Nurmaan lava, Mäntyharju 4.7.2018

Kun maanantaina oli tanssittu Keuruulla, oli tiistai ansaittu vapaapäivä, ennen kuin keskiviikkona kulku suuntautui Mäntyharjulle ja Nurmaan lavalle. Aurinko päätti näyttäytyä sopivasti parin sadepäivän jälkeen ja lämmittää keskiviikkoillan tansseja. Joten ei muuta kuin tanssit käyntiin.

Fantasia lavalle ja ensimmäisenä lähdettiin tanssimaan maantielle Kulkurin valssin tahtiin kun metsien humina se soi. Ja jos tuolla matkalla kiristi liiaksi vyö, poikettiin taas talohon. Liekö tuo talo sitten ollut metsäpirtti, sillä sinne suunnattiin seuraavaksi ja siellä tuo metsätuulten humina sitten soi kehtolauluna. Mutta sitä ennen tuossa paikassa taidettiin viettää melkoiset iltamat – paikalla olivat niin Antti, Kalle, Helppo Heikki ja Eetukin, sitten alkoi leikki. Tilattiin nimittäin kaksi kolpakkoa ja pyydettiin neitiä tuomaan joutuisasti, sillä suuta alkoi kuivata ja juttukin piti saada luistamaan. Sitten kun kolpakot oli kumottu, äijä vanha Kivennapalainen lausui, ”Ota poika Karjalasta nainen, niin sä löydät onnen ikuisen!”. Eipä siinä siis mitään, Karjalan Marjaana löytyi kuin löytyikin kun ensin oli kauan etsitty ja kauas kuljettu. Kuitenkin ennen kuin se nainen sieltä Karjalasta kotiin kannettiin, ilta ehti sulkea silmänsä ja varjotkin kulkivat vaieten ja kuiskivan puun alla katsottiin kulkua kuun, rakas tietysti aatoksissa. Rakkaalle laulettiin, mutta kuten tiedämme, naiset ovat tunnetusti hieman oikukkaita, joten parvekkeella ei nyt sitten rakasta näkynyt, romanialainen kitara sai soittaa yksin laulua muiston. Haaveiltiin myös kuinka onnenmaa odotti jossain kaukana ja kenties kerran kahdestaan sinne kuljettaisiin. Istuttaisiin ääreen veen ja katseltaisiin sen pintaa, sillä hetkellä tuntuisi siltä kuin noustaisiin kirkkauteen luo muuttolintujen.

Myös Elaine oli mielessä ja mietittiin vieläkö Elaine mahtaisi muistaa puistikkotien, missä istuttiin kahden silloin ain ja siinä samalla sai nauttia tuon naisen hehkuvan katseen loisteesta ja suudelma kuuma tunnettiin yhä huulilla. Huokailtiin vain, että muistan ain, sinut armas Elaine. Mutta entäpä sitten Bettina? Tuo nainen, jolle satayksi miestä lauloi serenadin? Siinä vain pohdittiin miksei tuo neito tee jo valintaansa ja miksi ei saatu olla se ainoa. Oli vain annettava tuon toisen sydämen johtaa tiellä ja toivoa, että tiet kohtaisivat aikanaan. Vaya con dios mun rakkain, käyköön kuin Luoja sen suo. Itse määrätä en voi mä kohtaloain. Jossain kaukana soivat Tennessee valssin sävelet ja mieleen tulivat muistot siitä, kuinka se vei onneen laineillaan. Tosin toinen neito vei sitten miehen valssiin ja kumpikaan palannut ei. Tässä vaiheessa oli jo tunnelmoitu sen verran, että ensimmäinen setti oli hyvä päättää vähän vauhdikkaammin jenkan tahdeilla. Ensin lähdettiin porukalla saunaan saunajenkan tahdissa. Saunatta ei suomalainen ole suomalainen, todetaan jenkassa ja kehotetaan heittämään lisää löylyä. Savusaunan ja järveen pulahduksen jälkeen oli hyvä suunnata kulku kohti Lappia, kun vuorossa oli Lapin jenkka. Oltiin nyt sellaisella seudulla ja sellaisessa maassa, jota ei voinut unhoittaa. K oski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa niin kummat. Suden joiku on konsertti siellä, missä frakki on varmasti tiellä. Sellaisiin tunnelmiin päätettiin Fantasian ensimmäinen setti ja lähdettiin kahvitauolle.

Jotta kenellekään ei tulisi kylmä kahvitauon jäljiltä, käynnistettiin Fantasian toinen setti polkalla. Linja-auton kyytiin vain kaikki kun Linjuripolkan tahdit kajahtivat ilmoille Mäntyharjun illassa. Ohjeena annettiin, että kättäsi heilauta auton tullen, kyydin se antaa sulle. Linjuriauto ei hylkää kettään, siellä on tunnelmaa, mutta sen kyydissä matka voi myös katketa. Mikä sitten neuvoksi? Siinä voi sitten vaikka soitella Säkkijärven polkkaa ajan kuluksi ja muistella sitä, miten Säkkijärvi meni, mutta polkka jäi. Siellä Säkkijärvellä voi myös katsoa maalaismaisemaa. Kun nyt Venäjän puolella ollaan, saattaa se vanha maitoautokin myöhästyä vartin, pojat poimia kastematoja ja vanhus kulkea ohi kirkkomaan. Kenties se, joka siellä saa aina asustaa, on onnellinen ja maalaismaisemaa ei vain saata unohtaa. Maalaismaisemista päädyttiin savuiseen baariin, jossa peli pelattiin melkein tilttiin. Peliin saatiin kuitenkin mukaan extrapallo ja peli jatkui, mutta mokattuakin tuli ja kuulat vierivät nurkkaan kaltevalta pinnalta. Kun tuo peli oli pelattu, todettiinkin sitten, ”Si supieras que aún dentro de mi alma. Conservo aquel cariño que tuve para ti. Quién sabe si supieras que nunca te he olvidado?” Tai oikeastaan kyllä oltiin ihan hiljaa yössä ja mieltä kiehtoi tää rytmi kuuma ja tulta liehtoi sen rytmi kuuma ja kuumaa suudelmaa myös odoteltiin kun La Cumparsitan tahtiin taivuteltiin tangoa ja samalla ihailtiin iltaruskoa, johon peittyivät meren kaukaiset rannat. Tuolla jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Iltaruskoa pyydettiin viemään tuolle neitoselle tervehdys kuiskaten ja peittämään purppuraan.

Oliko tuo neitonen kenties Leila, josta laulettiin seuraavaksi? Leila, Leila, Leila, lempiystäväin. Leila, Leila, Leila, kaut aikain säilyt sydämessäin. Näin yhä vuosien takaa, sun tenhos onnea jakaa. Leila, Leila, Leila,sävel soi syömessäin. Kenties juuri Leilalle poimittiin metsäkukkia kun kesä saapui taas uus ja sitä myötä myös kukkien uus ihanuus, sunnuntain hääkellot soivat ja sulhanen ohjasi vierellään kirkkoon morsiamensa. Oliko tuo morsian myös lämmin, hellä, pehmoinen – sitä ei tarina kerro, mutta ainakin hän antoi paisteen auringon. Sitten todettiin, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin, vierees sun ma hiljaa painaudun. Vartalon pintakin tuntui kuin untuvalta. Oli vain tämä hetki, eikä toivottu enempää kuin että kulta pieni vierellein mun vielä jää. Kotiseutua pohjolassa muisteltiin myös. Monet kerran unelmissa oltiin vielä kotitanhuvilla, missä lapsena vietettiin aikaa muiden kanssa leikkien. Sinne vielä tahdottiin mennä, sillä siellä olisi kaikki ennallaan. Kukaan ei voinut laulaa kauniimmin kuin lumihapsinen äiti. Uinu, oi uinu, voimia vielä tarvitset siellä elämäntiellä. Mutta poika sai kuitenkin kulkijapojan luonnon ja tyttösen oman, sievän ja soman, laulaen vaikka toisenkin oman kulkijapoika valtaa. Kulkurin masurkkaan päätettiin tämä setti ja tauon jälkeen saataisiin sitten myös Aki lavalle.

