Silja Europa, Helsinki-Tallinna-Helsinki 13.-14.12.2017

Vielä ennen kuin Aki ja Fantasian pojat päästettiin ansaitulle joululomalle, niin käytiin vielä keinumassa Itämeren aalloilla Iskelmäkeskiviikon merkeissä. Iskelmäkeskiviikko järjestysnumeroltaan 432 – jälleen uusi maailmanennätys, olihan lähtö syyskauden viimeinen. Akin ja Fantasian lisäksi laivalla juhlakansaa viihdyttivät Ressu ja Jussi, tunnelma oli kuuma ja väkeä riitti. Jouluun oli enää aikaa puolitoistaviikkoa, joten tämä risteily voitaneen nimetä pikkujouluiksi. Pikkujouluissahan aina sattuu ja tapahtuu, niin tälläkin reissulla. Aikamoinen risteily saatiinkin aikaiseksi. Mutta millaisessa tunnelmissa sitä oikein seilattiinkaan?

21.00 meritanssit käyntiin Fantasian tahdissa. Heti alkuun tunnettiin hulluutta huumaa ja kiihkeyttä kuumaa, jopa niin paljon että tuo polte sai tähdet syttymään keinuvan meren yllä olevalle taivaalle ja tähtitaivas näytti tietä lähtökäskyn kuulleelle laivalle matka kohti Tallinnaa. Kuka tietää, kenties laivan tanssilattialla liihotteli myös Yön Ruusu, joka kukoisti vain nuo yön tummat tunnit ja katosi sitten aamun tullen. Pikkuhiljaa yö alkoi sulkea otteeseensa kaupunkia, jonka satamaa lähestyimme. Kaipaus alkoi pikkuhiljaa hiipiä olan taakse ja tuntui kuin kuu ja maa olisivat olleet erossa toisistaan. Miksi tuo kuu vain jaksoi valvottaa ja vaikka kuinka vastaajaan heitettiin viestejä, saatiin kuulla vain katkonainen nauha. Toivottiin, että se toinen kuulisi sen viestin, mutta silti piti vain yksin viettää iltaa pienoisessa metsäpirtissä, joka oli jo tuttu paikka lapsuudesta. Ikävät ja kaipuut kerrottiin sille tutulle rantakoivulle, jonka alla myös hetki istuttiin. Luotettiin siihen, ettei se koivu kertoisi kellekään, että jäänyt oon ikävään.

Siinä koivun alla katseltiin myös kuinka iltarusko alkoi peittää alleen meren kaukaiset rannat. Kaipauksen kohde oli tuolla jossain palmujen maassa, joten ilmaan heitettiin kuiskaus iltaruskolle, että tämä veisi terveiset tuolle neidolle. Sitä kaipuuta soitettiin ilmoille Romanialaisella kitaralla ja muisteltiin kadonnutta ystävää, joka saattoi kenties olla tuo aiemmin kaivattu neitokainen. Vai oliko tuo neito sittenkin karannut vanhan toverin, Pecos Billin, matkaan. Vai oliko neito pyöritellyt tuota häntä kaipaavaa miestä kuin extrapalloa tässä elämän pelissä`? Kaikesta kaipuusta huolimatta ensimmäisen setin lopuksi nähtiin vielä katseen kutsuvan ja hymy herkin. Löytyi yhteinen kieli ja ankean mielen huolet hävisivät. Pyydettiin, että ota lähellesi, vaikka sitten sinne peiton alle. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan lähdetty minnekään, päästettiin ainoastaan Fantasia hetkiseksi ansaitulle tauolle.

Jos ensimmäinen setti mentiin suht rauhallisissa tunnelmissa, lähdettiin toiselle setille hieman vauhdikkaammissa tunnelmissa. Heti alkuun matka suuntautui Valtatie 66:lle. Vaikka tuo valtatie on kuoppainen, niin siitä huolimatta sen varrella olevat kaupungit vilahtelivat ohitse kuin huomaamatta ja valtatien päässä tunnelma oli jo sellainen, että kielikin vaihtui englanniksi ja todettiin vain, ”I’m easy”. Paikalla nähtiin myös villi, viilee ja vaarallinen kissanainen. Taivaankappaleet sinkosivat radaltaan kun tuo kissanainen sekoitti miesten päät ja sai nämä kaivamaan esiin savukkeet, sekä huokailemaan, ”Saattaa, tää unta olla saattaa… Haaveissa vainko oot mun?”  Kun niistä haaveista oli palattu takaisin todellisuuteen, pyydettiinkin sitten toiselta, että ollaan lähekkäin ja tunnettiin kuinka tuo lämmin, hellä, pehmoinen antoi pimeään iltaan loisteen auringon.

Kun bugit oli saatu tanssittua, pisti Fantasia kehiin kunnon rock’n rollit. Ensin koko talo – tai tässä tapauksessa laiva – rokkasi House Is rockin kappaleen tahtiin ja jotta hiki ei pääsisi ihan heti kuivumaan, jatkettiin rokkaamista  Goog golly Miss Mollyn tahtiin. Toisen setin loppuun vielä kahden kappaleen verran rauhoittumista ja sykkeen laskemista lähitunnelmoinnilla. Vuorossa olivat Ei rakkaus yötä pelkää sekä Alku kaiken kauniin. Tässä vaiheessa lavan eteen alkoi jo kerääntyä porukkaa – hetkinen, näinkö suosittu Fantasia on? Déjà-vu valtasi mielen noin 1v9kk takaa, silloinkin laivalla oli tällainen hetki, että Fantasia sai lavan eteen yllättävän määrän heitä fanittavaa risteilykansaa. Jos kuitenkin totta puhutaan, kummallakaan kertaa kyseessä eivät olleet Fantasian fanit (poikien fanit istuivat vielä tässä vaiheessa iltaa ihan kiltisti kuohuviinilasien kanssa lavan viereisessä pöydässä), vaan tämä joukko fanitti enemmän seuraavaksi lavalle saapuvaa kaksikkoa eli Ressua ja Jussia.

Tähän väliin siis vähän reilun tunnin mittainen hittikavalkaadi Ressulta ja Jussilta. Risteilykansalle tarjoiltiin hittejä niin Bogart Companyn, Sound of Rellsin kuin Ressun soolouran varrelta, unohtamatta Neon2:sen vanhoja hittibiisejä. Tästä kaksikosta ei kuitenkaan sen enempää, sillä eihän tämä blogi heihin keskity.

Tämän jälkeen pientä roudausta, jotta Aki & Fantasia pääsisivät aloittamaan oman yhteisen osuutensa. Verhotkin lavalle aukesivat ihan liian aikaisin ja siinä sitten hetki saatiin katsella kun Fantasia vielä viritteli soittimiaan. Kun verhot eivät pyynnöstä huolimatta sulkeutuneet, poistui Fantasia hetkeksi lavalta ennen kuin saatiin setti virallisesti alkamaan.

Fantasia lavalle joulukonsertista tutuissa mustissa puvuissaan ja punaisissa kravateissaan (tokihan nämä samat puvut olivat päällä alkuillan bändiseteilläkin). Akilla puolestaan yllään takki, joka oli täynnä kukkia sekä hienot punaiset kengät, jotka joidenkin paikalla olleiden mielestä näyttivät aamutossuilta. Kaikesta huolimatta ne kuitenkin olivat hienot.  Vaikka risteilyohjelmassa oli merkitty kaksi settiä, niistä muodostui lopulta yksi pitkä setti, jolla mentiin tunnelmasta toiseen ja mahtuipa sinne yksi joululaulukin sekaan.

Ensimmäiseksi lähdettiin lennättämään leijoja pitkästä aikaa yli vuorten ja niihin tietenkin kirjoitettiin ne kauneimmat lauseet, mutta vaikka lähellä sinua tunnettiin vieroitusoireita, muistutettiin siitä, ettei kukaan ketään koskaan voi mielensä mukaiseksi muuttaa. Ei edes näin lähestyvän joulunaikaan, vaikka toiselle voikin todeta arvoituksellisesti, ”se jokin sinulla on”. Kun kerran pikkujoulutunnelmissa oltiin, oli sopiva hetki pohtia sitä onko se rakkaus nyt väärää vai oikeaa. Rohkeasti kuitenkin voi aina ottaa sen riskin ja pyytää mitä ei saa. Sitten jos siihen pyyntöön on saatu myöntävä vastaus, voi ottaa esille kaksi karttaa ja lähteä sen toisen kanssa tutkimusmatkalle maailmaan. Mutta jos iltaisin kuitenkin jää syystä tai toisesta yksin, niin toki silloin sitä toista voi miettiä ja toivoa, että pyydä vain ja mä lennän niin kuin siivin ja hiipiä hiljaa toisen vuoteeseen, jäädä siihen eikä lähteä milloinkaan. Sen jälkeen Aki perehdyttikin risteilykansan jo aiemmin keikoilla käyneille tutuksi tulleeseen uuteen tanssilajiin eli siihen Friimannin Raikkuun ja ilmoille kaikuivat tietenkin ”Se on salaisuus” sekä ”Virta vie, virta tuo”. Tämä on sellainen tanssilaji johon ei muuten ole määritelty tarkkoja askeleitä, sen kuin vain antaa mennä fiiliksen mukaan.

Tästä tanssilajista siirryttiin sitten luontevasti cha cha chaan rytmeihin. Lantio pyörimään, katse vaeltelemaan vartalolla ja ei muuta kuin viihdyttämään ja kiihdyttämään. Koska kello oli jo ehtinyt yli puolen yön, katse saattoi vaellella hyvinkin toisen vartalolla tai silmissä, ihan miten vain… Cha cha chaan rytmien tahdissa oli hyvä karata vaikka sinne kauas arjen taa, toisaalta siellä kyllä jo jollain tasolla oltiinkin, meno nimittäin vain muuttui koko ajan vauhdikkaammaksi. Kovasti myös yritettiin jälleen muuttaa Akin ja Fantasian toimesta Millaa, joka ei kyllä ole kertaakaan suostunut muuttumaan. Kovaa työtä sen suhteen on tehty, mutta aina se Milla vain tarttuu siihen tikkuun lyhimpään. Löydetäänköhän sitä koskaan sellaista keinoa jolla tuo tyttö muuttuisi? Voisivatko kenties ne Sörkän laitakatujen katupojat auttaa asiassa? Jos se tytön ikkunan alla viheltely vaikka auttaisi asiassa, kuka tietää, ehkä katupojat voisivat vaikka edes kokeilla sitä. Mitä ihmettä? Vain yksi humppa? Kyllähän se sopii, ei kai näissä illan tai lähinnä kyllä yön tansseissa nyt niin tarkkoja olla! Matkaan kohti Koivukujaa, joka aina jossain vaiheessa johdattaa kulkijan kotiin maailmalta tai mistä tahansa missä kulkija on aikaansa viettänytkään.

