Baltic Princess, Turku - Tukholma - Turku 16.-17.5.2018

Kevään viimeinen Iskelmäkeskiviikko-risteily, järjestyksessään nro.441, risteiltiin tällä kertaa Turusta Tukholmaan ja takaisin Baltic Princesillä 16–17.5. Viihdytysjoukoissa tietysti  Aki & Fantasia sekä toisena 20-vuotis juhlavuottaan viettävä Neljänsuora. Kuuman kostea toukokuun päivä oli houkutellut risteilykansaa liikkeelle runsain joukoin ja se ainakin se kuuma tunnelma jatkui myös laivalla. Menomatkalla kuultiin Akilta yhdessä Fantasian kanssa vain yksi setti, jossa eri tanssilajit vaihtelivat niin, ettei sitä settiä nyt normi tanssisetiksi voi kutsua. Neljänsuoralta kuultiin yksi puolitoistatuntinen setti ja ne varsinaiset meritanssit tanssittiin vasta paluumatkalla ja niiden tanssien musiikista vastasi tietysti Aki kera Fantasian.

Kun liikkeelle lähdettiin, niin heti alkuun heittäydyttiin kohtalon omaksi. Oltiin isoja poikia ja tyttöjä – päätettiin itse kenen oon tai en. Mutta sitä ennen tartuttiin toista ranteista kii ja sidottiin käsinojiin, olihan se ainoa keino paeta. Katkottiin peukalo, etusormi, keskarikin siinä meni, nimetöntä säälittiin sen verran että se jätettiin rauhaan, mutta pikkusormi koki muiden sormien kohtalon. Raaka oli peli, mutta minkäs teet kun moikkasit mua, vaikken ees tuntenut sua. Se kaikki johti mitä ilmeisimmin siihen, että sängystä löytyi nukkuva, alaston mies, jonka olkaan oli tatuoitu Jack Nicholson. Siinä sitten mietittiin kuka *piip* se oikein on? (Koska paikalla oli tähän aikaan illasta yllättäen vielä nuorempaa risteilijää, sensuroitiin kappaleen kirosana, kuten tapana on ollut ns. toukkien läsnä ollessa.) Milla, Milla, sun täytyy muuttuu, mutta minkäs teet kun tuo tyttö tarttuu aina siihen tikkuun lyhimpään ja se ei tunnetusti johda mihinkään.  Jos kuitenkin kävi hieman paremmin kuin Millalle, niin sille toiselle saattoi todeta, että sun läsnäolosi vain tärkein on, siitäkin huolimatta, että se toinen olisi muitten mielestä mahdoton. Suudelmista saattoi nähdä unta, kun pelättiin, että jäätäisiin ilman niitä. Kaikki vain siitä syystä, että sillä toisella oli se jokin. Myös tällä risteilyllä Aki tarjosi meille käyttöön vanhanaikaisesti kaksi karttaa. Tällä kertaa niiden avulla saattoi suunnistaa laivan käytävillä, koska tällä risteilyllä ei ollut maissa käyntiä. Jokainen sai käyttää saamansa kartat haluamallaan tavalla. Jossain vaiheessa iltaa saattoi tuntea halua viihdyttää ja kiihdyttää. Siinä vaiheessa toisen katse vaelsi toisen vartalolla ja tultiin aivan lähelle toista. Lantiossa pakotti polte, joka veti väkisin toista päin. Mutta minkäs teet, kun katsees kuumat nuo kerran kutsuu luo.

Koitti aika kysyä toiselta hienovaraisesti, ”Jos vielä oot vapaa…” Jos näin oli, niin sitten jatkettiin toteamalla lähdetään. Tosin sekään ei välttämättä tuottanut toivottua tulosta ja jos edelleen pääsi niin käymään, että oltiin vapaita, niin Aki lohdutti toteamalla bändin yöpyvän laivassa – Fantasia ei siis karkaisi pelastusveneellä minnekään, saati sitten poistuisi Ahvenanmaalla laivasta. Laivan kannelta saattoi myös yön pimeydessä laittaa leijat lentämään tuulen mukaan. Niihin leijoihin kirjoitettiin kauneimmat lauseet ja toivottiin että toinen näkisi sen.  Jos vielä tähdet loistivat taivaalla, niin näiden tähtien alla saattoi odottaa toista palaavaksi ja rakastamaan ehjäksi. Ajantajukin siinä kaiken keskellä saattoi olla kateissa ja lähellä toista saattoi potea vieroitusoireita. Oltiin lähellä toista, mutta kuitenkin kaukana. Pystyi vain toteamaan kuinka yhden viiltävän hetken saanhan ylpeyden menettää ja samalla muistamaan sen, kuinka ei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseks muuttaa ja ei kukaan ketään koskaan voi omistaa. Katujen kuningatar oli mukana tälläkin kertaa ja aineksia saattoi olla vaikka millaiseen rakkaustarinaan, sillä toisen viereen kaivattiin yön usva silmissä ja koska se usva kertyi kyynelistä, oli se haihtumaton. Tälläkään kertaa se rakkaustarina ei antanut rauhaa.

Näin saatiin Akin ja Fantasian osalta menomatkan esiintyminen pakettiin. Seuraavaksi laivan estradille saapui Neljänsuora esittämään oman settinsä, jonka jälkeen loppuillan menosta Starlight Palacessa vastasi laivan bändi Gramofon. Sieltä sitten ne jotka vielä jaksoivat, siirtyivät viettämään loppuyötä discon puolelle, toiset kenties olivat viisaita ja menivät nukkumaan, joku saattoi lähteä nukkumaan hyvissä ajoin ennen valomerkkiä, joku kyseli toisen perään, jollakin tukka nousi pystyyn pikkutunneilla ja jonkun mielestä laivaa saattoi keinuttaa niin paljon, että piti ottaa tukeva haara-asento. Disco oli loppupeleissä hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kysellä muilta miten menee. Puoli neljältä koitti valomerkin aika ja menomatkan bileet olivat ohi.

Paluumatkalla tanssittiin tosiaan sitten ne varsinaiset meritanssit. Ensimmäisenä oli luvassa Fantasialta puolen tunnin setti. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty perinteiseen tapaan valsseilla – itse asiassa niitä ei kuultu tällä risteilyllä lainkaan. Ensimmäisenä lauluvuoron sai Simo, joka kertoi siitä kuinka 15 kesää oli Alicea rakastanut, mutta sitten nähtiin kääntymässä musta limousine, joka vei Alicen pois, mutta ajajaa ei nähnyt kukaan. Siinä sitten pohdittiin miksi ihmeessä Alice tämän teki ja livahti pois kertomatta osoitettaan. Siitäkin huolimatta Jani jaksoi toivoa, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Eipä se kai ollut mikään ihme, jos samaisessa laulussa todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon. Jouni puolestaan kaipaili kovasti maalaismaisemiin, sillä sitä kun katsoo, niin ymmärtää miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa, maalaismaisemaa ei vain saatettu unohtaa. Jos viimeksi kylän raitilla kaikui huuto ”jihaa”, niin nyt siellä kuului ”juhuu”. Kenties kylän pojat leikkivät siellä länkkäriä ja laukkasivat keppihevosillaan – ainakin mielikuvissa jos ei muuten.

Sen jälkeen podettiin kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, jota toinen sai tuntemaan. Pyydettiin katsomaan pitkään ja kysyttiin miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan. Hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Roihu riehui niin kovana, että tunne oli niin kuuma, aivan kuin saunassa olisi oltu. Siispä seuraavaksi tarina saunajenkan muodossa siitä, kuinka sauna se on suomalaisen paras paikka – savusaunassa pyydettiin heittämään vielä vähän lisää löylyä, sielun oli aika uudistua. Kun saunassa oli peseydytty ja uudistuttu, oli aika suunnata kulku kohti Lappia toisen jenkan tahtiin. Siellä tunnettiin se, mitä aiemmin oltu on vailla. Kun kaupungin portti oli sulkeutunut, tenho outo oli pohjolan mailla. Jenkat saivat seurueemme ensin kokeilemaan letkajenkkaa, mutta koska tennarit eivät oikein tahtoneet luistaa tanssilattialla ja kolmen naisen letkamme ei saanut lisää letkaa peräänsä eikä askeleet väsymyksestä johtuen menneet kuten piti, päätti kaksi meistä sitten kokeilla miten jenkka sujuisi ihan perinteisellä tyylillä. Ei sekään sujunut kuin Strömsössä, joten luovutimme suosiolla säästääksemme  Fantasian poikia myötähäpeältä (voidaan jutella jatkossakin keikoilla) tai täydelliseltä nauruun purskahtamiselta – ei siinä mitään, kyllä sitä oikeasti tanssia osataan, mutta nyt ei vain lähtenyt. Päätimme poistua tanssilattialta suosiolla. Ehkä siis oli Fantasialta viisas valinta ottaa setin loppuun hidas kappale, Ei rakkaus yötä pelkää, jotta meidänkin seurueemme sai kaivatun rauhoittumistauon.