Paikalla olleiden pienten fanien mielestä seuraavahetki oli sitten illan kohokohta kun Aki aloitti oman settinsä. Olihan sitä jo muutamaan otteeseen kyselty koska Aki tulee lavalle. Liikkeelle lähdettiin Vastustamaton – kappaleella. Paikalla oli eturivissä joukko vastustamattomia naisia, hieman nuorempia ja hieman myös vanhempia. Uudenlaisia naisia yhtä kaikki. Nämä naiset saivat kaikki urokset sekaisin heti kun vain katsoivat silmiin. Ilmassa oli myös hieman malttamattomuutta, jos ei muuten, niin ainakin seuraavan kappaleen sanojen mukaan. ”Odota en, se aivan turhaa on, en aio toiveisiin mä tuhlata aikaa, on tyyli uudempikin, siksi iltaisin mä menneitä muistele en…” ja kun se oli todettu, otettiin suunnaksi Satumaa. Se paikka oli aavan meren tuolla puolen ja siellä onnen kaukorantaan laine liplattaa ja kukat kauneimmat luovat aina loistettaan. Sinne kun päästäisiin, niin sieltä ei koskaan lähdettäisi linnun lailla pois. Mutta kuinka ollakaan, matkalla sinne sattui olemaan sateinen yö ja se pisti vain miettimään alla sateen missä kuljet… Sateisia öitä oli ollut aiemminkin, sillä se rakas oli joskus löydetty sellaisena yönä alta kaupungin lyhtyvyön. Niinpä osa pienen syntisen, osa olit tyttönen, jonka lohdukseni löysin sateessa yön. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen, se on salaisuus ja siitä ei muille kerrotakaan. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon.

Lemmentulta ja pientä suukkoakin tyttökullalta toivottiin, sillä tunnustettiin, kuinka mun sydän sykkii sulle vaan kai nyt ja ainiaan ja tiedän, että onnen saan. Sydän oli myös sulaa laavaa. Kun se onni oli nyt löytynyt, oli aika olla karttoina toisilleen ja lähteä tutkimusmatkalle maailmaan. Ne kaksi karttaa sisälsivät tien salaiseen. Tunteista oli hyvä tehdä kirja ja kirjoittaa siihen loppu sen toisen kanssa. Lauseista purje ja katseista vesi ja matka oli valmis alkamaan. Matkalla kohti salaista matkakumppani katsoi sinuun läpi karvaiden kyynelten, oot toivo viimeinen hän sinuun ripustautuu. Hän oli katujen kuningatar. Oliko tuo katujen kuningatar ollut ennen se jazztyttö, joka ei surrut heilan puuttumista, vaan tansseihin lähtiessään pisti nokkaansa puuteria ja peilasi otsatukkansa? Sitä ei kuitenkaan tämä tarina kerro, mutta kuka tietää selviääkö totuus tästä vielä joskus. Toinen osapuoli taas tunsi olevansa kuin merimies, joka ei voinut maissa olla päivää kauempaa. Aina jossain odotti laiva ja niin jäi neito itkemään kaipauksen kyyneliään.

Kun ensimmäisen setin jälkeinen tauko oli siellä merillä seilattu, tunnelma kävi sen verran kiihdyttäväksi, että jopa katseet alkoivat vaellella vartalolla ja pakottava polte lantiossa veti toista päin. Kyllähän se tiedettiin, että me teemme toisillemme hyvää niin, että mennään me lähes tainnoksiin! Haluttiin siis kiihdyttää ja viihdyttää toista – tehdä sitä milloin vaan. Ehkä kuitenkin olisi ensin parasta karata kauas arjen taa. Tunne tosin saattoi olla harha ja mielessä pyöri kysymys, onko totta ollenkaan, mutta jos kanssas hetken kauniin saan, niin vie tosiaan sinne kauas arjen taa. Siellä voi sitten tuntea olonsa myös sen verran rikkaaksi, että on vara talletella ne suuret setelit. Toisaalta taas on turha kerätä sitä maallista mammonaa, sillä jos on kuitenkin vain kurja kulkuri, voi sen kumota kurkkuunsa, elää, pelata ja antaa laulun soida. Parisuhteessa jos yllättää kriisi, silloin ero lienee iisi ja voi vain todeta so what. Sama pätee siihen jos kämppä lähtee alta tai autosta räjähtää rengas. Mitä sitten, elämäähän tämä kaikki vain on. Vaikka lähdön hetki koittaa ennemmin tai myöhemmin, voi silti jäädä toisen luo, varsinkin jos huomaa toisen katseessa jonkin muuttuneen. Mutta jos siinä hetkessä katseensa luo muistojen peiliin, mitä sieltä mahtaa heijastua? Kenties kesäinen muisto vaaleahiuksisesta henkilöstä, jonka nähdessään jäi seisomaan paikoilleen kuin vangittuna. Samalla siinä sielu herkin jäi sen toisen valtaan.

Eipä siinä sitten auttanut muu kuin huudahtaa, ”Hei, hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!”  Syksyn tullen mietittiin jo kihloja ja sitä kuinka häitä tanssittaisiin viikko. Mutta ennen sitä oli aika antaa katupojille lauluvuoro, sinne Sörkän laitakaduille ja opettaa herroille ja narreille kuinka vihelletään. Ja jos joskus nähtiin pollari, viheltämällä siitäkin selvittiin. Myös kuu saattoi nauraa taivaalla, kun poika kävi illalla tanssimaan ja vihelteli tytön ikkunaan. Mutta jos kohtalo yrittää puuttua peliin, niin sille puolestaan pitää sanoa, että päättää itse kenen on tai ei. Ei pidä heittäytyä kohtalon omaksi, vaan pitää se oma tahto ja kuinka se varmistaa, ettet siitä enää kiinni saa. Tarvittaessa ottaa ranteista kii ja sitoa käsinojiin, katkoa vaikka peukalo, ettei perään voida liftata, etusormikin joutaa pois, ettei sillä tökitä. Keskari voidaan murtaa siinä samalla, ettet sä häpäise mua enää. Nimetöntä voi sääliä, koska se ei tee mitään fiksua, mutta pikkurilliä ei viedä lainkaan, koska salaa voi toivoa toisen muuttuvan kiltimmäksi ja kenties palata joskus. Siitä saadaan kenties lopputulokseksi rauhaa antamaton rakkaustarina ja toivotaan kovasti, ettei koeta hetkeä rakkauden jälkeen, sillä kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja silloin myöskään erot päivien, erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa.

Nimikirjoitusten jaon jälkeen oli aika järjestää pihalla pieni yllätys ennen Fantasian viimeistä settiä. Paikalla ollut pikkufani oli muutama päivä aikaisemmin juhlinut syntymäpäiväänsä, joten sovittiin Akin ja Fantasian kanssa toteutettavaksi jotain muistamista. Porukka kasaan ja onnittelulaulu ilmoille. Onnittelulauluun yhtyikin sitten pihalla useampi paikalla ollut, aina makkarakojun myyjää myöten. Leikkimielisesti nimettiin kyllä porukka ”Mäntyharjun mieslaulajiksi”, sen verran komea näky nämä viisi miestä olivat pihalla puvuissaan. Tosin valokuvat tilanteesta ovat hieman koomisia tilannekuvia, mutta pääasia, että yllätys onnistui ja pikkufani oli iloisen yllättynyt.

Tämän jälkeen oli vielä Fantasialla hetki aikaa ennen kuin koittaisi kotiinlähdön aika. Ensimmäisenä marssi esiin villi ja viilee, jopa hieman vaarallinen, kissanainen. Tuo nainen teki suorastaan kahjoksi, jos häntä jäi ihmettelemään. Tohtiiko tuota naista edes kesyttää? Kun kerran kyseessä oli kissanainen, toi se mieleen jopa tiikerin, mutta lempeän sellaisen, tyylikin oli huikea- se suorastaan tainnutti. Kun tuon tytön parfyymiä oli kerran hengittänyt, täytyi miehen vain todeta kuinka kaikki tytöt eivät osaa villitä mun vaistojain, mutta sinä olet jotain minkä otan jos mä saan. Mitäpä siihen voi sen jälkeen todeta kuin vuoksesi sun maailma on kaunis. Soittokin vaikeni ja viimeiset lähtivät pois yön syliin, kenties hymykin oli vain unta… Mutta jos jäät aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää, suojelee meitä enkeleitä siivillään…

Näin saatiin paketoitua Mäntyharjun tanssi-ilta, kun Fantasia oli encoreensa soittanut. Tässä vaiheessa iski kuitenkin tyhjyys – olisiko seuraava keikka vasta elokuun alussa? Oli vain todettava, että katsotaan kuinka käy. Kenties näemme vielä heinäkuussa, mutta viimeistään kuitenkin sitten elokuussa. Olisiko jossain sopivan ajomatkan päässä keikkaa, jonne voisi lähteä? Piti vain alkaa tutkia keikkakalenteria ja katsoa etäisyyksiä… Löytyihän sieltä sitten lopulta yksi keikka, jonne pystyi lähtemään ikäväänsä lievittämään. Se on kuitenkin eri tarina se ja siitä sitten seuraavassa blogitekstissä. Kiitos kuitenkin vielä kerran Mäntyharjun aurinkoisista tansseista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Keurusselkä, Keuruu 2.7.2018

