Keurusselkä, Keuruu 20.4.2018

...ja sitten taas mentiin. Suunnaksi siis Keuruu ja Keurusselkä.  Aikamoiset hikihumpat saatiin siellä aikaan Akin ja Fantasian tahdittamana. Lapin luonto oli ilmeisesti luonut porukkaan outoa taikaa, sieltä oli ajeltu edellisenä päivänä Keuruulle ja sinne oli suunta taas seuraavana päivänä, mutta sitä ennen siis perjantai-iltana humpattiin keskisessä Suomessa. Vaikka Fantasiasta kaksi neljästä kärsi flunssasta, ei se tahtia haitannut. Mutta millainen ilta meillä oikein oli? Siitä tarinaa tässä blogissa.

Illan tanssit käyntiin tuttuun tapaan Fantasian toimesta ja valssilla liikkeelle. Ihan ensimmäisenä kulkuri pisti valssiksi maantiellä ja kreivien linnoissa vietettiin häitä, viini ja samppanja virtasivat, mutta sydän oli kylmä kuin jää, kun ensimmäisenä valssina ilmoille kajahti Kulkurin valssi. Sieltä maantieltä siirryttiin sujuvasti jatkamaan iltaa Rantakoivun alla. Rantakoivu tarjosi lohtunsa yksinäiselle kun muisteltiin aikaa kauan sitten jolloin sen alla oli istuttu kahdestaan ja silmät kauniit olivat katselleet taivahan tähtösiin. Niinpä rantakoivu oli siinä vaiheessa ainoa ystävä. Sen jälkeen saatiinkin sitten kuulla tarina siitä, mitä tapahtui Isabel nimiseen tyttöseen rakastuneelle miehelle. Ei mennyt tällä miehellä niin kuin Strömsössä, ei. Sai kuulla saarnaa miestyhmä nyt kun kohtaukselta myöhästyy. Siinä sitten vain aneltiin ”Isabel, suo anteeks tämä kerta vain…” Vaikka elo oli kuin karuselli, joka tuota miestä pyöritti, ei tainnut Isabel kuitenkaan lämmetä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä haaveilemaan Budapestin yöhön. Siellä ranta peittyi kukkain tuoksuun ja miete kiintyi virran juoksuun. Sitä yötä ei koskaan voitu unohtaa ja kävipä siellä niin, että joku ryösti suukonkin salaa. Siellä yössä myös priimas soitti viulullaan ja kenties se sai mietiskelemään kuinka oon sua vailla. Tunnelma oli haikea ja surukin täytti silmät. Yksin oli jääty. Tummansininen sävel soi kaihoisasti ja onnen hetki oli ollut pelkkää valhetta. Laulun sanoista hävisi lempi ja siinä pohdittiin mitä jäljelle jää kun erotaan. 

Mutta eipä sitä jääty murehtimaan kovinkaan kauaa, sillä jo seuraavaksi kuultiin tarina pankinjohtajan vapaaillasta. Tuo pankinjohtaja tunsi nimen Alfons Lyytikäinen. Oli lauantai-ilta ja väki täytti kapakan, mutta Alfons ei asemansa vuoksi voinut mennä mukaan, sillä kansan nähden ei pankinjohtaja voinut huvitella. Kuitenkin hän kaivoi ullakolta esiin saxofoninsa  ja lähti kapakkaan, päätyi lavalle soittamaan sooloa. Mitä siitä vaikka ukko onkin liituraitahousukas, ei vanha jatsimies voi olla nousukas. Kun pankinjohtajan tarina oli kerrottu, muisteltiin neitokaiselta nimeltään Caterina saatua suukkoa. Suukko oli vienyt järjen, mutta kuitenkin pientä pohdintaa aiheutti se, tunsiko tuo tyttö totuutta ollenkaan ja kenties moni mies oli saanut hänen rakkautensa. Iltaruskoa ihailtiin myös Fantasian setin aikana, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti ulkona, niin ainakin sitten kuvainnollisesti laulun sanoin. Vaikka oltiinkin järven läheisyydessä, laulussa sitä iltaruskoa ihailtiin meren rannalla ja haaveiltiin jossain kaukana olevasta palmujen maasta, jossa oli neitonen, jolle iltaruskon toivottiin kuiskaten vievän tervehdys ja peittävän tuo neitonen suudelmin. Se maa tuskin oli Italia, josta seuraava tango oli lähtöisin. Romanialainen kitara soitettiin tällä kertaa tšekkoslovakialaisella höyrykitaralla – mitä se sitten ikinä mahtoi tarkoittaakaan, sillä ei kitara tuon tangon aikana kovinkaan paljoa näyttänyt päästelevän höyryjä tai jos päästikin, niin siitä sitten ilmeisesti tanssi-illan kuumuus johtuikin. Kuka tietää. Tangon tahdeista latinalaisiin rytmeihin ja setin päätteeksi salsaa. Seuraavan kappaleen väitettiin kovasti tulevan suoraan kuumasta Kuubasta, mutta kyllä se taisi kuitenkin olla niin, että tämä ”El temporal” on kuitenkin alkuperältään ihan supisuomalainen kappale, kenties tutumpi jenkkana, mutta nyt vain salsaksi sovitettuna. Tässä salsassa muistutettiin siitä, että kuinka se elo ihmisen huolineen ja murheineen on ihan vain väliaikaista. Toisaalta tämä salsa olisi kyllä ihan mielenkiintoista kuulla esitettävän espanjaksi, onhan sillä jo espanjankielinen nimikin. Joten ei muuta kuin ota Simo tästä koppi ja vedä jollakin keikalla kappale tuolla ”alkuperäisellä” kielellä. Toinen salsa oli sitten ihan suomalaista alkuperää, Mamban tunnettu hitti Lauantai-ilta. Kaikkea voi tapahtua kun lähtee ravintolaan, tarkoituksena ottaa vain muutama olut ja mennä kotiin nukkumaan. Sitä voi herätä aamuyöllä aivan kaupungin laidalla, kerätä vaatteensa ja juuri kun joku tulee eteiseen, nähdä yöpöydällä oleva sormus. Siinä onkin paras vaihtoehto sitten vain juosta niin kauas kuin jaksaa, pukeutua ja jatkaa kävellen kotiin. Ei mennyt se lauantai-ilta niin kuin Strömsössä. Epäonnea tuntui olevan matkassa useammallakin Fantasian ensimmäisen setin laulujen henkilöillä.