Tässä vaiheessa luvassa oli artistitapaaminen ja iskelmävisa. Risteilykansa sai kysellä Akilta ja Neljänsuoraa yksinään edustaneelta Antti Ketoselta kysymyksiä ja muustakin jutusteltiin Iskelmän Hannu Aholaidan johdolla. Akilta kysyttiin mm. että jos hän kidnappaisi kysyjät, mikä siihen olisi syynä. Aki mietti hetken ja vastasi että syy olisi se, että hän tarvitsisi kuskia. Muita kysymyksiä joita kuultiin, koskivat mm. sitä, kumpi on parempaa – puna- vai valkoviini, kumpi kaupunki Turku vai Helsinki. Punaviini ja Helsinki veivät voiton. Molemmilta artisteilta kyseltiin myös tulevan kesän suunnitelmista ja ainakin Aki niitä kovasti kertoilikin, todeten sitten että hän taisi jo kertoa vähän liikaa. Kaikkea on siis luvassa kesäkeikkojen ohella ja niistä tullaan kuulemaan lisää myöhemmin. Nyt odotellaan uutta musiikkia sinkun muodossa, sen julkaisuajankohtaa ei vielä oltu päätetty.

Kun iskelmävisa oli visailtu ja palkinnot jaettu, oli aika Akin & Fantasian ensimmäisen yhteisen setin aika. Nyt siis mentäisiin niillä perinteisillä tanssirytmeillä ja pareittain, kuten normaalisti tanssikeikoilla mennäänkin. Friimannin Raikun rytmeillä liikkeelle, Se on salaisuus ja Virta vie, virta tuo olivat ensimmäiset kappaleet jotka kuultiin. Jotta meno ei yltyisi heti kovinkaan villiksi, taivuteltiin seuraavaksi tangoa. Vaikka lähdön hetkeen oli vielä muutama tunti aikaa, kerrottiin siitä seuraavaksi. Lähdön hetki, se on aina vaikein, mutta siitäkin huolimatta voi jäädä sen toisen luo vaikka yön sävel kaunis ja haikein soi sydämessä. Lähdön hetken jälkeen vilkaistiin muistojen peiliin. Mitä kaikkea se peili sitten heijastikaan? Hytistään jos sellaisen löysi, kertoi se ainakin sen, että näytätpä hyvältä. Mutta kenties se heijasti muutakin, vaikkapa muistoja edelliseltä illalta (jos sattui vaikkapa olemaan silmäpussit silmien alla) tai vaikkapa edelliseltä kesältä. Kuka tietää, jokaiselle se peili saattoi heijastaa erilaisia asioita. Sen jälkeen houkuteltiin kaikki Jazztytöt hyteistään humpan rytmeille. Nämä jazztytöt eivät todellakaan surreet heilan puuttumista, vaikka helluntai olikin jo aivan nurkan takana ja vanha sanonta kuuluu, jos ei heilaa helluntaina ei koko kesänä – vai päteekö tässä tapauksessa uudistetumpi sanonta, ”Jos ei heilaa helluntaina, niin sitten jono juhannuksena”, vaan pistivät nokkaansa puuteria ja peilasivat otsatukkansa. Humpan rytmi sai heidät aivan vallattomiksi.

Mutta mitä olisivatkaan tanssit ilman poikia? Kun jazztytöt oli saatu houkuteltua hyttikäytäviltä tansseihin, tarvittiin heille tanssittajat. Oli aika katupoikien tulla paikalle, tosin eivät nämä katupojat kyllä mistään katosta laskeutuneet, vaikka niin Aki kovasti yritti vakuuttaa, taisivat olla nousseet laivaan jo edellisenä iltana Turun satamasta. Nämä katupojat lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan, tunsivat jopa tanssin mahdin sydämissään. Jos katupojat olisivat saapuneet tanssiparketille jo edellisenä iltana, olisi kenties jopa kuu nauranut taivaalla. Nyt se ei nauranut, mutta viheltämisen jaloa taitoa opetettiin niin herroille kuin narreille ja jos nyt jossakin nähtiin pollari, vihelleltiin vain. Suurista seteleistä ei välitetty, annettiin vain toisten talletella ne ja kaikille elämän vastoinkäymisille oli hyvä todeta vain so what ja jatkaa eteenpäin. Nimittäin elämä tää on surkeaa jos stressiä kantamaan ihminen jää. Tosin tuon lauseen toteaminen ei välttämättä auta siinä vaiheessa jos koittaa hetki rakkauden jälkeen. Silloin on vain tyhjää ja pimeää ja jossain soi. Niinpä niin, jos saa selvin sanoin kuulla olevansa se entinen ja vieläpä eksyy samaan ravintolaan vain nähdäkseen kuinka toinen pyytää aivan toista ihmistä tanssimaan, voi nähdä seuraavaan hetkeen ja siihen kuinka uusi ihminen uskoo tuon toisen sanoihin. Kuinka sitä sitten voisi tällaiselta tilanteelta välttyä? Ehkä siihen auttaisi se, että antaisi paljon, sillä muuta ei kenties tarvittaisi lainkaan, luovuttaisi itsestään ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Päättäisi myös sen, että ero päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa ja ottaisi luottaen sen, minkä tie suo.

Tähän väliin tauko ja jälleen hieman visailua. Harri-hylje saapui viihdyttämään lapsia tanssilattialle siksi aikaa kun aikuiset saivat halutessaan osallistua elokuvavisaan. Helppo homma, seurueemme ajatteli ja päätti osallistua. No, ei se nyt niin helppoa ollutkaan, arvauksen puolelle se meni aivan täysin kun elokuvien tunnusmusiikeista oli kysymys. Liikaa vaihtoehtoja tai sitten aivan vääriä elokuvia. Onneksi kuitenkin tähän visaan ei osallistuttu nimellä, vaan kapulan numerolla, sillä näin ollen kukaan ei saanut tietää joukkueemme olevan ensimmäinen – jos siis listaa luettiin lopusta alkuun. Jos voittajajoukkue sai 121 plus pistettä, meidän joukkue komeili viimeisenä 121:llä miinus pisteellä. Koska risteilystä on nyt kulunut jo tovi, tämän uskaltaa tunnustaa. Kenties osallistumme jatkossa vain iskelmävisaan.

Toiselle setille lähdettiin elämän haitarin tahdittamana – tosin vain kuvainnollisesti, sillä se kaivattu Simon haitari ei vieläkään ole tehnyt paluuta. Myöhemmin saatiin sitten kuulla haitarin olleen jo pidemmän aikaa kanissa. Muistaakseni se on ollut siellä aiemminkin, silloin oli keikkabussiin tarvittu polttoainetta ja haitari oli pantattu siitä syystä. Toistaiseksi on kuitenkin arvoitus mikä tämänkertainen syy on. Olisiko tippikuppi haitarin takaisin saamiseksi ratkaisu? Siihen vaan lavan reunalle vaikka tyhjä pahvimuki ja siihen voisi sitten tanssikansa pudottaa haluamansa määrän kolikoita, jos haluavat haitarin takaisin. Idea siis vapaasti käytössä Aki ja pojat! Mutta jäädään odottelemaan kuinka käy. Kun sitä elämän haitaria oli aika soiteltu siinä sängyn laidalla, niin ettei maanantai pääse alkamaan, lähdettiin karkumatkalle kauas arjen taa. Siellä arjen takana taivaalla loisti täysikuu, tuo ihme suurin öisen taivahan. Tuossa kesäyössä myös pienet valkovuokot nostivat vihdoin päätään, kun valta lumen ja jään oli vihdoin murtunut. Sirkkain viulutkin soivat, kun keijut karkeloivat lähteellä. Toisaalta jos oli nautittu kummallinen rakkauden drinkki, oli se saattanut viedä jalat alta ja ne keijutkin saattoivat olla pelkkää harhaa…

Drinkkien nauttimisen jälkeen otettiin suunnaksi Koivukuja. Tuttuun tapaan Koivukuja johti kotiin maailmalta, mutta silti siellä koitti hetki vähän ennen kyyneleitä. Hyvästelyyn jäi vain vähän aikaa, mutta silti siinä ehdittiin kertoa kuinka hyvä mulla on lähelläsi ollutkaan, mutta oli vielä sanottava etten luokses tulla voi enää uudelleen. Kuitenkin jostain kaukaa kumpusi ajatus siitä, että jos luotasi joutuisin pois, eksyisin reunalle maan, mitä syytä mun elääkään ois, turhaa on päiväni vaan. Sydänkin vaipuisi ikävään ja siivet taipuisivat surusta jos ei rakkautes täyttäis mua. Tuntui kuin toinen olisi kuunvalo ja itse siihen valoon hakeutuva yöperhonen. Kun tarpeeksi oli hempeilty ja keikka alkoi jo uhkaavasti lähestyä loppuaan, oli aika lähteä valloittamaan koko maailma. Tiedä sitten, oliko se edellisenä iltana laulettu kohtalo, joka maailman valloituksessa soitti sen, minkä sen tahdottiin soittavan? Kuitenkin keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä koitti – Akin sanojen mukaan – maailmankaikkeuden, universumin sekä kaikkien yhdeksän planeetan parhaimman orkesterin eli Fantasian esittely. Toki Fantasia oli esitelty jo edellisenä iltana, mutta kuten sanonta kuuluu, kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisenä esittelyvuorossa oli basson varresta löytyvä, porukan parrakkain sekä myös porukkaa johtava Jouni. Seuraavaksi koskettimien takaa löytyi varsinainen monitoimikone, joka koskettimien lisäksi soittaa haitaria, laulaa, säveltää, sovittaa ja vielä tuottaa musiikkia, Simo. Rumpujen takana tiukassa nutturassaan kahta kapulaansa heilutteli tälläkin kertaa Kimmo, joka maissa ollessa myös vastaa porukan valaisemisesta ja savustamisesta. Viimeisenä lavan toisesta reunasta löytyi kitaransa kanssa Jani, joka on Akin sanojen mukaan kaikkien lasten unelmaisä.

Fantasian saatua arvoisensa esittely, ehdittiin vielä pitkästä aikaa tehdä pikainen matka Roomaan.  Via Veneto ja paikkana Cafe Nero. Edessä kylmä cappuccino ja yritys soittaa Romerolle. Kuitenkin sieltä puhelimen toisesta päästä kuului vain ”Pronto, pronto!”, joten oli aika heittää kolikko suihkulähteeseen, todeta ”Arrivederci Rooma” ja lähteä. Tähän päättyivät tämän risteilyn meritanssit, mutta aikaa oli kuitenkin yhdelle encorelle. Encorena saatiin kuulla Katujen kuningatar, joka siis jossain vaiheessa julkaistaan sinkkuna. Keikoilla kuultava versio mukailee kuuleman mukaan aika paljon sitä, millainen levytetty versio tulee olemaan. Kappalehan on siis se, mistä kaikki Akin kohdalla kolme vuotta sitten alkoi tangomarkkinoiden karsinnassa. Silloin kappale oli sovitettu tangoksi, mutta sellainen se ei kuitenkaan nyt tule olemaan.

Tanssien jälkeen napattiin vielä ensin koko porukan ryhmäkuva ja sitten vielä kaksi kolmesta matkaseurueestamme halusi kuvaan tämän loistavan porukan kanssa. Yhteiskuvien jälkeen oli vielä aika kiittää Akia ja Fantasian poikia hienosta risteilystä. Iskelmäkeskiviikko meritansseineen alkoi olla ohitse ja Turun satama lähestyi. Kaiken kaikkiaan hieno reissu kokonaisuudessaan. Kiitoksia ei voi koskaan antaa liikaa, joten kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nyt voidaan aloittaa se varsinainen kesäkausi tanssilavoineen ja kenties se haitarikin vielä sieltä saadaan mukaan kesälavoille kaikkien iloksi.

Hojo Hojo, Tuusniemi 12.5.2018

Kesä ja lavatanssit. Tänä vuonna oli reilut parikymmentä astetta lämpimämpää kuin viime vuonna kun tanssilavakausi aloitettiin Akin ja Fantasian tahtiin Tuusniemen Hojo Hojossa. Mekon sai vihdoin kaivaa vaatekaapin kätköistä esille ja niin oli tehnyt moni muukin. Aurinko jaksoi lämmittää vielä illallakin siihen malliin, että lämmitintä ei lavalla tarvittu. Toisena esiintyjänä näissä tansseissa oli Akin tangoveli Benjamin Enroth Veijarit yhtyeensä kanssa. Kolme vuotta siihen meni ennen kuin nämä veljekset saatiin samalle keikalle, mutta toistaiseksi ei ainakaan saatu nähdä yhteisesiintymistä tai kuulla yhteistä duettoa, mutta kuka tietää mitä nämä tangoveljet vielä tulevaisuudessa keksivät. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, vaan lähdetään kulkemaan tanssi-illan matkaa tuttuun tapaan Akin ja Fantasian matkassa.

Tanssi-ilta aloitettiin Fantasian tahdittamana. Kesäistä iltaa lähdettiin viettämään Saimaan saareen, jossa sijaitsevaan pikkuiseen torppaansa Nestori Miikkulainen oli kutsunut. Torppansa portailla Miikkulainen soitteli huuliharppuaan ja norppa, joka oli suunnistanut aallon alla soittajan luo, nousi pinnalle pärskähtäen. Koskaan ei oltu tanssittu Nestorin häitä, vaan maailma oli houkuttanut pois morsion. Miikkulainen totesikin kuinka hän ja norppa olivat molemmat kuin vanhoja poikia viiksekkäitä, kummallakaan heistä ei ollut morsianta. Illan aurinko kultasi jo maan ja loi punerrusta metsän puille. Päivä oli mennyt ja valkovuokot painoivat päänsä. Kaikki tämä sai mieleen yön toukokuun, siinä vaiheessa mieleen hiipi ajatus, ”Tiedä en kauniimpaa”. Muisteltiin myös sitä, kuinka äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät kiiluen, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen”. Kauan oli sitten etsitty ja kauas kuljettu, kunnes oli löytynyt Karjalan Marjaana, joka oli sitten sieltä Karjalasta kotiin kannettu ja toivottu siellä viihtyvän. Itsestä oli annettu kaikki ja saatu vielä enemmän.

Joku toinen puolestaan mietiskeli kovasti tyttöä nimeltään Marie, joka oli herkistänyt sydämen, mutta jota ei vielä voinut lempiä, mut ei empiäkään. Kovasti huokailtiin vain Marie, Marie ja toivottiin kovasti, ”Jos vain saan Marien, hän on mulle morsian, ellei vaan hän pääse toisen kanssa karkaamaan.” Melkoisesti oli tuo tyttö tainnut pään sekoittaa, koska sai vannomaan kuinka ”Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.” Taivaalla lentävä tähtikin sai ajattelemaan tätä rakkauden kohdetta ja sitä, että jos pois toisien luota mä lähden, sun luotasi lähtisi en. Kuitenkin toinen oli mennyt pois ja rakkaudesta oli jäljellä vain hiekkaa, sitä pölynvalkoista. Jotenkin ymmärrettiin nyt, että onnea ei saa jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa. Jäinen kylmyys oli rinnassa kun unesta todeksi uneksimasta heräsi.

Auttaisiko maalaismaisema tähän rakkaan kaipuuseen? Siellä maitoautokin tosin myöhästyi vartin ja jossain vihelteli yksinäinen pyy. Pojat poimivat kastematoja ja vanhus kulki hiljaa ohi kirkkomaan. Jossain joku huusi ”Jihaa” ja kun sitä maalaismaisemaa katsottiin, ymmärrettiin miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa, sillä maalaismaisemaa ei vain saattanut unohtaa. Ehkä siellä kävisi kuten kylän konstaapelille, joka oli saapunut nuorikon kera pappilaan, sitä antautuisi kuin hullu rakkauteen. Sitten vain kaipaisi sen toisen luokse, koska kohdatessa oli tunnettu sydämessä tuo hullu kiihko rakkauden ja antauduttu. Tulli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Heilautettiin kättä linjuriauton tullen ja hypättiin kyytiin. Vaikka rakkaus jättää ja lempikin pettää, niin linjuriauto vaan ei hylkää kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Niinpä niin, linja-autossa oli tunnelmaa vaikka matka saattaisikin katketa.

Mutta matkan katkeaminen tuskin haittaa, jos matkaseuralaisiksi on saatu reippaita Karjalan poikia. He olivat reiluja poikia, joilla oli oikea luonnonlaatu ja meininki. Siihen kun lisätään vielä raitis huumorin henki, niin siitäpä riitti toisillekin joitain murusia jos on surusia, sillä näiden poikien kanssa murheet pantiin puoliksi. Jostain heräsi kaipuu Alppien rinteille, Sound of Musicin maisemiin. Siellä rinteillä kukki viattomuuden kukka, hentoinen ja valkoinen Edelweiss. Tuo kukka oli nuorten sydänten kukka ja siltä saisi uskon uuden. Siitä ajatuksesta saatiin uskoa tulevaan sen verran, että uskallettiin jo vannoa, ”Vuoksesi sun, maailma on kaunis, vuoksesi sun.”

Musiikillinen matkamme jatkui kun koitti Akin ensimmäisen setin vuoro. Nyt kun se onni oli löydetty, niin se talletettiin kätköön sydämen, se omistettiin yksin ja siitä ei muille kerrottu. No miksi? Koska se on salaisuus. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon siitä saan. Mutta sen mitä tuo huominen, ei tahdota kuitenkaan tietää, vaan ollaan tänään onnellisia. Se saattaa tuoda tullessaan myös kaipuun kun hohde kuutamon tuo joen pintaan välkkeen luo ja kaipuu polttava täyttää taas mielen.  Virta vie, virta tuo ja jos en enää sua mä nää, on meillä sentään muistot nuo ja virta kuljettaa meidät niiden luo. Joskus on kuitenkin lähdettävä, varsinkin jos tietää, että vain unta me nähtiin ja lämpö mennyt ei meitä johtanut tähtiin. Siinä vaiheessa on lähdön hetki tää vaikein, mutta jään silti luoksesi sun ja yön sävel haikein se soi mun sielussain. Kenties siinä vaiheessa muistojen peili heijasti jotain sellaista mikä sillä hetkellä sai jäämään. Vai oliko sekenties Jazztyttö, joka siihen peiliin katsoi, pisti nokkaansa puuteria, peilasi otsatukkansa, eikä surrut vaikkei ollutkaan heilaa. Mutta sentään humpanjytke sai ihan vallattomaksi ja houkutteli mukaansa myös joukon katupoikia. Nämä pojat olivat aivan vallattomia, he lauloivat ja tanssivat missö ja milloinka vaan. Viheltämisen taidonkin he halusivat opettaa sekä herroille että narreille.

Kenties juuri jonkun näistä katupojista oli äiti laittanut matkaan ja sanonut laula laulujais vain. Sitten kun oli nähnyt rahan jäljessä toisten juoksevan, oli vain jäänyt itse laulamaan laulujaan. Päätös oli selkeä, ”Annan toisten mä talletella suuret setelit, ne multa pitkät vain saa.” Asenne oli selkeästi  so what. Mitä sitten vaikka kämppä lähti alta, rengaskin räjähti ja luottotiedot menetettiin. Murheitahan tässä elämässä riittää, mutta ei muuta kuin eteenpäin. Yllättäen huomattiin, että jonkun toisen katse vaelteli vartalossain ja itse liikkui lähemmäs tätä toista. Kumma poltekin pakotti lantiossa ja tuntui että mennään lähes tainnoksiin. Sitä vain halusi viihdyttää ja sua kiihdyttää sekä tehdä sitä milloin vaan. Toivottiin, ettei se toinen särkisi tunnelmaa vaan antaisi lämmän kuljettaa. Tunne harha olkoon vaan, onko totta ollenkaan, kanssas hetken kauniin saan, vie kauas arjen taa. Kun sitten oltiin päästy sinne arjen taakse, huomattiin että oltiin päädytty vuoteen -77 ja tavattiin siellä katujen kuningatar. Hän oli kuningatar särkyneiden sydänten. Tuo salaperäinen nainen ojensi käyttöön kaksi karttaa, joiden avulla hän sanoi olevan avuksi tutkimusmatkalle maailmaan. Oli jälleen aika jatkaa matkaa…

Tutkimusmatkalla saattoi myös kohdata kaikenlaista, kenties jossain vaiheessa myös hetken vähän ennen kyyneleitä. Mutta kuitenkin näiden tähtien alla uskottiin, että rakkaus on laavaa joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Kysyttiin milloin rakastat mut vahvaksi, sillä sydämeeni on kirjattu nimesi. Sitä toista odotellessa oli hyvä aika nauttia kummallinen rakkauden drinkki. Se drinkki vei vääjäämättä jalat alta, mutta ajatus kulki kirkkaasti ja huomattiin kulkevamme kuoppaista ja roudan vaurioittamaa tietä kohti Koivukujaa. Onneksi määränpää oli heti Koivukujan alkupäässä ja päästiin vannomaan rakkautta suurempaa ja kuka tietää, sormuskin saatettiin antaa tähtitaivaan alla – tai sitten ei. Saattoi nimittäin koittaa hetki rakkauden jälkeen, jos kaikki ei mennyt ihan putkeen. Mutta mitä tulee rakkauden jälkeen? Erilaisia tarinoita siitä on saattanut kuulla, jos on ollut korva tarkkana kuulolla, mutta tällä kertaa todettiin yksinkertaisesti, että uusi rakkaus. Kun sitten sille uudelle rakkaudelle antaa paljon, ei muuta tarvitsekaan lain ja samalla voi luovuttaa myös jotain itsestään.

Jonkin verran täytyy myös olla malttamaton ja todeta, ”Odota en”. Toiveisiin on turha tuhlata aikaa, iltaisin ei muistella menneitä, sillä sen minkä huominen eteen tuo, se vain tahdotaan nähdä eikä tartuta siihen tikkuun lyhimpään kuten Milla tekee kerta kerran jälkeen. Vaikka kuinka Millaa yrittää muuttaa, se ei tunnu onnistuvan. Millan täytyisi tehdä selkeästi jotain järkevää ja lopettaa lapselliset leikkinsä, kuten se, että aina sieltä sängystä löytyy se alaston mies, joka ei ole se sadun prinssi johon on tulisesti rakastuttu. Mitä se järkevä tekeminen sitten olisi? Voisiko sitä vaikka valloittaa koko maailman ja laittaa ne yhdeksän planeettaa – vaikka siis oikeastihan niitä on enää kahdeksan – kiertämään meidän tahtiin? Silloinhan keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten, kuu saisi aina nauraa tähtien tanssittaessa sitä ja paiste polttavan auringon vain meidän tunteemme voima ois. Siitä voisi kehittyä eräänlainen rakkaustarina, joka ei antaisi rauhaa milloinkaan. Silloin voisi ihastella taivaalla loistavaa täysikuuta, sitä öisen taivaan suurinta ihmettä ja jos toinen olisi kaukana, voisi kuulta pyytää peittämään tuo kaipauksen kohde suudelmin ja kertomaan kuinka paljon rakastaa. Aivan lopuksi matkamme kulki vielä aavan meren tuolle puolen, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa ja huolet huomisen saavat siellä jäädä unholaan. Musiikillinen matkamme tänä kesäisenä iltana johti meidät satumaahan.