Jollei jouluna ole lunta niin mitä sitten tehdään? Siitä Aki tarjoili meille tarinan Fantasian säestyksellä. Voiko se Joulupukki tulla lainkaan, jos ei pääse kulkemaan pulkallaan lumetonta pintaa maan? Onneksi kuitenkin oli olemassa ratkaisu, joka tarinassa tuli naapurin pieneltä Villeltä. Ei muuta kuin helikopterin ostoon ja sillä lahjojen jakoon, kaikki porot joutaisivat pois pulkan edestä ja näin Joulupukki voisi lentää, jollei sitä lunta jostain syystä jouluna olisi. Se olikin sellainen kahden ja puolen minuutin mittainen tykitys siihen väliin ja sen jälkeen taivuteltiin yksi tango, Täysikuu, ennen kuin antauduttiin tummasilmäisen kiusattavaksi. Tummasilmäisen jälkeen koettiin hetkiä rakkauden jälkeen, mutta jos kuitenkin antaa paljon ja luovuttaa itsestään edes osan, ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu. Kenties matka johtaa Roomaan, katukahvilaan Via Venetolle juomaan kylmää Cappuccinoa ja vaikka huikata kuin ohimennen Ciao Romero! Jos kaupungissa on yö, mutta tähdet tuhannet eivät tuikikaan, vaan ovat jääneet taakse harmaiden harsojen, voi kenties siellä puistossa seisoa edessäsi täynnä toivoa joku erityinen henkilö. Silloin nautitaan elämästä ja lausutaan, ”Mä olen onnellinen kun sun seuraasi jäin. Sä seisot edessäin täynnä toivoa ja silmäsi kertovat näin. Eläköön elämä ja yö. Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö.” Jos sinne toisen seuraan jää täynnä toivoa, voiko käydä niin, että siitä saa alkunsa sellainen rakkaustarina joka ei todellakaan anna rauhaa? Tähän päättyi varsinainen setti, joka todella oli tykitystä alusta loppuun, välillä rauhoituttuun ja taas mentiin. Vielä raikuvat aplodit ja Aki & Fantasia takaisin lavalle. Aikaa oli vielä yhteen encoreen. Aki halusi jättää risteilykansan omalta osaltaan rauhallisiin tunnelmiin ja encorena kuultiin Haavoitettu.

Sen jälkeen Akilla oli aikaa jutella halukkaiden kanssa ja kyllähän siellä joitakin kuvia myös otettiin. Myös Fantasian pojat saatiin paikalle ja Joulupukin paikalle jättämästä lahjasäkistä löytyi jokaiselle jotain. Kaikki olivat siis olleet ilmeisesti tarpeeksi kilttejä tänä vuonna, koska pukki oli lahjasäkin apulaisilleen jättänyt ja jättänyt lahjat toimitettavaksi kilteille pojille.

Pikkuhiljaa risteilykansa valui kuka minnekin, jotkut menivät suosiolla nukkumaan ja jotkut jatkoivat vielä varhaisen aamun tunneille discon puolella. Discossa kun oli sen verran hyvä meno, iloinen tunnelma ja hyvää seuraa, niin kuka sitä nyt nukkumaan kesken kaiken lähtee? Kun aamulla on viiden aikoihin mennyt nukkumaan, nukkunut muutaman tunnin ja haahuillut zombiena Tallinnassa, ihmekö tuo, että paluumatkaa alkoi jo kovasti odottaa. Luvassa olisi artistitapaaminen, iskelmätietovisa sekä päivätanssit Akin & Fantasian tahdittamana.

Artistitapaamiseen Aki saapui mustassa takissa, jonka molempia hihoja koristivat ruusukuviot. Kaikenlaisia kysymyksiä heiteltiin ilmaan, Akilta kysyttiin ainakin onko Veikko Samuli jotain sukua. Aki vastasi että ei ole, mutta Aira Samulin on – Aira on hänen salarakkaansa! Mikäs siinä, kyllähän Aira varmaan mielellään Akin salarakas olisikin. Myös biisien tekemisestä artisteilta kyseltiin, Akilta niitä oma tekemiä ei löydy, vaikka viimeisimmän levyn teossa Aki olikin mukana. Kuka tietää, kenties vielä joskus niitä ihan itse tehtyjä kappaleita jollekin levylle tulee. Koska risteilyn toiset artistit Ressu ja Jussi olivat Turusta, alkoi Aki vitsailla Turkuun muutosta. Kun Akilta sitten kysyttiin koska hän sinne Turkuun aikoo nyt sitten muuttaa, kertoi Aki vastauksena, ettei hän oikeasti nyt ole muuttamassa minnekään. Akin muuttoa Turkuun odottaneet joutuivat pettymään. Artistit Iskelmän haastatteluun ja risteilykansa jäi kisailemaan iskelmävisassa päivätansseja odotellessa.

Päivätanssit mentiinkin sitten perinteisemmillä tanssirytmeillä ja pareittain. Aki lavalle jo artistitapaamisessa nähdyssä takissa ja Fantasia tutuissa sinisissä puvuissaan, cha cha chaalla liikkeelle ja elämän haitari soimaan. Tällä kertaa kuitenkin vain kuvainnollisesti, sillä ei se Simon haitari ollut päässyt laivaan mukaan. Mahtuikohan siltä puuttua passi, jolla olisi voinut todistaa henkilöllisyytensä? Kun elämän haitari oli soinut, sen jälkeen kerrottiin kuinka mä rytmisi tunnen. Hoplaa, Los Satsumas huudot siellä seassa välisoittojen aikana ainakin kuuluivat ja meno tuntui muuttuvan koko ajan levottomampaan suuntaan. Tosin koska seuraavaksi oli vuorossa päivätanssien tango-osuus, se rauhoitti tahtia hetkiseksi. Ensin uudempi tango, Lähdön hetki ja sen pariksi hieman vanhempi, melkein jo keikoilla legendaksi muodostunut Valkovuokot. Sitten pistettiin humpaksi ja pöydästä bongatulle kahdelle Jazztytölle tuli kehotus mennä tanssimaan ja näyttämään mallia. Tässä vaiheessa tarkkana jos sattui olemaan, saattoi nähdä lavalla hieman kyseenalaisen levotonta liikehdintää, mutta pistetään se pikkujouluristeilyn ja koko ajan lähestyneen joululoman piikkiin. Parina tälle kuultiin kaikkien humppien äidiksi mainittu Jätkänhumppa, josta nyt syystä tai toisesta on aiemmin syksyllä nähty FantasiAki kuntoilee osuus jäänyt pois. Ottakaapa pojat osio takaisin tähän humppaan, jos vielä ensi vuoden puolella kappale jatkaa ohjelmistossa. 

Koska kyseessä siis oli pikkujouluristeily, saatiin päivätansseissa kuulla myös joulufoxi. Niinpä lähdettiin koko riseilyporukka yhteiselle rekiretkelle. Rekiretkellä orhin jalka ei kyllä kovin korkealle noussut, mutta toki orhi jaksoi hirnua siitäkin edestä. Sen jälkeen siirryttiin nauttimaan rakkauden drinkkejä, vielä ennen satamaan saapumista niitäkin oli baaritiskillä tarjolla. Aki tosin vihjaili, että edellisenä yönä niitä on saatettu jo nauttia ja nehän ovat voineet olla ihan mitä tahansa juomia. Eihän sen toki tietenkään aina tarvitse olla drinkki, voihan se rakkauden juoma olla vaikka olut tai siideri, kenties hätätapauksessa shottikin varmasti menee. Eiköhän ajatus kirkastu juomalla kuin juomalla, varsinkin jos se nautitaan oikeassa seurassa. Clandestinon tarina kuultiin myös näissä päivätansseissa. Jotenkin vaikutti siltä, ettei se kulkuri näin joulun alla vaikuttanut kovin onnettomalta, jokohan vihdoin hänen onnensa alkaisi kääntyä parempaan päin? Ehkä jouluna ei koittaisi kulkurille eikä kenellekään muullekaan hetkeä vähän ennen kyyneleitä. Vielä ehdittiin setin loppuun valloittamaan koko maailma, tosin niitä planeettoja ei edelleenkään ole yhdeksää kappaletta, vaikka niin laulussa lauletaankin, niiden lukumäärä putosi joitakin vuosia sitten kahdeksaan. Joko Aki seuraavalla keikalla pudotat sen yhden planeetan sieltä maailman valloituksesta pois? Maailman valloituksen jälkeen jäätiinkin sitten ajelemaan tien päälle yksinään kohti aamua ja kaivattiin toisen viereen. Edelleenkään se rakkaustarina ei antanut rauhaa ja vain sun parina oon mä yhä näin, se tiedettiin sisimmässä. Fantasia oli jo esitelty edellisenä iltana, joten jos joku ei sitten enää tässä vaiheessa poikien nimiä muistanut, niin kertausta ei ollut luvassa, vaan Aki ja Fantasia kiittivät tanssikansaa ja siirtyivät ansaitulle joululomalle. Paitsi että eivät vielä kuitenkaan siirtyneet. Aplodien saatteleman porukka vielä kerran lavalle, yhdelle kappaleelle oli vielä aikaa, mutta mitä risteilyväki haluaisi kuulla? ”Ciao Romero! Hidasta valssia! Tangoa!” huudeltiin vuoronperään, mutta tango vei kuitenkin voiton. Täysikuu vielä encorena, ei muuta kuin kiitos ja hyvää joulua!

Kun soitto oli vaiennut, vielä hyvän joulun toivotukset jokaiselle pojista yhdessä ja erikseen, muutamat halaukset, nähdään taas ja ei muuta kuin hakemaan matkalaukku hytistä ja kotia kohti. Näissä tunnelmissa siis saateltiin Aki ja Fantasia ansaitulle joululomalle, ennen kuin keikat taas Tapaninpäivänä jatkuisivat. Kiitos Aki & Fantasia – Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä yli odotusten onnistuneesta ja todella lämpimästä pikkujouluiskelmäristeilystä! Nähdään tapanintansseissa ja samalla kerralla paketoidaankin sitten keikkavuosi 2017.

"Lähellä Sinua" - joulukonsertti, Nastolan kirkko 30.11.2017

Vuosi on kulunut siitä kun Aki & Fantasia tunnelmoivat ensimmäisen kerran jouluisissa merkeissä Nastolan kirkossa. Torstaina 30.11.17 koitti tämänvuotisen konsertin aika. Tänä vuonna konsertti oli nimeltään ”Lähellä sinua”. Tunnelma oli jälleen kerran lämmin ja käsin kosketeltava ja paikalle oli saapunut kuuntelijoita niin läheltä kuin kaukaa. Fantasia oli saanut vahvistuksekseen konserttiin puhaltajan, joka toi oman lisänsä muutoinkin niin upean orkesterin soitantaan. Fantasia oli pukeutunut tyylikkäisiin tummiin pukuihin ja kokonaisuuteen toi jouluntuntua punaiset kravatit ja taskuliinat. Aki puolestaan loisti tähtenä mustassa kimalle takissaan.

Konsertin alkaessa kuului vain Akin ääni. Aki puhui jouluntarinasta ja Vapahtajan syntymästä kuin johdatuksena ensimmäiseen kappaleeseen, joka oli tämän vuoden konsertissa ”Marian Poika”. Sovitus oli viime vuodelta tuttu gospel-henkinen, edelleenkään sitä viime vuonna kaivattua gospel-kuoroa ei taustalla laulanut, vaan Fantasia hoiti tuttuun tapaan taustojen laulamisen. Kun Vapahtajan syntymisestä oli laulettu, siirryttiin luontevasti seuraavaan kappaleeseen, ”Sydämeeni joulun teen”. ”On jouluyö sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli. Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen…”

Sitten olikin aika kääntää katseet kohti tähtitaivasta ja etsiä sieltä tähtien joukosta sitä joulun tähteä ja toivoa sen hohtavan taas kerran joulun sanomaa. Akin ääni soi komeasti Fantasian säestyksellä ja jouluntähdet loistivat kirkon katossa. Joulun tunnelmaa oli selvästi aistittavissa. Kun ”Tähti tähdistä kirkkain” oli soinut, oli ensimmäisen vanhan, perinteisemmän joululaulun aika. ”Kun joulu on” – laulun myötä Aki maalaili silmiimme kuvaa lumisesta luonnosta, lasten riemusta, kodin joulusta ja tietysti siitä joulun sanomasta. Hieman haikeissa tunnelmissa jatkettiin seuraavan laulun myötä, Aki johdatteli kappaleeseen mainitsemalla ikkunalaudalla olevan pienen varpusen ja kuinka kaikki varmasti tietävät seuraavan laulun tarinan. Niin lähti soimaan ”Varpunen jouluaamuna” kappaleen ensimmäiset tahdit.

Sitten oli ensimmäisen pienen kevennyksen paikka. Kaikkihan tietävät Akin olevan sydämeltään lehmipoika ja että Akilla on myös oma lehmä, joka syksyllä synnytti sonnivasikan. Niinpä selkeästi näille kahdelle oli omistettu seuraava joululaulu, ”Heinillä härkien”. Kappale oli saanut Fantasian toimesta uuden, hienon ja mahtipontisen sovituksen ja kappaleeseen saatiin mukaan myös haitari. Fantasia lauloi hienosti taustat, Simon haitari toi kappaleeseen uutta sointia ja myös puhaltimien osuus korostui erityisesti tässä kappaleessa. Tunnelmointi jatkui seuraavaksi kauniilla kappaleella ”Taivas sylissäni”, joka on lähtöisin Ruotsista ja ei alkujaan ole ollut joululaulu, mutta sellainen siitä on tullut suomennoksen myötä. Tämä on varmasti yksi niistä uusimmista joululauluista, joka nostaa tunteet pintaan. ” Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Vaikka tällä kertaa Kimmon rummut olikin jätetty autoon, oli mukaan kuitenkin otettu kaiken maailman triangeleja, cajon-rumpu sekä rumpusetistä sen verran, että saatiin seuraava kappale, ”Rumpalipoika”, onnistumaan. ”Saapui viesti, pa-ra-pa-pam-pam. Luo käydä kuninkaan, pa-ra-pa-pam-pam. Nyt häntä palvoen, pa-ra-pa-pam-pam,” Tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata kuinka Aki viittaasi kuninkaan luo käymisessä tietenkin itseensä. Sitten ilmoille heitettiin toive ”Tule joulu kultainen”. Juhla vanhain perinteinen saapuu kyllä talven hämärään ennen kuin huomaammekaan.

Koitti hetki lähteä maagiselle tonttu-matkalle omaan mielikuvitukseensa. Aki kehotti kaikkia sulkemaan silmänsä ja antaa mielikuvituksen vaeltaa. ”Tonttu” oli saanut maagiselta kuulostavan alkusoiton ja sovituksen ja matka alkoi… ”Oli pakkasyö, pohja viskoi loimuaan, kartanon väki nukkui, kattojen päällä oli lunta, mutta tonttu ei vain saanut unta. Tonttu tuli ladosta ja vanhaan tapaansa tirkisti kohti kuuta. Katsoi metsään ja mietti ainaista ongelmataan. Tonttu siveli partaansa ja aprikoi, ei ymmärtänyt pulmaansa, mutta heitti sen pois mielestään järkevään tapaansa ja lähti puuhiinsa yöhön.  Hän tarkasti aitat ja puodit, koitti lukotkin nytkyin, katsoi kuinka lehmät näkivät unta kahleissaan, ruuna unelmoi torkkuen vasten seinää, lampaat olivat karsinassaan makuullaan, katsoi kanat ja ylinnä istuvan kukon, kopissaan Vahti voi hyvin, heräsi ja heilutti häntäänsä, olihan harmaanuttuinen tonttu tälle tuttu. Tonttu puikkelehti tupaan, jossa oli isäntäväki, hiipi varpaisillaan lasten luo, hälle se oli riemu suuri. Metsä oli vaiti, kaikki elämä makasi alla jään, koski kuohui yksinään, humisi metsän takaa. Tonttu oli puoliksi unissaan, oli kuulevinaan ajan virtaa ja tuumi minne se vienee, missä sen lähde lienee. Tonttu ei vaan saanut unta.”

Maagiselta matkalta paluu takaisin todellisuuteen. Aki kertoi kuinka oli silloin pari vuotta sitten, kun hänestä tuli artisti yhdessä yössä, hän oli päättänyt tekevänsä joululevyn tai vähintään joulusinkun. Nyt tuo tulee olemaan totta ja joulusinkku julkaistaan ihan lähipäivinä. Tämä joulusinkun kappale oli sitten seuraavana ohjelmassa. ”Toive”. Omalla kohdalla tämä kappale sai ne kyynelkanavat lopullisesti aukeamaan. Kun joku kappale saa jostain syystä aivan uuden merkityksen elämässäsi, se koskettaa. Kyynel valui väkisin poskea pitkin kun Aki lauloi, ” Vain jouluyö nyt kuulla saa mun toiveen hiljaisen, kun kuljet siellä jossakin tiellä enkelten. Jos kuulet toiveen mun, niin ehkä rauhoitun, kun rakkauden tunnen suuren sun.

”

Oli aika kuivata kyyneleet ja keskittyä kuuntelemaan konsertin viimeiset laulut. Viimeinen varsinainen laulu oli ”Tulkoon joulu”. ”Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus herraksi sen, tulkoon rakkaus, ihmisrintaan. Silloin joulu luonamme on.”

Konsertin päätteeksi vielä Fantasian esittely. Ensin multitalentti – säveltäjä, sovittaja, laulaja, kitaristi, Jani Luoma. Vierailevana vahvistuksena puhaltimissa Ultra Brasta ja Seinäjoen tango-orkesterista tuttu Marko Portin. Säveltäjä, sovittaja, tuottaja, laulaja, kosketinsoittaja, haitaristi, ihminen, Simo Koho. Rummut ym kilkuttimet, rumpalipoika Kimmo Tuupanen. Kapellimestari, laulu, bassotaiteilija, tiukkapipo, Jouni Hannula.

Kiitokset ja kumarrukset, Aki lupaili myös ensi vuonna konserttia samaan paikkaan. Vielä suosionosoitukset yleisöltä ja encore, ”Jos joulu jää sydämeen”. Tämä kappale kuultiin pelkällä koskettimien säestyksellä.

Näin saatiin jouluntuntua jokaiseen sydämeen Akin & Fantasian tuomana. Kiitos vielä kerran ihanasta ja lämpöisestä tunnelmasta Aki, Simo. Jani, Jouni ja Kimmo + Marko Portin. Kannatti taas ajaa kaksi tuntia, jotta pääsi tunnelmaan mukaan.

”Jos joulu jää meille sydämeen, se siivittää mielen rakkauteen. Ristiriidaton maailmamme on, rakastaen elää jokainen. Jos joulu jää meille sydämeen, se lämmittää tietä huomiseen. Tunne rakkauden täyttää jokaisen, ystävyys on silloin rajaton.”

Heituinlahden Nuorisoseura, Heituinlahti 18.11.2017

Kun tarpeeksi kaipaa parasta mahdollista musiikkiterapiaa, niin silloin sitä n.160km suuntaansa ei ole pitkä matka lähteä Akin ja Fantasian keikalle, vaikka paikka on täysin tuntematon ja kenties nimestä, saati sitten sijainnista, päätellen lähinnä keskellä ei mitään. Heituinlahti, missä se oikein on? Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa, selvä homma! Kesällä tätä lähtöä ei miettisi yhtään, mutta nyt elettiin kuitenkin jo marraskuun puoliväliä, keliolosuhteet saattaisivat olla mitä vaan, taivaalta saattaisi tulla vettä, räntää tai lunta, lämpötila saattaisi olla kovastikin pakkasen puolella – tai sitten ei. Niinpä lähtö loppujen lopuksi oli sitten melko lailla viime hetken lähtö, kaksi tuntia ajomatkaa edessä, mutta tällä kertaa keliolosuhteet sallivat lähdön, joten ei muuta kuin rohkeasti kohti seikkailua ja Heituinlahden Nuorisoseuraa, joka toimisi illan keikkapaikkana. Paikka tosiaan oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään, vahingossa sinne ei kyllä tulisi eksyttyä. Ensimmäinen valssi oli jo soinut ja toisen valssin viimeiset sävelet kaikuivat jo ilmoilla kun sisään pääsi. Tässä vaiheessa iltaa se ensimmäiseksi soinut valssi oli täysin arvoitus, mutta toisena valssina soi kuitenkin Kulkurin valssi. Sen verran siitä ehti kuulla omin korvin, että sen tunnisti.

Kun valssit oli soitettu, lähdettiin taivuttelemaan tangoa. Jani soitteli Romanialaista kitaraa, vaikka joskin aiemmin onkin kerrottu, että kitara, jolla se soitetaan, ei ole Romaniasta. Puiston penkille oli jäänyt kukka ja kun varjoissa oli lauleltu ja muisteltu kadonnutta ystävää, oli aika päästää Simo ihailemaan iltaruskoa. Iltarusko peitti meren kaukaiset rannat ja siellä jossain oli maa palmujen ja rantaan siellä käy neitonen. Kuka tietää, oliko tuo nainen Karjalan Marjaana, josta äijä vanha Kivennapalainen oli lausunut silmät kiiluen. Hänen mukaansa kun Karjalasta ottaa naisen, löytää onnen ikuisen (mutta saako näin savolaisena olla eri mieltä asiasta?). Karjalasta suunnattiinkin sitten Jounin johdolla kohti Budapestin yötä. Siellä sitten juotiin maljat Tonavan rannalla ja katseltiin aavaa pustaa. Viulun sävel soi Czardaan kutsun ja jotenkin se kuitenkin toi mieleen Kööpenhaminan, joka ei kuitenkaan ollut enää kuin ennen. Ennen tuo kaupunki oli ollut mieltä kiehtova ja syntinen. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, jouduttiin jälleen kerran toteamaan. Mutta eikös se Aina Inkeri Ankeinen todennut, ”Onko kaiken aina pakko muuttua?”  Kööpenhaminassa oli kuitenkin aika muistella hetki Elainea ja sitä puistikkotietä, jossa kahden oli illoin istuttu. Elainella oli ollut hehkuva katse ja kuumia suudelmiakin oli vaihdettu. Niinpä niin, jos minne lie, polkuni vie, niin muistan sinut ain, oma armas Elaine. 

Joskus kuitenkin on lausuttava hyvästit, niinpä todettiin ”Vaya con dios mun rakkain” ja toivottiin, että ehkä tiemme aikanaan niin kerran kohtaa.  Hyvästien jälkeen koko Fantasia päätti ryhtyä kauriinmetsästäjiksi tai siis ei nyt sentään ihan kirjaimellisesti kuitenkaan, vaan toisena hitaana valssina oli vuorossa Kauriinmetsästäjä-elokuvasta tuttu sävelmä Cavatina. Jotta tunnelma ei menisi liian hempeäksi, otettiin Fantasian ensimmäisen setin päätteeksi vielä jenkat. Ensimmäisen jenkan myötä lähdettiin Lappiin.  Jossain vaiheessa alkoi kuulostaa siltä, että joku viäräleuka savolainen oli eksynyt laphiin, sillä ”se on sellaenen seutu ja sellaenen mua, jota ei voi unhoettaa…”. Hetkinen… Simo, sullahan alkaa olla savonmurre hallussa, kohtahan myö huastellaan keikan jälekeen savoks! Lapista kohti seuraavaa etappia, hieman tosiaan sieltä savon kautta koukaten, ja päätepysäkkinä tällä setillä Tampere. Sieltä lainattiin toinen jenkka, joka kertoi eräänlaisesta välimallin jätkästä. Toiset olivat fiksuja, toiset tyhmiä, mutta tämä jätkä oli siltä väliltä ja jotain sopivan kokoista häneltä myös tuntui löytyvän sekä välimallin naamataulu. Soitettiinpa siinä myös välimallin urkusoolo, ennen kuin vuorossa oli kahvitauko.

