa hoitanut, saatiin Aki lavalle, humpalla liikkeelle ja tarina jatkuu. Kyllä, oikeassa olimme - Jazztyttö oli saapunut paikalle, humpan rytmi oli saanut hänet vallattomaksi ja kaiken keskeltä hän oli löytänyt kulkurinsa. Koska oli lauantai, kulkurimme oli kääntänyt paidan nurinpäin ja lähti kylille tyttö kainalossaan. Kenties hän vihelteli siinä sanalla, toivoen, että jos vaikka saisi suukon jazztytöltä. Täysikuun aikaa kun elettiin, kaikki oli mahdollista, lähteellä karkeloivat keijut ja valkovuokot kukkivat edelleen. Tyttö tarjosi kulkurilleen rakkauden drinkin, kummallisen sellaisen, sekoitti sinne hieman kaipuutakin, kenties se saattoi hetkeksi viedä kulkurilta jalatkin alta. Kuitenkin kulkurimme vannoi rakkauttaan tähtitaivaan alla Koivukujalla ja myönsi ymmärtäneensä kaiken mitä tyttö oli hänelle viime aikoina kirjoittanut tummin kyynelin. Niihin lauseisiin oli annettu paljon, jotain itsestäänkin luovutettu, ehkä osa, ehkä kaikki ajoittain. Sillä hetkellä toivottiin vain, että voitaisiin karata yhdessä kauas arjen taa, sillä siellä olisi kaikki kauniimpaa kahdestaan. Tyttö laittoi kätensä kulkurin rinnalle ja kuiskasi, "Mä rytmisi tunnen, yössä kosketusten, mä rytmisi tunnen, hetken hullun huuman..."
Clandestino vain hymyili ja veti tyttöä lähemmäksi itseään. Hän mietti kuinka kauan hän voisi tällä kertaa viihtyä paikoillaan, ennenkuin tie veisi taas eteenpäin. Olihan hänet tuomittu kulkemaan ja vaeltamaan vailla määränpäätä. Missä vaiheessa koittaisi taas se hetki, jolloin täytyisi pyytää, "Vähän ennen kyyneleitä, jokin merkki mulle anna sanaton, kasvot vaikka käsiin peitä, silloin tiedän milloin mentävä mun on." Sitä hetkeä heistä kumpikaan heistä, Jazztyttö tai Clandestino, tuskin toivoi kovin pian koittavan.Tässä vaiheessa oli jälleen hengähdystauon paikka, orkesterin vaihto seuraavan 45minuutin ajaksi ja sitten taas jatkettiin Akin toisella setillä.
Yllättäen paikalle saapui tuo tutunoloinen tummasilmäinen, tuo, jonka silmät ja hymy muistuttivat hieman etäisesti kulkuriamme. Siinä hän kiusoitteli ja yritti viedä tyttöä mukaansa leikiten. Kyseli jopa siinä onko Jazztytön rakkaus Clandestinoa kohtaan väärää vai oikeaa. Ilmassa oli kyllä rakkautta, mutta oikeaa se oli vain kulkuria kohtaan. Kuitenkin taustalla hiipi koko ajan mieleen ajatus - lähdön hetki - koittaisiko se kulkurille taas kuinka pian? Tunnetustihan kulkuri ei voisi kauaa olla paikoillaan. Tällä kertaa kulkuri päätti kuitenkin vielä jäädä. "Jään silti luoksesi sun, sillä tahdon valon sekä pimeyden mä jakaa kanssas sun..." Jostain tytön ja kulkurin seuraan liittyi joukko katupoikia, jotka salaa ihailivat kulkuriamme. Voisiko heistä tulla joskus samanlaisia, sellaisia jotka voisivat vain vaeltaa paikasta toiseen ilman määränpäätä ja kenties kohdata siinä matkalla tyttösiä? Kulkurimme ei lämmennyt katupoikien ajatukselle, kuka nyt haluaisi olla vapaaehtoisesti kulkuri? Hän kertoi pojille kuinka kulkuri on vähän kuin merimies, joka ei voi maissa olla päivää kauempaa. Moni tyttö on jäänyt häntäkin kaipaamaan ja itkemään kaipauksen kyyneliä. Joskus on vain täytynyt todeta, että odota en ja lähteä jatkamaan matkaa. Vaikka kulkurille oli monesti sanottu, "Sun täytyy muuttuu, sun elämältäs suunta puuttuu", hän ei aina ole kuunnellut neuvoja, vaan pitänyt oman päänsä ja jatkanut taivallustaan. Siitä on seurannut monta hetkeä rakkauden jälkeen ja kulkuri oli nähnyt monissa kahviloiden pöydissä rakastamansa naisen toisen kanssa. Siinä vaiheessa on täytynyt kaivaa jostain takin taskusta kaksi, kenties jo ajan patinoimaa, karttaa ja lähteä jatkamaan tutkimusmatkaa maailmaan. Joskus matkalle on löytynyt mukaan saattaja, toisinaan taas ei.