”Prinsessa Armada, huh hei, laivamme, kotimme, huh hei… Ja sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armada ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja…” Hetkinen, hetkinen, nyt on väärä laiva ja väärä vesistö. Laiva oli Elias Lönnrot, se oli siipiratasalus ja vesistönä Keurusselkä. No niin, nyt kun on saatu kaikki palikat kohdalleen, voidaan aloittaa. Heinäkuun ensimmäinen maanantai oli sateinen, mutta ei mitenkään kylmä. Keurusselän maanantaitanssit alkoivat ja samalla myös maanantaitanssien ohella faniristeilyt ennen illan keikkaa. Aki ja Fantasia saivat kunnian aloittaa molemmat. Liekö sää verottanut risteilykansaa, mutta kovin suurta yleisöryntäystä ei ollut havaittavissa. Pieni porukka pakkautui siipirataslaivaan, kuten myös Aki ja Fantasian pojat. Kenelläkään ei oikein ollut tietoa mitä risteilyllä tehdään, kovasti pohdittiin löytyykö tältä laivalta taxfree-myymälää tai hajuvesikauppaa? Niitä ei löytynyt, mutta olihan siellä kuitenkin pieni baari/kahvio alakerrassa, jossa suurin osa ajasta vietettiin jutustellen, toki kannellakin käytiin ihastelemassa ohi lipuvia maisemia. Jotta koko aika ei menisi jutusteluksi, päätettiin viritellä hieman yhteislaulua. Ei ollut yhteislauluvihkoja, mutta onneksi Aki oli varustautunut padilla sekä Jani ja Simo akustisilla kitaroilla matkalle mukaan. Nyt meillä olisi sanat ja säestys, vaan mitä lauletaan? Sitä mietiskellessä saivat Simo ja Jani kunnian aloittaa pienen musiikillisen hetkemme soittamalla Prinsessa Armadan (eli Saimaan valssin) ja hienostihan se sujui! Yhteislauluna laulettiin sitten keikkaohjelmistosta tuttu ”Rakkaus on kummallinen drinkki”. Tämän jälkeen jutusteltiin kaikenlaista – aina lempikappaleista Akin tuotannosta käytyjen keikkojen lukumäärään. Pohti Aki siinä myös sitä, että kuinka monta keikkaa he ovat Fantasian kanssa yhdessä mahtaneet tehdä. Lukumäärä jäi epäselväksi, mutta kyllä niitä useampi sata kuitenkin on. Välillä piipahdettiin kannella ja otettiin porukasta ryhmäkuvia, juteltiin mukavia ja ihailtiin maisemia. Vaikka sää oli sateinen, kenelläkään ei ollut kylmä, tuulikin oli lämmin henkäys. Vielä ennen kuin tunnin risteily Keurusselällä saatiin päätökseen, laulettiin alakerrassa vielä lähtölaulu. Vaikka laulun myötä lähdettiinkin italiaan ja todettiin, ”Ciao Romero”, saatiin kappaleeseen mukaan vähän espanjalaissäväystä, kun kitarasta loihdittiin esille flamencomeininkiä. Saavuimme takaisin laivalaituriin ja oli aika poistua laivasta. Aikaa illan tanssien alkuun oli vajaa tunti, hieman evästä ja sitten taas mentäisiin.

Laivalla sovittiin, että Fantasia soittaisi alkuun kaksi settiä ja sen jälkeen olisi sitten Akin vuoro. Liikkeelle lähdettiin perinteisesti valssilla. Pitihän sieltä Italiasta, jonne jäätiin laivan yhteislauluhetken jälkeen, tulla myös pois, joten mikäpä muukaan sopi aloittamaan illan kuin Lentäjän valssi. Kun ilmojen halki, ylitse maan ja veen, oli käynyt lentäjän tie, tavattiin nuoruusajoilta tuttu lempiystävä Leila. Leila oli kautta aikojen säilynyt sydämessä ja salaakin tuota tyttöä oli lemmitty ja tuo aika palasi mieleen. Mutta mitä tekemistä albatrossilla oli kaiken tämän kanssa? Sekin liittyi nuoruuteen, siihen kun viisitoistavuotiaana seurattiin lapsuudenystävän lähtöä laiturin päästä merille, kun itse joutui vanhempien käskystä jäämään kotirantaan. Kenties se albatrossi oli juuri tuon lapsuudenystävän sielu, joka kiiti taivaansinessä vapaana. Kun tuo lapsuudenystävä oli seilannut Tornator-laivalla ympäri maailmaa, nähnyt Rion kuumat yöt ja Honolulun kaislavyöt, oliko hän matkallaan tavannut myös neitokaisen nimiltä Caterina? Mutta Caterina olikin ollut sellainen neito, että moni mies oli saanut häneltä lemmen, eikä tyttö antanut vastausta, saati sitten tehnyt valintaa. Mutta eipä sitä kuitenkaan kannattanut pitkään murehtia, sillä oli olemassa toinen neito, joka sai unelmat uusiksi ja hänen myötään koitti aika onnekkain. Tuo tyttö oli nimeltään Anna-Liisa, hän oli riemu rikkahin ja syysyössä tähti kirkkahin.

Mutta sitten kävi kuitenkin niin, että lempi hävisi sanoista laulun ja kun erottiin, mietittiin mitä jäljelle jää. Se mitä jäljelle jäi. oli sävel kaihoisin ja muistettiin vain kuuma suukko ja lopputuloksena oli tummansinen sävel, joka jäi soimaan. Kaikesta huolimatta tuli kuitenkin todettua, että ollaan lähekkäin, me vielä hetki näin. Todettiin, että kuin untuvaa pinta ois sun vartalon ja siinä kaikessa huumassa taidettiin hypätä eteenpäin peräti 15 kesää, ennen kuin nähtiin kääntymässä musta limousinen joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan. Mietittiin, että miksi hän mulle tehnyt tämän ois ja kertomatta osoitetta livahtanut pois, kuka on tuo mies joka hänet on saanut mukaan? Mutta mitäpä siihen oikeastaan voi muutakaan todeta, kuin väliaikaista kaikki on vaan! Myös se heili joka helyt meillä ostattaa ja myös se rinnassa riehuva rakkaus, sekä pettymys tuo totta tosiaan! Sitten lauantai-iltana voi lähteä kaverin kanssa ravintolaan, tarkoituksena ottaa muutama olut vaan ennen kuin lähtee kotiin nukkumaan. Saattaa siinä tosin käydä myös niin, että paikalle voi tulla vaikka pari tyttöä ja loppuillasta sitten kuiskaa, ”Meille vai teille, kultasein?”. Kaikkihan ei mene aina niin kuin Strömsössä, kuten ei tässäkään tapauksessa. Nimittäin kun sen naisen mukaan lähtenyt mies heräsi aamuyöllä, tuli joku samalla hetkellä eteiseen ja yöpöydällä oli sormus. Ei siinä auttanut kuin kerätä vaatteet ja häipyä, pukeutua sopivan matkan päässä ja jatkaa sitten kävellen kotiin.

Tauon jälkeen liikkeelle lähdettiin reippaasti jenkan tahdeilla. Ensimmäisenä Saunajenkan tahtiin saunomaan. Kun savusaunassa oli saatu kunnon löylyt ja kenties välillä pulahdettu sinne järveenkin, matka jatku Lapin jenkan tahdissa kohti lappia. Samalla siis edistettiin hieman lapinmatkailua, sillä tenho outo on pohjolan mailla, siellä Lompolo kirkkaana kiiltää ja tunturi pilviä viiltää, revontulta sen taivaalla lamppuina on, kun on talvi ja päivä on yötä. Se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa. Jenkkojen jälkeen oli hyvä rauhoittua hitaille valsseille. Ensimmäisenä kaunis Vuoksesi sun ja sen parina Vaya con dios. Sitten kerrottiin tarina sulokkaasta neitosesta nimeltä Marie.  Tuo Marie herkisti sydämen, mutta vielä ei voitu lempiä, muttei empiäkään. Siispä kiirehdittiin Marien luo. Toki matkalla saattoi eksyä lautalle, jossa oli pienoinen kahvila. Siellä kahvia keittelivät Sanni ja Marleena ja heille tukkipoijat lauloivat kuorossa.

Mutta koska monta oli jäänyt unhoon ja vienyt kai tuulen tie, puiston penkille oli jäänyt vain kukka ja romanialaista kitaraansa soitteleva muukalainen jäi laulelemaan yksin varjoihin. Ei näkynyt rakasta edes parvekkeella. Kaikesta huolimatta jaksettiin kuitenkin uskoa ja toivoa, että sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan, oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Kun nähtiin taivaalla lentävä tähti, ajateltiin toista ja kauniin kukkasen takana luultiin näkevän toisen kasvot. Myös tuttua Valtatie 66:ta matkattiin tälläkin kertaa, vaikka se ei edelleenkään tunnu olevan missään parhaassa mahdollisessa kunnossa, silti se kuljettiin päästä päähän, aina Orivedeltä Lapualle kirkon kupeeseen. Tosin tien huonokuntoisuus saattaa unohtua viimeistään siinä vaiheessa kun välillä vähän hyppii ja pomppii jiven tahtiin. Nimittäin, ” You gotta jump, jive, and then you wail.” Sen jälkeen illan aurinko kultasi maan ja loi puille metsän punerrustaan. Muisteltiin mielessä yötä toukokuun. Todettiin, ”Tiedä en kauniimpaa, luonas huomenna olla kun saan.” Ennen kuin Fantasia päästettiin tauolle, tehtiin vielä matka Tallinaan ja kerrottiin tarinaa menneistä vuosista Tallinnan illoissa.

Kun Aki saatiin lavalle ensimmäisen kerran illan aikana, paikalta löytyi paljon uudenlaisia, vastustamattomia naisia. Verrattiin jopa Garbon filmiin ja uros jokainen tiesi kyllä sen, heti kun vain katsoi silmiin. Mutta kuitenkin yksi kerrallaan vieteltiin iltaseuraksi ja toimittiin siten, että jälkeen näytöksen sitä jäätiin ihmettelemään. Sen verran kuitenkin sen jälkeen kun taas kerran oli lausuttu, ” Hummala bebhuhla zeebuhla boobuhla, hummala bebhuhla zeebuhla bop”, oli aivan pakko jo todeta ”Odota en!” ja katsoa mitä huominen eteen tuo. Johdattaisiko se kenties Satumaahan, josta koskaan ei lähdettäisi linnun lailla pois ja missä kukat kauneimmat loisivat aina loistettaan ja siellä huolet huomisen sais jäädä unholaan? Toisaalta saattoi koittaa myös sateinen yö ja silloin kun sade soittaa akkunaan ikivanhaa lauluaan, mietittiin vain alla sateen missä kuljet. Siinä sateessa yön oli hyvä myös muistella toista sateista yötä. jolloin sen toisen löysi alta kaupungin lyhtyvyön. Kaksi yksinäistä oli kohdannut ja loivat tosilleen turvan. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Sitä ei kerrotakaan, sillä se on salaisuus. Nimittäin kellä onni on, sen piilottakoon. Salaisuus on myös se, kuinka paljon rakastankaan ja kuinka paljon siitä saan.

Sitten kun se onnen on saanut ja pitää sitä salaisuutena, se täytyy myös piilottaa, ettei se pääse karkaamaan. Pientä suukkoa voi toivoa ja antaa sydämen laulaa kun se onnen saa. Kun  nyt onni oli löydetty ja saatu, oli aika ottaa esille kaksi karttaa ja lähteä niiden avulla tutkimusmatkalle maailmaan. Lauseista tehtiin purje ja katseesta vesi, tuulikin nousi kun toinen tuli toisen syliin. Kaikkea ei kuitenkaan saanut kerralla paljastaa, kartoilla oli oltava myös tie salaiseen. Myös katujen kuningatar oli seuranamme tänäkin iltana. Tuo katujen kuningatar oli tuttu jo vuosien takaa ja muistot katkerat palasivat mieleen. Hänen luonaan oli kuljettu rakkautta etsien, se oli vuosi seitkytseitsemän, jolloin katuja kuljit yöhön pimeään. Tuo kuningatar oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin seuraavaksi paikalle saapunut jazztyttö, joka otsatukkansa peilattuaan oli lähtenyt tansseihin, sillä saihan tuo humpan rytmi hänet aivan vallattomaksi. Liekö se jazztytön heila ollut se merimies, jota moni tyttö oli jäänyt kaipaamaan ja odottamaan reissusta palaamista? Tuo merimies ei kuitenkaan voinut olla maissa päivää kauempaa, kun jossain odotti laiva ja taas meriä. Laiva saattoi jopa joutua suurella, levottomalla merellä myrskyyn ja silloin laivan kannella soi laulu viimeinen ja oli jo aamunkoi.

Toisen setin alkuun viihdytettiin ja kiihdytettiin kuumien lattarirytmien tahtiin, Katseet vaeltelivat vartalolla, polte pakotti kenties lantiossa, kun se veti väkisin toisen luo. Tuntui kuin voisi viihdyttää ja kiihdyttää toista missä ja milloin vain. Kun toiseen oikein painautui, saattoi tuntea sykkeen ja siinä sitä sitten pystyi hyvin toteamaan toiselle, ”Mä rytmisi tunnen”. Tuo rytmi saattoi kuitenkin olla hetki hullua huumaa, eikä siihen antautumiselle tarvittu syytä. Toisaalta taas jos ottaa käyttöönsä suuret setelit ja maksaa tuosta rytmistä, mitä sitten tapahtuu? Entä jos se, jolle olet siitä maksamassa, toteaakin vain, että ”So what?” ja lähtee. Se on silloin lähdön hetki, mutta jos kovasti vannoo, ”Tahdon valon sekä pimeän mä jakaa kanssas sun. Tahdon kommentit ja kiellot ohittaa. Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan”, niin kenties toinen ei lähdekään.

Kenties tähän on sitten syynä se jokin joka sinulla on. Hymyllä voi saada aikaan kaiken se – jopa himmentää loisteen tähtien. Pelkona kuitenkin se, että onni ei voi jatkua ainiaan ja sen onnen voi menettää jollekin muulle, vaikkapa sille tummasilmäiselle, joka kiusoittelee ja vie leikiten. Tuon tummasilmäisen ensi katse saa jopa sydämen laulamaan rakkaudesta hetkisen vain pienen suloisen. Siihen katseeseen sitä sitten vain vastaa, vaikka tietää tuon tummasilmäisen vain vievän leikiten. Mitä siitä sitten seuraa? Hyvin todennäköisesti seuraavaksi koittaa hetki rakkauden jälkeen. Sitä näkee kuinka se rakas jakaa viereisen pöydän toisen kanssa ja lähtee myös tanssimaan. On tyhjää, pimeää ja vain jossain soi… Sitten tulee hetki äänetön ja on tullut aika antaa ajatusten levähtää. Sitä vain miettii, että kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain ja jotain itsestään jos luovuttaa voi vain, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain ja kuinka erot päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Alkaa tuntua siltä kuin olisi kohtalon oma, mutta sitä kuitenkin vain sanoo kohtalolle olevansa jo iso poika/tyttö ja päättävänsä itse, kenen on tai ei. Mitäs siinä sen kummempaa. Onhan kyseessä kuitenkin sen sortin rakkaustarina joka ei anna rauhaa ja jos on joskus toisen parina, niin ei sitä toista pysty kuitenkaan kokonaan unohtamaan.

Näin saatiin Akin osalta ilta pakettiin varsinaisten settien osalta, mutta luvassa olivat vielä encoret. Luvassa oli rumbaa ja pitkästä aikaa saimme seuraksemme espanjalaisen kulkurin Clandestinon. Kappale, joka risteilyllä tehdyllä pikagallupilla osoittautui yhdeksi mukana olleiden suosikkikappaleeksi. Ennen kappaletta Aki heitti ilmoille paljastuksen – paikalla oli henkilö, jolla kappale on tatuoitu jonnekin. Mutta minne ja kuka kyseinen henkilö on, jätetään se kuitenkin kertomatta, koska Aki ei sitä yleisölle paljastanut. Hienoa kuitenkin Akin mielestä on se, että omat kappaleet menevät ihmisillä iholle. Toisena encore-rumbana kuultiin Näiden tähtien alla. Sen jälkeen vielä nimikirjoituksia halukkaille respassa, Fantasian poikien tehtäväksi jäi hörpätä kahvit ja tulla sen jälkeen vielä hetkeksi viihdyttämään tanssikansaa.

Fantasian viimeinen setti jäi vain neljän kappaleen mittaiseksi. Ensin katseltiin maalaismaisemaa ja todettiin kuinka ymmärrettiin sen, joka siellä saa aina asustaa, olevan onnellinen, sillä maalaismaisemaa ei saatettu unohtaa. Sen jälkeen podettiin hetki kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, kun hurja polte pohjaton ei vain mennyt pois. Sitä vain mietittiin miksi se toinen sytytti sen roihun riehumaan silloin aikanaan. Koitti aika viimeisten valssien, tänä iltana ne olivat Laaksojen laulu ja Ilta Skanssissa. Mutta mitä ihmettä? Tanssikansa, jota oli vielä mukavasti paikalla, vaati lisää. Nyt ei Fantasian poikia päästetty helpolla, vaikka kello näytti jo tanssien päättymisaikaa. Mitäs te haluatte kuulla? – oli kysymys joka esitettiin. Nopeaa, hidasta…? Välimallistakin puhuttiin. Ratkaisuun päädyttiin ja ensimmäisen encorena kuultiin Ota lähellesi, mutta kun siitä välimallista ja kenties myös välimallin jätkästäkin oli puhetta, niin onhan se toive toteutettava. Mutta eihän jenkkaa voi hitaan pariksi soittaa, vai voiko? Ratkaisu pulmaan löytyi, yleisö sai kuulla Välimallin jätkän täysin uudella sovituksella, bossa nova rytmeillä. Hienolta kuulosti ja hieno versio. Toivottavasti vielä jonain päivänä saadaan mahdollisuus kuulla tämä versio!

Sellainen ilta Keurusselällä heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, ensin risteillen ja sitten tanssien. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo kaikista hetkistä Keurusselällä. Seuraava päivä sitten huilattiin ja meno jatkui keskiviikkona.

Kyllikinranta, Iisalmi 24.6.2018

Juhannusaaton tansseista toivuttiin lauantai ja sunnuntaina jatkettiin IIsalmessa Kyllikinrannan tanssilavalla. Samalla oli hyvä toteuttaa miniloma yhden ystävistä rakkaimman luokse. Juhannussunnuntain sää oli suosiollisempi kuin mitä juhannusaattona perjantaina. Nyt saatiin jo nautiskella auringon lämpimistä säteistä, mutta helle ei kuitenkaan hellinyt. Tanssikansaa näissäkin tansseissa oli mukavasti ja jopa loppuun saakka sen verran, että myös Fantasia sai soittaa encoret. Akille tämä kerta oli ensimmäinen kyseisellä lavalla, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Mutta lähdetäänpä sitten kertomaan tarinaa, joka jälleen rakentuu illan aikana kuultujen kappaleiden ympärille. Jos et ole vielä lukenut juhannusaaton Syvälahden keikan blogia, kannattaa se tehdä nyt - nimittäin tämä tarina jatkuu siitä, mihin sen tarina loppui. Kuinka kulkurimme oikein käy - se selviää tämänkertaisen tarinan lopussa.

Aamu sarasti ja auringon ensi säteet häikäisivät kulkurin silmiä kun hän heräsi uuteen päivään rantakoivun alta. Hän oli kulkenut pitkän matkan, etsinyt tyttöään ja päätynyt viettämään yötään koivun luo. Rantakoivulle hän oli uskonut surunsa ja murheensa ja kuinka oli jäänyt ikävään, kaiken tämän hän toivoi rantakoivun pitävän sisällään. Lähistöllä oleva niitty herätti kulkurin huomion ja hän mietti pitäisikö hänen poimia kimppu niittykukkia kaipaamalleen tytölle. Hänen mielessään tytön silmien katse oli kuin lemmikeillä, niin kaunis ja vaatimaton. Jos hän kimpun poimisi, se olisi kultanauhoja vailla, niitty oli hänen kukkakauppansa, mutta hän tiesi tytön ymmärtävän. Kulkuri vietti hetken niityllä haaveillen ja kaivoi jälleen esiin romanialaisen kitaransa ja tapaili sillä sävelmää - jos hän poimisi kukkia mukaansa ja odottaisi tyttöä puiston penkillä, jäisikö sinne penkille lopulta kuitenkin vain kukka, eikä hän näkisi rakastaan? Niin hän tiesi kerran aiemmin käyneen, mutta hän ei aikonut luovuttaa, hän etsisi tytön ja silloin ei todellakaan tarvitsi lausua "Adios muchatos". Mutta missä ihmeessä ihmeessä kulkurimme oikein oli jälleen kulkenut ennen kuin oli palannut taas kerran kotimaahansa etsimään kaipaamaansa tyttöä? Jos hänen jälkeensä jättämistä viesteistä jotain saattoi päätellä, ainakin matka oli suuntautunut Uraliin. Siellä leiritulen loisteessa kasakoiden leirissä aroilla hän oli miettinyt elämäänsä nähdessään kasakan rientävän illoin armahansa luo. Kulkuri oli toivonut, että jospa vain joskus myös hän voisi rientää tyttönsä luo, mutta veri veti häntä kulkemaan ja oli vienyt hänet myös Budapestin yöhön Tonavan rannalle. Siellä hän oli muistellut sitä kuinka hänen tyttönsä oli kerran ryöstänyt häneltä suukon salaa, mutta palaisiko tuo hurma enää koskaan?

Koska oli aikainen aamu, oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ympärillä kaikki oli ihan hiljaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan, vain tuuli tuuti viljaa. Koska kulkuri halusi säilyttää tytön nimen salaisuutena, hän oli puhunut kaikille vain Caterinasta. Se oli salanimi, sillä eihän paljastumisen pelossa voinut kaikkea kertoa. Toki tytöllä oli monta muutakin salanimeä, kuten myös kulkurilla. Tytöltä aikanaan saatu suukko oli vienyt kulkuriltamme järjen, hän toivoi tytön muistavan hänet kun tämä istuisi yksin iltaa. Tottahan toki tyttö kulkurinsa muisti, vaikka kenties moni muu mies oli joskus saanut hänen rakkautensa. Kulkuri saattoi välillä epäillä oliko tytön rakkaus vain valhetta, mutta kunpa hän vain tietäisi totuuden... Kulkurin tie oli vienyt taas eteenpäin, hänestä alkoi tuntua ettei hän enää jaksaisi taivaltaa jalan, joten aivan kuin tilauksesta linjuriauto pysähtyi läheiselle pysäkille. Häntä viitottiin astumaan peremmälle ja sanottiin, että jos muuten ei kyytiin mahdu, niin jää vaikka oven pieleen, tämä linjuriauto ei nimittäin hylkää kettään. Linja-auto oli tulossa aina Säkkijärveltä saakka ja kuljetti matkalaisia takaisin koteihinsa. Joku matkalaisista kysyi kulkurilta osasiko tämä soittaa. Vastattuaan myöntävästi joku kaivoi esille vanhan harmonikan ja kulkurin sormilla siitä kajahti iloisesti

Säkkijärven polkka.

Moni matkalainen ihmetteli miksi kulkuri taivalsi yksin juhannuksena, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli yksin? Kulkuri kertoi tarinaansa ja kertoi myös kaipaamansa tyttönsä etsimisestä, kuinka hän oli kerran tytölle kuiskannut, "Vuoksesi sun, maailma on kaunis." Eräältä ihmettelijältä kulkuri kysyi tahdotko tietää miksi en pelkää? Hän ei pelännyt, koska luotti tulevaan ja toivoi myös tytön luottavan, kulkuri vertasi heidän rakkauttaan - tai mitä ikinä se olikaan - Alppien rinteillä kasvavaan Edelweissiin, tunne jota he tunsivat toisiaan kohtaan oli hento, mutta se kesti jään ja tuulen. Matkalaiset esittivät kulkurille ehdotuksen, josta tämä ei hennonnut olla kieltäytymättä. Sauna, siellä hän pääsisi huuhtomaan matkansa pölyt pois ja jatkamaan taas saunapuhtaana matkaansa kohti määäränpäätä. Kyllä hän sen tiesi, että sauna oli suomalaisen paras paikka. Niinpä hän istahti savusaunan lauteille ja katseli saunan ikkunasta näkemänsä järven hellää pintaa. Viimeksi hän oli päässyt savusaunaan Lapin erämaassa kun hänen polkunsa olivat hänet sinne vieneet. Kulkuri tiesi, että jokin outo tenho oli pohjolan mailla ja sen tiesi vain se ken Lappiin oli kulkeutunut. Mutta nyt ei ollut aikaa kaivata sinne missä tunturi viilsi pilviä. Oli aika taas jatkaa matkaa. Jokin kulkurin sisällä tiesi, että tämä kaikki olisi vain väliaikaista, rinnassa riehuvan rakkauden hän ei uskonut sellaista olevan, mutta pettymys, totta tosiaan, sen oli pakko olla vain väliaikaista! Lauantai-ilta alkoi olla jo käsillä kun kulkurin silmissä häämötti tuttu kaupunki, tyttö asui siellä, mutta aika kaukana, aivan kaupungin laidalla. Kulkuri mietti tilaisiko hän taksin, mutta jatkoi kuitenkin kävellen kohti tuttua osoitetta.

Kulkurin kaipaama tyttö oli kulkurin ajatuksissa melkoinen kissanainen - sellainen villi ja viilee, jopa vaarallinen. Aina välistä tuntui kuin taivaankappaleet sinkoilisivat radaltaan ja maa vavahteli kun tuo tyttö käveli ohi. Jos kulkuri olisi polttanut, hänen olisi täytynyt kaivaa savukkeet esiin. Hän mietti pakostikin oliko tuo kissanainen edes todellinen vai saattoiko kaikki olla vain unta? Kulkuri huokaisi syvään ja mietti haaveissa vainko oot mun. Ei kulkuri ollut aikoinaan kotiseudultaan pohjolasta lähtiessään tiennyt minne tie hänet kuljettaisi. Hän tiesi keskikesän ajan olevan kauneinta juuri tuolla peräpohjolassa, jolloin kaikki kansa läheltä ja myöskin kaukaa saapuu juhannusta juhlimaan. Mutta tänä vuonna kaikki oli toisin, kulkuri oli kaukana kotiseudultaan ja etsi tietään tyttönsä luo. Silti hänen mielessään pyöri äiti, joka tuuditti häntä kehdossa kun hän oli lapsi ja ne äidin neuvot uinumisesta, koska voimia tarvitsi elon tiellä. Niitä hän todella tarvitsi maailmassa kulkijan tiellä. Myös tyttö kaipasi kulkuriaan, hänellä oli pienoinen aavistus siitä, että kulkuri saapuisi pian tai ottaisi jollain tavalla yhteyttä. Hymy huulillaan tyttö mietiskeli sitä, että jos kulkuri todella saapuisi, he voisivat vihdoin olla lähekkäin ja painautua toistensa viereen. Olisi vain se hetki, eikä siinä kaipaisi enempää kuin että kulta jäisi viereen. Monta kertaa tyttö oli saanut kuulla siitä, kuinka hän aina vain jaksoi odottaa kulkuriaan, vaikka tästä ei välillä kuulunut mitään. Vaikeaahan se aina välillä oli, mutta ei tässä kuitenkaan 15:sta kesää oltu odotettu, eikä kadulla ollut näkynyt mitään mustaa limousinea joka olisi vienyt kulkurin pois. Ei ollut ei. Yhä tyttö jaksoi odottaa, koska hän tiesi kulkurin saapuvan ennemmin tai myöhemmin.

Olihan kulkurin poissa ollessa tapahtunut vaikka mitä. Tyttö oli melkein langennut tummasilmäisen viettelyyn, mutta ymmärtänyt kuitenkin ajoissa, että tuo tummasilmäinen vei vain leikiten. Vaikka tummasilmäinen oli katsonut häntä silmiin silmät leiskuen ja nähnyt tytön tunteet, tyttö oli ymmärtänyt tämän vievän vain leikiten ja huomannut tämän vievän vain leikiten. Oikea onni kulkisi päästä jalkoihin, soittaisi fanfaarin, kääntäisi maailman ympäri ja pyörällä olisi pää. Juuri siltä tytöstä tuntui aina kun hän oli kulkurinsa seurassa. Saisiko hän kulkurilta lemmentulta ja silloin sydän laulaisi kun se onnen saa. Tyttö muisteli kulkurin viimekertaista lähdön hetkeä – jokin oli silloin muuttunut kulkurin katseessa ja tämä oli kaikesta huolimatta jäänyt pieneksi hetkeksi tytön luo, mutta silti nyt tuntui siltä, että kaikki yhteiset hetket heijastuivat vain muistojen peilin kautta. Tyttö muisteli hetkeä jolloin oli ensimmäisen kerran katsonut kulkuria silmiin ja tämä oli saanut hänet paulaan rakkauden. Tuolloin hän oli saanut kulkurilta lempinimekseen Jazztyttö, mistä tuo nimi oikein tuli, sitä hän ei tiennyt, eikä ollut kysynytkään. Kulkuri oli nimittäin loppujen lopuksi osoittautunut aika ujoksi jätkäksi, vaikka antoi välillä ymmärtää toisin, hän käänsi lauantaisin paidan nurinpäin ja kävi kylille viheltäin. 

Ei tuolla kulkurilla ollut pahemmin maallista mammonaa, ei hän taskuissaan kantanut mukanaan suuria seteleitä – äiti oli laittanut poikansa matkaan ja sanonut laula laulujas vain ja niin kulkuri oli tehnytkin, hän oli nähnyt toisten juoksevan rahan jäljessä, mutta hän oli vain jäänyt laulamaan laulujaan. Elämä saattoi olla välillä hieman hankalaa jos jäi kantamaan stressiä tai turhia murheita. Sekä kulkuri että tyttö olivat tahoillaan samaa mieltä siitä, että kaikelle turhalle pitäisi vain kohauttaa olkapäitään ja todeta huolettomasti ”so what”. Tyttö katseli pöydän päällä olevaa karttaa, se oli toinen kartoista joita oikeast oli olemassa kaksi – kulkurilla oli niistä toinen. Näillä kartoilla oli tie salaiseen ja niiden avulla he saattoivat olla tutkimusmatkaajia maailmassa, miten sinne salaiseen paikkaan pääsisi ja missä se olisi, siihen antaisivat nuo kartat vastauksen.  Joskus tytöstä tuntui kuin hän olisi ollut katujen kuningatar kun hän kulki katuja yön pimeässä etsien tietään kaipaamansa kulkurin luo. Voi kuinka hän kulkuria kaipasikaan ja toivoi tämän saapuvan ta edes antavan pienen merkin itsestään. Hän halusi kovasti painautua kulkuria vasten ja tuntevan tämän sykkeen, voi kunpa hän saisi taas viihdyttää ja kiihdyttää kulkuriaan, kun tämän kuumat katseet kutsuisivat luo. Arki kolkutteli jo hiljalleen oven takana, mutta jos kulkuri vain saapuisi, kenties he voisivat yhdessä karata kauas arjen taa…

Tyttö ei toki tiennyt, että kulkuri oli jo aivan lähistöllä. Vielä ennen kuin kulkuri olisi tytön ovella, oli hänen pakko ottaa rohkaisuksi kummallinen rakkauden drinkki. Se sai hänen ajatuksensa kirkkaaksi ja hän kulki päättäväisesti eteenpäin kohti Koivukujaa. Hän tiesi siellä sydämen vielä kohtaavan toisen sydämen ja mietti kuinka hän vannoisi rakkauttaan suurempaa. Vaikka hänen osoitteensa ei ollutkaan Koivukujalla, hänestä tuntui kuin se johtaisi hänen tiensä kotiin maailmalta. Varovasti kulkuri kulki kohti oikeaa ovea ja koputti siihen, hän ei tiennyt ovikellon jo toimivan, koska hän ei tiennyt huoltomiehen korjanneen sen – ovi avautui ja kulkuri näki kaipaamansa tytön, sulki tämän syleilyynsä. Siinä hetkessä kulkuri tiesi myös tytön kaivanneen häntä. Tyttö kuiskasi kulkurille, ”Tahdon elää tämän elämän ja heikkouteni mun, tietäen ettet sä lähde milloinkaan.”  Nyt kun kulkuri oli viimein perillä, hän tajusi kuinka pala hänen sielustaan oli puuttunut – pala tärkeä niin ja hän kysyi tytöltä arvaisiko tämä kuka sai hänen tunteet taivaisiin? Vaikka keskikesän yötöntä yötä vietettiinkin, taivaalla loisti kuitenkin kuu ja sen hopeiseen viittaan oli hyvä kietoutua pihalla ja he jäivät toistensa syliin. Siinä tyttö tunnusti kulkurilleen, että hänestä oli tuntunut siltä, että hän ei odottaisi enää, vaan jatkaisi matkaansa yksin. Hän ei tahtoisi tuhlata toiveisiin aikaa ja haluaisi nähdä mitä huominen eteen tuo. Jokin oli kuitenkin saanut hänet muuttamaan mielensä ja nyt hän tiesi odottamisen kannattaneen, kulkuri oli taas hänen luonaan. Kulkuri katseli tyttöään ja mietiskeli kuinka vastustamaton tämä oli ja kuinka uros jokainen sen huomasi kun tyttö vain katsoi silmiin, mutta hän oli kuitenkin onnistunut voittamaan tuon tytön omakseen.

Siinä kun he olivat nyt kahdestaan, tyttö kertoi kuinka häneen oli sattunut viimeksi kulkurin lähtiessä. Kulkuri oli vain painanut oven kiinni eikä sanonut sanaakaan. Se oli sattunut tunteisiin kun äänet askelten hävisivät pois. Tummin kyynelin hän oli monta viestiä kulkurilleen kirjoittanut, mutta kaikki ne olivat jääneet lähettämättä. Toisaalta hän kyllä tiesi antaessaan ajatustensa levähtää, että ero päivien ja erot viikkojen koskettaa ei kaipuuta saa, luottaen hän otti sen minkä tie toi. Paljon hän oli antanut, muuta ei tarvittu, luovuttanut jotain itsestään, ehkä osan, ehkä kaiken ajoittain. Tyttö tiesi sen riittävän, koska muutoin kulkuri ei kerta kerran jälkeen palaisi hänen luokseen. Mutta miksi kulkuri aina palasi? Se oli salaisuus, kulkuri antoi vain virran viedä ja virran tuoda, hän oli välillä kuin yksinäinen ajopuu, joka kulkeutui virtaa pitkin, määränpäätä hän ei aina osannut oivaltaa. Kulkuri muisteli kuinka aikoinaan tyttö oli moikannut hänelle, vaikka hän ei edes tätä tuntenut. Sillä hetkellä kohtalo oli puuttunut peliin ja kulkurista oli tuntunut kuin hän olisi ollut kohtalon oma ja tehnyt päätöksen että tuo tyttö oli hänen naisensa. Rakkaustarina, joka siitä oli syntynyt, ei antanut hänelle rauhaa ja kaukana täältä, jossain tien päällä, hän oli kaivannut tyttönsä viereen. Mutta sen hän tiesi, että jos tyttö kaataisi hänet maahan, hän tahtoisi unohtaa päivän jolloin syntyi, eikä nousta milloinkaan, emme nimittäin koskaan voisi tietää kuka meidät kerran jättää. Toisaalta he molemmat kuitenkin miettivät sitä, missä se todellinen voima oikein oli, mistä tulivat mielipiteet, mistä tieto ja kokemus. Oliko kaikki lähtöisin siitä, että nuoruus oli ollut seikkailu suunnaton ja nyt oltiin tässä tilanteessa? Sitä he jäivät miettimään.

Kulkuri kertoi matkastaan tyttönsä luokse ja kuinka hän oli taivaltanut pitkin Valtatie 66:ta tyttö mielessään. Pitkä ja kuoppainen oli se tie ollut, tuttuja ja tuntemattomia maisemia oli mahtunut matkan varrelle. Tie oli vain vienyt eteenpäin ja eteenpäin. Mutta nyt kun hän oli vihdoin perillä, tänne hän halusi jäädä ja kuiskasi tytölleen, ”Well, I just can't help myself, I am yours to have. I'm easy.”  Hän ei tiennyt kauniimpaa kuin olla tyttönsä luona, vaikka hän tiesi tien houkuttelevan häntä taas kulkemaan, mutta sen hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi ystävänsä Nestori Miikkulaisen kaltaista, vanhaa poikaa viiksekästä, joka asuisi Saimaan saaressa pikkuisessa torpassa ja katselisi lepokivellään makaavaa norppaa. Tämä voisi olla alku kaiken kauniin, alku johon koskaan loppua löydy ei. Kulkuri kuiskasi vielä tytölleen, ”Olet rakkain.”

Näin saatiin myös juhannussunnuntain tanssit päätökseen. Myös kulkuri löysi tiensä tyttönsä luo, joten heillä on nyt taas kaikki hyvin. Kenties joskus palaamme taas heidän tarinaansa. Kesäkuu oli melkoinen keikkakuukausi omalta osalta ja nyt kun katsoo alkaneen heinäkuun keikkapaikkoja, oma kalenteri näyttää alkukuun jälkeen omituisen tyhjältä, mutta kuka tietää, jos sitä vaikka jonnekin pääsisi lähtemään, ettei aivan elokuun alkuun tarvitsisi tämän porukan musiikkiterapiaa odotella. Kiitos juhannuksen kaksista tansseista ja alkukesän viihdyttävistä keikoista Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo. Nähdään taas!

Syvälahti, Kangasniemi 22.6.2018

Juhannus. Ei hellinyt helle, ei paistanut päivä. Vettä satoi ja tuuli yltyi paikoitellen jopa myrskyksi. Siitäkin huolimatta kukkamekko päälle ja kohti Kangasniemen Syvälahden tanssilavaa. Juhannusaaton tansseissa lavan jakoivat kolme kuninkaallista, yksi kuningas ja kaksi kuningatarta bändeineen – Aki & Fantasia, Aino Niemi & Kaiho sekä Marita Taavitsainen & Koivu. Vaikka sää ulkona olikin surkea, mieli oli iloinen ja sisällä lavalla tunnelma lämmin, juhannustansseihin oli saapunut tanssikansaa runsain määrin. Koska juhannuksena moni toivoo löytävänsä rinnalleen juhannusheilan, niin tämänkertainen blogiteksti liittyy aiheeseen ja rakentuu illan aikana kuultujen Fantasian ja Akin settien kappaleiden ympärille.

Tuttu kulkurimme oli jälleen palannut matkoiltaan tuttuihin maisemiin keskikesän juhlaa viettämään. Hän katseli maalaismaisemaa ja kuunteli yksinäisen pyyn vihellystä. Hän mietti kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä saa aina asustaa. Pappilassa käydessään hän oli nähnyt konstaapelin kera nuorikon ja se sai kulkurin jälleen kaipaamaan rakastamaansa tyttöä. Voi miksi sytytitkään roihun riehumaan silloin aikanaan, hän pohdiskeli. Kiihkeyttä kuumaa ja hulluutta huumaa, sitä hän poti. Toisaalta oliko kaikki polte sittenkin ollut vain väliaikaista, kuten myös elo ihmisen huolineen ja murheineen tahtoi aina välillä olla? Ei kai hänen kaipaamansa tytön hempeä kauneus ja hymy olleet vain väliaikaisia? Tytöstä ei ollut kuulunut hetkeen mitään, eikä myöskään kulkuri ollut pitänyt yhteyttä, toisiko lauantai-ilta asiaan mitään muutosta? Mutta hetkinen, nyt oli vasta perjantai, kenties alkukesän lämpimät päivät olivat sekoittaneet kulkurin pään. Hän ajatteli mielessään onnenmaata, jonne hän oli monta kertaa luvannut tyttönsä viedä, tuo kaukana siintävä paikka saattoi kuitenkin olla kuvitelmaa, mutta silti hän uskoi sen olevan jossakin, kenties tyttönsä kanssa hän onnistuisi löytämään sen kun oikein etsisi.  Kulkuri kaivoi esille kitaransa, sen romanialaisen ja alkoi soitella sillä laulua muiston ja lauleli yksin varjoissa. Hän toivoi, että vielä ennen niin kuin laulu tää, soita mulle kitarain.

Kulkuri laittoi kitaransa pois ja jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut vaikka missä, mutta tiesi minne häntä ootellaan. Hän sieti elämältä aika paljon, kunhan se sujui vain. Siinä kulkiessain kulkuri mietiskeli sitä, kuinka häntä odottaisi tuolla jossain lämmin, hellä, pehmoinen. Kylmäkin oli, mutta tuo kaivattu antaisi hänelle paisteen auringon – hän on vain mun rakkaimpain ja ainoain ja mitä tunnen, sitä ei voisi koskaan ottaa pois. Mutta kuinka hän toivoikaan, että voisi olla kaivattunsa kanssa lähekkäin, edes hetken, silloin saisi tuntea sylissä viipyvän se hetken lämpimän. Ikävä painoi kulkuria hänen matkallaan. Muistot kotiseudusta pohjolassa sai hänet hieman alakuloiseksi. Vaikka kulkurinluonne veti häntä jatkuvasti kulkemaan, niin monet kerrat unelmissaan hän oli noilla kotitanhuvilla, sinne hän tahtoi vielä joskus mennä, mutta nyt hän kuitenkin ensin jälleen etsisi tyttönsä, kun hän löytäisi etsimänsä, sen jälkeen olisi aikaa taas kaikelle muulle. Luonto oli kuitenkin julma myös juhannuksena, mutta kuitenkin kulkijapojalla oli mielessä tyttönen oma, sievä ja soma, kenties laulaen hän oli aikanaan tyttönsä valloittanut. Matka jatkui ja kulkuri vaelsi pitkin valtatie 66:ta, tällä kerta kuitenkin pohjanmaalta kohti etelää, sillä jossain siellä hän tiesi tyttönsä olevan. Hän toivoi pääsevänsä pian perille ja löytävän tyttönsä, sillä siinä vaiheessa kun näin tapahtuisi, kulkuri tiesi mitä sanoisi tytölleen, ” Come, get me, baby. Get me while I'm hot. Hurry, hurry, baby, You can have a lot.”

Matka jatkui, tutut ja vieraat maisemat vilahtelivat silmissä, kunnes kulkurimme kohtasi jonkun, hänelle jo ennestään tutun henkilön. Tuo tummasilmäinen, jolla oli tapana kiusoitella ja viedä kaikkia vain leikkien, tuli häntä vastaan. Tummasilmäinen muistutti kulkuriamme siitä, että kun onnen saa, se täytyy piilottaa. Kulkuri mietti mitä se oikein mahtoi tarkoittaa? Vastaus oli salaperäinen, se saattaa karata jos sitä ei piilota – onni on nimittäin kuin elohopeaa, shampanjaa ja tuuli jota ei voi kesyttää. Kulkuri mietti hetken ja ymmärsi. Siinä jonkin aikaa elämän viisauksia toisen kulkijan kanssa vaihdettuaan koitti molemmille lähdön hetki. Tuntui kuin jokin olisi muuttunut. Aivan kuin edessä oleva portti olisi suljettu ja kukurin täytyi taistella päästäkseen jälleen eteenpäin. Toisaalla tyttö myös kaipasi kulkuria ja mietti kohtaisivatko heidän tiensä jossain keskikesän juhlassa. Tyttö katseli peiliin, muisteli edellistä kesää ja hänestä tuntui kuin peili olisi yllättäen muuttunut muistojen peiliksi. Peilistä heijaastui vaaleahiuksisen kulkurin kuva ja tyttö jäi seisomaan peilin eteen kuin vangittuna. Vaikka Jazztyttö kaipasi sisimmässään kulkuriaan, ei hän jäänyt murehtimaan sitä, ettei hänellä tällä hetkellä ollutkaan heilaa, hän peilasi otsatukkansa ja laittoi nokkaansa puuteria ja päätti kaikesta huolimatta suunnata juhannustansseihin.

Kulkurin taival sen sijaan jatkui, välillä hän huilasi ja huilatessaan unelmoi omasta kullastaan ja oi joi, kuinka tämän lempi oli tulta... Hän toivoi saavansa kullaltaan suukon, sillä se loi tähän kulkijamieheen melkoisen kuumeen. Tämän jätkän tyttö oli melkoinen. Vaikka toisten mielestä hän oli vain kurja kulkuri, koska hän ei kasannut maallista mammonaa, ei hän siitä välittänyt. Hän antoi toisten talletella ne suuret setelit ja itse vain eli, pelasi ja laulu soi, sillä osaansa ei voinut muutella. Moneen asiaan hän oli todennut vain so what ja antanut elämän kuljettaa eteenpäin. Vaikka häneltä oli mennyt kämppä alta, autostakin oli joskus rengas räjähtänyt ja taivaaltakin tähti pudonnut. Kaksi karttaa hän oli jossain vaiheessa matkalleen mukaan ottanut, toisen hän oli aikoja sitten luovuttanut tytölleen ja näin oli kaksi tutkimusmatkaajaa lähtenyt maailmaan. Kartoilla oli tie salaiseen ja kenties siellä kulkuri ja tyttö kohtaisivat toisensa. Vaikka kulkuri itse kiersi katuja ja maailmaa, ailti hänestä tuintui, ettei hän halunnut tehdä tytöstään katujen kuningatarta, hän ei halunnut tytön katsovan häntä joku päivä läpi karvaiden kyynelten, tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen. Hän vain toivoi, että tulevaisuus toisi heille tullessaan jotain muuta.

Kohtalon oma, siltä kulkurista oli tuntunut aina välillä. Aivan kuin kohtalo olisi leikkinyt hänen tunteillaan ja johdattunut hänet taas kulkemaan keskikesän yöttömässä yössä ja etsimään heilaansa. Nyt hän päätti sanoa tuolle kohtalolle, että hän oli jo iso poika ja päättäisi itse, kenen hän olisi tai ei. Yhdessä kaipaamansa tytön kanssa hän valloittaisi koko maailman ja siinä vaiheessa kohtalo soittaisi vain sen minkä hän tahtoisi sen soittavan. Keskipiste kaikkeuden ois tunne pienten ihmisten. Vaikka keskikesällä yö olikin yötön, sekä kulkuri että tyttö ehtivät kumpikin tahoillaan haaveilla hetken kestäneessä pimeässä. Näiden tähtien alla molemmat odottivat - toinen toista saapuvaksi, toinen odotti pääsyä toisen luokse. Heidän välinen rakkautensa oli kuin laavaa, joka sai kylmän raudankin hehkumaan. He olivat kuin kuunvalo ja yöperhonen, tarvitsivat toinen toisiaan, mutta monesti aamun tullen he olivat kadottaneet toisensa. Kulkiessaan kulkuri mietiskeli sitä, kuinka hän monesti oli huomannut tytön katseen vaeltavan hänen vartalollaan ja tytön tulleen aivan lähelle häntä ja kuiskanneen kuinka halusi viihdyttää ja kenties hieman myös kiihdyttää häntä - kyllä hän sen tiesi, he tekivät toisillensa hyvää. Voi kuinka hän toivoi, että tyttö olisi jo löytynyt ja he voisivat karata yhdessä kauas arjen taa.

Kulkuri alkoi jo olla malttamaton, kuinka kauan hänen pitäisi vielä taivaltaa ennen kuin hän löytäisi kaipaamansa tytön? Odota en, hän tuumasi ja alkoi suunnitella reittiään uudelleen, jotta hän olisi nopeammin määränpäässään. Hän saapui tutun kahvilan luokse, joka yllättävää kyllä, oli auki myös juhannuksena. Kulkuri näki eräässä pöydässä selkä ovelle päin istuvan tytön ja oli hetken aikaa onnellinen, mutta kun tyttö kääntyi, kulkuri näki, ettei kyseessä ollutkaan hänen kaipaamansa tyttö, vaan aivan joku muu. Kun tuo tyttö vastasi puhelimeen, kulkuri kuuli myös nimen - Milla. Ei, ei se ollut hänen kaipaamansa tytön nimi. Siinä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän oli kärsimällä kärsinyt ja oli nyt tässä. Hän oli luullut  tuota kahvilassa istuvaa tyttöä joksikin, joka tämä ei ollutkaan. Missä hänen kaipaamansa tyttö oikein mahtoi olla? Oliko tässä käynyt niin, että hän oli rakastanut paljon, mutta nyt ei enää ja oliko hän vain minuuttien verran yks biisin aihe vaan? Silti hänestä tuntui, että tässä oli oikeastikin kysymys rakkaustarinasta, joka ei syystä tai toisesta antanut hänelle rauhaa. Tämä ei olisi mikään hetki rakkauden jälkeen, ainakaan kulkurimme ei uskonut niin. Hän luotti siihen, että ero päivien, erot viikkojen, koskettaa ei kaipuuta saa. Hän ottaisi luottaen sen, minkä tie toisi tullessaan. Kun paljon antaa, muuta ei tarvitse lain... Näihin ajatuksiinsa vaipuneena kulkuri jatkoi taivallustaan keskikesän yöttömässä yössä.

Näin saatiin juhannusaaton tanssit Syvälahden lavalla päätökseen. Omalla kohdalla se oli Fantasian osalta jo 100:s keikka. Paljon kaikkea on mahtunut näihin keikkoihin ja vuosiin, jotka ovat menneet kuin huomaamatta. Loppua ei ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä. Näistä tansseista ja viihdyttävästä illasta kuitenkin kiitos koko poppoolle - Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo!

Niin, mutta mitä tapahtuikaan kulkurillemme, joka jäi taivaltamaan yöttömään yöhön? Löysikö hän kaipaamansa tytön juhannuksena ja kohtasivatko heidän tiensä vai jäikö kulkuri jatkamaan matkaansa yksin? Lue myös seuraava blogi, niin saat selvyyden tapahtumiin.