Tauon jälkeen Aki lavalle ja heti alkuun lähdettiin vauhdikkaasti liikkeelle. Riimannin Raikkua oli heti alkuun luvassa tuttuun tapaan kahden kappaleen verran. Se on salaisuus sekä Virta vie, virta tuo. Lämpö tanssiravintolassa vain tuntui nousevan ja nousevan… mutta ei se tuntunut haittaavan, pääasia että hauskaa oli ja parketti täyttyi iloisesta tanssikansasta ja tunnelma veti lavan reunoille myös iloisin mielin matkaan lähteneitä kuulijoita. Vauhdikkaista aloituskappaleista vaihdettiin sujuvasti tangoon. Ensin tarinaa sateisesta yöstä, jollainen keikan jälkeinen yö kirjaimellisesti ainakin Keuruulla oli. Tuo sateinen yö oli tumma ja sydänkin löi rauhattomana. Mutta toisaalta, sateinen yö voi hyvinkin olla myös rakkauden yö, jolloin kenties riittää se tuokio onnea, jonka voi jakaa toisen kanssa. Jazztyttö ei puolestaan tänäkään iltana surrut sitä, ettei hänellä ollut heilaa. Ei muuta kuin puuteria nokkaan ja otsatukkaa peilaamaan, humpan rytmi sai ainakin vallattomaksi. Siinä saattoi vaikkapa todeta, että laulan, tanssin, missä ja milloinka vain. Tanssin mahdin tunnen mä ain sielussain. Sörkän laitakaduilla viheltelivät katupojat ja jos joskus sattuivat näkemään pollarin, niin silloinkin kaikui vain vihellys. Tänäkin iltana kuu nauroi taivaalla ääneen, mutta vihellys ei kuitenkaan kunnolla tuntunut lähtevän keneltäkään, mutta onneksi yleisön joukosta löytyi pilli, joka pelasti tilanteen – ainakin vihellysten osalta.

Sen jälkeen talleteltiinkin suuria seteleitä, ei talletettu maallista mammonaa, vaan kumottiin se kurkkuun. Annettiin myös ohjeita muille, että anna vain toisten talletella ne suuret setelit, ne multa pitkät vain saa. Elämän ohjeena oli: elän, pelaan, kuljen ja laulu soi, kas määräänsä ja loppuaan ei voi vältellä. Kaikelle tälle voi huoletta todeta myös so what. Nimittäin siinä vaiheessa kun elämä tää on hirveää jos stressiä kantamaan ihminen jää ja vaikka ahdistuksen erämaa saattaa tuoda pahaa tuulta ankaraa, se saa jäädä taakse. Vaikka kämppä lähtisi alta, yöllä putoaisi tähti, rengas räjähtäisi, luottotiedot menisivät, niin kaikkeen voi tosiaan todeta so what. Sitten olikin aika hieman viihdytellä ja kiihdytellä cha chaan tahtiin. Annettiin katseen vaeltaa vartalolla ja poltteen, joka veti väkisin toista päin, pakottaa lantiossa. Kun toiselle sitten kuiskasi kuinka haluaa viihdyttää ja sua kiihdyttää, tehdä sitä milloin vain, saattoi vaikka tuntea toisen rytmin ja jatkaa kuiskailemista siitä kuinka mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuuman. Siltikin siinä saattoi olla kyse vain hetken hullusta huumasta, mutta siitä huolimatta annettiin tulen polttaa povea. Kenties siinä oli kysymys jonkinlaisesta rakkaudesta tai sitten ihan vain närästyksestä, sillä joskus joku lehtiartikkeli kertoi, ettei se polte rinnassa välttämättä ole rakkauden merkki, vaan se saattaakin olla närästystä. Mene ja tiedä. Tässä cha chaassa hoidetaan perinteisesti myös se Akin settien ulkomaankielinen osuus, kun vaihdetaan kieli hetkeksi espanjaksi ja lauletaan, ”esta es la ultima noche” ja lisätään siihen milloin mitäkin välihuudahduksia Fantasian toimesta. Setin päätteeksi sitten vielä rauhallisiin tunnelmiin. Kuopiossa ennen Lapin rundille lähtöä saatiin ohjelmistoon mukaan kappale, josta kaikki Akin osalta alkoi. Finaalinkarsinnassa Aki sai tulkittavakseen kappaleen ”Katujen kuningatar”, joka kuultiin myös Keuruun illassa. Tätä kuuntelee kyllä mielellään ja hienoa, että se on nyt tullut mukaan keikkaohjelmistoon ja toivottavasti se myös pysyy. Parina tälle kuultiin sitten jo kauemmin mukana kulkenut kappale, ”Kaksi karttaa”. Aika oli kuivatella hikeä varttitunnin verran, ennen kuin jatkettaisiin uusilla rytmeillä toinen 45 minuuttia.

Toisen setin alkuun kuumuus ja hiki olivat pakottaneet Akin vaihtamaan vaatteet toisiin kuin mitä ensimmäisellä setillä nähtiin. Hyvä niin, sillä jivellä lähdettiin liikkeelle. Paikalle saapui tummasilmäinen ja vei vain leikkien. Tummasilmäisen ensi katse sai sydämen laulamaan rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Setin ensimmäinen kappale oli niin vauhdikas, että se sai Akin hyppäämään lavalta tanssimaan ensin lavan toiseen reunaan tanssilattialle ja sitten toiseen. Siinä sitä jammattiin porukalla kuka mukaan uskalsi. Toisena jivenä kuultiin Petri Salmisen (Kuka muuten muistaa tämän tummaäänisen laulajan 90-luvun loppupuolelta? Itse muistan, ainakin yhden kerran tuli hänen keikallaan käytyä.) tuotannosta kappale ”Kun onnen saa”. Onnen kerrottiin olevan kuin elohopeaa, kuin shampanjaa, kuin tuuli jota ei voi kesyttää ja aina uudelleen se yllättää. Joten, kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa vaan. Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa. Mutta entä jos kuitenkin kävi niin, että jos vielä oot vapaa, oli tietenkin Akilla neuvo myös siihen – nimittäin bändin kerrottiin yöpyvän paikkakunnalla. Tosin Fantasian toimesta ilmoitettiin, että vain muutaman tunnin ajan, sillä seuraavana aamuna pojilla oli taas suunta kohti pohjoista. Sen jälkeen pistettiinkin leijat lentämään yli vuorten tuulten matkaan. Nämä leijat olivat kultaisia ja niihin oli kirjoitettu kauneimmat lauseet ja kun leijat nousivat kanteen taivaan, saattoi kansat kaikki lukea niistä rakkauden. Seuraava pari olikin sitten vielä hetken aikaa arvoitus, tulisiko tangoa vai rumbaa? Aki teki päätöksensä ja rumbaa oli luvassa. Ensimmäisenä oltiin näiden (Keurusselän) tähtien alla ja siinä samalla kuunvalo veti puoleensa yöperhosta, kun toisena rumbana kuultiin kaunis Kuunvalo ja yöperhonen. Hienoa, että tällaisia vähemmän kuultuja kappaleita eri artistien tuotannoista on löytänyt tiensä Akin ohjelmistoon. En pistäisi pahakseni, jos tällaisia helmiä löytyisi lisääkin kun uusia kappaleita ohjelmistoon mietitään.