Pojat kuuntelivat edelleen hiljaa kulkurin tarinaa siitä, millaista kulkurin elämä todellisuudessa on. Siinä samalla paikalle saapui jostain nurkan takaa tuo aiemmin paikalla piipahtanut kulkuriamme muistuttanut mies. Mitä ihmettä? Romero? Miten hän nyt tähän liittyy? Clandestino totesi, "Ciao Romero!" Nyt oli tytön vuoro olla ymmällään, miksi ihmeessä nämä kaksi muistuttivat niin paljon toisiaan? Lopulta kaikki alkoi selvitä, Romero olikin Clandestinon kauan kadoksissa ollut veli. Hetkinen nyt, miten tämä kaikki oli mahdollista? Toinen vaalea ja toinen tumma. Ahaa, heillä oli sama isä, mutta eri äiti. Tyttö oli nyt todella hämmentynyt tästä käänteestä. Kauaa ei Romero heidän seurassaan malttanut olla, vaan totesi, "Arrideverci, lähden tästä jatkamaan omaa matkaani, mutta jos joskus saavutte Roomaan, kodin löydätte luotain mun. Onnea matkaanne, olen teidän rakkaustarinaanne seurannut jo jonkin aikaa ja aikamoinen tarina se tuntuu olevankin. Näyttää siltä, että se ei anna teille kummallekaan rauhaa." ja lähti virnistäen mennessään. Clandestino ja Jazztyttö olivat syystäkin hämmentyneitä ja vain tuijottivat toisiaaan, pohtien miten tässä nyt näin oikein kävi?
Annetaanpa heidän miettiä sitä hetken aikaa ja palataan hetkeksi todellisuuteen. Akin molemmat setit olivat nyt siis taputeltu tältä tanssi-illalta, mutta toki vuorossa olivat vielä encoret, kun yleisö niitä taputuksillaan vaati. Encoreina kuultiin jälleen tutut Haavoitettu ja Nuoruus on seikkailu. Sen jälkeen kiitos ja ilta Akin osalta oli siinä.
Tarinamme tältä iltaa on kuitenkin vielä kesken, joten Fantasia vielä kerran hetkeksi lavalle, jotta saamme kulkurin ja tytön tarinan tältä erää kerrottua loppuun.
Clandestino ja Jazztyttö olivat nyt jo hetken miettineet tilanteen saamaa outoa käännettä ja pohtivat voisiko tämä nyt olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei? Kumpikaan ei sanonut mitään, oli aivan hiljaista, sudenhetki tumma tuttu keskiöinen, ajatus kiertää, yö musta on, kuuleeko yö, kuuleeko tähtivyö heidän toiveensa? Vaikka kulkurimme tekisikin mitä tahansa tyttöjen, tässä tapauksessa yhden tytön, tähden, oli nyt hiljaista, aivan kuin huopatossutehtaalla, mitään ei kuulunut. Kuitenkin kulkuri totesi tytölle, että vaikka heidän tiensä veisi joskus erilleen, vaikka hän kulkisi lapsuutensa laaksoissa, tyttö olisi aina hänen mielessään, siltikin vaikka hän on vain kulkuri matkallaan. Hiljaisuus kuitenkin jatkui, soitto oli vaiennut, ihmiset lähteneet. Kulkuri ja tyttö olivat jääneet kahden yön syliin...
Näin saatiin ilta päätökseen myös Fantasian osalta, tai ainakin niin luultiin. Tosin tanssikansa palkitsi myös Fantasian raikuvilla aplodeilla ja se innoitti pojat kiittämään ja tarjoamaan yleisölle omalta osaltaan myös ylimääräisen kappaleen. Tosin joku lavan vieressä hengaillut artisti meinasi olla eri mieltä asiasta - liekö väsymys jo painanut? Kovasti oli jo kotiin lähdössä ja huuteli siinä Fantasialle ohjeita minkä verran pojat saisivat soittaa. Kun sitten Fantasia ilmoitti, että he soittaisivat neljä kappaletta, ensimmäisesten sointujen jälkeen kovasti yritettiin todeta, että no niin , riittää jo. Kaikesta huolimatta Fantasia sai soittaa ne neljä kappaletta illan päätteeksi, nimittäin tutun Beatles-potpurin (Please please me - Eight days a week - Hard days night - All my loving - She loves you).Elokuun ensimmäisen lauantain tanssit oli nyt saatu päätökseen. Paikalla oli tosiaan mukavasti tanssikansaa, vaikka väki jälleen väheni loppua kohti, ei se tunnelmaa latistanut. Jos Akin sanoista jotain voi päätellä, paikalla oli tuttujen kasvojen lisäksi myös uusia tuttavuuksia. Hienoa, että ihmiset ovat löytäneet Akin & Fantasian! Tämän kesän aikana näitä uusia kasvoja onkin myös omien kuulostelujen perusteella ollutkin liikkeellä useammissa tanssipaikoissa, mutta kyllä vieläkin toki porukkaa mukaan mahtuu. Jos et ole vielä käynyt, lähde ihmeessä jollekin keikalle aistimaan Akin & Fantasian aikaan saama tunnelma. Kesä ei suinkaan ole vielä ohitse, kesäkiertue omalta osalta jatkuu vielä parin keikan verran (syyskuussa voidaan sitten aloittaa syyskiertue). Kiitos jälleen kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo - nähdään taas pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti