IsoValkeinen, Kuopio 7.4.2018

Vielä ennen kuin Aki ja Fantasia päästettiin keväiselle Lapin rundille, ehdittiin tanssahdella kalakukkojen kaupungissa, Kuopiossa Hotelli IsoValkeisen parketilla lauantai-tansseissa. Tunnelma tansseissa oli hilpeän hauska, naurua tuntui riittävän niin lavalla kuin varmasti myös tanssiparketin puolella – tai no ainakin siinä lavan sivulla, siihen ne parhaimmat heitot kuuluvat, ainakin ne, joita ei julkisesti mikrofoniin lausuta. Akin ohjelmisto oli tähän iltaan uudistunut melkoisesti, molemmissa seteissä saatiin kuulla uusia kappaleita, lainattuja tosin, mutta kuitenkin. Kaikki kappaleet on sisällytetty tämän kertaiseen tarinaan, joten sieltä vain bongailemaan niitä. On myös kyselty mitä mahtaa kuulua tarinoissa aina silloin tällöin seikkailevalle kulkurille, joten tällä kertaa saatte luettavaksi tarinan, joka vastaa kysymyksiinne.

Kulkurimme, tuo lentäjän poika, oli jälleen kierrellyt ympäriinsä ja oli saapunut pienoiseen metsäpirttiin, viettänyt siellä muutaman yön, kuunnellen kuinka metsätuulen humina oli soinut kehtolauluna ja mietti nyt kuinka tie kutsuisi häntä jälleen kulkemaan. Minne tie veisi hänet tällä kertaa, kohtaisiko hän kaipaamansa tytön tällä matkalla vai joutuisiko hän vain tyytymään muistoihinsa? Hän tiesi, että elämä ei lainaa mitään eikä säästä – ”kaikki tai ei mitään” oli hänen elämänohjeensa. Kulkuri tiesi olevansa tässä ja nyt, ehkä jäävänsä, mutta silti täysin omillaan, tämä oli kuin hänen paalupaikkansa tälle matkalle. Kulkuri astui ulos ja katsahti taivaalle, tähdet loistivat vielä hetken valoaan ennen katoamistaan, aivan kuten alumiininiitit hänen takissaan, ne jäivät kimmeltämään kun hän lähti matkaansa. Toiset kenties menivät ulos katsomaan huhtikuuta, mutta hän oli ulkona muusta syystä. Tie kutsui kulkuria. Sielu piirsi hänen silmiinsä yksinäisyyden, hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan. Kulkuri mietti kuinka yhteen hetkeen mahtuu koko maailma, tuhat kiloa tuskaa ja yhtä paljon onnea. Pölyn valkoinen hiekka rahisi kulkurin kenkien alla, kun hän taivalsi polkua pitkin puiston laitaa, kautta portin kaidan, luo vanhan kiviaidan, jonka ruusupensaat jo kätkivät. ”Kuin satumaassa silloin, me kohtasimme illoin…”, mietiskeli hän kaipaamaansa tyttöä. Kuinka he olivat istuneet yhdessä ääreen veen ja katselleet pintaa sen, kulkuri oli kertonut tytölle kaukana siintävästä onnenmaasta, jonne he kerran kahdestaan kulkisivat. Vaikka he olivat jälleen erillään, kulkuri luotti siihen, että tuo päivä koittaisi vielä joskus.

Kulkurin reitti vei eteenpäin aina pitkin Valtatie 66:ta pitkin. Tie oli surkea, kuoppainenkin, mutta kohti Pohjanmaata se vei. Maisemat vaihtuivat, ei se ihan vertoja vetänyt USA:n samannimiselle tielle, silti kuljettava sitä pitkin oli. Kenties kulkurilla oli tuo toinen tie mielessään, koska siinä kaipaamansa tyttöä ajatellessaan, hänen ajatuksensa kulkivat mielessä englanniksi, ” Come, get me, baby, get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, you can have a lot. I'm easy, said I'm easy.” Tämän jälkeen kulkuri havahtui taas hetkeksi todellisuuteen ajatuksistaan ja vaikka olikin kevät, hän mietiskeli hetken mieleensä jääneitä syyskuisia päiviä, tuuli tuuti viljaa, nyt nuo samaiset pellot olivat vielä lumen peitossa, mutta muistojen syyskuu oli hänen mielessään, vaikka hän kulki kaukana, hän sulki sen syömmeensä. Kevätaurinko lämmitti mukavasti kulkuria tämän kulkiessa eteenpäin, hän huomasi lumisilla pelloilla kauriita, vielä ei ollut niiden metsästyksen aika, joten nuo eläimet saisivat olla rauhassa kauriinmetsästäjiltä. Aikansa kuljettuaan kulkuri huomasi saapuneensa Lapin maisemiin. Hän tiesi kuinka vain Lappiin kulkeutunut tunsi mitä aiemmin ollut on vailla. Tunturit viilsivät pilviä, sellaista seutua ja sellaista maata ei vain voinut unhoittaa.  Kulkuri päätti huuhtoa matkansa pölyt pois saunassa, hän tiesi että saunan puhdas tuoksu se on parfyymeistä parhain, joten hän suuntasi kohti erämaajärven rannalla olevaa savusaunaa. Hän heitti vähän lisää löylyä ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Savusaunan lämmöstä nauttiessaan kulkuri mietiskeli sitä kuinka tuo hänen kaipaamansa tyttö sai hänet uskomaan tulevaan, sen hän oli tämän silmistä nähnyt. Tämän onnen hän oli tallettanut sydämeensä, se oli salaisuus kuinka paljon hän rakastikaan ja kuinka paljon siitä sai. Kuinka monta kertaa kaipuu polttava olikaan täyttänyt hänen mielen?  Heillä kummallakin oli matka mittaamaton toisen luo, mutta onneksi oli kuitenkin muistot. Muistot, joita virta toi ja joita virta myös vei mennessään. Toisaalla tyttö kaipasi kulkuriaan, hän tunsi tuon miehen tuoksun ihollaan ja aisti vielä hellyyden. Hän sulki silmänsä onnesta ja muisteli kuinka järkeä ei kaivattu lain kun kulkuri oli hänen tuon rakkauden yön. Silloin oli riittänyt vain tuokio onnea, nyt hän sai taas haaveilla kulkuristaan. Tyttö toivoi saavansa kulkurin luokseen, jotta tämä voisi koskettaa häntä taas lisää. Sateinen yö seuranaan tyttö mietti missä kulkuri mahtoi olla ja oliko hän yhä tämän mielessä. Tokihan kulkuri Jazztyttöä ajatteli, vaikka tyttö sitä epäilikin. Tytölle oli monta kertaa sanottu, ”Turha on surra jos ei oo sulla heilaa”, mutta tyttö ei vain voinut kertoa kaikkea, kulkuri oli hänen oma salaisuutensa. Kulkuri puolestaan mietiskeli Sörkän laitakaduilla kohtaamiaan katupoikia ja kuinka nämä olivat opettaneet hänet viheltämään ja tanssimaan. Kulkuri oli salaa harjoitellut tanssimista, sillä hänen tanssitaidoissaan oli parantamisen varaa. Kun hän illan tullen kävi tanssimaan, hänestä tuntui kuin kuu olisi nauranut hänelle taivaalla. Mutta miksi ihmeessä kuu oikein nauroi?

Nauroiko kuu hänelle siksi, että toisien mielestä hän oli vain kurja kulkuri vai siksi, että hän ei koonnut maallista mammonaa? Hän todellakin antoi toisten talletella suuret setelit ja itse vain eli, pelasi, kulki ja laulu soi, sillä osaansahan ei voinut muutella. Murheita riitti tässä elämässä, mutta jos totesi vain ”So what”, oli helppo jatkaa eteenpäin. Kulkuri muisteli vielä sitä, kuinka tytön katse oli vaeltanut hänen vartalollaan kun he olivat viimeksi nähneet. Kumma polte, joka oli pakottanut kulkurin lantiossa, oli vetänyt häntä väkisin tyttöä päin. Kyllä hän sen tiesi, että he tekivät toisillensa hyvää, jopa niin hyvää, että he menivät melkein tainnoksiin. Siinä tyttöä kaivatessaan hän mietti kuinka paljon hän halusi kiihdyttää ja viihdyttää tyttöään. Kulkuri mietti kuinka hän kaappaisi tytön syleilyynsä kun he jälleen näkisivät, tyttö painautuisi häntä vasten ja kuiskaisi, ”Mä rytmisi tunnen”. Hän lukisi tytön huulilta vimman, tuon kavalimman ja söisi sen surutta. Kuitenkin katkerat muistot palasivat väkisin kulkurin mieleen. Hän mietti niitä aikoja jolloin hän vain kulki katuja yöhön pimeään. Saisiko hän tuon tytön koskaan mukaansa ja jos saisi, olisiko tyttö silloin katujen kuningatar kulkurinsa rinnalla? Jos näin kävisi, silloin he olisivat kaksi tutkimusmatkaajaa matkalla maailmaan ja he olisivat karttoina toisilleen. Kenties heidän kartoiltaan löytyisi myös tie salaiseen ja he kirjoittaisivat yhdessä lopun tunteiden kirjaan.

Jossain vaiheessa kulkurilla kävi mielessä mitä mahtoi kuulua hänen veljelleen, tuolle tummasilmäiselle, joka vain kiusasi ja vei naisia leikiten. Tummasilmäisestä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, kuinka moni nainen olikaan tällä hetkellä voimaton ja antoi vain tunteiden viedä? Olihan hänen veljensäkin yrittänyt houkutella hänen kaipaamaansa tyttöä mukaansa, mutta kulkuri oli kuitenkin vetänyt pidemmän korren. Hän tiesi, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa, ettei se karkaa ja hyräili mielessään, ”Lemmentulta saan kai sulta, pienen suukon tyttökulta, sydän laulaa kun se onnen saa”. Siksi hän päätti, että olisi aika taas suunnata kulku tytön luokse. Lähdön hetki, se oli käsillä jälleen kerran. Kulkuri aloitti matkansa, yön tuoksut leijuivat vielä ilmassa, tuntui kuin hän olisi nähnyt tytön saapuvan läpi usvan, kastepisarat huulilla välkkyen. Tuo näky katosi kuitenkin kuin usvaan ja kulkuri ymmärsi vain uneksineensa edellisen kesän muistoista, aivan kuin hän olisi vilkaissut muistojen peiliin, niin elävänä nuo muistot olivat hänen mielessään. Kulkuri jatkoi matkaansa, sillä hänen mielessään oli vain ajatus ”odota en”, hän halusi päästä pian kaipaamansa tytön luokse. Odottaminen oli hänen mielestään aivan turhaa, hän ei muistelisi enää menneitä vaan tahtoi nähdä mitä huominen toisi hänelle eteen. Toisaalla tyttö oli päätynyt tuttuun kahvilaan ja ottanut sieltä pöydän, selkä ulko-ovelle päin ja katseli kahvilan seinällä olevaa taulua, vanhaa valokuvaa mustavalkoista. Monta kertaa hänelle oli sanottu kuinka hänen täytyisi muuttua, hän ei ollut enää mikään tyttö ja hänen täytyisi tehdä jotain järkevää. Lapselliset leikit pitäisi kuulemma myös lopettaa, mutta oliko se lapsellista että hän kaipasi kulkuria? Hänen mielestään ei.

Kun tyttö astui ulos kahvilasta, oli jo pimeää ja tähdet loistivat taivaalla. Tyttö katseli hetken tähtitaivasta ja ajatteli, ”Näiden tähtien alla, sua odottamalla, mä kulutan aikaani…” Samaisen tähtitaivaan alla kulkuri mietiskeli kuunvalossa kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli kuin kuunvalo, joka veti häntä puoleensa kuin yöperhosta.” Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.” Sitä hän tuskin koskaan saisi selville miten tyttö oli hänet alkujaan vietellyt, heillä molemmilla oli omat salaisuutensa. Kulkuri muisteli sitä, kuinka tyttö oli häntä ensimmäisen kerran moikannut häntä, vaikka hän ei edes tuntenut tätä. Kohtalo oli yrittänyt monesti erottaa heitä, mutta nyt hän teki kohtalolle selväksi kuinka hän oli iso poika jo ja päättäisi itse kenen on tai ei. Hän kaipasi tyttönsä viereen yön usvaa silmissään. Oliko tässä aineksia rakkaustarinaan, joka ei antaisi hänen mielelleen rauhaa? Mutta sen hän tiesi ettei kuitenkaan unohtamaan kaipaamaansa tyttöä. Vaikka joskus hän tunsi olonsa haavoitetuksi, tiesi kulkuri sen, että jos rakastaa, se ei muuta pysyvää. Paljon kulkuri oli matkoillaan nähnyt, mutta nyt hän kaipasi vain yhtä tiettyä tyttöä, hänestä tuntui kuin eläisi nuoruuttaan uudelleen ja kuinka nuoruus olisi seikkailu suunnaton.

Aikansa kuljettuaan kulkuri alkoi jo lähestyä määränpäätään ja hänen mielialansa muuttui kaipaavasta kenties hieman levottomaksi. Hän alkoi tanssahdella ja laulella, ” A women is a women and a man ain't nothin' but a male. One good thing about him, he knows how to jive and wail. You gotta jump, jive and then you wail”. Kulkurin levottomuus herätti huomiota vastaantulijoissa ja he katselivat kummissaan kun tämä hyräili ääneen, ” I'll pretend that I'm kissing the lips I am missing and hope that my dreams will come true… All my loving I will send to you. All my loving, darling I'll be true.” Määränpää häämötti jo kulkurin silmissä, enää ei ollut pitkä matka, kaikki huolet murheineen olivat vain väliaikaista ja jos hän joutuisi pettymään, sekin olisi vain väliaikaista. Tyttö asui kuitenkin aika kaukana, aivan kaupungin laidalla ja koska oli lauantai-ilta, kulkuri mietti oliko tyttö lähtenyt ravintolaan juhlimaan vai olisiko tämä kotona. Kulkuri koputti tytön oveen ja ovi avautui. Kulkurista tuntui jälleen sillä hetkellä, että tuo tyttö teki hänen päänsä kahjoksi kun hän jäi tätä ihmettelemään. Jostain syystä kulkurista tuntui että tuo tyttö oli oikea kissanainen, tämä käveli keinuvin kissanaskelin ja aivan kuin taivaankappaleet olisivat singonneet radaltaan. He olivat jälleen yhdessä, enää ei kulkurin tarvinnut miettiä tämän saattavan olla unta, eikä miettiä haaveissa vainko oot mun, sillä hän sai sulkea kaipaamansa tytön syleilyynsä.

Sellainen tarina tällä kertaa illan ohjelmistosta, alkaen aina Fantasian setistä ja Akin kahden setin kautta Fantasian viimeiseen, illan päättäneeseen lyhyeen settiin. Kuten jo alussa todettiin, tunnelma oli hilpeän hauska ja naurua illassa riitti. Mitä ihmeellisimpiä ilmeitä sekä naurava kuu ja lavalla tanssiaskeleita enemmän tai vähemmän tapailevia soittajia, joiden suoritus oli täyden kympin arvoista Aki ja Fantasia vain osaavat hommansa, ei turhaa jäykistelyä, vaan annetaan mennä.  Välillä sitä vain ei voi muuta kuin pyöritellä päätään ja nauraa kaikelle mitä illan aikana tapahtuu. Jos Aki kirjoittaa facebookissa, ettei rahastakaan vaihtaisi Fantasiaa mihinkään, niin siitä on hyvä olla samaa mieltä. Kohta kaksi vuotta Akin ja Fantasian yhteiskeikkoja itsellä takana (Fantasian keikkoja kohta neljä vuotta) ja silti tämä porukka jaksaa yllättää joka kerta. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Pian taas nähdään.