Kun kahvit oli juotu ja välilevyt soineet, oli aika jatkaa elävällä musiikilla. Masurkalla liikkeelle ja ensin muisteltiin kotiseutua pohjolassa. Siellä peräpohjolassa oli saatu tuntea talven tuiskutuulet, kesä lämpöinen ja nähty ruskan taika syksyn saapuessa. Kenties sieltä peräpohjolasta oli myös kulkija poika aikoinaan matkaan lähtenyt ja muisteli kuinka äiti oli häntä tuudittanut, liikuttanut ja kiikuttanut. Sinne kehtoon oli lapsuus jätetty. Masurkan jälkeen jatkettiin vielä hetki rauhallisemmissa tunnelmissa, vuorossa olivat slow foxit. Ensimmäiseksi Jani kertoi meille tarinaa villistä, viileestä ja vaarallisesta kissanaisesta. Taivaankappaleetkin sinkosivat pois radaltaan kun tuo kissanainen käveli viekoittelevin kissanaskelin. Muistipa Jani mainita myös sen, että kissaa ei koskaan saa silittää vastakarvaan. Taisi se kissanainen olla melkoinen tapaus, sillä seuraavaksi Simo jatkoi toteamalla ”Haaveissa vainko oot mun” ja jatkoi vielä pohtimista, onks siinä liikaa jos tunteeni selväksi teen? Sen jälkeen toivottiinkin sitten, että ollaan lähekkäin me vielä hetki näin ja ettei se toinen menisi siitä viereltä minnekään. Taisi se toinen olla jokseenkin lämmin, hellä ja pehmoinen, joka antoi myös paisteen auringon.

Swingin myötä lähdettiinkin sitten matkalle Pohjanmaalle ja kulkemaan pitkin valtatietä 66. Matkalla vilahtivat ohitse niin Ruovesi ja Visuvesi, Virrat ja Alavus, Kuortanekin siinä meni kuin huomaamatta kuoppaisella tiellä. Mutta jos tunnelma on ihan I’m easy, niin mikäs siinä on matkatessa. Tosin hieman melankolista tunnelmaakin tuolla matkalla koettiin. Ensin soi tummansininen sävel kun muisteltiin suukkoa kuumaa ja laulun sanoista hävisi lempi.  Sen seurauksena koitti sitten salattu suru, mutta muita kuitenkin estettiin huomaamasta sitä ja mietittiin, voiko mies näyttää tätä taakkaa surun. Suru sydämen on kuitenkin loppujen lopuksi salaisuus.  Jotta ei kuitenkaan liian surumielisiin tunnelmiin vaivuttaisi, soitti Fantasia vielä toisen setin päätteeksi reippaat polkat. Ensin lähdettiin taittamaan matkaa linjuriauton kyydillä. Vaikka rakkaus jättäisi ja lempikin pettäisi, linjuriauto ei hylkäisi kettään, kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen. Linjuriautossa saa nähdä jos jonkinlaista, on miestä ja naista, lasta ja ukkoa, akkaa, reppua, nyyttiä ja vakkaa. Vaikka linja-autossa on tunnelmaa, voi matka tietysti myös katketa. Mutta jos on liikkeellä iloisella asenteella ja raitis huumorin henki kukkii kuten Karjalan pojilla, niin siinä voivat vaikka kaikki lähteä karkeloihin käsikkäin ja todeta loppuun, että tää on polkan jyskettä.

Sitten olikin vuorossa illan odotetuin hetki (ei siis mitenkään sillä, että Fantasia olisi jotenkin vähempi arvoinen, eihän ilman tätä huippu porukkaa näistä illoista tulisi yhtään mitään), Aki saatiin lavalla ensimmäisen kerran illan aikana ja ei muuta kuin humpalla liikkeelle. Jazztyttö oli peilannut otsatukkansa ja pistänyt nokkaansa puuteria, lähtenyt tansseihin ja oli nyt aivan vallattomalla tuulella humpan rytmistä.  Jazztytön perässä paikalle kiirehti myös joukko katupoikia aina sieltä Sörkän laitakaduilta saakka. Kuu nauroi taivaaltaan kun joku pojista kävi tanssimaan. Niinpä niin, näille katupojille vain tanssi oli elämää, he lauloivat ja tanssivat missä ja milloinka vaan. Liekö se taivaalla naurava kuu ollut täysikuu, joka kiersi kylmää tietänsä niin yksin, mutta sai kuitenkin nähdä rakkauden ja sen hetket riemukkaat, samalla pukien avaruuden loistoon hopeaan. Sen kuun loistaessa saattaa myös keväisin nähdä keijujen karkeloivan lähteellä ja pienten valkovuokkojen nostavan päätään sammalmättäällä. Kuka tietää, kenties silloin voi nauttia myös niitä kummallisia rakkauden drinkkejä, jotka vievät jalat alta ja kirkastavat ajatukset, riippuen tietysti ihan siitä mitä rakkaudentippoja sinne on sekoitettu ja ennen kaikkea kuka sen drinkin on sekoittanut ja kenelle. Toki sieltä voi löytyä niin hurmosta ja kaipuutakin sekä tuskaa makeeta, mutta muut aineosat saattavat jäädä vain drinkin sekoittajan tietoon. Kun drinkit oli nautittu, oli aika lähteä matkaan kohti Koivukujaa. Jälleen kerran matkan varoitettiin olevan kuoppainen. Mutta Aki, tiedoksi kuitenkin, että ei se enää kovin kuoppainen ole… Koivukujan ainoa kuoppa on paikattu, joten jotain uutta pitäisi tuohon spiikkaukseen nyt keksiä. Siinä sulle hieman pohdittavaa. Koivukuja tunnetusti aina johtaa kotiin maailmalta, mutta jos ei aina ihan sieltä saakka, niin ainakin vähintään keikkareissuilta aamun pikkutunneilla.

Oikein jos viihdyttää ja kiihdyttää, voi tuntea katseen vaeltavan vartalolla ja tuntea poltteen pakottavan lantiossa, joka vetää väkisin sitä toista päin. Sitä voi mennä vaikka ihan tainnoksiin, jos menee toista niin lähelle, että tuntee sykkeen. Tiedä sitten, käykö siinä lopulta niin, että tuntee karanneensa jonnekin kauas arjen taa ja huomaa siellä olevan kaiken kauniimpaa kahdestaan? Siellä kaukana arjen takana voi sitten kahden kartan avulla olla tutkimusmatkaajana ja tutkia löytyisikö niiltä kartoilta kenties myös tie salaiseen. Siinä on kuitenkin pidettävä huolta siitä, ettei vain koeta hetki rakkauden jälkeen, sillä niin monta kertaa on kuultu siitä mitä silloin tapahtuu ja mitä menettää.  Sitä saattaa yllättäen huomata, että on tyhjää pimeää ja vain jossain soi. Sen jälkeen päästiinkin sitten ensimmäisen setin lopuksi hieman vauhdikkaampiin tunnelmiin, sillä seuraavat kappaleet olivat vain uineet mukaan Akin ohjelmistoon tässä jokin aika sitten. Niiden myötä oli lanseerattu myös uusi tanssilaji nimeltään Riimannin Raikku, mutta millainen tuo tanssilaji sitten oikein on? Eihän sitä tietenkään voi kertoa, sillä se on salaisuus ja virta vie ja virta tuo tämän tanssilajin ilta illan jälkeen matkaan mukaan.

Toisen setin alkuun kuunneltiin sitten öljylampun valossa Clandestinon tarinaa.  Yksinäinen mies, kohtalon kerjäläinen, joka oli tuomittu kulkemaan. Silmätkin olivat aikoinaan tulta leiskuneet, rakkauteen uponneet ja siinä kylpeneet. Nyt hän vain kirjoitti kaipauksensa kaarnan reunaan, mutta niin kuin ei kukaan häntä, ei hänen viestejänsä löydä kukaan milloinkaan. Kova on kohtalo tällä kulkurilla, mutta toivottavasti joskus onni kääntyisi.  Kenties hän on kokenut monta hetkeä vähän ennen kyyneleitä, joutunut sanomaan kuinka hyvä hänellä on jonkun toisen kanssa ollut ja on vielä sanonut, ettei voi koskaan enää tulla tämän toisen luokse uudelleen. Herkän aloituksen jälkeen pistettiin sitten taas vauhtia tansseihin. Vuorossa oli malttamattomien ihmisten kappale, Odota en. ”Saa soittaa!”, kuului käsky Akin toimesta Fantasialle ja pojathan soittivat. Kun oli sitten tarpeeksi odotettu ja kerrottu tosiasiana se, että ei aiota tuhlata toiveisiin turhaa aikaa, yritettiin jälleen kerran muuttaa tyttöstä nimeltä Milla. Ilta illan jälkeen sitä on yritetty, mutta kun ei se Milla vain usko millään, ettei ole enää mikään tyttö ja tarttuu kerta toisensa jälkeen siihen tikkuun lyhyeen. Taitaa olla aika itsepäinen tapaus. Tämän jälkeen jatkettiin vielä sykkeen kohottamista humpan muodossa, ensimmäisenä vuorossa se ”humppien humppa”, Jätkänhumppa. Kovin oli Heituinlahden nuorisoseuralla pieni lava, joten tilaa hyppiä ja pomppia ei ollut kovinkaan paljoa. Vaikka kyllä lavalla siltikin riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jos ei muuten, niin Akin toimesta. Milloin sai pelätä, että siellä kompastutaan johtoihin ja välillä lavan etureunaan rakennettu aita oli vaarassa kaatua, kun Aki sitä jalallaan heilutteli ja totesi vain tyypilliseen tapaansa, ”Oho!”, aidan heiluessa uhkaavasti. Jätkänhumpassa ei tällä kertaa siis nähty kovin vauhdikasta koreografiaa. Merimies-humpassa lähdettiin sitten pelastamaan myrskyn keskelle joutunutta merimiestä, joka oli kyllä apujoukkojen saapuessa niin ilahtunut, että päätti vähän tanssahdella tico ticoa. Haetarsooloakin siellä kovasti Aki huuteli, mutta eipä sitä kuulunut, ei ollut Simolla haitaria tällä kertaa lavalla mukana. Jos se olisi ollut, niin sitten siellä lavalla varmastikin olisi niitä vaarallisia tilanteita ollutkin, niin ihan vain siitä lavan pienuudesta johtuen siis. En nimittäin jaksa uskoa siihen, että sillä haitarilla olisi ketään pahoinpidelty...

Humpan jälkeen oli hyvä hetkeksi taas rauhoittaa tahtia ja ottaa ennen loppurutistusta pari hidasta kappaletta. Ensimmäisenä oli vuorossa ”Kun paljon antaa”. Siinä oli aika antaa ajatuksille hetki aikaa levähtää ja antaa askeleen vain kiertää lattiaa ja miettiä sitä, että kun antaa paljon ja jos itsestään luovuttaa jotain, tarvitseeko silloin mitään muuta. Kuitenkin siinä vaiheessa kannattaa pitää huolta siitä, että jos antaa itsestään osan tai kaiken ajoittain, ettei se toinen sitten paina ovea kiinni ja poistu sanomatta sanaakaan. Siinä vaiheessa saattaa käydä sitten niin, että täytyy kirjoittaa tummin kyynelin ja miettiä miksi sinut kadotin. Toki liekin voi myös sammuttaa tummin kyynelin, mutta antaa sittenkin anteeksi, jos se toinen toisi kipinää. Herkän tunnelman jälkeen vielä setin päätteeksi bugit. Ensin lähdettiin valloittamaan koko maailma yhdessä ja pistettiin kaikki yhdeksän planeettaa kiertämään meidän käskystä. Todellisuudessa niitä planeettoja on kyllä enää kahdeksan (Maa, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus), joten otapa tästä Aki vähän vinkkiä ja muista jatkossa olla ajan tasalla. Tämä planeettojen oikea lukumäärä kerrottiin aikanaan myös kappaleen alkuperäiselle esittäjällekin ja loppujen lopuksi hänen keikoillaan kuultiinkin ”kaikki kahdeksan planeettaa vain meidän käskystä kiertää saa”. Tähän väliin sitten tuttuun tapaan Fantasian esittely. Basson varresta löytyi tänäkin iltana porukan pomo ja parrakkain kaveri, Jouni. Rumpujen takana tiukassa nutturassa kahta kapulaansa heilutteli Kimmo, joka myös vastaa valaistuksesta sekä yleisön savustamisesta. Seuraavana vuorossa oli se keittiön kaapin nurkasta löytyvä monitoimikone: säveltäjä, sovittaja, laulun tekijä, laulaja, tuottaja, kosketinsoittaja, haitaristi sekä ennen kaikkea ihminen, Simo. Vielä viimeisenä kitaransa kanssa tänne jostain, ties mistä, pudotettu mies Mikkelistä, Jani. Kun Fantasia oli saatu esiteltyä, kerrottiin vielä tarina rakkaustarinasta, joka ei suo rauhaa milloinkaan, ei vaikka olisi joskus toisen parina. Tämän jälkeen kiitos ja kumarrus, Aki & Fantasia kiittävät illasta.

Toki kunnon tanssi-ilta ei ole mitään ilman encoreja. Raikuvat aplodit, jotta saataisiin Aki takaisin lavalle. Fantasia ei toki missään vaiheessa edes poistunut lavalta, vaan pojat kokoontuivat piiloon lavan pimeimpään nurkkaan odottelemaan. Kyllähän se Aki sieltä sitten takaisin saatiin, herran omien sanojen mukaan hän olisi tullut toki jo aiemminkin, mutta ei vaan viitsinyt. Niinpä niin, tuota miestä ei voi kyllä ottaa tosissaan, aina letkauttamassa jotain mitä mieleen juolahtaa. Encoirena kuultiin tällä kertaa tangot, Lähdön hetki ja Kuun hopeaiseen viittaan.  Vielä kuitenkin olisi hetki tanssi-iltaa jäljellä, joten Fantasia hörppäisi kahvit ja jatkaisi sen jälkeen vielä hetken tanssi-kansan viihdyttämistä.

Niin se Fantasian kahvitauko… Taisi pojilla olla tässä vaiheessa iltaa jo erikokoiset kahvikupit, niin eri aikaan jokainen vuorollaan lavalle ilmestyi. Kun kolme neljästä oli saatu lavalle, selkeäsi jo vähän pidetty palaveria siitä mitä soitetaan ja montako kappaletta, huomataan, että yksi puuttuu. Missä on Jouni? Eihän nyt ilman kapellimestaria voida aloittaa. Kimmo sammuttaa valot ja poistuu lavalta yhdessä Simon ja Janin kanssa. Siis mitä? Loppuuko tämä ilta tähän? Kolme kaverusta seisovat pimeässä ja kenties tehdään päätös, että yksi lähtee etsimään kadonnutta lammasta (toimituksen huomautus: tämä on siis vain oma johtopäätös tilanteesta, lavan toiselta reunalta ei voinut kuulla, mitä toisella reunalla puhutaan), koska Jani poistuu paikalta ja tulee sitten hetken päästä takaisin, tosin ilman kadonnutta lammasta. Saatiinhan se Jounikin loppujen lopuksi paikalle ja Fantasian viimeinen, neljä kappaletta käsittävä setti saatiin alkamaan.

Iskelmäbiiseillä liikkeelle ja heti alkuun lähdettiin katselemaan tyttöjä tummentuneeseen iltaan. Vaikka Simo kovasti vannoi laulaessaan nähneensä ohikulkevan tytön kesäasuisen ja jääneensä yksin oottamaan, olevansa huoleton ja sitten taas oli ilmestynyt uusi tyttö näköpiiriin, niin kyllä nyt nähtiin unta tai mielikuvitus pääsi valloilleen, sillä jos marraskuun puolivälissä näkee tytön kesäasuisen, se ei ainakaan voi tapahtua ulkona tai sitten ollaan jossain lämpimässä maassa. Mutta menköön nyt tällä kertaa.  Siitä sitten Simo johdatteli meidät aasinsillan kautta seuraavaan kappaleeseen, ”Janilla on tänään mukanaan kaksi kitaraa.” Joko arvaatte mikä kappale kuultiin seuraavaksi? Kaksi kitaraa kuultiin siis seuraavaksi, ”yö hopeainen, yö satumainen, yö jonka suojaan vie nyt kaipuu polttavainen…”, tosin tällä kertaa instrumentaaliversiona ja hieno versio olikin! Jos vain saa esittää pienen toiveen, niin nämä kaksi edellä mainittua kappaletta olisi kyllä mukava kuulla jatkossakin, sen verran hienot kappaleet ovat kyseessä. Pistäkääpä pojat vinkki korvan taakse jatkoa ajatellen. Vielä viimeiset valssit ennen kuin tämä tanssi-ilta oli paketissa. Ensin Jouni kertoi tutun tarinan siitä rajan taakse jääneestä metsäpirtistä, joka toi mieleen muistot lapsuusvuosista ja jossa metsätuulten humina soi kehtolauluna. Illan päätteeksi vielä Simo johdatteli meidät viettämään tummentunutta iltaa tähtien loisteessa laivan skanssiin. Rauha oli saapunut laivaan (vaikka laivassa ei nyt oltukaan) ja siellä sitten muisteltiin ja luokses kaipailtiin.

Sellainen tanssi-ilta Heituinlahden Nuorisoseuralla. Kannatti lähteä ajamaan kaksi tuntia keikalle kohti tuntematonta. Paras mahdollinen musiikkiterapiatarve tuli täytettyä ja energialataus suoritettua Akin & Fantasian toimesta. Niin ja se illan ensimmäinen valssi oli muuten ”Tiedä en kauniimpaa”. Ei muuta kuin kiitokset ja parin tunnin kotimatkalle, pojilla oli vielä edessä pikaroudaus, matka kohti Lahtea, nukkumaan ja seuraavana aamuna odottivat sitten joukonserttitreenit. Muuten pojat, oletteko tulleet ajatelleeksi, että nyt kun tästä sukupuolineutraalisuudesta puhutaan kaikkialla, niin pitäisikö teidän olla edelläkävijöitä musiikkimaailman puolella ja muuttaa vähän kappaleiden nimiä, kuten nyt vaikka Jazzhenkilö, Katuhenkilöiden laulu, Henkilönhumppa, Merihenkilö, Välimallin henkilö, Kissahenkilö jne…😄 Tämä idea on sitten ihan vapaasti käytettävissä jos siltä tuntuu.  

Kiitos vielä kerran Heituinlahden illasta Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Nähdään joulukonsertin merkeissä.

Silja Europa, Helsinki-Tallinna-Helsinki 1.-2.11.2017

Tällä kertaa matka suuntautui Itämeren aalloille, keikkapaikkana Silja Europa ja Ocean Club. Aki ja Fantasia keinuivat aalloilla Helsingin ja Tallinnan välillä kaksi risteilyä, itse hyppäsin matkaan mukaan toiselle lähdölle. Kaikkea voi aina sattua kun tämä tyttö risteilylle lähtee, kummasti jotain aina jää matkasta pois – ei, se ei ollut passi (tosin kerran sekin on jäänyt kotiin), vaan jotain aika oleellista matkan kannalta, nimittäin pankkikortti. Kaikesta huolimatta tilanteesta selvittiin, tosin vähän kuittailuja tuli kuultua tästä unohduksesta, ”Hanna, sä alat oppia!” ja ”Onneksi laivaan pääsee ilman pankkikorttia!”. Mutta se vain kuuluu asiaan. Risteilykansaa ei tällä kertaa ollut mitenkään runsain määrin liikenteessä, mutta siltikin tunnelma tansseissa oli kuuma ja erittäin lämmin.

Viime blogin tarinassa tuttu kulkurimme joutui Halloweenin vuoksi painajaisen piinaamaksi, joten olisikohan nyt aika kertoa tarinalle jatko sen suhteen kuinka kulkurimme mahtoi tästä selvitä. Vieläkö painajainen kummitteli mielessä vai olivatko asiat saaneet paremman käänteen?

Painajaisen jälkeen kulkurimme oli tuntenut olonsa hieman yksinäiseksi, sielu oli piirtänyt hänen silmiinsä tuon yksinäisyyden. Hän ei pystynyt peittämään sitä katseestaan ja tuntui siltä, että taivaalta oli valo kadonnut hetkeksi. Kuitenkin tähdet loistivat vielä hetken yöhön valoaan ja kimmelsivät kuin alumiinitähdet. Tähtitaivas kuunteli häntä kun hän huusi ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton? Hän mietti kuinka tuo tyttö, jota hän kaipasi, oli sytyttänyt roihun riehumaan silloin aikanaan? Tuuli soi metsissä hiljaa ja kulkuri kaipasi tyttönsä luokse. Hän ei tiennyt kauniimpaa, kenties huomenna hän olisi taas tyttönsä luona. Kulkurin veri veti häntä kuitenkin kulkemaan, silmät kostuivat kyynelistä, hän mietti veisikö tyttönsä Tallinnaan, kenties Tallinnan illoissa heillä olisi aikaa toisilleen. Olisiko tuo paikka heidän onnenmaansa, josta he olivat veden ääressä istuessaan. Eihän se nyt kovin kaukana ollut, mutta sinne he voisivat kuitenkin kahdestaan mennä. Kulkuri päätti hengähtää hetken ja seisahti alle kuiskivan puun katsomaan kulkua kuun rakas aatoksissain. Hän kaivoi kitaransa esille ja soitteli sillä hetkisen, laulellen yksin varjoissa, ennen kuin jatkoi taas matkaansa.

Kuin huomaamatta kulkurin tie kulki jälleen painajaisesta tuttua valtatietä nro 66. Vaikka se oli kuoppainen, ei sen taivaltaminen tällä kertaa tuntunut painajaiselta. Hän tunsi olevansa aivan ”fine” ja ”okay”. Hän mietti kulkiessaan kaikkia niitä hetkiä, joita oli saanut viettää tyttönsä kanssa. Tumma hiljaisuus ja yön silkki pehmeä, yksikään ei tuolloin nähnyt eikä kuullut heitä. Silloin oli vain kuiskattu toiselle, ”jää aivan lähellein, ei rakkaus yötä pelkää”, oli tuntunut kuin alku tää vois olla kaiken kauniin, alku johon loppua löydy ei. Vaikka heidän tiensä olivat aina välillä eronneet. Siinä kun kulkuri odotteli sitä, että kohtaisi taas tyttönsä, hän törmäsi matkallaan ulkomailta saapuneeseen kollegaansa, jonka kanssa puhe vaihtui englanninkieliseksi.  Tällä toisellakin kulkurilla oli omat naishuolensa, joten hän kertoi kulkurillemme seuraavaa, ”Last night I said these words to my girl. I know you never even try, girl. Please please me, like I please you.” Kulkurimme kuunteli ymmärtäväisenä ja keskustelu jatkui siitä kuinka matkoilla aina kaipasi sitä tiettyä tyttöä, ”Ain't got nothing but love, babe. Eight days a week.  Love you every day, girl. Always on my mind”, ja kääntyi sitten siihen miltä tuntui palata matkoilta sen oman tytön luokse.  ”It's been a hard day's night, I should be sleeping like a log. But when I get home to you I find the things that you do. Will make me feel alright.” Sellaista se kulkurien elämä oli, välillä veri veti kulkemaan tien päälle, mutta siltikin, ”And then while I'm away, I'll send all my loving to you.” Kulkurien oli kuitenkin lähdettävä omille teilleen, mutta vielä ennen kuin heidän polkunsa erkanivat, kulkurimme lohdutti toista kulkuria sanomalla, ”She loves you.”

Toisaalla tyttö odotteli kulkuriaan saapuvaksi. Hän päätti odotellessaan nautiskella rakkauden drinkin. Baarimikko tarjosi hänelle Cosmopolitanin, siinä maistui niin hurmos, kaiho ja hieman myös makea tuska. Drinkkiä nautiskellessa tytön mielessä kävi, että jotain hän taisi unohtaa kotiinsa Koivukujalle. Ehkä hän oli liikaa ihaillut kellastuneita koivun lehtiä tähtitaivaan alla, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, hän ajatteli ja heitti ajatuksen mielestään, jatkaen drinkin nautiskelemista.  Odottavan aika oli kuitenkin pitkä ja kulkuriaan odotellessa Jazztyttö kaivoi laukustaan peilin ja pisti nokkaansa hieman puuteria ja peilasi otsatukkaansa, olihan hänen näytettävä hyvältä kulkurin saapuessa. Siinä odotellessa hän katseli ohi kiirehtiviä merimiehiä, jokaista odotti laiva jossain, myrskyä uhmaten noiden merimiesten laivat kyntäisivät maailman meriä. Kenties jossain noilla merimiehillä odotti joku neito, joka kaipasi ja itki kaipuun kyyneleitä. Siinä vaiheessa tyttöä alkoi kuitenkin hieman jo hermostuttaa, lähdön hetki alkoi olla käsillä, mutta kulkuria ei vielä näkynyt. Oliko jokin muuttunut, jotain mitä hänen olisi pitänyt huomata? Tyttö tiesi, että hänen edellisen illan viesti oli tavoittanut kulkurin ja tänään heidän piti nähdä. Taivaalla loisti öisen taivaan ihme, täysikuu, kun tyttö katseli sataman ikkunasta ulos, etsien katsellaan kulkuria. Hän toivoi, että tuo mystinen täysikuu voisi kertoa kulkurille kuinka paljon tyttö tuota kulkuria rakasti.

Yllättäen tytön valtasi tunne, että jonkun katse vaelteli hänen vartalollaan ja jokin veti häntä tuota katsojaa päin. Tyttö käänsi katsettaan ja näki tutun kulkurin seisovan sataman baarin ovella hymyilevänä. Tyttö kiirehti kulkurin luokse, painautui tätä vasten ja tunsi kulkurin sykkeen. Tyttö tunsi saavansa kaiken kulkurinsa sylissä, kenties tänä yönä he voisivat myös hieman viihdyttää toisiaan. Kulkuri rutisti tyttöä lujasti ja kuiskasi tälle, kuinka he karkaisivat nyt kahdestaan kauas arjen taa, kukaan ei voisi särkeä tunnelmaa.  Ei koittaisi edes hetkeä rakkauden jälkeen eikä pelkoa siitä, että työntäisi toisen jonkun toisen syliin. Hetki oli hiljainen ja äänetön, ajatusten oli aika antaa levähtää, ero päivien ja ero viikkojen eivät saisi koskettaa kaipuuta.  Joskus oli annettava paljon ja luovutettava jotain itsestään, jos vain voisi. Kulkurista tuntui, että tyttö sai hänet uskomaan uuteen elämään ja loi pohjan hänen elämäänsä. Tämän tunteen hän tallettaisi kätköön sydämen, eikä kertoisi siitä muille. Kellä onni on sen piilottakoon. Tytön mielenkiinto heräsi ja hän kysyi kulkurilta mitä tällä oikein oli mielessään? Kulkuri vain hymyili salaperäisesti, ”Se on salaisuus.” Ennen kuin kulkuri ja tyttö astuivat laivaan, he pysähtyivät hetkeksi pienen joen äärelle, joka virtasi lähellä satamaa. Kuun hohde loi joen pintaan välkkeen ja he katselivat kuinka virta vei ja virta toi, virran laineet olivat täynnä elämää.

Clandestino päätti pudottaa viestinsä virran vietäväksi, sitä löytäisikö joku hänen viestinsä tai mitä hän siihen kirjoitti, ei hän suostunut kertomaan. Vaikka Clandestino oli luotu kulkemaan ja hän kenties vaelsi vailla määränpäätä, tällä kertaa hänen suuntansa oli selvä ja hänen rinnallaan kulki tyttö, jota hän rakasti ja aina kulkiessaan kaipasi. Häntä saatettiin luulla yksinäiseksi mieheksi ja kohtalon kerjäläiseksi, sillä joskus hänen silmäkulmassaan kiilsi kyynel, mutta vähän ennen kyyneleitä hän oli oppinut kääntämään päänsä pois, jotta kukaan ei niitä näkisi. Mutta nyt oli tilanne toinen.  Monesti kulkiessaan hän oli aina välillä pysähtynyt huilaamaan ja unelmoinut kuinka toivoi saavansa suukon omalta kullaltaan. Joskus lauantaisin oli pitänyt kääntää paitakin nurinpäin ja käydä vihellellen kylille päin. Katupojilta hän oli oppinut viheltämisen taidon ja saapunut kerran viheltelemään tytön ikkunan alle. Se oli ollut kevät ja pienet valkovuokot olivat juuri nostaneet sammalmättäällään päätään. Nyt kuitenkin he olivat taas työn kanssa yhdessä, tyttö tunsi kulkurin tuoksun ihollaan eikä kaivannut lainkaan järkeä, heillä oli edessään kokonainen rakkauden yö.

Kulkuri käänsi hetkeksi huomionsa muualle, jonka huomasi kadottaneensa tytön. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut, minne tyttö oli mennyt? Kai tyttö sentään vielä samassa laivassa kuitenkin oli? Hetken ympärilleen katseltuaan kulkuri päätti kysyä oliko joku nähnyt tyttöä. Joku vastasi kulkurillemme, ”I saw her standing there.” Toden totta, tyttö odotteli kulkuriaan tanssiin tanssilattian lähettyvillä ja pyysi hänet tanssiin. Kävisikö niin, että seuraavana aamuna kulkuri voisi vain todeta, ”We danced through the night, and we held each other tight.” Kulkurin pää oli jo aivan pyörällä, hän tuskin tiesi missä oli ja hän totesikin, ”House is rockin!”.  Kun kulkuri palasi tanssin jälkeen takaisin todellisuuteen, hän tunsi lähellään tyttönsä, joka oli samaan aikaan lämmin, hellä ja pehmoinen. Hän totesi tuon tytön olevan vain ”mun rakkaimpain ja ainoain” ja toivoi, että he voisivat olla vielä hetkisen lähekkäin, sillä hetkellä kulkuri ei voinut toivoa enempää.  Tyttö päätti kuitenkin hieman kiusoitella kulkuriaan, irrottautui hetkeksi tämän syleilystä ja käveli poispäin kiusoittelevin ja keinuvin kissanaskelin. Kulkurista alkoi tuntua että tuo villi ja viilee nainen härnäsi häntä ja sotki hänen systeeminsä. Vaarallista elämää. Tyttö jatkoi kiusoittelua ja heitti ilmaan kysymyksen, ”Mut onks siinä jotain liikaa, jos tunteeni selviksi teen? Vai haaveissa vainko oot mun?”

Kulkuri alkoi olla jo aivan sekaisin, tyttöhän oli melkoinen tapaus. Meno oli hetkittäin jo kuin villissä lännessä, enää paikalta puuttui vain Pecos Bill, joka ratsastaisi paikalle myrskytuulen lailla uljaalla ratsullaan Extrapallolla. Tosin se ei kuitenkaan ollut mahdollista, olivathan tyttö ja kulkuri tällä hetkellä laivassa. Jokin siinä yön huumassa sai kulkurin vertauskuvallisesti vertaamaan tyttöä salaperäiseen yön ruusuun. Tyttö päätti pyytää kulkurin mukaansa elein viettelevin ja lupasi tälle yön ihmeellisen. Kun kerran tähän leikkiin oli ryhdytty, sen seuraukset täytyisi vain kummankin kestää.  Koska tunnelma oli kuuma, päättivät he siirtyä hetkeksi laivan kannalle. Oli kuutamo yö ja he molemmat tunsivat kaipauksen ja sen kuinka kuu heitä valvotti. Kumpikin myönsi sen tosiasian, että välillä he tunsivat olevansa kuin kuu ja maa, erossa toisistaan, erossa rakkaastaan.  Siinä tilanteessa oli vain pakko todeta, ” This thing called love I just can't handle it, this thing called love I must get round to it. I ain't ready. Crazy little thing called love.”  

Jostain laivan baarista alkoivat kaikua jiven rytmit, tyttö nappasi kulkuriaan kädestä kiinni ja johdatti tämän taas kohti tanssilattiaa. Kenties oli aika hieman pomppia jiven tahtiin. Tanssi jatkui ja orkesterin solisti lauloi, ” It's not unusual to be loved by anyone…” Kulkurin mielestä tyttö näytti tänä iltana erittäin hyvännäköiseltä ja hän laittoi merkille kuinka muutkin miehet katsoivat tätä pitkään. Hän tiesi kuitenkin, että pystyisi muuttamaan tilanteen edukseen. Oli yksi toive, jonka hän tytölle päätti siinä hetkessä esittää ja hän päätti vain kuiskata sen. ”Ota lähellesi peiton alle, pidä sylissäsi suudellen. Anna hyväilyjä kaipaavalle, uni suloinen ja lämpöinen.”  Oli aivan hiljaista, oli sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen.  Ainoa ajatus siinä hetkessä oli vain kuuleeko yö, kuuleeko taivas, tähtivyö? Kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaisi, olisi uusi aamu.

Uuden aamun koittaessa kulkuri otti esille haitarinsa, istui sängyn laidalle ja alkoi soittaa. Tyttö katsoi ikkunasta ulos satamaan ja näki sumuun verhoutuneet kadut. Hän pyysi kulkuria soittamaan vielä hetken aikaa ja vetämään elämän haitarin palkeet auki, sillä hän tunsi tuon rytmin ja sen kutsun kuuman. Hän ei kaivannut syytä antautua sille vähän vain.  Jazztyttö tiesi, kuinka kulkuri oli monesti unelmoinut saavansa häneltä suukon, joten hän päätti yllättää sillä kulkurin, joka meni hieman hämilleen ja totesi, ”Oi joi, sä jätkän oma kulta!” Siinä he hetken mietiskelivät edellistä yötä ja sitä kuinka heistä oli tuntunut kuin he olisivat kietoutuneet kahdestaan kuun hopeaiseen viittaan täysikuun loistaessa öisellä merellä.  Tähdet olivat tuikkineet taivaalla, mutta kulkurista oli tuntunut siltä, että tyttö voisi hymyllään himmentää loisteen tähtien, koska tällä oli se jokin.  Vaikka tyttö ei ollutkaan tummasilmäinen, oli aikanaan tytön ensi katse saanut kulkurin sydämen laulamaan ja hän oli vastannut tuohon katseeseen.

Kun he vihdoin olivat poistuneet laivasta sumuisille kaduille, päättivät he lähteä tutkimaan kaupunkia. He nappasivat matkaan mukaan kaksi karttaa, joiden avulla he, kaksi tutkimusmatkaajaa, suunnistivat eteenpäin. Kuka tietää, kenties niiltä kartoilta löytyisi tie myös salaiseen.  Heillä oli tämä hetki, kukaan ei tietäisi miten kauan se tällä kertaa kestäisi, ennen kuin kulkuri jälleen painaisi taas oven kiinni sanomatta sanaakaan ja hänen askeliensa äänet häviäisivät pois. Kirjoittaisiko tyttö silloin taas viestejä kulkurilleen tummin kyynelin?  Hän ei voisi unelmoida loppuun jos he eroaisivat, tää kaikki olisi kesken jos kulkuri taas lähtisi. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sillä hetkellä murehtia. Heistä molemmista tuntui kuin juuri nyt he voisivat yhdessä valloittaa koko maailman, kaikki planeetat kiertäisivät heidän käskystään, paiste polttavan auringon olisi heidän tunteensa voima, tuuli tuivertaisi kun saisi heiltä luvan siihen ja keskipiste kaikkeuden olisi tunne pienten ihmisten.  He tiesivät tämän juttunsa olevan sellainen rakkaustarina, joka ei antaisi heille rauhaa. Oli valvottu öitä toista kaivatessa ja toisen viereen kaivattu yön usvaa silmissä.  Kaiken tämän keskellä he tiesivät kuitenkin olevansa jonkin verran myös haavoitettuja. Se että rakastaa, ei muuta pysyvää.

Sellainen tarina tällä kertaa risteilyllä kuulluista kappaleista saatiin aikaan. Vaikka illalla tanssin pyörteissä nähtiin laivan tanssilattialla useampikin pari, päivätanssit eivät houkutelleet paikalle läheskään yhtä paljon porukkaa. Toki ei se menoa haitannut, kun väki vähenee, pidot paranee. Ei se määrä, vaan se laatu. Paikalla olleet ainakin tietävät kuinka hyvä meno päivätansseissa saatiin aikaan ja encoren myötä mentiin vielä yliajallekin. Laiva alkoi jo lähestyä Helsingin satamaa, mutta aikaa oli kuin olikin yhdelle ylimääräiselle kappaleelle. Sen jälkeen vielä koko porukalle pikaiset kiitokset ja muutamat halaukset. Tästä reissusta täytyi ammentaa sisimpään kaikki mahdollinen, koska seuraavaan kohtaamiseen saatetaan päivien sijasta laskea tällä kertaa viikkoja. Kiitos vielä kerran Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo! Erityismaininnan ja isot kädet ansaitsee tästä risteilystä Fantasia – huippuluokan orkesteri, joka ei hyydy yllättävässä tilanteessa, vaan vetää homman kotiin rautaisella ammattitaidolla!

IsoValkeinen, Kuopio 28.10.2017

Talvikauden ensimmäiset tanssit Kuopiossa Hotelli IsoValkeisella tanssittiin lauantaina juuri ennen talviaikaan siirtymistä. Halloween-juhlien viikonloppu, mutta paikalla ei kuitenkaan sen kummemmin näkynyt noitia, piruja, zombieita tai mitään muutakaan Halloweeniin liittyvää. Tanssikansaa oli paikalla runsain määrin, tunnelma oli kuuma ja hikinen, niin tanssilattialla kuin lavan puolellakin. 1,5 vuotta sitten Akin ja Fantasian yhteinen taival oli alkanut juuri tästä paikasta, joten nyt pojilla oli edessä vähän kuin ”paluu rikospaikalle”. Kunnon tanssi-ilta siitä saatiin aikaiseksi, mutta vaikka tosiaan mitään Halloween teemaa ei näissä tansseissa nähtykään, silti tämänkertaisen blogitekstin tarina etenee kauhuteemalla aiheeseen liittyen. Tästä alkaa Clandestinon painajainen 

Tuttu kulkurimme oli taas jälleen tien päällä, hän oli kulkenut ja kulkenut, mutta päätti nyt poiketa tervehtimässä isäänsä, tuota lentäjää, jonka poika hän oli.  Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan paikalla kulkurimme saavuttua, joten hän jäi paikalle odottelemaan ja istahti kiitotien päähän ihailemaan villiä voimaa. Kuitenkin uni alkoi painaa ja hän nukahti hallien varjoon ja alkoi nähdä kerosiinin katkuista unta… Siinä unessa hän palasi lapsuuteensa kesiin, niihin aurinkoisiin päiviin, joita hän oli viettänyt äitinsä Leilan lempeässä huomassa. Siinä lapsuudenkotinsa pihanurmella maatessaan hän näki taivaalla liitelevän naurulokin ja kuuli äitinsä sanovan kuinka tuo albatrossi olisi joku päivä hänen sielunsa, joka liitelisi taivaan sinessä lepäämättä… koskaan. Siinä vaiheessa uni alkoi muuttua painajaiseksi.  Oli päivä tai synkkä yö, mutta joka tapauksessa oli pimeää.  Joku kuiski hänelle, että sä muistatko viel puistikkotien, missä kahden istuimme silloin illoin ain. Kuka tuo kuiskija kulkurimme korvaan oikein mahtoi olla? Etkö tunne minua, ääni pimeässä kuiskasi, olen oma armas Elaine. Painajainen tuntui vain pahenevan, omasta mielestään kulkuri oli jo aikoja sitten heittänyt hyvästit tuolle naiselle, mutta ääni vain jatkoi, suudelman kuumas tunnen mä viel huulillain. Kulkuri pinkaisi unessaan juoksuun ja hengitti raskaasti. Hän saapui veden äärelle, istahti siihen ja alkoi miettiä onnenmaata, sitä paikkaa siellä jossain kaukana, jonne hän oli joskus luvannut tyttönsä viedä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tuo onnenmaa ei odottaisi heitä, veden pintakin näytti synkältä ja pinta väreili uhkaavasti.  Kulkuri päätti lähteä pois veden ääreltä, tiedä vaikka se saisi hänen painajaisensa loppumaan. Mutta ei, varjot kulkivat vaieten, kulkurimme seisoi yksin varjoissa ja alkoi laulaa (niin kyllähän hän myös laulaa osaa) soitellen samalla Romaniasta mukaan tarttunutta kitaraansa, mutta parvekkeella ei kuitenkaan näkynyt ketään. Kävisikö tässä nyt niin, että hänelle jäisi muistoksi vain laulu ja läheisen puiston penkille verenpunainen kukka?

Yhtäkkiä hän törmäsi kreikkalaisen näköiseen mieheen. Sorbas! Mitä tuo mies oikein teki kulkurimme painajaisessa? Sorbas kertoi tulleensa töihin, soittajaksi, mutta täällä pohjolassa oli vain kylmiä pitkiä öitä. Tämä paikkahan on jo itsessään painajainen, hän tuumasi kulkurille ja tempaisi tämän mukaansa laivaan. Laiva kuljetti kulkurimme Sorbaksen seurassa aina Budapestin yöhön saakka, jossa tuo kreikkalainen hylkäsi kulkurin Tonavan rannalle. Ranta peittyi kukkiin, ne tuoksuivat huumaavilta, ne olivat edelleen niitä verenpunaisia kukkia, juuri sellaisia kuin aiemmin oli puiston penkille jäänyt. Kulkurin silmissä vilisi tanssijoita, viulut soivat, yö oli huumaava ja tuntui kuin painajainen ei loppuisi koskaan. Hiljalleen kulkurimme alkoi ymmärtää, että hän ei voisi itse määrätä kohtalostaan ja kuuli kuinka sanat, ”Vaya con dios mun rakkain. Käyköön kuin Luoja sen suo”, soivat hiljaa jossain. Jotenkin ääni, joka nuo sanat lausui, kuulosti tutulta ja vielä kun samainen ääni kuiskasi kysellen, muistathan silloin kun syyskuisin illoin… alkoi kulkurimme miettiä olisiko tämä painajainen kuitenkin muuttumassa toisenlaiseksi uneksi, sillä ääni kuulosti erehdyttävästi hänen kaipaamansa tytön ääneltä. Mutta ei, painajainen vain jatkui! Yllättäen kulkuri huomasi olevansa taas tien päällä ja tien vieressä näkyi numero 66. Hetken hän mietti oliko hän nyt joutunut Yhdysvaltoihin ja kulkisiko hänen reittinsä nyt road sixtysixiä  pitkin Chicagosta aina Santa Monicaan saakka? Näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän oli jotenkin tietämättään päätynyt takaisin Suomeen ja ihan kotimaiselle valtatielle kuuskytkuus. Tie oli kuoppainen ja surkea, ei sitä ollut helppo kulkea. Kuitenkin hän vain hoki itsekseen, "I’m fine, I’m fine…" Mutta miksi ihmeessä englanniksi, Suomessahan tässä oltiin. Silkkaa painajaista oli nyt kulkurin uni.

Yllättäen jostain kulkurillemme tarjottiin kummallinen drinkki, ei, se ei todellakaan ollut mikään rakkauden drinkki, se maistui ja näytti kummalliselta. Kuitenkin rakkauden drinkin tapaan se vei vääjäämättä kulkurilta jalat alta. Kulkuri maisteli drinkkiä, siinä ei ollut tietoakaan hurmoksesta saati kaihosta eikä siinä maistunut edes makea tuska. Päinvastoin, siinä maistui vodka ja tomaattimehu – hemmetti sentään, joku tarjosi nyt kulkurillemme Bloody Maryn! Koska tämäkin drinkki vaikutti niin, että tie jalkojen alla kävi kummallisen kirkkaaksi, päätyi kulkurimme taas tuttuun osoitteeseen Koivukujalle. Koivukuja näytti Halloween-yönä kummalliselta, koivujen lehdet olivat kellastuneet, ne putoilivat jo puista maahan, paljaat oksat huojuivat tuulessa - oli pimeää tähtitaivaasta huolimatta. Kulkuri suunnisti tuulessa kohti Jazztytön kotiovea, toki hän toivoi tytön odottavan häntä, näinhän he olivat viimeksi erotessaan sopineet. Kulkuri odotti näkevänsä tytön peilin edessä puuteroimassa nenäänsä ja peilaamassa otsatukkaansa. Hän oli aikeissa koputtaa oveen, mutta juuri sillä hetkellä hän huomasi oveen kiinnitetyn hyytävän viestin: ”En jaksanut enää odottaa, lähdin sen kuuluisan merimiehen matkaan. Itkin perääsi kaipuun kyyneleitä, en halunnut olla yksi niistä lukuisista tytöistä joka on jäänyt sinua kaipaamaan. Tiedäthän, ei merimies voi maissa olla päivää kauempaa, kun jossain – piru vie – laiva odottaa. En tiennyt koska palaat. Hyvästi!” Nyt kulkurista alkoi tuntua, että hänet on petetty ja pahasti. Miksi tyttö ei ollut odottanut häntä? Kyllähän sen tiesi, että lähdön hetki on monesti ollut vaikea, mutta että näin vaikea! Olisiko hänen pitänyt huomata, että jotakin oli muuttunut? Mikään ei ollut viitannut siihen. Kulkuri katseli pimeälle yötaivaalle, jossa loisti täysikuu. Jokin siinä hetkessä kylmäsi kulkurimme selkäpiitä. 

Yhtäkkiä kulkuri tunsi jotain tai jonkun liikkuvan lähellään. Menneisyyden haamutko ne siellä pahensivat hänen painajaistaan?  Ne tulivat yhä lähemmäksi ja joku painautui kulkuria vasten niin, että tuo hahmo tunsi jo hänen kiihtyvän sydämen sykkeensä. Kuka tai mikä se oikein oli? Salaperäinen ääni vain kuiski kuinka halusi kiihdyttää ja viihdyttää, tehdä sitä milloin vain. Kulkuri oli mennä jo lähes tainnoksiin, vaikka kaikki oli pelkkää painajaista. Tosin ei hän tiennyt sitä, koska yhä edelleen hän nukkui lentokonehallin varjossa. Tuo salaperäinen häneen kiinni painautunut jatkoi kuiskimistaan ja yritti houkutella kulkuriamme matkalle kauas arjen taakse. Kulkuri yritti vastustella ja vastustella, kaikin tavoin hän yritti päästä eroon tuosta häneen kiinnipainautuneesta hahmosta, oli se sitten mikä tahansa hänen menneisyyden haamuistaan, siitä oli päästävä eroon! Tuo haamu vain jatkoi houkuttelemistaan, älä särje tunnelmaa vaan anna lämmön koskettaa. Olkoon tämä tunne harhaa tai vaikka tämä ei olisikaan totta, niin lähde lähde, kuiski tuo haamu vain yhä edelleen. Mitä tuo haamu oikein halusi? Miksi se ei jättänyt häntä rauhaan? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän painajaismaisen hetken? Haamu alkoi nauraa pelottavaan sävyyn ja naurun lomassa puhui siitä, kuinka oli nähnyt aikanaan kulkurin ravintolan pöydässä toisen naisen kanssa, nähnyt kuinka kulkuri oli pyytänyt tuon toisen kanssaan tanssimaan, hän tiesi kuitenkin enemmän – tuo toinen uskoisi kaikki ne sanat mitä kulkuri tulisi kertomaan ja unelmoisi kenties tulevaisuudessa. Pirullisesti nauraen kulkurin menneisyyden haamu yritti saada selville, joko tuolle toiselle oli koittanut se hetki rakkauden jälkeen, jolloin kaikesta huolimatta kaikki oli mennyttä. Kuinka paljon itsestään tuo toinen oli mahdollisesti kulkurille luovuttanut ja antanut, kenties kaiken vai sittenkin vain osan? Kulkuri alkoi olla kauhuissaan, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten tähän oli oikein päädytty? Hän halusi tehdä tilit selviksi tuon menneisyyden haamun kanssa, kuka tämä sitten olikaan. ”Kuka sinä oikein olet ja mitä sinä minusta haluat?” kulkuri päätti kysyä. ”Se on salaisuus”, naurahti tuo salaperäinen ja katosi pimeään yöhön yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin. Tunnelma oli yhä edelleen pelottava, puut huojuivat tuulessa, kuutamon hohde loi joen pintaan välkkeen ja muistot Jazztytöstä alkoivat täyttää kulkurin mielen. Virta vei ja virta toi, jopa yksinäinen ajopuu ajelehti virtaa pitkin ja kulkuri mietti että mitä jos hän ei enää näkisikään tyttöään, mitä sitten tapahtuisi?

Painajaismaisessa yössä kulkuri jatkoi taivaltamistaan joen viertä pitkin. Yllättäen hän pysähtyi säpsähtäen, näkivätkö hänen silmänsä oikein? Oliko hänen kaipaamansa tyttö joen vastarannalla? Jotenkin tyttö näytti vastustamattomalta, aivan uudenlaiselta naiselta. Kulkuri yritti huutaa työn perään, mutta hänen suustaan tuli ulos vain omituisia sanoja peräjälkeen, ” Humma la beeba la seeba la booba la. Humma la beeba la seeba la bop.” Mitä ihmettä nämä sanat oikein tarkoittivat? Kulkuri jähmettyi paikoilleen, joka sai hänen tyttönsä huutamaan vain, ”Odota en, se aivan turhaa on, en tahdo toiveisiin mä tuhlata aikaa!”  Niin tyttö oli taas kadonnut ja Clandestino seisoi virtaavan joen rannalla jälleen yksin. Hän otti käsiinsä kaarnan palasen ja päätti kirjoittaa sen reunaan kaipauksensa ja pudotti sen villivirtaan. Mutta löytäisikö kukaan koskaan hänen viestejään. Vähän ennen kyyneleitä Clandestino mietti sitä, että löytäisikö kukaan myöskään häntä? Painajaismainen yö vain tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän vaelteli katuja pitkin ja hetken hän jo ajatteli olevansa Sörkän laitakaupungissa katupoikana, nähden poliiseja kaikkialla. jahtasivatko ne häntä?  Yhtäkkiä kadun kulman takaa alkoi kuulua viheltelyä ja joukko tukkijätkiä ilmestyi kulkurin näkökenttään. Tukkijätkät laulelivat mennessään, ”Hei hoi, sä jätkän oma kulta, oi joi, sun lempesi on tulta!” Se sai kulkurin kaipaamaan tyttöä yhä enemmän ja hänen päässään kävi jo ajatus, oliko tyttö kadonnut joen rannalta sittenkin jonkun jätkän mukaan sen pirullisen merimiehen sijaan?

Kulkurin painajaismainen uni vain jatkui ja jatkui, vaikutti siltä, että uni ei loppuisi kovinkaan pian. Jostain ilmestyi paikalle tummasilmäinen, jonka silmissä oli kuitenkin jotain outoa. Kulkuri vastasi tuohon outoon katseeseen, vaikka hän ymmärsi tuon tummasilmäisen vievän häntä vain leikiten. Hän oli aivan voimaton. Yllättäen tuo tummasilmäinen pyysi häneltä tulta, Clandestino kaivoi zipponsa esille, ihmetellen samalla kuinka se oli mahdollista, ei hän edes polttanut! Ilmassa väreili jotain kiellettyä ja makealta tuntuvaa. Oliko se väärää vai oikeaa? Sisimmässään hän tiesi tämän olevan väärää, mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen, tässä alkoi olla jo kielletyn rakkauden makua. Tummasilmäinen ojensi kulkurillemme kaksi karttaa, toinen johdattaisi kulkurin kohti väärää ja toinen kohti oikeaa. Tummat kyyneleet nousivat kulkurin silmiin ja hän alkoi miettiä miksi oli menettänyt tyttönsä ja miksi hän oikeastaan oli joutunut tähän painajaismaiseen tilanteeseen, jossa hänen täytyisi valita oikean ja väärän väliltä? Se sattui hänen tunteisiinsa, hän oli vain tahtonut tyttönsä sydämen, ei enempää.  Aivan kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, kulkurin italialainen veli, Romero, ilmestyi paikalle aivan kutsumatta. Toki kulkuri kyseli veljeltään, oliko tämä nähnyt hänen tyttöään. Ei mennyt kauaakaan kun Clandestino sai hyytävän vastauksen veljeltään. Jazztyttö oli viimeksi nähty Via Venetolla, Cafe Nerossa nautiskelemassa kylmää cappuccinoa. Sieltä Romero oli tytön matkaansa poiminut ja vienyt salaiseen paikkaan. Mutta minne, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ilkeästi naureskellen hän vain totesi kulkurillemme, ”Arrivederci!” ja katosi synkkään yöhön, viimeisinä sanoinaan vielä kuinka tämä olisi nyt alku hänen ja Jazztytön rakkaustarinalle, tarina joka ei koskaan tulisi antamaan rauhaa Clandestinolle. Mikä painajainen tästä vielä muodostuisikaan? Kulkuri tunsi nyt olonsa hyvin haavoitetuksi, miten nuo kaksi voisivat tehdä tämän hänelle? Hänestä alkoi jo tuntua siltä, että hän haluaisi unohtaa päivän jolloin hän syntyi. Hän vain halusi Romeron lähtevän nopeasti ja menevän niin kauaksi kuin vain tämä voisi. Tilanne oli suorastaan painajaismainen.  Epätoivo alkoi hiipiä hänen mieleensä loputtoman pitkässä yössä, jossa sade alkoi piiskata kasvoja ja tuulen ulvonta vain yltyi yltymistään. Vaikka hänelle oli sanottu nuoruuden olevan seikkailu ja kehotettu kokeilemaan ja yllättymään, ei hän aivan tätä ollut odottanut. Miksi ihmeessä kaikki oli kääntynyt päälaelleen?

Kulkuri ei voinut enää muuta kuin muistella sitä, kuinka hänen kaipaamansa tyttö oli aikoinaan sekoittanut hänen päänsä ja tehnyt hänet suorastaan kahjoksi, kun tyttö oli kävellyt hänen ohitseen keinuvin kissanaskelin. Vaarallisen kissanaisen muistelun lomassa kulkuri kaivoi taas esille savukkeensa, vaikka aivan hyvin hän tiesi ettei todellakaan polttanut. Mitä oikein oli meneillään? Yhtäkkiä kulkuri kuitenkin säpsähti hereille, yltä päältä kylmän hien peitossa. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi missä hän todellisuudessa oli. Ei tietoakaan menneisyyden haamuista tai muista oudoista henkilöistä. Kaikki saattoi olla vain unta. Hän nousi ylös, huokaisi helpotuksesta ja päätti lähteä matkaan, jotta voisi taas saapua paikkaan aikaan odotetun. Vaikka hän ei tiennyt milloin tie veisi määränpäähän, mutta sen hän tiesi ettei hänen koskaan tarvitsi kysyä tytöltään, ”Haaveissa vainko oot mun”. Kaikki oli ollut vain silkkaa painajaista – vai oliko sittenkään?

Todellisuudessahan kukaan ei siis oikeasti nähnyt mitään painajaista, eikä tunnelma ollut mitenkään outo. Akin & Fantasian tämän kertainen ohjelmisto ja Halloween vain innoittivat teemaan sopivaan tarinaan. Talvikausi on nyt siis avattu, vaikka Kuopiossa ei lauantaina kovin talviselta näyttänytkään. Kiitos Aki, Simo, Jani, Jouni ja Kimmo tästä illasta. Nähdään taas!