Malttamaton ihminen saattaa joskus todeta, että odota en ja silloin ei odoteta eikä menneitä muistella. yhden katseen perusteella ei kannata myöskään jäädä odottelemaan sitä toista, se toisi vain pelkkää huolta. Jälleen kerran yritettiin myös muuttaa Millaa, joka vain kerta kerran jälkeen tarttuu siihen tikkuun lyhimpään ja valittaa aina vain siitä, että mutsin soittaessa tämä veisaa vain sen saman virren, joka on kuultu monta kertaa aiemmin. Kummallinen tyttö tuo Milla, aina vain miettii kuka se hänen sängyssään oleva alaston mies on, ei ole nimeä kysynyt näinä vuosina, vaikka sama tyyppi taitaa olla, jos aina olkaan on tatuoitu Jack Nicholson… Mutta jätetään Milla miettimään asioita ja aletaan pikkuhiljaa lopetella iltaa Akin osalta. Näillä keikoilla pääsee vähintään kerran illassa pukille – ei kun hetkinen, bugille. No ei muuta kuin otetaan ranteista kii ja sidotaan käsinojiin. Katkotaan peukalo, ettei toinen liftaa perään, etusormi saa lähteä myös, jotta tökkiminen loppuu. Keskarikin murretaan, jotta sillä ei häpäistä toista enää, mutta koska pikkurilli ei tee mitään fiksua, se säästetään. Ollaan ihan kohtalon oma ja kerrotaan sille kohtalolle, kuinka ollaan jo iso poika (tai tyttö) ja päätetään itse kenen oon tai en, oma tahto on nyt se tärkein. Tässä välissä tietysti universumin parhaan orkesterin eli tietenkin Fantasian esittely. Sitten vielä viimeiseksi varsinaiseksi kappaleeksi Rakkaustarina. Toki eihän iltaa nyt kesken voi lopettaa, tanssikansa vaati vielä tuttuun tapaan encoret. Aki halusi jättää tanssikansan rauhallisiin tunnelmiin, joten ensimmäisenä ylimääräisenä kappaleena Haavoitettu ja sen parina Nuoruus on seikkailu. Halukkaille olisi respassa luvassa nimmareita ja tarjolla myös Kuriton huppareita ja pipoja. Tai kuten Aki sanoi, hän jakaa nimmareita ja Fantasia pusuja. Mutta eipä illan päätteeksi pusujen jakajia tosin näkynyt, ei vaikka kuinka respan luona vielä odoteltiin, nimittäin kun vielä Fantasian settien jälkeen kuulumiset oli vaihdettu, livahti kyllä joka ikinen nopeasti vaatteiden vaihdolle…

Akin settien jälkeen saatiin siis vielä nauttia ihan runsain määrin Fantasian soitannasta ja laulusta. Hitaalla valssilla liikkeelle, luvassa olivat ”Vuoksesi sun” ja ”Cavatina”. Niiden jälkeen todettiin ensin että hiljaista on niin kuin huopatossutehtaalla. Vaikka todettiin, että ”hys hys, nyt ollaan aivan hiljaa”, ei se kyllä paikkansa pitänyt. Seuraavaksi tehtiin sitten pikainen matka Kööpenhaminaan ja siellä huomattiin kuinka ei ole Kööpenhamina kuin ennen. No olihan edellisestä reissusta toki laulun mukaan kulunut vuosikymmen, kenties useampikin, koska muisteltiin että taisi olla vuosi viiskytkuus ja tivolistakin oli kaikunut tumma blues. Kööpenhamina jäi taakse ja sitten otettiin jo pieni varaslähtö matkalle kohti Lappia, kun ilmoille kajahti Lapin jenkka. Ilmeisesti se tosiaan oli sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa, koska sieltä oli edellisenä päivän tultu ja seuraavana aamuna sinne taas suunnattiin. Mutta sitä ennen lähdettiin kuitenkin porukalla saunaan toisen jenkan myötä, sillä vuorossa oli Saunajenkka. Tosin ei sinne saunaan nyt ihan kirjaimellisesti lähdetty, lämpö tanssiravintolassa oli sen verran korkea ja hiki virtasi varmasti muillakin kuin esiintyjillä, niin pelkkä mielikuvitusmatka riitti tällä kertaa. Jenkkojen jälkeen rauhoituttiin hetkeksi parin hitaan pariin. Ensin mielen valtasi salattu suru, jonka jälkeen mielen valtasi kaipuu Anna-Liisaa kohtaan. Tämän kahden hitaamman kappaleen jälkeen setin päätteeksi kajautettiin ilmoille reippaat polkat, Linjuripolkka ja Karjalan poikia. Tähän väliin vielä yksi pieni tauko ennen kuin soitto jatkuisi vielä hetkisen ennen valomerkkiä.

Tauon jälkeen Fantasia takaisin lavalle ja illan toiset bugit, Lämmin hellä pehmoinen ja Ollaan lähekkäin. Sitten vielä ns. illan viimeiset hitaat, kaunis ”Jos saan sulle itseni antaa” ja ”Alku kaiken kauniin”. Jos saan sulle itseni antaa - kappaleen sanoja kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä niissä on sanomaa paljonkin. Näiden jälkeen illan viimeiset valssit, ensin suunnattiin kulku pienoiseen Metsäpirttiin, joka löytyy rajan takaa. Viimeisenä valssina vielä Ilta Skanssissa ja tämä ilta oli sitten siinä. Fantasian toimesta vielä kehotus mennä turvallisesti huoneisiin tai kotiin, nähdään taas. Mutta ei tämä ilta kuitenkaan vielä valomerkkiin päättynyt, tanssikansa vaati Fantasialta vielä lisää. ”Tästä ei kyllä liitto tykkää”, kuului lavalta, mutta ei hätää, ei me kerrota sinne liittoon, että ilta meni yliajalle. Hieman kyselyä tanssijoille, että mitä halutaan kuulla ja tanssia – nopeaa vai hidasta? Hidasta haluttiin, joten pieni palaveri lavalla siitä mitä soitetaan ja lopputulos oli rumbaa. Ylimääräisenä kappaleena ilmoille Keuruun yössä kajahti instrumentaaliversio kappaleesta ”Jälkemme hiekalla”. Siihen oli hyvä päättää tämä ilta.

Sellainen oli Keurusselän ilta. Jokaisessa tanssipaikassa on oma tunnelmansa ja niin myös täällä. Kuten Aki sanoi, Keuruu ei pettänyt tälläkään kertaa. Hauskaa oli, tunnelma oli kuuma ja hikinen. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo – oli taas kerran mahtava ilta ja flunssaiset soittajatkin tsemppasivat illan hyvin, ei muuta kuin seuraavaan kertaan, joka onkin jo ihan pian 💗

IsoValkeinen, Kuopio 7.4.2018

Vielä ennen kuin Aki ja Fantasia päästettiin keväiselle Lapin rundille, ehdittiin tanssahdella kalakukkojen kaupungissa, Kuopiossa Hotelli IsoValkeisen parketilla lauantai-tansseissa. Tunnelma tansseissa oli hilpeän hauska, naurua tuntui riittävän niin lavalla kuin varmasti myös tanssiparketin puolella – tai no ainakin siinä lavan sivulla, siihen ne parhaimmat heitot kuuluvat, ainakin ne, joita ei julkisesti mikrofoniin lausuta. Akin ohjelmisto oli tähän iltaan uudistunut melkoisesti, molemmissa seteissä saatiin kuulla uusia kappaleita, lainattuja tosin, mutta kuitenkin. Kaikki kappaleet on sisällytetty tämän kertaiseen tarinaan, joten sieltä vain bongailemaan niitä. On myös kyselty mitä mahtaa kuulua tarinoissa aina silloin tällöin seikkailevalle kulkurille, joten tällä kertaa saatte luettavaksi tarinan, joka vastaa kysymyksiinne.

Kulkurimme, tuo lentäjän poika, oli jälleen kierrellyt ympäriinsä ja oli saapunut pienoiseen metsäpirttiin, viettänyt siellä muutaman yön, kuunnellen kuinka metsätuulen humina oli soinut kehtolauluna ja mietti nyt kuinka tie kutsuisi häntä jälleen kulkemaan. Minne tie veisi hänet tällä kertaa, kohtaisiko hän kaipaamansa tytön tällä matkalla vai joutuisiko hän vain tyytymään muistoihinsa? Hän tiesi, että elämä ei lainaa mitään eikä säästä – ”kaikki tai ei mitään” oli hänen elämänohjeensa. Kulkuri tiesi olevansa tässä ja nyt, ehkä jäävänsä, mutta silti täysin omillaan, tämä oli kuin hänen paalupaikkansa tälle matkalle. Kulkuri astui ulos ja katsahti taivaalle, tähdet loistivat vielä hetken valoaan ennen katoamistaan, aivan kuten alumiininiitit hänen takissaan, ne jäivät kimmeltämään kun hän lähti matkaansa. Toiset kenties menivät ulos katsomaan huhtikuuta, mutta hän oli ulkona muusta syystä. Tie kutsui kulkuria. Sielu piirsi hänen silmiinsä yksinäisyyden, hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan. Kulkuri mietti kuinka yhteen hetkeen mahtuu koko maailma, tuhat kiloa tuskaa ja yhtä paljon onnea. Pölyn valkoinen hiekka rahisi kulkurin kenkien alla, kun hän taivalsi polkua pitkin puiston laitaa, kautta portin kaidan, luo vanhan kiviaidan, jonka ruusupensaat jo kätkivät. ”Kuin satumaassa silloin, me kohtasimme illoin…”, mietiskeli hän kaipaamaansa tyttöä. Kuinka he olivat istuneet yhdessä ääreen veen ja katselleet pintaa sen, kulkuri oli kertonut tytölle kaukana siintävästä onnenmaasta, jonne he kerran kahdestaan kulkisivat. Vaikka he olivat jälleen erillään, kulkuri luotti siihen, että tuo päivä koittaisi vielä joskus.

Kulkurin reitti vei eteenpäin aina pitkin Valtatie 66:ta pitkin. Tie oli surkea, kuoppainenkin, mutta kohti Pohjanmaata se vei. Maisemat vaihtuivat, ei se ihan vertoja vetänyt USA:n samannimiselle tielle, silti kuljettava sitä pitkin oli. Kenties kulkurilla oli tuo toinen tie mielessään, koska siinä kaipaamansa tyttöä ajatellessaan, hänen ajatuksensa kulkivat mielessä englanniksi, ” Come, get me, baby, get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, you can have a lot. I'm easy, said I'm easy.” Tämän jälkeen kulkuri havahtui taas hetkeksi todellisuuteen ajatuksistaan ja vaikka olikin kevät, hän mietiskeli hetken mieleensä jääneitä syyskuisia päiviä, tuuli tuuti viljaa, nyt nuo samaiset pellot olivat vielä lumen peitossa, mutta muistojen syyskuu oli hänen mielessään, vaikka hän kulki kaukana, hän sulki sen syömmeensä. Kevätaurinko lämmitti mukavasti kulkuria tämän kulkiessa eteenpäin, hän huomasi lumisilla pelloilla kauriita, vielä ei ollut niiden metsästyksen aika, joten nuo eläimet saisivat olla rauhassa kauriinmetsästäjiltä. Aikansa kuljettuaan kulkuri huomasi saapuneensa Lapin maisemiin. Hän tiesi kuinka vain Lappiin kulkeutunut tunsi mitä aiemmin ollut on vailla. Tunturit viilsivät pilviä, sellaista seutua ja sellaista maata ei vain voinut unhoittaa.  Kulkuri päätti huuhtoa matkansa pölyt pois saunassa, hän tiesi että saunan puhdas tuoksu se on parfyymeistä parhain, joten hän suuntasi kohti erämaajärven rannalla olevaa savusaunaa. Hän heitti vähän lisää löylyä ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Savusaunan lämmöstä nauttiessaan kulkuri mietiskeli sitä kuinka tuo hänen kaipaamansa tyttö sai hänet uskomaan tulevaan, sen hän oli tämän silmistä nähnyt. Tämän onnen hän oli tallettanut sydämeensä, se oli salaisuus kuinka paljon hän rakastikaan ja kuinka paljon siitä sai. Kuinka monta kertaa kaipuu polttava olikaan täyttänyt hänen mielen?  Heillä kummallakin oli matka mittaamaton toisen luo, mutta onneksi oli kuitenkin muistot. Muistot, joita virta toi ja joita virta myös vei mennessään. Toisaalla tyttö kaipasi kulkuriaan, hän tunsi tuon miehen tuoksun ihollaan ja aisti vielä hellyyden. Hän sulki silmänsä onnesta ja muisteli kuinka järkeä ei kaivattu lain kun kulkuri oli hänen tuon rakkauden yön. Silloin oli riittänyt vain tuokio onnea, nyt hän sai taas haaveilla kulkuristaan. Tyttö toivoi saavansa kulkurin luokseen, jotta tämä voisi koskettaa häntä taas lisää. Sateinen yö seuranaan tyttö mietti missä kulkuri mahtoi olla ja oliko hän yhä tämän mielessä. Tokihan kulkuri Jazztyttöä ajatteli, vaikka tyttö sitä epäilikin. Tytölle oli monta kertaa sanottu, ”Turha on surra jos ei oo sulla heilaa”, mutta tyttö ei vain voinut kertoa kaikkea, kulkuri oli hänen oma salaisuutensa. Kulkuri puolestaan mietiskeli Sörkän laitakaduilla kohtaamiaan katupoikia ja kuinka nämä olivat opettaneet hänet viheltämään ja tanssimaan. Kulkuri oli salaa harjoitellut tanssimista, sillä hänen tanssitaidoissaan oli parantamisen varaa. Kun hän illan tullen kävi tanssimaan, hänestä tuntui kuin kuu olisi nauranut hänelle taivaalla. Mutta miksi ihmeessä kuu oikein nauroi?

Nauroiko kuu hänelle siksi, että toisien mielestä hän oli vain kurja kulkuri vai siksi, että hän ei koonnut maallista mammonaa? Hän todellakin antoi toisten talletella suuret setelit ja itse vain eli, pelasi, kulki ja laulu soi, sillä osaansahan ei voinut muutella. Murheita riitti tässä elämässä, mutta jos totesi vain ”So what”, oli helppo jatkaa eteenpäin. Kulkuri muisteli vielä sitä, kuinka tytön katse oli vaeltanut hänen vartalollaan kun he olivat viimeksi nähneet. Kumma polte, joka oli pakottanut kulkurin lantiossa, oli vetänyt häntä väkisin tyttöä päin. Kyllä hän sen tiesi, että he tekivät toisillensa hyvää, jopa niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. Siinä tyttöä kaivatessaan hän mietti kuinka paljon hän halusi kiihdyttää ja viihdyttää tyttöään. Kulkuri mietti kuinka hän kaappaisi tytön syleilyynsä kun he jälleen näkisivät, tyttö painautuisi häntä vasten ja kuiskaisi, ”Mä rytmisi tunnen”. Hän lukisi tytön huulilta vimman, tuon kavalimman ja söisi sen surutta. Kuitenkin katkerat muistot palasivat väkisin kulkurin mieleen. Hän mietti niitä aikoja jolloin hän vain kulki katuja yöhön pimeään. Saisiko hän tuon tytön koskaan mukaansa ja jos saisi, olisiko tyttö silloin katujen kuningatar kulkurinsa rinnalla? Jos näin kävisi, silloin he olisivat kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan ja he olisivat karttoina toisilleen. Kenties heidän kartoiltaan löytyisi myös tie salaiseen ja he kirjoittaisivat yhdessä lopun tunteiden kirjaan.

Jossain vaiheessa kulkurilla kävi mielessä mitä mahtoi kuulua hänen veljelleen, tuolle tummasilmäiselle, joka vain kiusasi ja vei naisia leikiten. Tummasilmäisestä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, kuinka moni nainen olikaan tällä hetkellä voimaton ja antoi vain tunteiden viedä? Olihan hänen veljensäkin yrittänyt houkutella hänen kaipaamaansa tyttöä mukaansa, mutta kulkuri oli kuitenkin vetänyt pidemmän korren. Hän tiesi, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa ja hyräili mielessään, ”Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa”. Siksi hän päätti, että olisi aika taas suunnata kulku tytön luokse. Lähdön hetki, se oli käsillä jälleen kerran. Kulkuri aloitti matkansa, yön tuoksut leijuivat vielä ilmassa, tuntui kuin hän olisi nähnyt tytön saapuvan läpi usvan, kastepisarat huulilla välkkyen. Tuo näky katosi kuitenkin kuin usvaan ja kulkuri ymmärsi vain uneksineensa edellisen kesän muistoista, aivan kuin hän olisi vilkaissut muistojen peiliin, niin elävänä nuo muistot olivat hänen mielessään. Kulkuri jatkoi matkaansa, sillä hänen mielessään oli vain ajatus ”odota en”, hän halusi päästä pian kaipaamansa tytön luokse. Odottaminen oli hänen mielestään aivan turhaa, hän ei muistelisi enää menneitä vaan tahtoi nähdä mitä huominen toisi hänelle eteen. Toisaalla tyttö oli päätynyt tuttuun kahvilaan ja ottanut sieltä pöydän, selkä ulko-ovelle päin ja katseli kahvilan seinällä olevaa taulua, vanhaa valokuvaa mustavalkoista. Monta kertaa hänelle oli sanottu kuinka hänen täytyisi muuttua, hän ei ollut enää mikään tyttö ja hänen täytyisi tehdä jotain järkevää. Lapselliset leikit pitäisi kuulemma myös lopettaa, mutta oliko se lapsellista että hän kaipasi kulkuria? Hänen mielestään ei.

Kun tyttö astui ulos kahvilasta, oli jo pimeää ja tähdet loistivat taivaalla. Tyttö katseli hetken tähtitaivasta ja ajatteli, ”Näiden tähtien alla, sua odottamalla, mä kulutan aikaani…” Samaisen tähtitaivaan alla kulkuri mietiskeli kuunvalossa kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli kuin kuunvalo, joka veti häntä puoleensa kuin yöperhosta.” Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.” Sitä hän tuskin koskaan saisi selville miten tyttö oli hänet alkujaan vietellyt, heillä molemmilla oli omat salaisuutensa. Kulkuri muisteli sitä, kuinka tyttö oli häntä ensimmäisen kerran moikannut häntä, vaikka hän ei edes tuntenut tätä. Kohtalo oli yrittänyt monesti erottaa heitä, mutta nyt hän teki kohtalolle selväksi kuinka hän oli iso poika jo ja päättäisi itse kenen on tai ei. Hän kaipasi tyttönsä viereen yön usvaa silmissään. Oliko tässä aineksia rakkaustarinaan, joka ei antaisi hänen mielelleen rauhaa? Mutta sen hän tiesi ettei kuitenkaan unohtamaan kaipaamaansa tyttöä. Vaikka joskus hän tunsi olonsa haavoitetuksi, tiesi kulkuri sen, että jos rakastaa, se ei muuta pysyvää. Paljon kulkuri oli matkoillaan nähnyt, mutta nyt hän kaipasi vain yhtä tiettyä tyttöä, hänestä tuntui kuin eläisi nuoruuttaan uudelleen ja kuinka nuoruus olisi seikkailu suunnaton.

Aikansa kuljettuaan kulkuri alkoi jo lähestyä määränpäätään ja hänen mielialansa muuttui kaipaavasta kenties hieman levottomaksi. Hän alkoi tanssahdella ja laulella, ” A women is a women and a man ain't nothin' but a male. One good thing about him, he knows how to jive and wail. You gotta jump, jive and then you wail”. Kulkurin levottomuus herätti huomiota vastaantulijoissa ja he katselivat kummissaan kun tämä hyräili ääneen, ” I'll pretend that I'm kissing the lips I am missing and hope that my dreams will come true… All my loving I will send to you. All my loving, darling I'll be true.” Määränpää häämötti jo kulkurin silmissä, enää ei ollut pitkä matka, kaikki huolet murheineen olivat vain väliaikaista ja jos hän joutuisi pettymään, sekin olisi vain väliaikaista. Tyttö asui kuitenkin aika kaukana, aivan kaupungin laidalla ja koska oli lauantai-ilta, kulkuri mietti oliko tyttö lähtenyt ravintolaan juhlimaan vai olisiko tämä kotona. Kulkuri koputti tytön oveen ja ovi avautui. Kulkurista tuntui jälleen sillä hetkellä, että tuo tyttö teki hänen päänsä kahjoksi kun hän jäi tätä ihmettelemään. Jostain syystä kulkurista tuntui että tuo tyttö oli oikea kissanainen, tämä käveli keinuvin kissanaskelin ja aivan kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. He olivat jälleen yhdessä, enää ei kulkurin tarvinnut miettiä tämän saattavan olla unta, eikä miettiä haaveissa vainko oot mun, sillä hän sai sulkea kaipaamansa tytön syleilyynsä.

Sellainen tarina tällä kertaa illan ohjelmistosta, alkaen aina Fantasian setistä ja Akin kahden setin kautta Fantasian viimeiseen, illan päättäneeseen lyhyeen settiin. Kuten jo alussa todettiin, tunnelma oli hilpeän hauska ja naurua illassa riitti. Mitä ihmeellisimpiä ilmeitä sekä naurava kuu ja lavalla tanssiaskeleita enemmän tai vähemmän tapailevia soittajia, joiden suoritus oli täyden kympin arvoista Aki ja Fantasia vain osaavat hommansa, ei turhaa jäykistelyä, vaan annetaan mennä.  Välillä sitä vain ei voi muuta kuin pyöritellä päätään ja nauraa kaikelle mitä illan aikana tapahtuu. Jos Aki kirjoittaa facebookissa, ettei rahastakaan vaihtaisi Fantasiaa mihinkään, niin siitä on hyvä olla samaa mieltä. Kohta kaksi vuotta Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja itsellä takana (Fantasian keikkoja kohta neljä vuotta) ja silti tämä porukka jaksaa yllättää joka kerta. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Pian taas nähdään.

Rauhalahti, Kuopio 21.3.2018

Kylpylähotelli Rauhalahti 21.3. – paikka josta kaikki sai alkunsa 50 keikkaa takaperin toukokuussa 2016. Silloin tarjoutui mahdollisuus lähteä ensimmäisen kerran Akin & Fantasian yhteiselle keikalle, keikalle, jollaiselle oli koko kevään ajan tehnyt mieli mennä ihan mielenkiinnosta, kun Fantasia vasta tuuraili Akin taustalla. Kun siitä oli maininnut ja harmitellut asiaa laivan baaritiskillä, oli saanut vastaukseksi, että kyllähän niitä keikkoja Akin kanssa varmasti lisää tulee, joten tule ihmeessä. Sinne lähdin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Tämä oli vähän niin kuin ”paluu rikospaikalle” ja sehän sopi hienosti kun Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja tuli mittariin 50.

Naistentanssit pyörähtivät Fantasian osalta käyntiin klo.21 ja valssilla liikkeelle. Ensimmäiseksi lähdettiin Simon johdolla matkaan kohti Saimaan saarta ja Nestori Miikkulaisen pikkuista torppaa. Tarina vanhoista pojista viiksekkäistä aloitti illan ja toisena valssina kuultiin Jounin tulkitsemana kuinka illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Siinä hetkessä oli siis helppo todeta, tiedä en kauniimpaa, vaikka valssissa puhuttiinkin toukokuusta. Sen jälkeen lauluvuoro siirtyi jälleen Simolle ja tähtitaivas näytti tietä matkalle eteenpäin. Siinä esitettiin tytölle toive, ettei tämä rakastuisi, koska haaveet eivät kuitenkaan toteutuisi, veri oli levoton ja tietä oli edessä. Siitäkin huolimatta Janin seuraavaksi laulamassa laulussa antauduttiin kuin hullu rakkauteen vaarasta huolimatta, mutta kun sitä toista ei voinut vastustaa, ei siinä tilanteessa voinut muuta. Sitten pistettiinkin kunnolla vauhtia ja lähdettiin länkkäritunnelmiin, ensin Jouni kertoi tarinan vanhasta toveristaan Pecos Billistä. Tuo tarina oli sen verran vauhdikas, että välillä lavalta saattoi kuulla huudon, ”Jihaa” ja Simo sekä Jani pistivät koskettimilla ja kitarallaan melkoista välisoittoa kehiin, niin että alkoi jo miettiä pysyykö Kimmo mukana tahdissa vai ei. Samankaltainen meno jatkui vielä toisen kappaleen verran, kun Simo tulkitsi Extrapallon. Peli pelattiin siinä tosiaan melkein tilttiin ja kuulat vierivät kulmanurkkaan.

Jotta saatiin tahtia hieman rauhoitettua, oli aika hitaiden valssien. Kaksi kaunista ja tunnelmallista hidasta valssia Simon ja Janin tulkitsemina. ”Olet mielessäni näin, saavut illoin. Kun sä lähdit ystäväin, niin lausuin silloin. Vaya con dios, mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo. Anna sydämesi vaan sua tielläs johtaa. Ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa…” – Vaya con Dios, jonka jälkeen lähdettiin elokuvatunnelmiin, vuoteen 1961 ja Aamiainen Tiffanylla – elokuvasta tutun kappaleen pariin. Kuunsiltaa eli Moon River oli illan toinen hidas valssi. Kun kuunsiltaa oli katseltu ja kenties kuljettu, oli aika lähteä jatkamaan matkaa swingin tahtiin Valtatielle 66. Kuskina tuttuun tapaan Simo ja vaikka matkalla olikin kuoppia ja se oli surkea, siitäkin huolimatta matka sujui jopa niin hyvin, että se sai Janin toteamaan, ”I’m easy”. Swingien jälkeen oli hyvä päättää Fantasian setti tangon taivutuksiin. Ensin annettiin Simon kertoa tarinaa siitä kuinka ”Taasen iltaruskohon peittyy meren kaukaiset rannat kuin kultaan purppuraan…” Laulun mukaan sitä katseltiin hiljaa ja kaihoten joka ainoa ilta ja vaivuttiin unelmaan, sillä olihan tuolla jossain maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen. Jotenkin tämä tango vain tuo mieleen kesän hämärtyvät illat, tanssilavat ja haitarin soiton tässä kappaleessa. Ai että, jotenkin sitä odottaa jo kesää, kesälavoja ja sitä, että Simon haitari tekee taas paluun keikoille. Sitä odotellessa. Toisena tangona soi aidolla tsekkoslovakialaisella ”Lantolalla” soitettuna ja Janin laulamana Romanialainen kitara. Jos ensimmäinen tango oli ihan supisuomalainen, oli tämä toinen sitten vähän kauempaa, Italiasta, lähtöisin. Roomalaisesta kitarastahan siinä alkujaan lauletaan, mutta syystä tai toisesta suomennoksessa Rooma on vaihtunut Romaniaksi… Tauon paikka ja sitten saataisiin myös Aki lavalle.

Illan aikana saatiin kuulla ohjelmistoon tiensä löytäneitä uusia kappaleita – tai no ei aivan kirjaimellisesti uusia, mutta uusia kuitenkin. Aki aloitti oman settinsä toteamalla ”Se on salaisuus” eli liikkeelle lähdettiin mukavan vauhdikkaasti. Kun salaisuuksista oli laulettu, annettiin vain virran viedä ja virran tuoda, kenties ne salaisuudet heitettiin sinne virran vietäväksi.  Vaikka ilta ja ensimmäinen setti olivat vasta alussa, koitti tässä vaiheessa Lähdön hetki. Ei kuitenkaan välttämättä ihan kirjaimellisesti, ainoastaan tangon muodossa. Mutta koska laulussa lauletaan kuinka lähdön hetki on vaikein ja jään silti luoksesi sun, koitti sen jälkeen rakkauden yö, jolloin tunnettiin toisen tuoksu iholla ja voitiin astia hellyys. Onnesta suljettiin silmät ja järkeä ei kaivattu lain – siinä riitti vain tuokio onnea. Kun ensimmäiset tangot Akin tulkitsemina oli kuultu ja taivuteltu, oli aika reippaan humpan. Jazztyttö oli löytänyt tiensä myös Kuopioon ja valloitti tanssilattian eikä jäänyt suremaan jos ei heilaa ollut, sillä kun pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa, saattoi saada seuraa katupojista Sörkän laitakaduilta, jotka viheltelivät tytön akkunaan kuun nauraessa taivaalla. Ja jos pollarit satuttiin näkemään, niin edelleen vain vihelleltiin, olihan siinä herroilla ja narreilla ihmettelemistä, sillä tunnetustihan he eivät viheltäneet lain, mutta sen taidon oppi kyllä näiltä vallattomilta katupojilta.

Humpan jälkeen foxille, tai sutifoxille, kuten Aki seuraavat kappaleet nimitti. Nyt siis saatiin kuulla ohjelmistoon päätyneet uudet kappaleet. Ensimmäiseksi annettiin muiden talletella suuret setelit ja todettiin, ”Ne multa pitkät vain saa, elän pelaan ja laulu soi, kas osaansa ei muutella voi.” Koska loppuaan ei vältellä voi, oli aika vain sanoa ”So what”. Niinpä niin, ”So what vaikka kämppä alta lähti, yöllä putos tähti, naurahdin. So what, vaikka rengaskin räjähti ja luottotiedot menetin. So what, vaikka meillä onkin kriisi, erollinen iisi kuitenkin. So what, vaikka en kuulu unelmiisi, nyt mä sen ymmärsin.” Kappalehan on alun perin tangokuningatar Jenna Bågebergin tunnetuksi tekemä, mutta hyvältä se kuulostaa myös Akin esittämänä. Kautta aikojen tangokuninkaalliset ovat kyllä levyttäneet hienoja kappaleita, joita myös toisten kuninkaallisten esittää omassa keikkaohjelmistossaan. Sitten oli taas aika viihdyttää ja kiihdyttää, antaa katseen vaeltaa vartalolla ja lantiossa pakottava polte veti väkisin toista päin. Liekö Rauhalahden naistentansseissa jotain taikaa, kun välisoittojen aikana lavalta kuului ties minkälaisia välihuudahduksia, vai lähestyvä kevätkö sen sai aikaan? Mene ja tiedä, Rauhalahden illassa karattiin myös kauas arjen taa, vaikka keskiviikkoilta olikin. Siellä arjen takana tuskin tarvitsi pelätä koittavan hetkeä rakkauden jälkeen. Mutta toki siellä arjen takana voi muistaa sen seikan, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.

Kun tauko oli ohitse ja oli aika jatkaa toisella setillä, lähdettiin liikkeelle rumban tahdeilla. Ensimmäinen rumba oli aivan liian harvoin kuultu Uniklubin tunnelmallinen ”Näiden tähtien alla”. Tämä kappale saisi oikeasti tulla useammin, on se sen verran kaunis ja herkkä Akin tulkitsemana. Kun tähtien alla oli odotettu ja kulutettu aikaa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan, kuultiin kappale, joka kuultiin ensimmäisen kerran helmikuun alussa Kartano Kievarin keikalla, jolloin Aki vain hiljaa kuiskasi lavalta sen olevan uusi kappale, mutta silloin siitä ei jäänyt mieleen kovinkaan paljoa, muuta kuin, että siinä kerrottiin kuunvalosta ja yöperhosesta. Nyt kappale paljastui Johanna Pakosen tuotannosta löytyväksi ”Kuunvalo ja yöperhonen” nimiseksi kappaleeksi. Hieman ehkä surumielinen rumba, mutta kaunis kertosäe, ”Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua. Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.  Voin antaa mun kohtalon.” Tässä taas ehdottomasti sellainen kappale, jonka toivoisi jäävän ohjelmistoon. Samaisen kuningattaren tuotannosta lainattiin myös seuraava kappale kun lähdettiin foxille. Tässä vaiheessa iltaa oli jo aika kumota kummallisia rakkauden drinkkejä, joita varmasti halutessaan sai illan aikana baaritiskiltä paikan taitavien baarimikkojen loihtimina.

Kun drinkit oli nautittu, oli vuorossa aikamoinen yllätys, yllätys joka kieltämättä kyllä jätti allekirjoittaneen sanattomaksi, mitä kyllä nykyisin ei kovin usein tapahdu. Aki kertoi kuinka vajaa kaksi vuotta sitten tulin tänne samaiseen paikkaan hänen keikalleen ensimmäistä kertaa ja nyt olen jälleen täällä ja käytyjä keikkoja on 50. Se on kuulemma konjakkiryypyn paikka kun hänen keikoissaan tulee viisikymmentä täyteen. Sieltä sitten vain valmiiksi kirjoitettu kortti ja minipullo konjakkia esille kehotuksen kera, että sitä ei sitten juoda siinä (no en juonut, piti vielä ajaa yöllä kotiin). Vielä kehotus kaikille miehille hakea allekirjoittanut tanssimaan, mutta pienoiseksi pettymykseksi kukaan ei noudattanut Akin kehotusta, eivät edes Fantasian pojatkaan, vaikka kovasti edes jotain tanssittajaa odottelinkin lavan reunalla. Lähdettiin kuitenkin porukalla kyläilemään Koivukujalla, sillä Aki paljasti (jälleen) kuinka asun kyseisessä osoitteessa. Onneksi kuitenkaan talon ja asunnon numero ei tietääkseni ole Akilla tiedossa, pysyvät ainakin innokkaat ihailijat tällä tavoin poissa.

Myös vastustamaton, uudenlainen nainen, löytyi näistä naistentansseista ja uros jokainen huomasi kyllä sen, heti kun hän katsoi silmiin. Vaikka tuo vastustamaton nainen vain vietteli yhden kerrallaan iltaseurakseen, tunsivat miehet silti olevansa gigoloja ja saatiinhan sitä kuulla tähän kappaleeseen kuuluva Simon soolo-osuus, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”. Tällä kertaa se tuntui tulevan sen verran käheällä äänellä koskettimien takaa, että kävi hetken mielessä vieläkö miehestä lähtee ääntä sen jälkeen. Kappaleen jälkeen Aki totesi, että katsokaa nyt noita bändin poikia, miten ne hymyilevät – ainakin sisäisesti – kun laulettiin vastustamattomasta naisesta. Liekö se johtunut tuosta vastustamattomasta naisesta, koska seuraavaksi huudahdettiin, että odota en, se aivan turhaa on! Sitten olikin aika rauhoittaa tahtia, ettei meno yltyisi aivan mahdottomaksi loppuiltaa kohti. Oli aika kaivaa esille perinteiseen tapaan kaksi karttaa ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuuli nousi kun tuun syliin sun. Kartoilta saattoi löytää myös tien salaiseen, eikä kaikkea kuitenkaan saanut kerralla paljastaa. Tuolle matkalle maailmaan oli hyvä ottaa mukaan myös saattaja, sillä jos joskus on joutunut selviytymään elämän vaikeista päivistä yksin, on hyvä kuitenkin muistaa, että emme milloinkaan kulje ilman saattajaa. Sitten vielä varsinaisen setin päätteeksi bugit. Tällä kertaa ensimmäisen bugin tahtiin valloitettiin koko maailma ja siirrettiin tahdonvoimalla kaikki esteet tieltämme pois, koska keskipiste kaikkeuden on tunne pienten ihmisten. Tähän väliin tietysti tuttuun tapaan Fantasian esittely, ennen kuin oli aika illan viimeisen, varsinaisen kappaleen Akin toimesta. Ilmoille kajahti ”Rakkaustarina”, jonka loppusointujen aikana Aki poistui lavalta tanssilattian kautta odottamaan haluaako savolainen tanssikansa vielä kuulla lisää ja halusihan se. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin kaksi tangoa – ensin kietouduttiin kuun hopeaiseen viittaan, jonka jälkeen oli hyvä päättää ilta lausumalla ”Tahdon”. Siinä oli ilta Akin osalta tällä erää, pieni tauko siihen väliin ja sen jälkeen Fantasia viihdyttäisi vielä hetken ennen valomerkkiä ja illan päättymistä.

Koska kello mennä tikitti kovaa vauhtia eteenpäin, Fantasian viimeinen setti piti sisällään vain neljä kappaletta.  Countryfoxilla liikkeelle ja ensimmäisenä tunnettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun Simo tulkitsi toivekappaleen ”Polte”. Sen jälkeen Jani kertoi kuinka ”tielle kutsun sain, kun kaipuu vapauden soi rinnassain”. Oltiin siis tiellä taas. Sitten olikin jo aika viimeisten valssien, ensimmäisenä viimeisenä valssina Simo tulkitsi meille ”Ilta Skanssissa” valssin ja jotain kummallista lai lai laa ääntä kuului lavan toisesta reunasta kohdassa, ”ja iltataivahan tähtien alla mä sulle laulelen”. Jouni ei selvästikään jaksanut odottaa, että pääsisi vielä laulamaan illan viimeisen valssin. Kun kuitenkin vähän aikaa malttoi mielensä, koitti sen illan viimeisen valssin aika ja lauluvuoro siis Jounille. Silmissä häämötti pienoinen metsäpirtti, jossa metsätuulen humina soi kehtolauluna. Siihen oli hyvä päättää tanssi-ilta, toivottaa hyvää yötä ja turvallista kotimatkaa, nähdään taas.

Mutta ei sitä iltaa kuitenkaan ihan vielä maltettu päättää. Muutama jäljellä oleva tanssipari ja jokunen kuuntelemaan jäänyt, saivat aikaan sen verran raikuvat suosion osoitukset, että se tarkoitti ylimääräistä kappaletta myös Fantasian osalta, siitäkin huolimatta, että jostain kuului vieno toive, ”Elekee, elekee”. Siinä sitten kyseltiin mitä kenties haluttaisiin kuulla tai mitä haluttaisiin tanssia. Kovin hiljaista oli toiveiden suhteen ja alkoi näyttää siltä, että pojat olivat tehneet päätöksen. Simo rohkeana ehdotti, että miten olisi rokkenrollit illan päätteeksi ja jos vaikka Beatles-potpuri… Siinä vaiheessa tanssilattian puolella herättiin ja toivottiin tangoa. Mikäs siinä sitten, vaihdetaan Beatles tangoon, Fantasialtahan se onnistuu. Lähdettiin matkalle tangon toiseen kotimaahan Uruguayhin ja ilmoille kaikuivat La Cumparsitan tahdit illan lopuksi. Valomerkkikin ehti tulla ennen kuin ilta saatiin pakettiin myös Fantasian osalta.

Sellainen keikka siis keikka nro 50. Uusia kappaleita, yllätys ja ennen kaikkea jälleen kerran hieno ilta. Vaikka tällä kertaa lähdin matkaan yksin ja ajokeli matkalla oli välillä mitä oli pöllyävän lumen vuoksi, kannatti lähteä. Niin paljon sai taas tallettaa muistoihin tästäkin illasta, joita voi sitten muistella kun kaipaa jotain piristävää arjen keskelle. Kiitos vielä kerran illasta ja kaikista näistä 50:stä tähän astisesta keikasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Kiitos että olette olemassa. Seuraava keikka odottaa jo aivan nurkan takana ja vaikka kovin keväiseltä ei ulkona tällä hetkellä näytäkään, kevättä kohti mennään ja keikkoja, joilla tapaamme, näyttää olevan tulossa kevään aikana vielä ennen kesää ihan mukavasti. Nähdään siis pian!