Näin saatiin kesän lavakausi avattua. Kahdesta esiintyjästä johtuen ei Fantasialta kuultu kuin yksi bändisetti, molemmat artisti esittivät kaksi settiä ja molemmille bändeille jäi yksi setti, toiselle aloitus ja toiselle lopetus. Tanssikansaa oli kesäisenä lauantai-iltana runsain määrin liikenteessä, vaikka samaan aikaan Suomi kisasi Euroviisujen finaalissa ja pelasi MM-jääkiekkoa Kanadaa vastaan. Illan molemmat esiintyjät pistivät parastaan ja hauskoilta hetkiltä ei vältytty. Välillä tuntui, että koko joukko oli saanut melkoisen auringonpistoksen – ainakin jos otetaan huomioon kaikki ”jihaa”, ”ugh” ja ”houjou houjou” huudahdukset tai se, että ensin Aki laulaa polvillaan, jonka jälkeen kyljellään nojaten lavan reunaan. Kesä on selvästi saapunut. Kiitos illasta Aki ja universumin sekä maailmankaikkeuden paras Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Tästä on hyvä aloittaa kesän keikat. Niin ja se haitari tosiaan voisi jo tehdä sen paluun…

Silja Symphony, Helsinki - Tukholma - Helsinki 24.-26.4.2018

Huhtikuun lopussa, vielä ennen vappua ehdittiin lähteä risteilemään Akin & Fantasian tahdittamalle meritanssiristeilylle Silja Symphonyn kyydissä kohti Tukholmaa. Kaksi iltaa, kaksi keikkaa, päivä aurinkoisessa ja keväisessä Tukholmassa sekä keskiyön show’t, siinäpä viihdettä kerrakseen tälle risteilylle. Laiva oli lastattu iloisella joukolla risteilykansaa, vauvasta vaariin. Vielä edellisenä viikonloppuna flunssasta kärsineet Simo ja Jani olivat jo pikkuhiljaa toipumaan päin, joten ei muuta kuin soitto soimaan ja laulu raikumaan. Meritanssit voivat siis alkaa.

Mutta mutta – moneltako nämä meritanssit nyt oikein alkavatkaan? Risteilyohjelmassa luki tanssiorkesterin aloittavan viihdyttämisen klo.21.00. Kuitenkin kuulutuksissa puhuttiin Fantasian aloittavan klo.20.00. Mitä ihmettä? Ei muuta kuin kysymään asiasta, baarimikotkin tuntuivat olevan pihalla asiasta, kunnes eräältä baarimikolta tietoa löytyi (hänellä oli paperilla aikataulut ylhäällä – viisas mies), aloitusajankohta olisi tuo kuulutuksissa mainittu. Sitten tuli kiire, että edes suht koht ajoissa olisi Atlantis Palacen puolella kuuntelemassa kun pojat soittaisivat omaa, ensimmäistä settiään. Ensimmäinen valssi kuitenkin meni ohi korvien ja se, mikä se oli, jäi mysteeriksi. Toisen valssin loppu oli jo menossa kun paikalle ravintolaan vihdoin ehti, mutta siitä kuuli kuitenkin sen verran, että tiesi mikä kappale oli kyseessä. Illan toisena valssina kuultiin ensimmäisenä iltana ”Tiedä en kauniimpaa”.

Valssien jälkeen otettiin suunnaksi Kööpenhamina. Siellä muisteltiin menneitä ja tultiin siihen tulokseen, ettei Kööpenhamina ole niin kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Todettiin, että nuoruuttaan ei voi elää uudelleen ja jostain mieleen tuli hetkiseksi myös tyttönen nimeltä Caterina, jonka suukkonen oli vienyt järjen. Toivottiin, että jospa Caterina muistaisi sen suukkosen kun istuisi yksin iltaa. Mutta kuinka moni mies olikaan saanut rakkauden Caterinalta? Mutta tunsiko tuo tyttönen totuutta ollenkaan, vai oliko hänen lempensä valhetta vaan? Sitä ei kuitenkaan jääty murehtimaan, eikä miettimään, koska matkamme jatkui Argentiinaan jossa tangon rytmit kaikuivat kaduille sisätiloista. Jossain joku totesi ”Adios Muchachos” ja tangon tahdittamana siirryttiin edelleen Uruguayhin, jonka yössä kaikuivat La Cumparsitan tahdit.

Etelä-Amerikan tangomatkalta mieleen jäivät silmät tummat niin kuin syksyinen yö. Ne eivät antaneet rauhaa ja täynnä kyyneleitä ne katsoivat syyttäen. Kaiken lisäksi nuo silmät seurasivat jopa maailman ääriin saakka, vielä Budapestin yössä ne Tonavan rannalla käväisivät mielessä. Kuitenkin joku onnistui ryöstämään suukon salaa – jopa niin salaa, että hurma tuo ei enää palaa ja Budapestin yössä soivat vain viulut. Kaiken tämän tuloksena oli kuitenkin loppujen lopuksi salattu suru. Sydän vaikeroi, mutta sen ääni vaiennettiin, sillä mies ei voi näyttää taakkaa surun, ei varsinkaan jos jää yksin. Koska kaikki haaveetkin haihtuivat yksi kerrallaan, oli parempi vain pitää suru sydämen salaisuutena. Silti kuitenkin mietittiin sitä, kuinka oli nähty toisen katseessa kutsuvan merkin ja löydetty yhteinen kieli. Turvaa oli haettu, hetken lämpöä yöhön harmaaseen ja esitetty vieno toive ”Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen, tee se hellästi kuin rakkaimmalle, jätä aamuun muisto lämpöinen…”

Fantasian toisen setin aluksi lähdettiin katselemaan maalaismaisemaa, jossa pojat joutuivat koulutiellä tappeluun ja vanha maitoauto myöhästyi vartin. Maalaismaisemaa katsellessa ymmärrettiin kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa ja mieleen hiipi ajatus kuinka maalaismaisemaa en saata unohtaa. Siellä samoissa maisemissa oli hyvä muistella sitä poltetta, jonka toinen oli sytyttänyt silloin aikanaan roihuamaan. Tähtitaivas vain kuunteli kun huudettiin ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton, sillä kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa sait mut tuntemaan. Tuo polte ja huuma jatkui entisestään kun paikalle saapui Yön ruusu. Tämä seuralainen kukoistaisi kuitenkin vain yön tummat tunnit ja aamun tullen katoaisi. Tuo nainen kuitenkin pyysi mukaansa elein viettelijän ja antoi yön niin ihmeellisen. Öistä rakastajaa kaivattiin niin paljon tämän lähdettyä, että tuntui aivan siltä kuin oltaisiin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan. Vastaajaan heitettiin viesti, mutta sieltä saatiin kuulla vain katkonainen nauha. Tuuli ulvahteli ja toivottiin sen toisen vastaavan ja viestin kuulevan.

Kuutamoyönä myös muisteltiin armasta nuoruusaikaa ja nuoruuden heilaa, Leilaa, joka kaut aikain säilyt syömmessäin. Vuosien takaakin mieleen muistuivat ruusunhohde Leilan poskilla, se oli kuin kuulto iltaruskon. Salaakin sitä Leilaa oli lemmitty, kuka tietää oliko aikaa vietetty myös metsäpirtissä? Mutta ainakin se metsäpirtti oli tuttu lapsuusvuosilta ja vaikka vuodet vierivät, oli tuo paikka rakkahin kaikkine muistoineen. Metsäpirtissä oli hetki aikaa mietiskellä sitä, kuinka on kulkenut vaikka missä, mutta tietää silti, minne ootellaan. Aina jossain odotti tuo lämmin. hellä, pehmoinen. Hän oli vain rakkaimpain ja ainoain. Se mitä tunnettiin, oli sellaista jota ei voisi ottaa pois, vaikka edessä olisi vielä monta päivää ja ei olisi kenties helppoa, mutta rakkaus on kuitenkin niin uskomaton ja arvoa sen tuskin tiedetäänkään.  Sen jälkeen koitti aika toivoa, että ollaan lähekkäin me ihan hetki näin, vierees sun mä hiljaa painaudun. Voi kulta pieni vierellein mun vielä jää. Mutta kauaa ei kuitenkaan lähekkäin ehditty olla, sillä matkamme jatkui kohti Valtatie 66:ta. Orivedeltä lähdettiin kohti pohjoista, matkalla ohitettiin niin Ruovesi kuin Visuvesi, Virrat ja Alavus Ja Kuortanekin meni, Torisevan kohdilla oli kuoppia, sitten tuli Jäminkipohja ja Tiisteenjoki, ennen kuin saavuttiin Lapualle kirkon kupeeseen. Siinä vaiheessa tuntui jo siltä kuin ”Well, baby, I'm easy, I'm easy, I'm easy, I'm an easy man. So come on down and get me, honey, while you can.”

Näin oli saatu Fantasian bändisetit ensimmäiseltä illalta pakettiin ja tauon jälkeen olisi vuorossa Akin ja Fantasian yhteiset setit.

Heti alkuun Aki muistutti risteilykansaa siitä, kuinka ”Mä oppinut oon kellä onni on, sen piilottakoon”. Risteilykansa sai kuulla myös onnen tallettamisesta sydämeen ja sen omistamisesta yksin, eikä siitä kerrottaisi muille, sillä tuttuun tapaan se on salaisuus. Salaisuuksien jälkeen annettiin sitten vain virran viedä ja virran tuoda. Tällä kertaa se oli Itämeren virta, joka toi meitä Helsingin suunnasta ja vei meitä kohti Tukholmaa. Sateinen yö se ei kuitenkaan ollut tai jos olikin, ei siitä meritanssien pyörteissä ollut tietoakaan. Joillekin se saattoi kenties olla rakkauden yö, jossa vain tuokio onnea riitti, olkoon se onni sitten millainen tahansa. Laivalle oli saapunut todistettavasti ainakin yksi Jazztyttö (kuten Aki asian ilmoille kuulutti), kuka tietää, oliko tämä tyttö juuri se joka kaipasi kulkuriaan… Kulkuri saattoi hyvinkin olla paikalla, mutta ainakin Sörkän laitakatujen katupojat olivat lähteneet mukaan tälle risteilylle. He lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vain. Pollareita ei kuitenkaan näkynyt, mutta silti herroille ja narreille opetettiin kuinka vihellettiin. Taivaalla loisti melkoisen naurava kuu, kun poika kävi tanssimaan ja vihelteli tytön akkunaan. Jos näin kävi, tuskinpa katupoika laivan ulkopuolelta sitä teki, vaan hytin ikkunan täytyi olla laivan promenadille ja pojan olla melkoinen akrobaatti, että pääsi sinne ikkunan taakse.

Jos onni ei ollut laivan peliautomaattien suhteen myötä ja joku toinen vei voitot omaan taskuunsa, oli hyvä vain antaa toisten talletella ne suuret setelit.  Itse oli sitten hyvä vain elää, pelata, kulkea ja antaa laulun soida, sillä kuten tiedämme, osaansa ei muutella voi. Huolettomasti voi vain todeta, ”So what”. Sillä elämä tää on hirveää, jos stressiä kantamaan ihminen jää. Murheita nimittäin riittää tässä elämässä. Joten todetaan niille tosiaan vain so what ja jatketaan eteenpäin, vaikka sitten viihdyttäen ja kiihdyttäen. Polte lantiossa veti väkisin toista päin ja tuntui kuin me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes pyörryksiin. Voiko siinä silloin muuta kuin haluta kiihdyttää ja sua viihdyttää, tehdä sitä milloin vaan. Siitä voi sitten olla seurauksena se, että haluaa karata kauas arjen taa – toki moni oli sen varmaan tehnytkin lähtemällä tälle risteilylle. Laivalta löytyi myös katujen kuningatar, tai sellainen hän ainakin oli ollut vuonna 77. Baaritiskin luona tämä kuningatar uskoutui kenties juuri sinulle. Tässä vaiheessa iltaa Akin ensimmäisen setin päätteeksi ojennettiin käyttöön kaksi karttaa. Jos ne luki tarkkaan, saattoi toisen kartan avulla suunnistaa laivalla kannelta toiselle ja toisen avulla kenties seuraavana päivänä Tukholmassa.

Toisen setin alkuun koitti lähdön hetki. Laivasta tuskin pystyi poistumaan sillä hetkellä, ellei halunnut keskelle avomerta. Toki kukaan ei estänyt poistumasta omaan hyttiin tai laivan kannelle, mutta jos lähdön hetki kuitenkin on vaikea, voi silti päättää jäädä sen toisen luo, yön sävel haikein soi sielussa, se oli kuin muisto onnesta. Vaikka oli kylmä ja tuntui siltä kuin olisi tehnyt toiselle väärin, oli se toinen silti rakkain. Välillä kuitenkin on hyvä vilkaista muistojen peiliin. Muistojen peili voi nimittäin heijastaa muistoja siitä kuinka sielu herkin jäi valtaan sen toisen, joka peitti peiliin katsojan suudelmin. Oli siis aika suunnata baaritiskille ja tilata sieltä kummallinen rakkauden drinkki, joka saattoi viedä vääjäämättä jalat alta. Ojanpielet eivät kumminkaan kutsuneet kulkijaa, vaan tie jalkojen alla kävi kirkkaammaksi. Toki se drinkki saattoi vaikuttaa sen verran päätä sekoittavaksi, että matkamme suuntautui kohti Koivukujaa. Koivukujalla vannottiin rakkautta suurinpaa. Sormuskin kenties annettiin tähtitaivaan alla ja parasta oli antaa, sillä jos toinen siinä vaiheessa oli huudahtanut ”Odota en, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa”, alkoi olla kyseessä jo viimeiset mahdolliset hetket. Mutta jos tuo toinen sattui olemaan nimeltään Milla, oli paras varautua siihen, että vaikka kuinka yrittäisi, tuo tyttö tarttuisi aina vain tikkuun lyhimpään ja se ei johtaisi yhtään mihinkään.

Koittaisiko siinä tapauksessa hetki vähän ennen kyyneleitä? Hyvästelyyn olisi vielä vähän aikaa ja silloin on vielä sanottava kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan. Jos toinen peittäisi vaikka kasvot käsiinsä, niin toinen tietäisi silloin sen olevan merkki siitä, että olisi mentävä.  Mutta miksi mentävä, jos sen jälkeen huomaa näiden tähtien alla odottavansa toista? Tähtien alla voi myös kuluttaa aikaansa uskoen, että rakkaus on laavaa, joka kuljettaa ja saa kylmän raudankin hehkumaan. Kun tähtien alla oli aikaa vietetty tarpeeksi kauan, jostain syntyi ajatus valloittaa koko maailma. Tahdonvoimalla siirrettiin esteet pois tieltä, piirrettiin kaikki uusiksi ja niin maata kiertää aurinko vois. Kuu aina nauraa sais (kyllähän se nauroi jo aiemmin, mutta nyt sille annettiin lupa siihen) ja sitä tähdet tanssittais. Kaikki yhdeksän planeettaa kiersivät vain meidän käskystä, uskolla pystyi voittamaan kaiken ja lopulta keskipiste kaikkeuden oli tunne pienten ihmisten.

Tässä välissä tuli aika esitellä risteilykansalle Fantasia. Tuttuun tapaan liikkeelle lähdettiin porukan johtajasta ja karvaisimmasta kaverista, basson varresta löytyi tuttuun tapaan Jouni. Kimmo kahden rumpukapulansa kanssa oli puolestaan tällä kertaa niin villillä päällä, että oli joutunut ns.koppiin – tällä laivalla rumpukorokkeen ympärillä on pleksilevyistä tehdyt seinät. Sitten vuorossa oli eniten titteleitä omaava Simo – sovittaja, lauluntekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi… Joka myös soittaa mitä tahansa soitinta jonka käsiinsä saa (toki kuulemma muutkin tekevät niin). Lavan toisesta reunasta löytyi vielä kitaransa kera Jani ja näin ollen Fantasian soittajat tulivat kaikille paikalla olleille tutuksi.

Ennen kuin ensimmäinen ilta päättyisi ja tehtäisiin tilaa keskiyön showlle, oli vielä aikaa rakkaustarinalle. Se oli se rakkaustarina, joka ei anna rauhaa ja sen vuoksi oot vain mielessäin. Vaikka jonain päivänä kävisi niin, että olisi toisen parina, ei sitä toista pystyisi kuitenkaan unohtamaan. Tässä vaiheessa siis oli Akin ja Fantasian aika kiittää ensimmäisestä illasta, mutta risteilykansa ei vielä halunnut luovuttaa, vaan aplodit vaativat lisää ja lisää… Aikaa ei kuitenkaan ollut kuin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle, koska kello juoksi armotta eteenpäin. Oli aika antaa ajatusten levähtää ja miettiä sitä, kuinka erot päivien ja erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Luottaen otettiin vastaan se, minkä tie mulle suo. Nimittäin kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain.

 Seuraavana aamuna oli aika lähteä tutkimaan miten pitkällä kevät olisi Tukholmassa ja katsomaan mitä kaupunki tarjoaisi. Aurinkoinen ja lämmin sää helli naapurimaamme pääkaupungissa, kevät oli jo pitkällä. Päivän aikana tuli moni liike tutuksi, pari toria ja totta kai myös vanhan kaupungin kadut. Kuninkaanlinnan kohdalla oli juuri meneillään vahdinvaihto, mutta kun paikalle sattui liian myöhään, ei sitä ehtinyt kokonaisuudessaan nähdä. Pari tuttua kasvoa oli myös liikkeellä nauttimassa päivästä – ei ne eivät kuitenkaan olleet Carl Gustaf ja Silvia, vaan ihan samasta laivasta tulleita. Kun sitten pääsi palaamaan takaisin laivaan, oli se kuohuviinilasillisen paikka laivan promenadella, ennen kuin laivan buffet kutsuisi ja myöhemmin illalla pääsisi nauttimaan Akin ja Fantasian paluumatkan keikasta. Tällä kertaa oli jo tiedossa tanssien alkamisaika, edellisestä illasta viisastuneena painoi päähänsä sen olevan tuntia aikaisemmin kuin mitä risteilyohjelmassa luki ja piti toki myös muistaa, että se olisi sitten ruotsinaikaa klo.19 kun Fantasia aloittaisi.

Tällä kertaa ajoissa paikalla ja ei muuta kuin odottelemaan illan ensimmäistä settiä Fantasian toimesta. Tuttuun tapaan valssilla liikkeelle. Vaikka merellä oltiin, silti ensimmäisenä valssina ilmoille kajahti Lentäjän valssi. Koska lentäjästä oli uljasta yksin liitää yllä pilvien ja tuntui kuin lintu hopeinen kiisi kuin uljas kotka, päätti tuo lentäjä, että otetaanpa tämä uusiksi kerran viel! Lentomme vei meidät aina Tennesseehen saakka ja siellä pääsimme tanssimaan Tennessee valssin, josta sujuvasti elokuvatunnelmiin, kun toisena hitaana valssina kuultiin Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu Cavatina. Hetken jo mietitytti mennäänkö tämä ensimmäinen setti nyt pelkillä valsseilla? Ensin tavalliset valssit ja siihen perään hitaat valssit. Hetkinen pojat, olisiko teillä kenties tarjota jotain muutakin tanssilajia tai jotain vähän menevämpää musiikkia? Tulihan sitä menevämpää musiikkia – kahden seuraavan kappaleen ajan, mutta kuitenkin. Ensin lähdettiin Paratiisiin, meri vaahtosi kuin olut kuohuaa ja kun rantaan oli kuljettu, lausuttiin toiselle ”Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan…”, mutta jo hetken kuluttua jatkettiin, ”mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee, kun sun vierelläsi näin olla saan.” Siihen oli sitten hyvä todeta vastaukseksi, ” It's not unusual to be loved by anyone. It's not unusual to have fun with anyone. No matter what you say.”

Sitä paratiisia kaivattiin seuraavaksi, koska iltaruskoon peittyi meren kaukaiset rannat, joita katseltiin kaihoten ja vaivuttiin unelmaan. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä kävi neitonen, jolle iltaruskon mukana lähetettiin tervehdys ja pyydettiin peittämään purppuraan. Mutta kuitenkin satu kerran päättyi ja tuskan tunsin niin yllättäen. Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain, muuta ei jäljellä rakkaudestain, kuin hiekka vain. Sä pois olet mennyt ja ymmärrän sen nyt: ei onnea saa, jos haaveiden luomaa ja tuulien tuomaa vain saa rakastaa… Tässä välissä jäin kuuntelemaan naapuripöydässä käytyä keskustelua. Kyseisessä pöydässä istui kaksi, arviolta n.70+ pariskuntaa. ”Kylläpäs nämä soittaa liian vanhaa musiikkia.” Hetkinen nyt? Nämä kaksi tangoa ovat alkujaan 1940-1950 luvuilta ja… No mutta älkää pojat olko huolissanne, ei teidän kannata musiikkityyliä vaihtaa, sillä ainakin 2010-luvun lapsia näkyi tanssilattialla, eli nuorissa on selvästi tulevaisuus. Seuraavaksi lähdettiinkin sitten muistelemaan Elainea, oli päivä tai synkkä yö, niin tuo armas Elaine oli aina mielessä. Tämä kappale puolestaan kelpasi näille hieman varttuneimmille risteilijöille, koska kommentit olivat luokkaa, ”No nyt!”. Tosin tämä kappalehan on vielä vanhempi kuin nuo tangot, joten herää kysymys miksi tangot olivat liian vanhoja? Sen jälkeen lähdettiin kulkemaan pientä polkua metsän halki. Polku vei mut onnelaan, rakkauden haaveiluun... Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua että pojilla alkaisi kohta olla jo tauon paikka, sillä Simolla meinasi pokka pettää laulaessa Janin ja Jounin huudellessa taustalla vaikka mitä. Kuitenkin ennen kuin Fantasia päästettiin tauolle, saatiin kuulla vielä Beatles-potpuri. Tämän jälkeen vuorossa oli sitten se pieni tauko, tai kuten Simo asian ilmaisi, en liten paus.

Tauko ei kuitenkaan kestänyt viittätoista kesää, vaikka siitä kerrottiinkin seuraavaksi. Viisitoista kesää oli Alicea himoittu, mutta Alice oli käsitellyt tunteita kuin pakastin. Musta limousine oli vienyt Alicen pois, ei ollut auttanut edes se, että jossain vaiheessa oltiin pyydetty ollaan lähekkäin. Ei, niin ei. Metsään oli tullut jo syys, lohduton yön hämäryys, vain hongat huokaillessaan suojasivat kukkia maan. Rakkaalle kuitenkin poimittiin siitä huolimatta metsäkukkia ja tie onnelaan tunnettiin taas löytyneen. Vaikka ruotsinristeilyllä oltiinkin, oli seuraavaksi vuorossa tarina Tallinnan illoista. Laiva saapui satamaan, raja-aidat kaatuivat, neljä päivää ja kolme yötä oli rakastavaisilla aikaa. Onnenkyynel kastoi silmät, sydän kysyi ja sydän vastasi. Tiedettiin, ettei kauaa voitu olla toisen kanssa, mutta siitä vaiettiin. Tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan, toiset menivät ulos katsomaan huhtikuuta, radiosta särähti soimaan joku tuttu laulu ja niin kuin alumiininiitit tähdet yössä kimmeltää. Silloin kun sielu piirsi silmiin yksinäisyyden, sitä ei pystynyt peittämään katseesta ja taivaaltakin hävisi valo hetkeksi, mutta onneksi kuitenkin alumiinitähdet sentään jäivät. Väite vanha viisaiden oli puolestaan se, että antautuu vain hullu rakkauteen. Niin usein se oli kuultu, mutta vaikka nähtiin vain vaaraa, oli toteamus kuitenkin ”En voi sua vastustaa, sun luokses kaipaan”. Antauduttiin todellakin kuin narri siihen rakkauteen, niin kovaa se iski. Se oli alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Hän sai mun sydämein, sen hälle soin. Olet rakkain.

Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran toisena iltana, lähdettiin ensimmäiseksi ihailemaan öisen taivaan suurinta ihmettä, täysikuuta. Meren yllä loisti kyllä melkoinen kuu, mutta aivan täysi se ei vielä ollut, mutta avaruuden se puki loistoon hopeaan ja loi merelle siltaa. Lähellä alkoi myös olla aika, jolloin pienet valkovuokot nostaisivat päätään. Sammalmättäällä ne ihmetellen kuuntelisivat kun metsätuuli puissa humisee ja sirkkainviulut soivat. Kenties lähteellä karkeloisivat myös keijut ja jossain myös tukkijätkät uittaisivat puut ja kuittaisivat tilit aina eeltäpäin. Lauantaisin käytäisiin kylille päin viheltäin ja laulettaisiin kuorossa, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi sun lempesi on tulta. Voi voi, jos suukon saan mä sulta, ai ai, se kuumeen mieheen loi.” Merellä kun oltiin, joukosta löytyi myös merimies, jota oli moni tyttö jäänyt oottamaan, reissultansa palailemaan. Mutta merimies ei voinut maissa olla päivää kauempaa, sillä aina jossain odotti laiva, kuitenkin syömmet naisien tuo merimies hurmasi laulullaan. Kuka tietää, kenties juuri tällä merimiehellä oli se jokin, se joka sai näkemään unta hänen suudelmastaan ja pelkäämään, että jää ilman niitä. Onni ei kuitenkaan voi jatkua kauan ja sen toisen saattaa menettää muille, kun toiset myöskin huomaa että vaan se jokin sinulla on. Taisipa laivan vilinässä tulla vastaan tummasilmäinen. Mitä siinä silloin kävikään? Silloin ensi katse vaan, sydämen sai laulamaan, rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen, niin kuin yöhön tummimpaan, kirkkain tähdin loistamaan, katseeseen sen vastasin sen vaikka ymmärsin Mua kiusaa vain tuo tummasilmäinen, sen tietää sain hän vie vain leikkien, mut saanut on tuo tummasilmäinen, oon voimaton, vie voimat tunteiden.

Kun tummasilmäisestä oli selvitty, istuttiin sängynlaidalle ja kuunneltiin elämän haitaria. Se oli kuulemma tapa ranskalainen soittaa sängynlaidalle, mutta oikeasti se oli vain omasta päästä keksitty. Niin kauniisti se elämän haitari soi, että esitettiin toive, ”Soita vaan, kuuntelen sinua. Soita vaan niin, maanantai ei pääse alkamaan.” Elämän haitarista saattoi löytää myös rytmin ja silloin oli hyvä todeta ”Mä rytmisi tunnen ja sen kutsun kuumaan. Mä rytmisi tunnen hetken hullun huuman. Mä rytmisi tunnen enkä kaipaa syytä, antautua sille vähän vaan.” Siinä sen rytmin sykkeessä sulettiin eikä mietitty muuta vaan annettiin tulen polttaa sydäntä. Siinä tulen poltteessa piti olla tarkkana, ettei päässyt koittamaan hetkeä rakkauden jälkeen. Toinen oli elänyt jo toista ennen, mutta ei tiennyt kuinka toinen pelkäsi, että verrattaisiin muihin, mutta silti sitä vain työnsi toista jonkun toisen syliin. Oli vain tyhjää pimeää ja jossain soi. Kaiken lisäksi tyhjät seinät valvoivat suuntaa vaieten, ajatusten oli aika levähtää, yksi syttyi, toinen sammui, hävisi. Liekki elämän se silti aina jää. Mutta kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain. Kenties siitä syystä tilattiin seuraavaksi baarimikolta drinkki. Baarimikko kertoi sen olevan kummallinen rakkauden drinkki, siinä oli kaihoa ja hieman tuskaakin makeeta, kun sinne vielä lisättiin jäitä, niin eikös kummallinen tunne alkanut vieriä selkäpiitä pitkin. Mieleen tuli ajatus lähteä Koivukujalle, mutta jostain syystä osoite vaihtui alkuun Koivutieksi. Miten tässä nyt näin kävi, löydetäänkö perille vai ei? Ei muuta kuin kengännauhat kiinni ja kuoppaiselle matkalle kohti määränpäätä. Osoitteen pieleen menosta huolimatta Koivukuja johti matkaajat kotiin maailmalta ja koitti aika hengähtää hetkinen.

Hengähdystauon jälkeen Aki toistamiseen lavalle ja ensimmäisenä päästiin taivuttelemaan tangoa. Myös paluumatkalla vallitsi sateinen yö, mutta silti se oli rakkauden yö. Edelleen tämä onni talletettiin sydämeen ja siitä ei kerrottu muille, olihan se salaisuus. Virta vei meitä pois Tukholmasta ja virta toi meitä pikkuhiljaa, vähän kerrassaan kohti Helsinkiä. Jazztyttö ei ollut jäänyt Tukholmaan, vaan palannut laivaan, olihan hän vilaukselta nähnyt tutut kasvot kaupungin vilinässä. Oliko tuo salaperäinen hahmo myös astunut laivaan? Ainakin Tukholman katupojat olivat astuneet laivaan, lauloivat ja tanssivat. Myös kuu nauroi paluumatkalla. Yllättäen jossain varjoissa vilahti tuttu hahmo. Clandestino. Tuo kulkuri oli astunut laivaan Tukholmassa – oliko hän tullut etsimään kaipaamaansa tyttöä, jonka oli myös nähnyt Tukholmassa ihmisten joukossa? Varjojen alla valvoi sydän kulkurin, yön veitsi kaappasi hänet vangiksensa. Se viilsi arvet auki ja sen hetken myös kyynel kiilsi. Clandestino siirtyi laivan kannelle, jossa hän katseli kuunvaloa ja mietiskeli, kuinka hän tunsi olevansa kuin yöperhonen, joka tarvitsi välillä kuunvaloa. Kuunvalo puolestaan oli tuo hänen kaipaamansa tyttö – tyttö, joka myös oli samassa laivassa. Mielessään hän ajatteli, ”Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin mä tarvitsen sua. Ei siivet vois kantaa pois valostasi mua. Kuunvalo sä olet, mä yöperhonen, niin se määrätty on.  Voin antaa mun kohtalon.”

Jätetään kulkuri mietiskelemään laivan kannelle ja odottamaan saapuuko tyttö sinne. Seuraavaksi kuitenkin oli vuorossa vastustamattoman naisen tarina. Nainen, jota saattoi verrata jopa Garbon filmiin. Myös uudenlaiseksi tuota vastustamatonta naista tituleerattiin ja tuo nainen sai miehet tuntemaan itsensä jonkin sortin gigoloiksi. Perinteinen ” Humala bebuhla zeebuhla boobuhla. Humala bebuhla zeebuhla bop” kohta kuultiin tietysti myös, ihan vielä flunssasta pikkuhiljaa toipumaan päin olleelta Simolta ei aivan normaaliin tapaan tämä irronnut, mutta se tosiaan oli aivan ymmärrettävää. Ilta alkoi olla viimeistä kappaletta vaille valmis. Mutta hetkinen, mitä mahtaa kuulua kulkurille, joka jäi laivan kannelle odottamaan tyttö? Hetken kulkuri mietti jo, että ”Odota en!”, sillä jostain syystä tyttöä ei vain kuulunut, vaikka kulkurimme kovasti odottikin. Saapuisiko tyttö paikalle vai ei? Vielä ehdittäisiin saada se selville, kun aikaa oli yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Se määrittelisi tämän blogin loppuratkaisun. Tyttö saapui kuin saapuikin kulkurinsa luokse laivan kannelle ja kuiskasi tämän korvaan hiljaa, ” Mä saapuisin jos mä vain tulla uskaltaisin. Mä siitä öin ja päivin unta nään. Ja haaveilen kuinka taas kanssas olla saisin. Ja kainaloon sä painat jälleen pään. Pyydä vain mä lennän niin kuin siivin…”

Näin saatiin risteilyn musiikillinen osuus Akin ja Fantasian osalta pakettiin. Luvassa oli vielä keskiyön show ja bilebändi, joka viihdyttäisi aamun pikkutunneille saakka. Aamulla oltaisiin jo Helsingin satamassa. Omalla kohdalla ensimmäinen päivä Tukholmassa risteily, johon oli yhdistetty meritanssit, mutta tuskin viimeinen. Ainakin vakavaan harkintaan menee lähtö, jos Aki ja Fantasia ovat viihdyttämässä risteilykansaa. Kiitos hienosta risteilystä Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Valmistuihan tämä blogi vihdoin ja viimein, kun löytyi aikaa istua sitä kirjoittamaan. Seuraava keikka häämöttää jo näköpiirissä, kuten myös sitä seuraava. Ensin lähdetään avaamaan lavakausi ja sitten taas merille. Jokohan muuten Simon haitari tekee tämän vuotisen come backin, kun suunnistetaan lavatansseihin…?